// Alaotsikko: K-13, femme, angstrom, one-shot
Nimi: Tutkielma hölmöstä rakkaudesta
Kirjoittaja: Meepah
Ikäraja: K-11
Paritus: Mila/Kerttu
Genre ja muu krääsä: angstrom, femme, songfick sekä one-shot
Aihe: Mila ja Kerttu. Kerttu ja Mila. Se oli väärin ja oikein. Ei pitäisi rakastaa ollakseen ehjä, eikä vihata särkyäkseen. Pitäisi vain antaa ja ottaa.
Tekijänoikeudet: En ansaitse rahaa tästä. Mila ja Kerttu kuuluvat minulle. Kappale on Apulannan Routa vuonna 2005 julkaistulta levyltä Kiila.
Varoitukset: Mietoa seksiä kanelilla, tyttörakkautta kahvikupissa
A/N: Minä halusin kirjoittaa mietoa seksiä tytöillä. Tämä on vuosikausiin ensimmäinen orginaalitekstini. Ja kyrsii kun en jaksa betattomuuttani korjailla aikamuotovirheitä, mutta niistä ja muista tyhmistä mokista saa silti huomauttaa.
Omistan tämän kolmelle ihmiselle:
Hänelle, joka haluaa rakastaa.
Hänelle, joka rakastaa.
Ja hänelle, jota rakastin.
Kiitos.
Tutkielma hölmöstä rakkaudesta
Kyllä mä aina olin sen tiennyt. Kerttu ei koskaan valehdellut, jos kysyi suoraan. Se vaan jätti osan kertomatta. Sen puheissa puolet oli aina vihjeitä. Se sanoi yhtä ja teki toista. Kun sen silmät katsoivat alas, mä tiesin aina, että se halusi mun huomaavan. Ei mulla koskaan ole ollut sanoja sellaselle naiselle. Mä olin aina meistä se, jonka puhe oli hiljaista. Kertun puhe juoksi aina vain eikä se koskaan ollut hiljaa. Sen sanat paikkasi sanoja, joita se ei uskaltanut tai halunnut sanoa.
Mutta kuitenkin. Mä löysin Kertun blogin. Se oli tasan ainoa asia, mistä se oli koskaan valehdellut suoraan. Olin mä kysynyt siltä ennen kun me alettiin seurustelemaan onks silläkin blogi. Ei kuulemma ollut. Vanhimmat merkinnät oli lähes kolmen vuoden takaa. Me ollaan oltu yhdessä puolisen vuotta. En mä muista päiviä. Kerttu osaisi varmaan sanoa sekunnin tarkkuudella kauan, koska se on sellanen pilkunviilaaja päivissä.
Ensimmäinen asia, mitä mä koskaan Kertusta kuulin, oli ala-asteella juorut. Kukaan ei koskaan ollut sen kanssa. Se seisoi yksin pylväiden luona ja nojasi niihin yksikseen. Musta se oli jotenkin kaunis ja kiehtova, mutta ei mulla vuotta nuorempana ollut mitään väliä mennä puhumaan sille. Sen silmät oli aina surulliset ja piilossa silmälasien alla. Myöhemmin mä opin sitä katsellessani, että ne oli aina likaiset. Ihan kuin se olisi itkenyt aina, kun kukaan ei nähnyt tai pyyhkinyt kätensä niihin. Ei sen takaa saanut selvää oliko ne silmät, joita se niin kovasti kätki, ruskeat vai siniset.
Yläasteella joku Kertun kaveri tuli puhumaan meille. Se tunsi yhden mun puolitutun. Mä olin jo lähes unohtanut neiti Näkymättömän, kuten sitä kutsuttiin. Se kulki aina hattu silmillä. Mä en vieläkään tiennyt niiden väriä. Se oli aina samanlaisen mitäänsanomaton. Huhut pyöri ja kertoi, että se oli hullu. Se kävi kuulemma hoidossa useamman kerran viikossa kesken päivän ja sai kamalia raivareita. Kerttu istui aina yhdessä nurkassa. Se oli sille merkittyä omaisuutta. Se oli kylmä nurkka oven takana. Ei kukaan nähnyt Kerttua sen takaa. Kaikki vaan tiesi, että se oli siellä.
Se kaveri raahasi Kertun mukanaan. Meidän porukka oli jokseenkin taiteellinen, mutta Kerttu vaan istui. Se puhui ihan tavallisia ja nauroi. Toisinaan se katosi taas ovensa taakse ja ilmestyi joskus paikalle. Me kutsuttiin sitä leikillään neiti Näkymättömäksi, koska kukaan ei koskaan huomannut missä se oli. Se sulautui seinään samalla tavalla kuin kaikki muutkin sen kaltaiset.
Vuosi pyöri. Mä ihastuin Kerttuun. Se oli kamala shokki. Sen silmät oli ruskeat ja se hymyli usein. Ja puhui aina. Ihan aina. Mä en muista sellasta ihmistä, joka olisi puhunut niin paljon. Kaikki huhut oli totta: Kerttu oli mielisairas. Se sanoi sen itse vailla katkeruutta. Sillä oli masennus tai jokin. Sen takia se aina juoksenteli. Mulle tuli aina paha olo sen katkeruuden ja itseinhon takia. Niin kaunis nainen ja niin hieno ja silti Kerttu vihasi itseään.
Se vannoi mulle, ettei koskaan satuta itseään. Se puhui siitäkin niin kepeästi. Ihan kuin se puhuisi kaikille siitä. Sen blogissa näkyy, ettei se koskaan ole ollut koskematta itseensä. Se rakastaa kipua ja verta. Se nuolee veren pois ja rakastaa neuloja. Mä yritin jatkuvasti saada Kertun luopumaan sen tavasta syödä hakaneuloja koneella istuessa.
Ja nyt Kerttu, tyttö jota mä rakastin, oli menossa suljetulle. Mä luin sen blogista. Se kertoi sen siellä, muttei puhunut mulle sanaakaan. Olin katkera. Mä sentään luotin Kerttuun ja kerroin sille kaiken. Se vaan nauroi ja paijasi mun päätä sanoen: ”Voi pientä Milaani, mie yritän ymmärtää.” Kerttu ei edes ollut eteläinen vaan itäsuomalainen. Se oli hemmetin tarkka siitä.
Ovikello pirahtaa. Mä nousen hitaasti ylös. En halunnut, että Kerttu näkee mun vitutuksen. Sen tapa reagoida siihen on uskomaton. Se ei koskaan tyydy vähempään kuin kamalaan itsensä syyttelyyn ja halailuun. Sen oma vitutus oli syvempää kuin mun koskaan oli ja sen näki. Silti Kerttu aina sanoi vakavana, ettei halunnut vetää mua sen noidankehään. Se kuvasi sitä pyöriväksi helvetiksi. Välillä se oli niin sekaisin, että sen harhanäytkin kuulosti musta niin tosilta, että todellisuus kalpeni niitten rinnalla.
Koira haukkuu jo ovella. Sekin tykkää Kertusta. Mua hymyilyttää hiukan, kun mä aattelen Kertun pöllähtämistä sisään niissä hienoissa hörhöissään. Mun vaatteet oli taas pölyiset ja koiran kuolassa. Mä kyllä totuin siihenkin, että Kerttu ilmestyi aina pyhävaatteissa sisälle, mutten koskaan siihen, että sillä oli aina sanottavaa mun vaatteista tai ainakin vaatekaapin järjestyksestä. Sen uteliaisuutta ei hillinnyt edes lukot. Se tiirikoi ne auki tai varasteli avaimia. Joskus se ruinasi niin kauan, että oli pakko näyttää. Se halusi aina enemmän ja kauemmas eikä koskaan pysähtynyt hetkeksikään.
Siellä tyttöystäväni on. Se liihottelee sisään kepeästi hymyillen. Sen kädet juoksevat silittämään koiraa. Se purisee ja puhuu sille. Ja puhe alkaa. Se ei hiljene koko päivän aikana kertaakaan. Tai ehkä jossain vaiheessa. Jos se vaikka nukahtaisi. En mä ois uskonut, että se on lähdössä kohti vankilaa, kuten se itse siitä puhui. Se oli samanlainen kuin aina. Sen lasit on taas likaiset. Koira oli tainnut nuolla ne likaisiksi.
Kerttu oli taas koonnut hiuksensa nutturalle. Tällä kertaa niissä oli keltainen nauha. Sen kaulassa kilisi. Se helisi aina liikkuessaan kuin keijut. Se sanoikin olevansa Peter Panin Helinä. Ja mie olin sen suloinen Peter Pan. Sen kasvot oli aina yhtä valkoiset ja meikittömät. Sen posket punoitti. Ulkona taisi sataa lunta. Mä en ollut keskittynyt siihen, vaan Kertun blogin selaamiseen. Muuten Kerttu oli pukeutunut vihreään. Sillä oli haaleaa vihreää ja pitsiä. Se oli kaunis nainen niinkin. Kauniimpi se oli ilman sen alakuloisia silmiä.
”Mitäs sie noin hilijaa olet?” Kerttu aloitti ja laittoi tottumuksesta vaatteet naulakkoon. Mua hymyilytti ihan hetken verran. Kerttu sai aloitettua. Sen silmät hymyili. Lattia kiinnosti mua hetken ajan enemmän. Kerttu oli menossa suljetulle. Mun nainen oli menossa suljetulle. Nainen, joka ei salaisi multa mitään. Mä luotan Kerttuun. Saamari. Mun teki mieli lyödä sitä.
”Aisori, mua vaan väsyttää ihan sikana taas vaihteeks”, mä toivon vakuuttavani Kertun sanoillani. Hetken mä olen lukevinani epäluuloa Kertun silmistä, mutta se katoaa yhtä nopeasti. Ei se koskaan oo tunnistanut tunteista edes omiaan. Mun tunteisiin sillä ei ole ulottuvuutta. Mutta mä vaan rakastan sitä niin, että sattuu oikeastaan vähän liian kovaa.
”Etkössie opettelekaan aikaisin nukkumaanmenoa?” se kysyy ja hymyilee. Sen silmiin syttyy valo, vaikka ääni on huolestunut. Se heiluu käytävässä hieman levottomana, kuten se aina tapaa tehdä. Se ei halua seisoa eteisessä, vaan kurottaa aina kauemmas ja kauemmas. Se haluaa tuntea jokaisen sopukan ja luottaa vasta sitten. Onneks äiti ei oo kotona. Se on jossain koulutuksessa. Ei se estä mua kaipaamasta sitä. Se pitää rajan. Mä aavistan kipeiden aiheiden tulevan lähelle.
”Sie et kyllä voi taas uskoa millanen kusipää toi Jonne taas oli. Ei saatana niin voi käyttäytyä”, Kertun puheeseen sotkeutuu omaa kaunaa. Se vihaa vaan ihmisiä, jotka kuvaavat sitä itseään. Mä olen ihan hiljaa ja ootan sen saavan sanaisen arkkunsa auki. Se on liihotellut mun ohitse ja käy hakemassa keittiöstä juotavaa. Se ei koskaan viitsinyt kursailla sen asian kanssa. Se on Kerttu, joka haluaa ja saa. Jos saa.
”Se oli taas niin saatanan ärsyttävä. Sie et voi kuvitellakaan. Miten se kehtaa tehä sellasta! Kyllä sen nyt pitäis tajuta, missä miun raja mennee. On se miut sen verran kauan tuntenut. Eikun vaan pakollisesti piti sitten haukkuu pystyyn ja antaa miun mese jollekin saatanan lesbojen vihaajalle. Ei vtt sanan. Se oli ihan anteeksantamatonta. Onneks se oli tosi helppo vittuilla hiljaseks. Eipähä vaivaa minnuu ennää”, Kerttua suututtaa. Sen ääni kielii sen. Välillä sen huulet puristuvat ohuiksi lasin ympärille. Ne on taas rohtuneet. Kerttu syö huuliaan. En oo koskaan jaksanut sanoa sille siitä, koska se on Kerttu, mun rakas. Pienet asiat tekee Kertusta mulle niin rakkaan.
Koira jolkottelee Kertun luokse. Sen häntä vispaa. Kerttu ei hätkähdä yhtään, kun se tömähtää kiinni siihen jalkaan. Se sanoo koiran häntää aseeksi. Se on ihan oma lukunsa kaikessa. Se on vaan sellanen.
”Mä haluun leipoa jotain”, kuulen ääneni sanovan. Kerttu hymyilee. Sen katse harhailee hieman ennen kuin jämähtää paikalleen mun silmiin. Ne on yhä samansävyiset. Sen katse on aina samanlainen. Hieman etäinen. Se ei kai uskalla tulla lähelle. Mä haluan aina joskus sen lähemmäs. Meidän välissä on muuri. Mä en vain voi ojentaa kättäni sen yli ja tarttua Kerttuun. Mä voisin vaikka lyödä sitä. Ihan mitä tahansa. Kunhan se muuri vain hajoaisi. Mutta se vaan vahvistuu. Se vaan tulee vahvemmaksi ja hienommaksi.
”Leivotaan mokkapaloja”, Kerttu sanoo eikä enää hymyile. Nään, että sitä itkettää. Mun lempileivonnainen on mokkapala. Me leivotaan sitä usein yhdessä. Se on Kertun hyvästit mulle. Enää en oo vihainen, vaikka sanat jääkin Kertun nieluun ja mä en puhu mitään. Me ollaan siinä hiljaa ja katellaan toisiamme hetken ajan ennen kuin Kerttu puhkeaa tekohymyyn ja liukuu keittiöön lanteet keinuen.
”Haluutkos sie mieluummin vatkata munat ja sokerin vai laitat sie jauhot?” se kysyy, kuten aina ja sitoo avautuneet hiuksensa kiinni. Se on mustaa tylliä. Se on hautajaishatusta. Se on Kertun tunnus. Kerran yöllä me oltiin kuiskittu ja puristettu käsiämme yhteen ja se oli luvannut, että mä saan sen, jos jotain tapahtuu. Muistaiskohan se.
Mä kävelen Kertun ohi. ”Mä hoidan munat nyt.” Kerttu kääntyy. Sen katse harhailee pihaa pitkin. Se etsii kiintopistettä elämälleen. Mä pelkään. Mä pelkään, että tää on viimeinen kerta, kun mä nään sen hymyilevän, olevan. Mä pelkään menettäväni Kertun. Miks vitussa mä menin ja rakastuin sairaaseen naiseen.
”Lintuja”, Kertun irrallinen paikkaan sopimaton hauras ääni sanoo. Se kaataa jauhoja kuppiin ja vääntää hellan päälle varpaillaan. Se toimii koneena. Taivaalla on harakoita. Ne voi olla naakkojakin. Kerttu, rakas Kerttu katsoo lintuja kaivaten. Se haluais siivet.
”Aattele, miten hyödyllistä olis jos ihmisillä olis siivet. Miltä tuntuiskaan seilata tuulta päin omin siivin. Lentää aina vain kauemmas ja kauemmas. Korkeammalle. Tuntea voima omissa siivissä. Syöksyä alemmas ja kaartaa ylös ennen maan kamaraa. Olla poissa maailmasta. Osa jotain muuta. Enemmän lintu kuin ihminen”, Kertun puhe alkaa. Sen käsi sotkee hiljaa itsekseen jauhoja sekaisin. Mä haluan halata sitä, mutta tyydyn vain kääntämään katseeni lujemmin kiinni sokerin ja munan kieppuvaan kellertävään massaan. Se on pissan väristä. Liian keltasta. Se vaalenee hitaasti. Keltasta kermavaahtoa. Kertun katse on kaukainen, kun se taittelee leivinpaperista sopivat palat pelleille ja pakkaa tavarat takaisin paikoilleen. Se tuntee niistä jokaisen paikan. Sen kädet työskentelee varmoina ja tasaisina. Sen kädet ei epäröi lainkaan. Mä toivon että se eläis elämäänsä samalla varmuudella. Tai ehkä se elääkin. Sen elämä vaan menee nopeammin ohi kuin mun.
Uunin luukku pamahtaa kiinni. Kerttu nukkuu. Se sulki silmänsä ja otti paikan sängyltä. Se on ihan hiljaa ja unessaan. Mä en raaski herättää sitä. Kertun uni on hauras. Koko nainen on hauras ja mua sattuu se. Mokkapalat on kohta valmiit. Mä tein niihin kuorutteen. Kerttu nukkuu. Sen kädet on poskien alla ja sen suupielet on kääntyneet hieman ylöspäin. Mä haluaisin niin helvetisti rakastaa sitä. Mä en vaan enää tiedä. Mä en tiedä.
Vessassa pyörii. Valo välähtelee. Mä nojaan pyykinpesukoneeseen ja itken. Mä itken itseni ja Kertun takia. Sen takia ettei me oltu kaksi Juliaa jossain sadussa. Kerttu oli sairas ja mä olin liian heikko. Miksen mä ollut vahva ja kestävä ja miksen mä voinut suojella ees yhtä naista? Vitut mä siitä, että Kerttu valehteli mulle. Vitut mä siitä, että tää oli jo alusta alkaen tuomittu tuhoon. Vitut mä mistään maailmasta, kunhan mä saisin olla Kertun kanssa. Mä olin Kertun järki. Ne ei voinut ottaa mun tunteita pois.
Hennot askeleet kipittävät käytävää. Mä kuivaan silmäni. Kertun käsi koputtaa ovelle ujosti. Mä olen hiljaa. Askeleet katoavat takaisin tulosuuntaan. Ilta tulee. Mä hyräilen hieman kun nousen ylös ja astun takaisin elämään vahvana.
Kertun kädet, niin kalpeat ja kuluneet täynnä puremajälkiä ja pieniä arpia, tarttuvat teepannuun kuten geishan elokuvissa. Hän virnistää. Minä hymyilen takaisin ja lusikka kolisee vasten kahvikuppia. Suklaa valuu pehmeänä mokkapalojen päältä. Kertun hiukset ovat sotkuiset unen jälkeen. Silmissä on hetkellistä heräämisen rauhaa. Uni sai Kertun aina näyttämään onnelliselta. Sellaiselta, että eräs eräs kaunis päivä Kerttu ei ole sirpaleina.
Tuoli narisee. Mä huokaan syvään. Lusikka kolahtelee ja Kertun huulet puristuvat teemukin ympärille. Se tuijottelee ikkunasta taivasta. Mä vilkasen sinne ja huomaan lintuja. Ei sada enää lunta. Tuulee hieman. Puiden oksat heiluvat. Kertun silmät sammuvat takaisin elämään. Niin nopeasti. Tumma ruskea jähmettyy kuin suklaa lautasen pohjaan. Lusikan liike katkeaa ja mä tuijotan käsiäni.
”Sä tiedät”, Kerttu toteaa. Se ei katso mua päin. Se pelkää niin, että vapisee.
”Mä löysin sen yöllä”, mä vastaan. Mun ääni tärisee samoin kuin Kertun kädet: ”Sun blogin siis.”
”Se ei ollu sun silmilles mutta oma on vikani”, se sanoo ja sen kädet puristuu nyrkkeihin.
”Voitko sä kertoa mulle sun tarinas?” mun ääni hiljenee. Kerttu nostaa päätään ja mä näen sen silmissä menetyksen pelkoa.
”Sä haluut kuulla totuuden. Mä en voi tarjota sitä sulle. Lue huomisesta lehdestä. Sä tiedät, että mä voitan aina. Tavalla tai toisella.” Kerttu katsoo muualle ja mä tuijotan kahvia. Se viilenee. Meidän välillä leijuu sanomattomien sanojen vuoristo. Mä en osaa kiivetä sen yli ja Kerttu, mun lintuni, sulkee muurinsa ja aseistaa kaikki sisäänkäynnit. Se sulkeutuu.
”Mitä sä aiot tehä?” mä kysyn viimesenä yrityksensä. Kun Kerttu viimein suvaitsee kääntää päänsä taivaasta, sen silmät on täynnä himoa ja intoa:
”Tehdäänkö lintulyhde? Teidän kaapissa on olkia.” Mä kavahdan Kertun sanojen myötä. Se hymyilee hampaat näkyen. Sen ikenet on rikki. Ne punoittaa ja kohoilee. Sen hampaasta puuttuu pala. Se irtos, kun ne hakkas sen kutosella. Ne, joita mulla ei ole voimaa vastustaa. Ne joiden takia mun rakastajatar on menossa sinne, minne ne ite kuuluis. Mä tapan ne. Mä laitan ne kärsimään.
Mä nyökkään. Kerttu hymyilee. Mua pelottaa kamalasti. En pelkää sitä, että Kerttu menee pois vaan sitä, että me emme ole enää sen jälkeen olemassa.
Ulkona tuulee. Mä värjöttelen tuiskussa ja tuulessa hiljaa. Kertun silmät on rauhalliset. Mä en voi olla katsomatta niihin. Pakkomielle, addiktio. Haluan nähdä sen ennen kuin se menee pois ja sulkee itsensä sisälleen ja vtt! Mä en halunnut muuta kuin rakastaa sitä.
Sen kädet punoittaa ja iho on kananlihalla. Mä haluan sulkea sen syliini ja olla päästämättä ikinä ikinä koskaan irti. Se ei ottanut takkia ulos eikä hattua eikä mitään. Mutta se vain seisoo täällä ja ää, mä haluan sulkea sen syliini enemmän kuin muuta. Muistaa sen ihon lämmön, joka tosin nyt on varmaan pakkasella. Mutta se on liian kaukana. Mun ulottumattomissa.
”Ootko sie ikinä katunut mua, meitä?” se kysyy yllättäen. Mä melkein pyllähdän lumeen. Se on niin hauras ja särkyvä ja mä en tiedä mitä sen päässä liikkuu. Mutta mun luona se on turvassa. Jos se vain ei jättäisi mua. Jos se ei jättäis mua yksin tähän maailmaan jossa sataa lunta ja räntää ja loskaa ja maailma on harmaa ja kaikki on väärin koska Kerttu ei oo enää mun eikä me enää olla olemassa.
”Älä jätä mua”, mä itken. Pää painuu alas, se tekee niin aina. Mä vihaan sitä kun olen heikko. Mutta Kerttu ei ole mua vahvempi. Me ei olla vahvoja edes yhdessä.
Se kävelee nopeasti ja kietoo kätensä mun ympärille. Mä haistan saippuan ja sitten mä tunnen lämmön. Sen lämmön, jota Kerttu levittää. Sellaisen rauhan, jonka kuoleman haluaminen toi sille ja jota ei ollut kenelläkään. Se sanoi että se oli saanut rauhan vasta tajuttuaan, että voi tappaa itsensä kun haluaa ja jos nyt haluaa. Se tuntui rauhalta, ja uhalta. Kuolema oli sille, mun rakkaalle, mun naiselle, MUN naiselle, läheisempi kuin mä.
”Mutta ei myö aina voira olla yhessä, kulta”, se sanoo ja heijaa mua. Naapurin mummoa vaivaa samperin paljon, kun mä itken ja mun kengät kastuu ja paita on märkä ja mun on vitun kylmä, mutta Kerttu on hiljaa ja heijaa mua edes ja taas kuin jokin suuri lempeä keinu. Ja minä olen rakastunut naiseen taas.
Kerttu suutelee mua. Sen suudelma maistuu suklaalta. Mun kädet haroo ilmaa. Mä etsin sen selkää, sen hiuksia, sitä itseään. Tekosyvällistä soopaa sen sisältä. Viljeltyjä rakkauden sanoja ja vihan muistoja. Jotain. Mä tunnen sen selän sormieni alla. Kankaan ja rintaliivien hakaset. Mä en halua päästää irti. Mä haluan kuolla, jos mulla ei ole Kerttua.
Me tultiin sisälle itkien molemmat ja valittaen ja inisten. Mä en tajua, miten sain oven auki enkä sitäkään, miten Kerttu päätyi siihen mun alle unisen näköisenä. Mä tajuan vain sen, että mä rakastan tota naista enemmän kuin mitään ja me ei olla enää aamulla olemassa.
Mun kädet on kohmeat kun Kertun liivien hakaset viimein suostuvat inahtamaan johonkin suuntaan. Se on hiljaa ja tuijottaa mua silmissään jokin tunnistamaton ilme. Sen suu on auki ja se hengittää raskaasti. Puhallan sen kasvoille ja se hymyilee. Hevoset tekee niin. Se luo turvallisuutta. Olisikohan mun kuulunut olla Kertun äiti? Suojelusenkeli.
Me uikutamme samassa tahdissa. Kertun suu on auki, mutta ääntä ei tule. Se vasemmassa reidessä on viiltohaavojen sarja. Mä suutelen jokaista niistä. Lasken ne kaikki ääneen ja se vetää mun hiuksia itteensä. Niitä on kaksitoista.
Se suutelee mua. On koira ja nuolee mun kasvot märiksi. Mä nojaan sen päähän ja piirrän teräviä muotoja. Se värisee. Mä värisen. Me ollaan jotain enemmän yhdessä. Mä alan ymmärtää miksi ihmiset jäävät koukkuun seksiin. Mä tajuan millainen tunnelma on siinä, kun rakastettu kumartuu puoleen ja tekee kahdesta yhden. Ja Kertun mieli humahtaa paksuksi painoksi mun niskaan. Ja mä kevennän Kertun.
Sen lisäksi mä tajuan menettäneeni neitsyyteni naiselle. Sen lisäksi tajuan senkin, että orgasmi tuntuu vitun paljon paremmalta kun sen saa jonkun muun kanssa kuin omilla sormilla äheltäen. Mä huohotan ja Kerttu huohottaa. Mä en halua katsoa kellosta kuolinaikaa. Rojahdan alas Kertun päälle, mutta se vain paijaa mua ja heijaa.
Mä nukahdan siihen. Kertun viereen. Pidän sitä kädestä. Mä olen helvetin rakastunut.
Herään siihen, että Kerttu kolistelee. Se on pukenut vaatteensa päälle. Koira makaa lattialla sen jaloissa. Haron katseellani pöytää ja näen siinä kirjan. Se ei ole minun kirjani. Kerttu hymyilee pehmeästi ja sulkee oven perässään. Kuulen sen askeleet eteisessä, kun se laittaa kenkänsä jalkoihinsa. Se ei sano mitään.
Juoksen ikkunaan ja näen, että se kävelee lumen keskellä mustassa takissaan. Se ei käänny katsomaan taakseen vaan jatkaa matkaansa tasaisin askelin. Se ohittaa meidän lintulyhteen ja sitten se on poissa. Poissa valosta ja mun elämästä.
Ihan kuin mulla ei olisi enää kyyneliä. Kerttu on poissa mun elämästä ja mä en itke. Sen sijaan mä avaan kirjan pöydällä. Se on vanha, ensipainos, Mio, poikani Miosta. Mä selaan sen sivuja ja sieltä putoaa paperi. Siinä on numeroita. Puhelinnumero. Ja muutama sana. Sellaisia sanoja, joita Kerttu kirjoittaa. Liian isoja kirjaimia väärissä paikoissa ja yhtä huojuvaa viivaa koko paperi. Se sanoo siinä, että jos mä haluan tietää, soita tähä numeroon.
Ulkona sataa taas lunta. Yöpöydällä on Kertun hautajaisnauha, se musta. Jonka se lupasi antaa mulle jos menee pois. Taulussa roikkuu sen tekemä paperiruusu. Se on ollut siinä aina. Ja mä en tajua sen olevan poissa. Mä tajuan vain sen, että mä en uskalla soittaa vielä. Mutta jokin päivä mä soitan ja kuulen jotain Kertusta. Sanoja, joita se on kätkenyt itseensä ja joita se ei uskalla sanoa, niitä on kätketty kaikkialle. Ja minä rakastan Kerttua, ja siksi minä haluan kuulla ne sanat.
”Äiti katso, sataa lunta”, pieni poika, Matias, juoksee alas hankea. Hän hymyilee. Lumisade on nykyään harvinaista. Minä hymyilen, kun poika juoksee vanhan kerrostalon eteen. Sen ikkunoissa tuikkii valo ja se on peruskorjattu viimeksi vuosia sitten. Jossain ikkunassa räksyttää koira, ihan kuin ennen. Tältäkö Kertusta tuntui, kun se kulki ikkunan alta usein? Katsoiko se ja mietti, katsonko minä ulos ikkunasta nähden hänen askeleensa? En mä koskaan enää saa kiinni sen mieltä.
Mä en nähnyt Kerttua enää sen jälkeen. En niiden varmojen askelien jälkeen. En sen päivän jälkeen. Mutta lehdestä mä luin siitä. Se teki sen, mitä mun olisi pitänyt tehdä. Se puhkoi kiusaajansa silmät, toisen munan se raateli, kolmannen sormen katkaisi. Se teki ne. Ja se oli raiskattu. Ne oli lyöneet viimeisen naulan arkkuun. Opin silloin viimeistään, miksi Kerttu oli kiinnostunut murhista. Se oli suomalaisten suosikki: nainen kostajana. Nainen, joka ei ampunut koulussa, vaan kohdisti kostonsa.
Se päätyi suljetulle. Eikä sen jälkeen ole kuulunut muuta. Mä päädyin naimisiin miehen kanssa, jota mä toki rakastan. Liitto on onnellinen. Mutta ketään mä en koskaan ole voinut rakastaa kuin Kerttua. Me ei voida saada lapsia, joten me adoptoitiin Matias, kun se oli kolme. Matiaksen äiti on Kerttu. Se oli ehkä niitti mun arkkuun. Se on jo kiinni. Mä en enää ihmettelisi mitään. En edes sitä, että Kerttu kävelisi mua vastaan kadulla ja hymyilisi.
”Äiti? Onko kaikki kunnossa?” Matias kysyy, mä hymyilen sille rauhoittavasti. Mä en voinut suojella Kerttua, joten mä suojelen sen lasta. Lasta, joka sai alkunsa kostosta ja vihasta ja väkivallasta. Mä en tajua miten kukaan ei osaa vieläkään yhdistää mainostyöntekijää, Milaa, ja väkivaltaista kostajaa, Kerttua. Missään paperissa ei mainita mun nimeä. Ei mun ja Kertun nimeä. Me lakattiin olemasta.
Auto pysähtyy siihen tien pieleen. Siihen, missä oli aina ennen Seppälän rekka. Mä huokaisen. Auto on sininen. Mä muistan sen aina myöhemmin. Aina. Jokainen päivä siitä eteenpäin. Maailman loppuun asti. Se teki asioista kauniita.
Se nousee takapenkiltä. Sen punertavat hiukset valahtavat hartioille. Sen kädet puristuvat yhteen. Sen musta takki. Sen hymy. Sen silmät. Ne silmät, jotka ovat aina silmälasien alla. Mä otan kiinni Matiaksen kädestä. Tänään mä tapaan ensimmäistä kertaa sen päivän jälkeen Matiaksen äidin.
Kerttu hymyilee ja mä olen taas Mila. Me ollaan Mila ja Kerttu, Kerttu ja Mila. Ja me ollaan rakastettu toisemme ehjiksi.
Ontossa tuulessa, joka syntyi sun usvassa
Ja elää sun tahdosta,
Mä kuulen rumia lauseita.
Kaikki niin valmiina laitettu kauniiksi katsella.
Piti vain uskaltaa ja ottaa, mitä on tarjolla.
Ihmettelen, kuinka kaksi rataa voi tyhjässä törmätä yhteen.
Osuman jälkeen kauniisti sataa ja tuhkasta solmimme lyhteen.
Maalaat mun roudalle värit, joista mä tunnen sen.
Pienimpiinkin kohtiin teet puolikkaan ihmisen.
Reiteistä helpompi, joka enemmän houkutti,
Joka pahastakin päästi,
Mut sillat muutti vain roihuiksi
Ei kannata leikkii aivan kaikilla,
Jotkut ei anna pätkääkään siimaa.
Paljon voit saada, mut kaikkee et kuitenkaan,
Kun koiran lailla seuraat sun kiimaa.
Mä en koskaan pelännyt seuraavaa aamua vaan viimeistä iltaa.
Helpompaa on pölynä lattialla kuin patsaana vasaran alla.
Luota siihen. Pidä kii uskostasi ihmisiin, mut joku sutkin vielä käännyttää.
Enkä mä ole ensimmäinen, joka otteensa menettää.
Enkä viimeiseksikään taida jäädä.
Maalaat mun roudalle värit, joista mä tunnen sen.
Pienimpiinkin kohtiin teet puolikkaan ihmisen.
Laulat mun haavoille sielunmessusi valkoisen.
Tiedät niin tarkalleen, mihin nuottiin kätken sen.
