Author: natte
Beta: noup, ilmoitelkaas jos löytyy kirjoitusvirheitä (:
Rating: S
Genre: uskaltaisin sanoa että hieman fluffya voisi tästä löytyä
Summary: Puhuttiin leppoisia, perhosia, muurahaisia.
A/N: Jooh siis - nämä on jotain niinkuin ikivanhoja, viime keväältä varmaan. Nyt sain aikaiseksi postata tännekin. akinnah'n laitoin haastamaan raapalekokoelmalla, ja sain luvan kirjoittaa väreistä viisi raapaletta/tuplaraapaletta. Tyylit vaihtelevat ihan tahallaan - tai sellainen tarkoitus ainakin oli, haha.
Ja tälläistä jälkeä tuli.. kertokaatte mitä olette mieltä, vai oletteko ollenkaan.
Oljenvaaleat hiukset
Oljenvaaleat hiukset heilahtaa. Silmät katselee aivan liian pitkään, suu vääntyy pieneen hymyyn ja katoaa sitten. Niin kiellettyä, hyi sinua. Mutta houkuttavaa.
Taas selittää. Joku piirsi pulpettiin, aiai, tiukka katse ja huomautus jälki-istunnolla.
Katsoo taas. Aivan liian kauan.
Naurattaa, mutta huulta purren pysytään hiljaa. Taas se katsoo ja kysyy jotain. Virnuilen, tiedän vastauksen. Katson takaisin, huomaa pilkkeen silmäkulmassa. Huokaisee.
Melkein kuin kysyy "Mikset koskaan vastaa?"
Enkä anna siihen muuta vastausta kuin virnistyksen. Joku kuitenkin vastaa oikein, ja kaikki jatkuu jatkuu vaan.
Takeltelee sanoissa. Ilmastohan se lämpeni, ei sulanut. Niinpä tietysti. Mukavat lihakset, pistän merkille. Naurattaa. Katsoo taas. Aivan liian siniset silmät.
Kello soi, oljenvaaleat hiukset heilahtaa. Saa mennä.
Unohtumaton
Kaunis hymy ja punainen huppari lämmittämässä palelevaa ruumista. Oven vieressä kun vetää aina. Tai ainakin aika usein. Me vain jutellaan. Tunnista toiseen, päivästä toiseen ja vuodesta vuoteen. Vaikka kaikki muuttuu niin kuitenkaan mikään ei muutu. Lopullisesti. Tai ainakaan niin nopeasti että sitä heti huomaisi. Ehkä kaiken pienen muutoksen löytää ajan mittaan puheesta, pienenpienistä eleistä ja päänheilautuksista. Hmm, tuo on joku uusi juttu, tuota en olekaan kuullut.
Kun vanha paita löytyy kaapin pohjalta, kaikki muistot muistuvat mieleen ja alkaa väkisin hymyilyttämään. Tai itkettää ja surettaa. Ja tunneside siihen nuhjuiseen, vanhaan ja täysin kulahtaneeseen paitaan jonka värikin on jo haalistunut aikojen saatossa sen kuin kasvaa.
Tekee mieli laittaa se päälle, näyttää sillekin että se on vielä tärkeä. Ettei sitä ole unohdettu. Muistuttaa itselleen mieleen päivät, jolloin se oli vaatteista rakkain.
Ja kaikki on kuin eilen. Tai toissapäivänä. Tai ylihuomenna. Tai viimesyksynä. Vaikkei kuitenkaan ole, vain tuntuu siltä. Jokin muuttuu, hiukset kasvaa, korvakorut vaihtuu ja välillä hymyn tilalla ei ole muuta kuin surullinen ilme takertuneena pieneen pisteeseen toisen kengänkärjessä.
Joksikin ajaksi punainen huppari unohtuu kaapin nurkkaan, suruisaan kasaan, piiloon. Tulee uusia vaatteita, joilla täyttää kaappi. Kuitenkin, jossain välissä, kun kaikki kaivetaan sieltä ulos, punainenkin näkee taas päivänvalon.
Se on edelleen sydämessä, ikuistettuna muistoihin ja lukuisiin valokuviin, unohtumattomana.
Nimillä joita muut eivät tiedä
Nimillä joita muut eivät tiedä.
Kutsu minua taas nimillä joita muut eivät tiedä. Sanoilla, joita he eivät kuule, katseilla joita eivät huomaa. He ovat täysin sokeita.
Roskien kirveltäessä heidän sarveiskalvoillaan me kutsumme toisiamme nimillä joita muut eivät tiedä. Kihertelemme hiljaa pöydän alla, minne kukaan ei katso.
Mistä kukaan ei huomaa meitä.
Olemme aivan kahden sinisen pöytäliinan alla. Hiuksesi nousevat sähköisinä pystyyn, kohti pöytälevyä. Hymyilen, ja vain sinä huomaat sen.
Vain sinä eikä kukaan muu.
Nauramme yhdessä salakuunnellessamme muiden turhanpäiväisiä ja jonninjoutavia asioista. He eivät huomaakaan miten pinnallisia ovatkaan. Meidän ei tarvitse puhua.
Koska kyllä minä tiedän että sinä tiedät.
Sanot sen sanoilla, joita muut eivät ymmärrä.
Hiljaisuus
Se sulki oven ja meni istumaan edessä olevan pöydän päälle. Ihan kirjaimellisesti. Katoin sitä pää kallellaan ja varmaan pieni, vino hymy huulilla ja kysyvä ilme kasvoilla.
"Mä oon miettiny sua. Oon huolissani susta. Onks sulla jotain hätänä kun et koskaan puhu?"
Olisi tehnyt mieli nauraa.
"Eipä mulla mitään erikoisempaa", vastasin ja vilkaisin kelloa. Sekin vilkaisi. Ja huulta purren koitin pysyä sekä punastumatta että nauramatta.
Ei tässä tilanteessa.
"Mutta mikset sä sitten koskaan viittaa?"
Sen ääni kuulosti ihanan rauhalliselta ja hiljaselta.. erilaiselta.
"Koska musta on kiva kattoo kuka osaa arvata oikein."
Sen silmät melkein porautui muhun ja mun oli pakko kattoo hetken päästä pois. Taivas on pihalla kauniin valkoinen.
Muurahaisista
Ensin moikkasi kun kävelin ohitse. Pälyilin ympärilleni, huomasin hänet, katsoin takaisin eteen, pää täynnä ajatuksia. Miksi puhui, eihän hän normaalisti sitä tehnyt, ainakaan minulle.
Törmättyäni häneen liian monta kertaa kuin on terveellistä aloin minäkin moikkailla. Sana, katse, hymy, naurahdus, tervehdys, kauniit silmät, katse takaisin eteen, virnistys.
Alettiin vaihtamaan kuulumisia, puhuttiin pehmoisia, säästä, lepakoista, orjantappurapensaista. Huomasin miten mukava toinen on, miten fiksu ja järkevä. Lainkaan kuin ikäisensä.
Puhuttiin leppoisia, perhosia, muurahaisia. Pian meillä oli omat sisäpiirivitsit, hauskat jutut ja oma kieli. Puuttui enää aakkoset.
Ajoin autolla kerran ohitse, moikkasin ja hymyilin. Hän vilkutti, hieman hämmästyen, innokkaammin kävellen. Katselin taustapeilistä matkaa kunnes mutka käänsi oikealle.
