A/N: Heissati heis, rakkaat lukijat! Tässä olisi vihdoinkin kolmas luku... Olen aikaisemmin panikoinut hiukan tämän pituudesta, mutta ratkaisin asian niin, että jaoin tämän kahteen erilliseen lukuun, muuten kolmannesta olisi tullut överipitkä ja siihen olisi tungettu ehkä vähän turhankin paljon tapahtumia. Niin. Uudet disclaimerit löydätte tuttuun tapaan luvun lopusta. Nauttikaa, jos pystytte!
Ja ai niin! Tässä luvussa vihdoin ne salaperäiset vierailijat! (Ja toivotaan, ettei nelosluvun julkaisuun mene yhtä paljon aikaa...)
Luku 3. – Saaren salaisuuksiaParasiittisaaren synkät metsät ovat aina piilotelleet lukemattomia salaisuuksia, eikä tämä seikka suinkaan ollut muuttunut vain siksi, että saarelle oli sattunut osumaan lauma Sueja kilpailemaan rahapalkinnosta. Tosin tämä salaisuus ei ollut mitään kadotettujen temppelien, ansakuoppien tai taruhirviöiden kaltaistakaan. Ehei, tämä salaisuus sisälsi kaksi kulkijaa, jotka olivat seuranneet kilpailijoita saarelle. Eikä heillä ollut aivan puhtaita jauhoja pussissaan.
”Kuinka pitkä matka sille kivikasalle vielä on?” Riiku Aminta -niminen nuori nainen nurisi edellään kulkevalle toverilleen.
”Suunnilleen kilometri”, nuori mies, Codename nimeltään, vastasi. Hänellä oli kädessään Parasiittisaaren kartta, jonka avulla hän johdatti heitä kohti erästä ikknupien ammoin unohtunutta temppeliä.
”Kilometri vielä? Codee hei, me olemme kävelleet koko yön. Emmekö voisi levähtää hetkeksi?” Riiku ehdotti. Hän oli hieman ärtyisä menetettyjen uniensa vuoksi ja vasempaan kantapäähän oli hiertynyt ikävä rakkula. Codename huokaisi.
”No, kai me voimme vähäksi aikaa pysähtyä”, hän myöntyi.
Nuoret istuutuivat kaatuneelle puunrungolle ja Codename otti huikan vesipullostaan.
”Matka näytti kartalla paljon lyhyemmältä”, hän myönsi vastahakoisesti. Riiku pyöritteli silmiään.
”Yleensä”, hän totesi ja riisti pullon Codenamen kädestä. Hän joi muutaman pitkän huikan ja tyrkkäsi pullon takaisin. ”Tämän sinun suunnitelmasi olisi sitten parasta myös toimia”, tyttö tokaisi haroen hiuksiaan.
”Luota minuun”, Codename sanoi ja hymyili tavalla, jota olisi voinut kuvailla ilkeäksikin. ”Suunnitelma on idioottivarma.”
”No tuollaisen pojan ollessa johdossa sen on syytäkin olla…”
”Ai hitto, että osaakin olla paikat kipeinä…” mutisi Minerva noustessaan ylös lehtipediltään. Hänen oli oltava varovainen, jottei vain kolauttaisi päätään laavun kattoon. Hän venytteli ja yritti ignoroida vatsassaan itsepäisesti kurisevan näläntunteen.
”Älä muuta sano”, Minerva kuuli jonkun sanovat takaataan. Kääntyessään hän näki Jessican, joka vaikutti vasta heränneeltä hänkin.
”Niska ihan jumissa”, tämä valitteli.
Molemmat tytöt kömpivät ulos laavusta. He virkistivät itseään huuhtomalla kasvojaan meren kylmällä vedellä, eikä Minerva voinut olla tuumimatta kuinka pitkään tai kuinka vähän he olivat oikein nukkuneet. Ilman kelloa oli hirvittävän vaikea sanoa.
”Mikä hitto
tuo sitten on?” Jessica kysyi havahduttaen toisen ajatuksistaan.
”Ai mikä?” Minerva kysyi ja asteli Jessican luo. Tämä osoitti puuhun kiinnitettyä pikkuruista kojetta, joka muistutti epäilyttävästi valvontakameraa.
”Jahas…” Minerva tuhahti. ”Meitä ilmeisesti kuvataan muillakin keinoilla kuin kuvausryhmän avulla!”
Samaan aikaan perhosten leirissä kävi jo melkoinen kuhina.
”Miten niin häntä ei vielä ole näkynyt?” Xena puuskahti. Hän tarkoitti tietenkin Niiskuneitiä, joka ei vieläkään ollut palannut leiriin. Ja kaiken lisäksi Herkuleskin oli nyt kateissa.
”Tiesin, ettei meidän olisi pitänyt päästää sitä poikaa etsimään”, Nefer sanoi.
”No, sitä nyt on vähän myöhäistä miettiä nyt”, Ginny totesi.
Xena ei sanonut mitään, mutta vaikutti hieman huolestuneelta. Ginny istuutui hänen viereensä rantahiekalle.
”Kyllä he löytyvät”, tyttö vakuutti. Xena nyökkäsi.
”Toivotaan niin. Kilpailu saattaisi tyssätä heti alkuunsa, mikäli kilpailijat joutuisivat kateisiin”, hän sanoi.
”Hei, Herkuleshan on sankari. Hän tietää kyllä mitä tekee. Ehkä he ovat vain jääneet jonnekin matkan varrelle nukkumaan jaksaakseen kilpailla tämän päivän”, Ginny ehdotti.
”Voi olla”, Xena myöntyi.
”Pitäisiköhän meidän herättää muut?” Jessica kysyi, kun hän ja Minerva tunsivat vihdoin itsensä täysin heränneiksi. Minerva mutristi huuliaan.
”Se voisi olla parasta”, hän sanoi.
Niinpä nuo kaksi nuorta naista hiippailivat joukkueensa laavua kohti. Jessicaa hihitytti hieman, tämä tuntui oikeastaan aika samalta kuin silloin pienenä, kun hän oli hiippaillut Elizabethin huoneeseen ja pelästyttänyt tämän perin pohjin paukuttamalla kattilaa.
”No niin, aika herätä!” Minerva huusi ja taputti käsiään yhteen. ”Meidän pitää heti alkaa kerätä ruokaa, kun emme eilen ehtineet. Ja äkkiä!”
Laavusta kuului mutinaa, joka ilmaisi selvääkin selvemmin, etteivät kissanpennut olleet kovinkaan mielissään tästä aamuherätyksestä.
”Mitäköhän hittoa nuo tuolla oikein puuhaavat?” Spider von Spiderweb ihmetteli. Häntä huvitti suuresti nähdä Hannahin ilme, kun hän joutui heräämään vastoin tahtoaan. No, sitähän sanottiin, etteivät tähdet koskaan nousseet ennen puoltapäivää. Von Spiderwebistä alkoi tuntua, että heidän asennuttamansa piilokamera oli ollut loistava idea. Nyt hän saattoi nähdä aivan kaiken, mitä saarella tapahtui. Tai no, ainakin kaiken, mitä kilpailijat puuhasivat.
Isosisko valvoo…
Saarella kuitenkin tapahtui paljonkin, joka jäi piilokameroilta huomaamatta. Kuten se, että Riiku ja Codename olivat viimein päässeet temppelilleen.
”No niin, täällä sitä ollaan”, Codename sanoi. Hän viskasi reppunsa hyvin epäkunnioittavasti ikknupien muinaiselle alttarille ja alkoi tutkia seinän kohokuvia.
”Niin ollaan. Eikä siihen mennytkään kuin… kahdeksan tuntia”, Riiku sanoi ja pyöritteli silmiään. ”Ja hyi, mikä ihme tuo pysti on olevinaan?”
”Se on varmaan joku niiden alkuasukkaiden jumala tai jotain”, Codename sanoi ja kohotti olkiaan. Hänkin kääntyi katsomaan Riikun tarkastelemaa kivipatsasta. Se vaikutti esittävän valtavaa puutiaista, jolla oli päässään kultainen vanne.
”Ruma se on joka tapauksessa”, Riiku totesi. Codename ei voinut olla virnistämättä.
”No siitä olen ihan samaa mieltä.”
Codename levitti karttansa temppelin lattialle ja nuoret kumartuivat tutkimaan sitä.
”Kassakaappia ilmeisesti säilytetään tässä toisessa temppelissä, joka sijaitsee vain kilometrin päässä”, hän sanoi ja ympyröi tarkoittamansa rakennuksen punaisella tussilla. Riiku nyökkäsi.
”Ja me olemme tässä?” hän varmisti.
”Kyllä”, Codename vahvisti ja rastitti samalla tussilla tämän temppelin.
”Oletko sitten aivan varma, että kassakaappi on tuolla?” Riiku kysyi. Hänellä kun oli luontainen taipumus epäillä Codenamen suunnitelmia. Ehkä se johtui siitä, että heidän viimekertainen…
keikkansa oli päättynyt katastrofaalisin seurauksin Codenamen laskettua heidän kaivamansa tunnelin sijainnin pari metriä pieleen. Seurauksena he olivat kaivautuneet kansallispankin sijaan poliisiasemalle, joka sattui sijaitsemaan naapurissa.
”Tietenkin minä olen varma”, Codename puuskahti, loukkaantuneena siitä, että Riiku epäili hänen loistavaa suunnitelmaansa.
”No hyvä”, toinen sanoi ja kaivoi esille makuupussinsa. ”Minä ainakin menen nyt nukkumaan. Väsyttää niin sairaasti, ettei ole tosikaan”, hän sanoi. ”Unirytmi kyllä menee pepuilleen, mutta ei voi mitään.”
”Ehkä ihan hyväkin”, Codename sanoi. ”Joudumme joka tapauksessa työskentelemään öisin.”
”Jaa, miksi? Tämän saarenhan piti olla asumaton”, Riiku huomautti. Codename virnisti.
”Niin se onkin. Mutta yötyössä nyt on oma jännityksensä.”
Riikulle tuotti suuria vaikeuksia olla läimäyttämättä työpariaan. Joskus hän ei oikein pysynyt kärryillä toisen aivoituksista.
”Aivan sama. Hyvää yötä – eh, tai siis päivää – Codee”, hän toivotti ja sulki silmänsä.
”Unia”, Codename sanoi.
Riiku nukahti hetkessä, ja katseltuaan toisen tuhinaa kyllästymiseen asti Codenamekin päätti koisia hieman. Heillä olisi rankka yö edessään.
”Hei, mikä tuolla metsässä liikkuu?” Elizabeth kysyi. Hän yritti tarkentaa katsettaan, mutta liikkuja, kuka tai mikä se ikinä olikaan, oli aivan liian kaukana. Xena ponnahti ylös, ravisteli hiekan vaatteistaan ja asteli toisen viereen.
”Missä?” hän kysyi tähyillen sankkaa sademetsää. Elizabeth osoitti suuntaan, jossa oli kulkijan nähnyt.
”Sehän on…” Xena aloitti.
”Herkules!” Ginny, joka oli myös kiinnittänyt huomionsa tulijaan. ”Ja perässä tulee Niiskuneiti!”
”Vihdoin!” Xena sanoi helpottuneena. ”Hei, missä te kaksi olette kuhnailleet?”
Herkules virnisti anteeksipyytävästi huomatessaan kanssakilpailijoidensa huolestuneet ilmeet.
”Löysin Niiskuneidin aika nopeasti, mutta päätimme yöpyä metsässä. Jos olisimme lähteneet pimeällä takaisin kohti leiriä, olisimme voineet eksyä vain syvemmälle metsään”, hän selitti. Xena nyökkäsi ja hymyili hieman.
”Totta kai. Melkein arvasimmekin sen”, hän sanoi. Ginny ei voinut olla naurahtamatta, vaikka normaalisti olisi ärsyyntynyt moisesta.
”Jaa jaa, ja pelkästään nukkumistako siellä metsässä tapahtui?” Aladdin virnuili Neferille. Nainen huokaisi. Aladdin vaikutti turhan lapselliselta hänen makuunsa.
Kissanpennutkin olivat viimein saaneet koko joukkueensa hereille. Hannu oli edelleen huonolla tuulella vähemmän mukavasta aamuherätyksestä ja murjotti rantakivellä, kieltäytyen tekemästä yhtään mitään ennen kuin saisi jotain, jota sulloa nokkaansa.
”Tuon hanhen itsekkyys ärsyttää aika samperisti”, Jessica puuskahti Amylle, joka oli hänen kanssaan keräämässä erilaisia hedelmiä, joita Parasiittisaaren monipuolinen luonto heille tarjosi.
”Minuakin”, Amy sanoi ja nyrpisti nenäänsä. ”Pistää muut vain tekemään työtä ja itse laiskottelee kuin mikäkin.”
”Hei.”
Hannu kääntyi yllättyneenä ympäri kuullessaan äänen selkänsä takaa. Se pitkälettinen varakreivi, jonka nimeä hän ei juuri nyt sattunut muistamaan, seisoi hänen takanaan.
”Saanko istua tähän seuraksi?” tämä kysyi. Hannu nyökkäsi ihmetellen kysymystä salaa mielessään. Eihän hän näitä kiviä omistanut tai mitään. Hän katseli, kuinka mies istui hänen viereensä.
”Tämä kilpailu ei enää vaikuta läheskään yhtä houkuttelevalta kuin silloin kuin ilmoittauduimme rakkaan Christineni kanssa mukaan”, hän tunnusti. Hannu kuunteli vain puolella korvalla, sillä hän mietti yhä kuumeisesti varakreivin nimeä. Aivan – Raoul. Se nuorukaisen nimi oli. Kumma, kun ei aiemmin muistunut mieleen.
”Missä Lockhart kuhnailee?” von Spiderweb kysyi ärtyneesti ja napsutteli kuulakärkikynäänsä. Hänen pinnansa oli lyhentynyt huomattavasti, kun hän oli kuullut kahvin loppuneen. Lienee kai turha sanoakaan, että hän oli oikopäätä lähettänyt Tedin hakemaan itselleen chili-kanelikahvia lähimmästä Starbucksista. Von Spiderweb tosin ei tiennyt, saiko Starbucksista moista erikoisuutta, mutta ei se mitään. Jos ei saisi, Ted joutuisi kiertelemään kahviloissa kunnes löytäisi kyseistä herkkua. Von Spiderweb hymyili itsetyytyväisenä ajatukselle. Oli mukavaa olla pomo.
Mutta Lockhart oli silti myöhässä. Hänen ja kuvausryhmän olisi jo aikoja sitten pitänyt hakea kilpailijat Parasiittisaaren länsikärjen kivikkoiseen rantaan ensimmäistä kilpailutehtävää varten. Tällainen sattumus sai von Spiderwebin vain entistäkin vakuuttuneemmaksi siitä, että mahdollisen toisen tuotantokauden aikaan olisi palkattava toinen juontaja. Eihän se nyt ollut laitaa, että myöhästeli tällä tavalla.
Onneksi Ted pysäytti pomonsa mietteet purjehtimalla ovesta sisään Starbucksin pahvimuki kädessään ennen kuin von Spiderweb ehti miettiä mahdollisia seurauksia Lockhart-paralle.
”Starbucksista ei saanut haluamaanne kahvia, mutta ystävällinen neiti tiskin toisella puolella suostui lisäämään espressoon chiliä ja kanelia pienestä lisämaksusta”, apuri kertoi.
”Hienoa”, von Spiderweb myhäili. Autuas ilme levisi hänen kasvoilleen, kun hän otti ensimmäisen kulauksen tulikuumaa juomaa.
Ja koska kaikkia kiinnostaa tietenkin syy Lockhartin myöhästymiseen, se kerrottakoon kotikatsojillekin. Tai, kotilukijoille. Miksi ikinä te haluattekaan itseänne kutsua.
Lockhart harjasi hiuksiaan.
Perhoset söivät niukkaa aamiaistaan, johon kuului eilisestä ylijäänyttä kalaa ja Herkuleksen sekä Niiskuneidin metsästä mukanaan tuomia marjoja. Moni oli hämmästynyt siitä, kuinka puheliaaksi tapaukseksi Will alkujännityksen jälkeen oli osoittautunut. Nyt kyseinen herra viihdytti joukkuettaan kertomuksillaan siitä ajasta, jonka oli viettänyt Karibian merillä merirosvolaivan mukana seilatessaan.
”…Ja sen apinankin nimi oli Jack!” hän lopetti ansaiten muilta riemukkaita naurahduksia ja jopa muutaman kättentaputuksen Niiskuneidiltä. Xena katseli miestä aivan uusin silmin, paljon kunnioittavampana kuin ennen.
”Vau. Sinun täytyy olla hirvittävän älykäs ja vahva, jotta olet voinut selvitä moisista paikoista”, hän sanoi. Will ei voinut estää pientä hymyä nousemasta huulilleen.
”Eikä tuo vielä mitään”, hän sanoi. Niiskuneiti nojautui eteenpäin, innokkaana kuulemaan lisää tarinoita Karibianmereltä.
Ginny mulkoili Williä inhoavasti. Hän oli muiden kanssa samaa mieltä siitä, että hänen tarinansa olivat loistavia, mutta ei voinut olla ärsyyntymättä siitä, kuinka Xena toista katsoi. Kuin Will olisi ollut maailman hehkein ja rohkein ihminen.
Kissanpennut olivat viimein saaneet ruokaa kokoon ja kilpailijat hyökkäsivät kasvien, hedelmien ja Johnin sukeltamien ostereiden kimppuun kuin mitkäkin villipedot. Osa heistä ei ollut syönyt mitään yli vuorokauteen, joten kaipa se oli ihan ymmärrettävää.
”Mitä marjoja nämä ovat?” Kim kysyi kasvoillaan epäileväinen ilme. Kädessään hän piteli pulleaa punaista marjaa. Minerva ei voinut mitään pienelle turhautuneelle voihkaisulle, joka karkasi hänen huultensa välistä.
”Te amerikkalaiskakarat”, hän sanoi halveksuen. ”ettekö te muka edes karpaloa tunnista?”
Kim näytti loukkaantuneelta moisen puheenvuoron jäljiltä.
”Voi anteeksi, etten tunnista joka ikistä maailman marjaa”, hän sanoi ja nakkasi karpalon suuhunsa. Hän sylkäisi sen melkein heti suustaan, sillä se oli paljon happamampi kuin hän oli osannut olettaa.
”Hyi!” hän huudahti. Jasmine katsoi toista hieman hämmästyneenä, hän kun itse piti karpaloista kovasti. Hänkään ei ollut tuntenut tämän marjan nimeä tai makua ennen tätä omalaatuista aamiaista – joka tosin suoritettiin puolenpäivän aikaan - mutta oli ymmärtänyt pitää suunsa kiinni. Häntä eivät erityisemmin ruokiensa nimet kiinnostaneet ja hän luotti siihen, että muut kyllä tunnistivat syötävät kasvit myrkyllisistä.
Kissanpennut saivat hyvin pian viihdykettä kissatappelusta, joka puhkesi Kimin ja Minervan välille. Hannu ja Jessica kannustivat innokkaasti Minervaa, kun John taas toivoi salaa punapäisen tytön näyttävän ranskattarelle taivaan merkit. Ken näytti hieman säikähtäneeltä ja ryntäsi erottamaan tappelupukarit toisistaan.
”Neidit, neidit. Onko tuo nyt sopivaa käytöstä?” hän kysyi nuhtelevasti. Kim heilautti hiuksensa arvokkaasti pois kasvoiltaan.
”Tuo aloitti”, hän väitti ja osoitti Minervaa. Blondin huulilla karehti ivallinen hymy.
”Kim, Kim, Kim. Emmeköhän me kuitenkin ole jo ohittaneet lastentarhaiän? Tuollainen syyttely on hyvin epäaikuismaista”, hän sanoi. Sanat näyttivät ärsyttävän Kimiä entisestään, mutta hän tyytyi puristamaan kätensä nyrkkiin ja huulensa tiukaksi viivaksi. Mikäli hän läimäyttäisi tyttöä, niin kuin hänen mielensä teki, saisi toinen vain lisää pilkan aihetta. Ja sitä paitsi Kim tiesi käyttäytyneensä lapsellisesti, vaikkei sitä myöntänytkään.
Mintunvihreän joukkueen kinan keskeytti korviahuumaava melu, joka tuli suoraan taivaista. Jasmine näytti olevan kauhuissaan, kun valtava helikopteri alkoi laskeutua rantaa kohti. Joukkue hajaantui paikalta ja kaikki katselivat ääneti helikopteria. Kenelläkään ei ollut aavistustakaan, miksi ja mistä se oli tullut. Se arvoitus tosin ratkesi pian, kun kaikille tuttu juontaja hohtavine hiuksineen astui ulos helikopterista kasvoillaan jo tavaramerkikseen muodostunut koko hammasrivistön paljastava hymy.
”Hienoa, mitäköhän asiaa Kultakutrilla nyt taas on?” Jessica kuiskasi Minervalle.
Tuottaja sitä vastoin hykerteli tyytyväisenä toimistossaan. Lockhart oli ilmeisesti vihdoinkin suvainnut saapua kertomaan kilpailijoille heidän tehtävästään. Ja tyytyväisyyttä lisäsi kieltämättä se kofeiinihumala, jonka saavuttamisesta kielivät pöydällä lojuvat lukemattomat pahvimukit.
”Oikein hyvää päivää, rakkaat kilpailijat!” Lockhart sanoi. Joukkueesta, joka oli alkanut kerääntyä helikopterin ympärille, kuului muutamia kohteliaita tervehdyksiä.
”Ihmettelette varmasti, mitä teen täällä”, Lockhart jatkoi saaden joukosta myöntäviä vastauksia. ”No, minä olen täällä yksinkertaisesti siksi, että nyt on aika teidän ensimmäiselle kilpailutehtävällenne!” Lockhart julisti.
”Kilpailutehtävä?” Hannah kysyi kasvot kuvastaen ihmetystä, jota hän koki. Joku ei ollut tainnut lukea kilpailun sääntöjä kovinkaan tarkkaan.
”Aivan, tehtävä! Tänään on vuorossa palkintotehtävä, huomenna pudotuskilpailu”, Lockhart kertoi. ”Eli kömpikääpäs helikopteriin, mennään hakemaan perhoset!”
Elizabeth ja Christine istuskelivat rannalla ja kävivät innokasta keskustelua rakastettujensa hyvistä ja huonoista puolista, kun he havaitsivat epämääräisen pisteen taivaanrannassa.
”Mikä tuo on?” Christine kysyi ja kurtisti sieviä kulmiaan.
”Jokin se on. Ja se tulee tännepäin”, Elizabeth sanoi. ”Meidän olisi varmaan parasta kertoa muillekin”, hän totesi. Christine nyökkäsi ja neitokaiset lähtivät kertomaan Xenalle ja Ginnylle, jotka olivat olleet kalastamassa – puuhassa, josta Xena näytti itse asiassa nauttivan suuresti – jotka puolestaan lähtivät kertomaan kummallisesta lentävästä esineestä muulle joukkueelle. Eikä aikaakaan, kun perhoset jo seisoivat rivissä yrittäen keksiä, mikä tuo koko ajan lähestyvä piste voisi olla.
”Ehkä se on ufo!” Niiskuneiti sanoi, yrittäen peittää äänessään kuultavan pelon, huonolla menestyksellä tosin.
”Älä höpsi”, Will sanoi rypistäen otsaansa. ”Tuo näyttää muodoltaan ihan laivalta. Ehkä se on Lentävä Hollantilainen!”
”Idiootit”, Hannu tuhahti. ”Se on helikopteri. Sokeakin sen näkee.”
Hannun arvaus osoittautui oikeaksi, kun ”ufo” tuli tarpeeksi lähelle. Perhoset yrittivät innokkaasti miettiä syitä sen laskeutumiselle. Melu kuitenkin oli niin korviahuumaava, ettei keskustelusta oikein tahtonut tulla mitään.
Kun helikopteri oli viimein saanut laskeutumisensa suoritettua loppuun, asteli Lockhart ulos sieltä.
”Loistavaa päivää teille, perhoset”, hän sanoi maireasti.
”No heipä hei”, Nefer sanoi äänellä, joka ilmaisi selkeääkin selkeämmin hänen olevan sangen pitkästynyt. ”Onko sinulla kenties syykin tulollesi?” hän kysyi töykeään sävyyn. Lockhart näytti hieman hölmistyneeltä, hän kun ei tietääkseen ollut tehnyt egyptiläiselle mitään töykeyden ansaitakseen.
”Teillä on tänään ensimmäinen tehtävänne!” hän julisti. Perhosten parissa puhkesi hetki jännittynyt puheensorina.
”Tämän päivän tehtävä on palkintotehtävä, kun taas huomenna on vuorossa pudotuskilpailu!” Lockhart julisti, kuten oli noin puoli tuntia sitten tehnyt kissanpentujenkin parissa.
”Mitä on palkintona?” John kysyi innokkaasti. Hän oli uudisraivaajana tottunut koviinkin olosuhteisiin, mutta ei se tarkoittanut sitä, etteikö hän olisi osannut mukavuuksiakin arvostaa. Lockhart nauroi.
”Sen saatte tietää sitten myöhemmin”, hän sanoi ja iski veitikkamaisesti silmää.
”Nyt kaikki kopteriin!”
Kissanpennut ja perhoset istuivat suuren helikopterin eri puolilla mulkoillen toisiaan. Ei ollut epäilystäkään siitä, että kilpailu oli alkanut toden teolla. Ainoastaan Jessica ja Elizabeth sekä suosikkipariskuntamme – tai sitten vähemmän suosikkimme – eli Christine ja Raoul hyödynsivät innoissaan tämän mahdollisuuden keskustella kahdestaan.
”Ted”, von Spiderweb kutsui. Ted tuli paikalle lippis totuttuun tapaan takaperin päässään, kysyvä ilme kasvoillaan.
”Niin, pomo?” hän kysyi.
”Pitäisitkö huolen siitä, että Lockhart saa kuulla kunniansa. Myöhästely ei käy laatuun tämän formaatin tiimissä”, von Spiderweb pyysi. Ted nyökkäsi ja kämmenmikroon syntyi uusi muistio asiaa varten. Kyllä, Ted tarvitsi itselleen muistutuksen tästäkin tehtävästä. Von Spiderweb kun osasi välillä kasata kunnon työtaakkoja alaistensa harteille.
”Millainen joukkueesi on?” Jessica kysyi kuiskaten. Hän ei halunnut, että sisko saisi syyttäviä katseita niskaansa, mikäli vastaus ei miellyttäisi joukkuetta.
”Yllättävän mukava”, Elizabeth sanoi ja hymyili. ”Nefer tosin on välillä hieman teräväsanainen ja Xenalla tuntuu olevan pipo kireällä”, hän selosti. Jessica hihitti hiljaisesti.
”Minun joukkueeni on myös ihan siedettävä”, hän kertoi yhä kuiskaten. ”Mutta Minerva ja Kim eivät tule millään toimeen, Hannu vain laiskottelee, Hannah on Lilaakin hemmotellumpi ja Raoul ei tee muuta kuin itkee rakkaan kihlattunsa perään”, Jessica sanoi ja naurahti. Elizabeth ei voinut kuin hymyillä. Tuo oli niin Jessicamaista.
”Rakkaat kilpailijamme, tuolla näette palkintokisan näyttämön!” Lockhart sanoi ja osoitti ulos kopterin ikkunasta. Suet ja Stut kurottelivat innoissaan kaulojaan nähdäkseen kilpailupaikan. Monen ilme venähti, kun he havaitsivat paikan olevan rannalla, jota halkoivat ilkeännäköiset kalliot ja jossa näytti tuulevan enemmän kuin missään muualla Parasiittisaarella. Keskellä vaaleaa rantahietikkoa seistä nökötti kivinen rakennus, ilmeisesti joko iätien tai ikknupien muinainen palvontapaikka.
”
Mitä meidän oikein pitää tehdä?” Hannah taivasteli.
”Sen minäkin haluaisin tietää”, Minerva sanoi. Hänen äänestään kuulsi huolestuneisuus. Mikäli tehtävään liittyisi millään tavoin urheilu tai ruumiillinen työ, olisi hän melko hyödytön joukkueelleen. Aivotyö kun oli enemmän hänen alaansa.
Hieman ennen helikopterin saapumista rannalle tapahtui seuraavanlaista:
”Mitä hittoa tuolta ulkoa kuuluu?” Codename tiuskaisi ärtyneenä herättyään kovaan ääneen, joka kantautui selkeästi temppelin yläpuolelta. Hämmästyksekseen hän huomasi Riikun olevan jossain aivan muualla kuin makuualustallaan.
”Helikopteri näyttäisi olevan”, tyttö tokaisi. Hän kurkisteli ulos ikkunan virkaa toimittavasta aukosta temppelin seinässä. ”Kilpailijat varmaan lentelevät jonnekin”, hän arveli. Codename voihkaisi.
”Voisivat he edes tehdä sen hiukan hiljempaa! Miten ihmeessä me muka onnistumme ryöstämään heidän rahansa, jos he eivät anna meidän edes nukkua?”
”Niin, sanopa se.”
Ja takaumasta takaisin nykyhetkeen. Helikopteri oli juuri laskeutunut rannalle ja kilpailijat, juontaja (joka hymyili vieläkin, mikä ei sinänsä enää jaksanut yllättää ketään) ja kuvausryhmä purkautuneet ulos sen sisuksista.
”Koska olemme kaikki saapuneet onnellisesti ensimmäisen tehtävänne näyttämölle, voinkin kertoa teille, mikä se on!” Lockhart julisti saaden kerrankin kilpailijoiden jakamattoman huomion.
”Palkintokilpailunamme toimii…” Lockhart jätti lauseensa hetkeksi kesken jännityksen nostattamiseksi. ”Labyrinttiseikkailu!”
Tehtävän nimi aiheutti melkoista hälinää Suejen ja Stuiden keskuudessa.
”Labyrintti? Tämä ei voi olla hyvä…” Elizabeth mumisi. Hän kohotti sinivihreiden silmiensä katseen ja kohtasi sisarensa samanlaisen. Molemmat tiesivät, mitä toinen ajatteli.
Minerva sitä vastoin oli melko helpottunut. Labyrintti kysyi vain suuntavaistoa, tuuria ja taitoa tunnistaa osuudet, joissa oli jo käynyt. Helppo nakki siis.
Ken näytti hyvin pöllämystyneeltä. Labyrintti? Eikö Stuiden kuulunutkaan näyttää hyvältä ja olla urheita? Kummastakaan ei oikein olisi apua tämänkertaisessa tehtävässä.
Hannu oli kilpailijoista itsevarmimman oloinen. Hänen ei tarvitsisi kuin antaa onnensa johdattaa, ja hän olisi ensimmäinen, joka tupsahtaisi ulos sokkeloista. Ja sen hän kyllä tiesi, paremmin kuin hyvin.
John oli kyllä tottunut suunnistamaan alkuperäisasukkaiden maissipelloilla, mutta jostain syystä hän ei uskonut, että siitä olisi täällä kovinkaan paljoa hyötyä. No, tärkeintähän oli, ettei hän joutuisi paniikkiin.
”Ennen kuin päästämme teidät suunnistamaan tuonne kivitemppeliin, lienee syytä kerrata palkintokilpailun säännöt!” Lockhart sanoi makeilevalla äänellään. ”Voittajajoukkue on luonnollisestikin se, joka on ensimmäisenä saanut kaikki jäsenensä ulos labyrintista”, hän ilmoitti. Joukkueet nyökkäilivät.
”Melkoinen Sherlock tuo Lockhartimme”, Amy kuiskasi Jessicalle. Tytöt alkoivat hihittää, osittain purkaakseen jännitystään, osittain siksi, että Amyn heitto oli kieltämättä aika osuva tähän tilanteeseen.
”Minä en sitten pidä tästä yhtään”, kalpeaksi valahtanut Nefer tokaisi Willille, joka taputti kaunista egyptiläistä lohduttavasti olalle.
”Hyvin se menee”, mies vakuutti.
Niiskuneiti ja Barbie supattelivat keskenään.
”Koetetaan suunnistaa yhdessä, silloin meillä on ainakin hyvää seuraa, vaikka sattuisimme eksymään”, Niiskuneiti ehdotti. Barbie ilahtui ajatuksesta kovin.
”Loistava idea! Olen muuten aivan varma, että meistä tulee hyvät ystävät”, Barbie kuiskasi takaisin. Nämä kieltämättä hyvin erilaiset naiset puristivat toistensa käsiä solmitun ystävyyden merkiksi.
”Labyrinttiin on kymmenen sisäänkäyntiä, mutta vain yksi tie ulos”, Lockhart sanoi. ”Teidät lasketaan sisään pareittain, yhdessä parissa on aina kissanpentu ja perhonen. Sisäänkäynnit suljetaan takananne, joten sitä tietä ette pääse ulos”, hän selosti aiheuttaen pienimuotoisen hysteriareaktion Hannahissa.
”Kaikki on hyvin, hengitä”, Minerva ohjeisti peittäen tympäännyksensä.
Spider von Spiderweb nojasi oikein mukavasti taaksepäin ergonomisesti suunnitellussa työtuolissaan ja muodosti sormistaan eräänlaisen kolmion työpöydälleen. Oli ollut aikamoinen urakka järjestellä pienet valvontakamerat joka ikiseen labyrintin risteykseen. Ei, eihän hän sitä itse ollut toki tehnyt vaan hänen kuvaustiiminsä. Mitä te oikein ajattelitte? Mutta hänhän oli koko porukan aivot, pääsuunnittelija ja sitä rataa. Ja sanotaanhan, että rankka aivotyö väsyttää suuremmin kuin ruumiillinen konsanaan.
”Ted…”
”Kahvinne on tulossa, pomo!”
”No niin, olemmekos me valmiita aloittamaan kilpailun oikein toden teolla?” Lockhart kysyi hampaat säkenöiden. Ujoimmat kilpailijat tyytyivät nyökyttelemään myöntyvästi, kun taas Aladdinin kaltaiset huimapäät oikein huusivat innostuksissaan. Jessica jopa hurrasi. Se jos mikä valoi uskoa myös kaksoissiskoon. Kyllä, mallinmitat ja sievät auringon vaalentamat hiukset eivät olleen kaikki, mitä näiltä kaliforniattarilta löytyi. Heillä oli myös oikein roppakaupalla sisua.
Kilpailijat vietiin sisäänkäynneilleen. Kaikki eivät suinkaan olleet tyytyväisiä pareihinsa, mutta hienotunteisuudesta tai arvokkuudesta eivät vaivautuneet sanomaan mitään. Ja sitä paitsi, hehän lähtisivät kuitenkin jokainen joka tapauksessa omaan suuntaansa, joten parista kiukuttelu ei välttämättä olisi se kaikkein järkevin teko.
Vaikka pareista valittaminen ei käynyt päinsä, ei se estänyt Raoulia uhoamaan perhosparilleen, joka sattui olemaan Aladdin. Miehet päätyivät loppujen lopuksi vertailemaan muskeliensa kokoa, eikä liene ihmekään, että sen taiston Aladdin voitti kirkkaasti.
Niiskuneiti puolestaan ei voinut olla ihailematta Johnin kullanvärisiä, laineikkaita hiuksia. Hän oli kuitenkin sen verran uskollinen Muumipeikolle, ettei edes kuvitellut muuta Johnista. Hänellä vain oli upeat hiukset.
Ken tarkasteli Ginnyä uteliaana. Tällainen oli siis yksi hänen kilpailijoistaan. Sievä tyttö, mutta hyvin nuori. Eikä kukaan sitä paitsi voinut koskaan peitota hänen rakasta Barbietaan kauneudessa, ei ikinä. Ginny suoritti samanlaisen pikaisen syväluotauksen Keniin ja totesi tämän olevan hiukan liian kiiltokuvamainen hänen makuunsa. Eikä luultavasti kovin suuri uhka perhosille. Hänen mielessään ei edes käynyt, että ulkonäkö saattaisi pettää.
Minerva ja Xena sitä vastoin mulkoilivat toisiaan hurjana kuin kaksi amatsonia. Kumpikin omisti harvinaisen voimakkaan kilpailuvietin ja halusi voittaa toisensa tässä kilpailussa sen lisäksi, että heidän joukkueensa kilpailivat. Ah, tätä draaman määrää.
Hannu tutkaili olemattomia kynsiään tylsistyneesti, eihän hänen tarvinnut huolehtia oikeastaan mistään. Onnetar kyllä johdattelisi hanhen ulos labyrintistä, siitä nyt ei ollut epäilystäkään. Christine ei voinut olla hämmästelemättä, millä perusteella Hannu olisi Stu. Hänellä oli oltava joitain salattuja ominaisuuksia, takuulla.
Muista kilpailijoista poiketen Herkules ja Kim osoittivat vain uteliaisuutta toisiaan kohtaan, eivät niinkään vihamielisyyttä tai välinpitämättömyyttä. Tämä olikin ainoa kilpapari, joka peräti hymyili toisilleen aidosti. Kimistä tuntui, että hän piti kreikkalaisnuorukaisesta ja harmitteli, että heidän olikin pitänyt osua eri joukkueisiin.
Spider von Spiderweb painoi suurieleisesti pöytänsä vieressä olevasta lattialuukusta noussutta pylvästä, tai oikeamminkin sitä suurta punaista nappulaa, joka oli sen päässä. Tämä avasi labyrintin ovet, joita oltiin jouduttu muokkaamaan kuukausikaupalla, että ne saatiin elektronisesti ohjailtaviksi.
Tuottaja oli aina halunnut painaa Sitä Nappulaa.
Kilpailijat ryntäsivät labyrinttiin ja Lockhart keskittyi viilailemaan täydellisesti muotoiltuja kynsiään. Tässä saattaisi mennä hetki.
Hannu ja Christine olivat lähteneet heti alussa eri suuntiin ja kyseinen kanadanhanhi tallusteli joustavasti eteenpäin kädet ristittyinä selän taakse. Hänen uskomaton onnensa johdatti häntä odotetusti eteenpäin kuin vettä vain, risteys risteyksen jälkeen.
Niiskuneiti ja Barbie taas olivat ilokseen löytäneet toisensa jo viidentoista minuutin sokkelossa sompailun jälkeen.
”Minä jo pelästyin, ettemme enää näkisi toisiamme, kun Lockhart ilmoitti parijärjestelystä. Muutenhan olisimme voineet lähteä yhdessä samaan suuntaan”, Barbie naurahti saaden osakseen mielissään olevan Niiskuneidin hymyn.
”Voi, niin minäkin. Mikä onnenpotku, että löysimme toisemme, ja vielä näin pian!” hän sanoi sydämellisesti. Näistä kahdesta vaikutti olevan muodostumassa suorastaan sydänystävät.
Hannah suunnisti yksin eteenpäin, aina vain eteenpäin. Hän oli jo aikaa sitten menettänyt suuntavaistonsa ja onnistui vain hädin tuskin työntämään koko ajan kasvavan paniikin taka-alalle mielessään. Piakkoin hän väsähti ja istuutui lepäämään labyrintin lattialle, nojaten sen seinämiin.
Raoul oli hyvinkin toiveikas tämän tehtävän suhteen. Hänhän oli sentään selvinnyt hirmuisen Oopperan kummituksen ansoitetusta, maanalaisesta talosta. Sen jälkeen hän kyllä selviäisi mistä vain. Eikä tietenkään ollut mitenkään mahdollista, että tuotantotiimi olisi jättänyt heidät täysin oman onnensa nojaan ja unohtanut kokonaan eksymisen mahdollisuuden. Eihän?
”Ai niin, hitto!” von Spiderweb voihkaisi ja läimäytti avokämmenellä otsaansa. ”Toivottavasti nuo kaikki tahvot löytävät tiensä ulos. Minulla ei nimittäin ole minkäänlaista täryn käryä siitä, kuinka me saisimme eksyneet Suet takaisin päivänvaloon…” hän höpisi Tedille.
”Kehnompi juttu”, toinen sanoi painaen kulmansa huolestuneesti kurttuun. Hän piti peukkuja pystyssä kilpailijoiden selviytymisen puolesta.
Kuten odotettua, tupsahti Hannu ensimmäisenä ulos hämäristä kammioista. Hän räpytteli silmiään sangen hölmön näköisenä totutellen kirkkaaseen auringonvaloon. Lockhart ponnahti innoissaan ylös hietikolta, jolla oli istunut tekemässä itselleen käsikuorintaa merivedellä ja levällä.
”No niin! Kuten huomaatte, ensimmäinen kilpailijamme on jo löytänyt tiensä ulos sokkeloisesta labyrintistamme!” hän julisti hymy hehkuen kuin Naantalin aurinko. Hannun nokka levisi ylimieliseen hymyyn hänen tajutessaan, että oli tosiaankin toistaiseksi ainoa kilpailija, joka oli löytänyt ulos sokkelosta.
”No, se oli helppoa. Annoin vain Kaitselmuksen johdatella”, hän totesi aina yhtä vaatimattomaan tapaansa.
Kaitselmuksen. Tai sitten Onnettarensa.
Itsekseen hyräillen ja kiirettä pitämättä Aladdin löysi ulosvievää tietä pätkän kerrallaan, helpommin kuin kiiruhtavat kilpailijatoverinsa. Muutaman kerran hänestä tuntui, että hän kuuli kovaäänistä keskustelua labyrintin muista osista, mutta ei antanut sen häiritä. Pian Aladdin löysikin ulospääsyn ja asteli sangen ilahtuneena Lockhartin eteen.
”Aladdin! Olet toinen kilpailija, joka selvittää tämän haasteen! Hopea ei ole häpeä ja sitä rataa, mikä fiilis?” juontaja lörpötteli lämpimikseen. Aladdinin mukavannäköiset kasvot levisivät leveään hymyyn ja hän vastasi:
”Hyvä fiilis on. Kissanpennuista ei ole minulle mitään vastusta!”
Hymy tosin hyytyi, kun hän tajusi ensimmäisen kilpailijan, joka oli päässyt ulos labyrintista, eli Hannun, olevan kissanpennuista.
Tuottaja oli jo rentoutunut hieman. Ehkei labyrintti tosiaankaan olisi niin kova pala kilpailijoille. Aivan, niin se oli. Hän huolehti aivan turhaan. Ei mitään pelastusretkikuntaa tultaisi kaipaamaan. Toivottavasti.
”Voi pyhä lehmä nyt sentään, lakkaa seuraamasta minua!” Xena äyskäisi Neferille, joka seurasi aivan hänen takanaan.
”Miksi muka? Eikö ole ennemminkin suuri kunnia, että luotan suuntavaistoosi näin paljon? Minähän tahdon vain meidän voittoamme”, Nefer tokaisi. Hänen sanoissaan piili totuuden siemen. Hän tiesi, ettei pärjäisi labyrintissa yksin ja hän tiesi myös, että Xena oli vahvoilla ylipäätään kaikessa, mitä kilpailussa satuttaisiin tekemään. Eli loogisesti päätellen, laskemalla yhteen yksi plus yksi, oli järkevintä seurata tummahiuksista tyttöä. Xena ei ikävä kyllä ollut aivan samaa mieltä vaan mutisi jotain hyvin törkeää, kaikeksi onneksi niin hiljaa, ettei egyptiläinen viettelijätär kuullut hänen sanojaan. Onneksi naisten ei tarvinnut kauaa sietää toistensa seuraa, vaan he tupsahtivat piakkoin ulos sokkelosta.
Lockhart ryntäsi heti haastattelemaan heitä, mutta ensin ulos tullut Xena antoi hänen kysymyksiinsä vain lyhyitä yhden sanan vastauksia. Nefer sitä vastoin kieltäytyi kokonaan kunniasta tulla haastatelluksi ja nautiskeli auringonsäteistä makoillen selällään hietikolla.
”Nuo kaksi ovat kyllä melkoisia jääräpäitä”, von Spiderweb naurahti. Koko tuotantotiimi, joka oli kerääntynyt katselemaan saaren tapahtumia saman ruudun ääreen, naurahti hänen perässään kuin yhteisestä käskystä..
Minervan sokkelostaselviytymistaktiikka erosi jonkin verran muiden kilpailijoiden taktiikoista. Hän istui raapustelemassa muistiinpanoja ja laskelmia sormenpäällään labyrintin lattiaa peittävään paksuun hiekkakerrokseen. Hän oli huomannut tulleensa samaan käytävään jossa oli jo ollut, kaivanut supermuistinsa kätköistä suunnat, joihin hän oli kääntynyt risteyksissä niin pitkältä matkaa kuin vain suinkin kykeni. Niin hän sai aikaan huterahkon karttaviritelmän lattiaan. Se riitti, sillä se kertoi hänelle, että mikäli laskelmat pitivät paikkansa – niin kuin ne aina pitivät – oli vain yksi mahdollinen tie uloskäyntiä kohti. Se sitten olikin eri asia, kuinka pitkä ja kuinka sokkeloinen tämä kyseinen tie sitten olisi. Ja onnistuisiko hän mahdollisesti eksymään sillä. Sellaiset ajatukset Minerva kuitenkin työnsi pois mielestään ja lähti itsevarmasti lampsimaan eteenpäin harmitellen sitä, ettei hänellä ollut liidun- tai hiilenpalaa tai mitään vastaavaa, jolla merkata jo läpikäydyt käytävät kyseisessä labyrintissä.
Minerva ei tietenkään voinut millään tietää, että uloskäynti olisi jo seuraavan nurkan takana. Siksipä se olikin vaalealle ranskattarelle hyvin mieluisa yllätys. Heti, kun hänen silmänsä olivat tottuneet päivänvaloon, nero sai Lockhartin kimppuunsa.
”Kertokaahan, neiti Paradizo, miten selvititte labyrintin näin nopeasti?” Lockhart kysyi, huomaamatta laisinkaan, että oli itse asiassa teititellyt Minervaa. Tytöllä ja hänen luontaisella auktoriteetillaan oli sellainen vaikutus useimpiin ihmisiin.
”Ulospääsyhän oli laskettavissa silkalla matematiikalla! Helppoa minunlaiselleni – toivottavasti tämä ei nyt kuulosta liikaa itsekehulta – suurelle nerolle”, hän vastasi. Minerva oli tyytyväinen huomatessaan, ettei vielä monikaan ollut saavuttanut uloskäyntiä. Eikä häntä oikeastaan sen suuremmin ihmetyttänyt, kun hän näki ketkä muut kilpailijat olivat päässeet jo ulos sokkeloisesta temppelistä.
Barbie ja Niiskuneiti olivat niin keskittyneitä syventämään ystävyyttään – eli puhumaan kaikenlaisesta joutavasta maan ja taivaan välillä – etteivät laisinkaan ajatelleet minne päin olivat kulkemassa. Niiskuneiti olikin hyvin hämmästynyt nähdessään valoa pitkän käytävän päässä.
”Katso, Barbie! Minä näen valoa tunnelin päässä! Minä näen valon!” hän hihkaisi.
Molemmat näistä hemaisevista nuorista naisista lähtivät kipittämään innokkaasti kohti kyseistä valonlähdettä. Tähän tilanteeseen kun ei oikein pätenyt vanha viisaus, joka sanoo:
”Älä katso valoon, kulje poispäin valosta!”
”Me teimme sen! Me teimme sen!” Barbie kiljui ja ryntäsi halaamaan Lockhartia innoissaan. Hän hyppeli ja taputteli käsiään. Pian hän sai seuraa Niiskuneidistä, joka ei ollut aivan yhtä nopea juoksija – tai ehkä pikemminkin löntystelijä – kuin uusi ystävänsä. Hengästyneenä hän lampsi Barbien luokse, joka halasi muumia innoissaan.
Raoulin arvelma ei tällä kertaa pettänyt. Hän osasi suunnistaa labyrintissa jopa paremmin kuin oli itse alun perin arvellut. Hän kiitti mielessään kaikkia mahdollisia luonnollisia ja yliluonnollisia voimia siitä, että oli aina ollut riittävän järkevä pitääkseen itsensä hyvässä kunnossa. Olihan hän tiennyt, että siitä olisi jonain päivänä vielä hyötyä! Hän jaksoi hölkätä yhä vain, vaikka olikin seikkaillut käytävissä jo lähestulkoon neljänkymmenenviiden minuutin ajan. Ja tällä vauhdilla hän saavuttikin ulospääsyn nopeasti. Hän tosin harmistui huomatessaan, että Aladdin oli ollut häntäkin nopeampi tämän tehtävän suorittamisessa.
Ennen pitkää Kimkin onnistui loikkimaan tähän tuhansia vuosia sitten kaiverrettuun maaliin, tai pikemmin ulos siitä. Hän ei voinut kuin hymyillä omahyväisesti. Olihan hän tiennyt, että tällainen pikkuinen tehtävänpoikanen sujuisi aivan hetkessä. Ei hän sitä ollut epäillyt hetkeäkään.
”Pikku juttu”, hän kommentoi myöhemmin Lockhartille.
Riiku oli ärtyisä. Hän oli herännyt sen hemmetin helikopterin takia eikä enää saanut unta.
”Emmekö me voisi vain lähteä hakemaan sitä hemmetin kassalipasta nyt?” hän kysyi potkittuaan Codenamenkin hereille. Codename mulkaisi tyttöä pahasti.
”Oliko ihan pakko herättää?” hän marmatti venytellen kolottavia jäseniään. Onnenpoika oli peräti nukahtanut uudelleen.
”Oli”, Riiku sanoi naurahtaen.
”Ei, kyllä me odotamme yöhön. Pimeys piilottaa meidät mahdollisilta vartijoilta”, poika sanoi sangen järkevästi. Riiku tuhahti.
”Luuletko sinä tosiaan, että von Spiderweb vaivautuisi palkkaamaan vartijoita?” hän kysyi kohottaen kulmiaan. Spider von Spiderweb oli tunnettu siitä, etteivät hänen turvatoimensa olleet niitä kaikkein tiukimpia.
”En usko, mutta kaikkeen on varauduttava”, Codename sanoi.
Sillä aikaa olivat viimeisetkin Suet vihdoin kömpineet ulos labyrintista. Von Spiderweb saattoi siis huokaista helpotuksesta välttyessään mahdollisilta korvauksilta Suejen omaisille, mikäli heitä ei olisikaan löydetty sokkelosta.
Mutta olisihan minun tämä pitänyt arvata, von Spiderweb ajatteli ja hymähti itsekseen ottaessaan valtaisan kulauksen rakkaasta kahvistaan.
He ovat Sueja. Ja Suet eivät voi olla niin kertakaikkisen huonoja, että eksyisivät.”Hyvää työtä, rakkaat Sueni!” Lockhart kailotti, kun joukkueet olivat taas järjestäytyneet riviin rantahietikolle. Heidän kasvoiltaan saattoi lukea monenlaisia tunteita Hannu Hanhen itsetyytyväisyydestä Hannah Montanan tylsistyneisyyteen.
”Pääsitte kaikki ulos sokkelosta, eikä siihen mennytkään kuin... neljä tuntia!” hän sanoi ja hymyili täydellistä hymyään. Ginny ja Xena vilkaisivat hymyillen toisiinsa. He pärjäsivät loistavasti!
”Älkää huoliko, me leikkaamme tämän seuraavaan jaksoon mahtuvaksi”, Lockhart nauroi. ”Ja onnittelut voittajajoukkueelle! He voittavat deluxeaskin tulitikkuja!” hän huudahti. Se ei välttämättä vaikuttanut kaksiselta palkinnolta kotikatsojille, mutta kokeiltuaan, kuinka vaikeaa tulen sytyttäminen saattoi olla alkeellisissa oloissa, olivat kilpailijat ymmärrettävästikin innoissaan tästä. Ei enää kylmiä öitä tai raakoja kaloja!
”Onnitteluni... Kissanpennuille!” Lockhart huusi saaden mintunvihreän joukkueen hurraamaan villisti. Hannah hyppäsi innoissaan nauravan Johnin syliin. Perhoset näyttivät tyrmistyneiltä, ilmeisesti kukaan heistä ei ollut vaivautunut huomioimaan, kumpi joukkue oli ensimmäisenä ulkona labyrintista.
”Hyvää työtä, molemmat joukkueet! Levätkää hyvin, huomenaamulla on pudotustehtävän vuoro!” Lockhart virnisti. Kilpailijat nyökyttelivät ja mumisivat hyväksyvästi. Sitten helikopteri veikin heidät jo omiin leireihinsä.
”En voi uskoa, että me
hävisimme!” Xena raivosi. Ginny näytti surkealta, häntä inhotti nähdä toinen huonolla mielellä.
”Ei se haittaa, Xena”, hän vakuutti. ”Me voitamme pudotustehtävän! Ja sitten meillä onkin ylivoima heitä vastaan tehtävissä”, hän sanoi. Xena hymyili vaisusti.
”Parasta olisikin...”
”Hopi hopi, ruokaa keräämään!” he kuulivat takaansa Neferin käskevän äänen. Totuttuun tapaan nämä kaksi kävelivät kohti rantaa kalastamaan.
”Emme halua pelkkää kalaa illalliseksi!” Nefer varoitti. ”Pyydystäkää pari rapuakin”, hän sanoi saaden Xenan pyörittelemään jäänsinisiä silmiään.
”Onkohan tuo koskaan itse kokeillut ravustusta?” hän tuhahti punapäälle.
Kissanpennuilla oli sitä vastoin leirissään ilo ylimmillään.
”Me teimme sen!” Kim huudahti saaden Minervan nauramaan iloisesti. He kaksi olivat unohtaneet erimielisyytensä ainakin hetken ajaksi voiton huumassa.
”Niin tosiaan teimme!” ranskatar julisti.
Kissanpennut olivat palkinnollaan sytyttäneet kaikkien aikojen kokon, jonka lämmöstä he kaikki nauttivat suuresti popsien illalliseksi metsästä löydettyjä ananaksia. Heidän voittonsa oli valanut joukkueeseen aivan uutta ryhmähenkeä, josta olisi varmasti apua vielä kilpailun kuluessa.
Hannu ja Hannah olivat tajunneet, kuinka paljon heillä olikaan yhteistä. Hannu kertoili tytölle tarinoita uskomattoman tuurinsa avulla tapahtuneista sattumuksista. Hannah puolestaan valisti hanhea kiertue-elämän iloista ja suruista.
Raoul ja John puolestaan olivat löytäneet toisistaan sisäiset veljekset. Molemmat pitivät itseään suurina sankareina. Johnilta Raoul sai kuulla kaiken Uudesta Mantereesta Pariisin kertomuksiaan vastaan.
Pian alkoi pimetä, ja kilpailijat painuivat yöpuulle. Molemmat joukkueet halusivat olla mahdollisimman hyvässä terässä huomenna, ratkaistaisiinhan silloin, kuka lähtisi kotiin! He tarvitsivat hyvät unet. Onneksi koko päivä ulkoilmassa oli tehnyt heistä unisia, joten poppoo nukahti sangen pian.
Ja silloin oli rikolliskaksikkomme aika käydä töihin...
Codename ja Riiku liikkuivat pitkin umpeenkasvanutta metsäpolkua kompastellen juuriin ja aluskasvillisuuteen joka toisella askeleella. Lisäksi vaivaa aiheuttivat villieläimet, jotka kyllä kuuluivat, mutta eivät antaneet mitään viitteitä olinpaikastaan. Ne saivat nämä kaksi ryökälettä varuilleen.
”Onneksi on sentään täysikuu”, Riiku kuiskasi toverilleen. Heidän taskulamppunsa kun ei valaissut kuin hyvin pienen alueen heidän edeltään.
”Sanos muuta”, Codename vastasi ja hätkähti kuullessaan rusahduksen, joka tuli hänen omien kenkiensä alta hänen astuessaan kuivan risun päälle. ”Ei ole enää pitkälti”, hän sanoi. Riiku nyökkäsi.
Kelmit kulkivat kymmenisen minuuttia hiljaisina, veitset valmiina siltä varalta, että heidän pitäisi puolustautua. Sitten he saapuivat ikknupien ikiaikaiselle päätemppelille. Se oli sen verran majesteettinen ilmestys, että sai molemmat hiljaisiksi. Hetken he vain seisoivat sen oviaukolla. Sitten Riiku rohkaisi mielensä ja asteli sisään valaisten läpitunkevaa pimeyttä taskulampullaan. Codename seurasi varovaisesti perässä. Hän kopeloi hetken seinää, kunnes löysi etsimänsä. Poika kaivoi sytkärin esille ja sytytti verrattain uuden soihdun palamaan. Von Spiderwebin porukka oli varmasti käyttänyt niitä tullessaan piilottamaan pääpotin temppeliin. Hän sytytti vielä muutaman vastaavan noin sadan metrin säteeltä ja polvistui sitten tutkailemaan temppelin pohjapiirustusta.
”No, missäs kassakaappi lymyilee?” Riiku kysyi heiluttaen huolimattomasti dynamiittipötkylää, jolla he suunnittelivat avaavansa kohteensa. Codename mutristi huuliaan.
”Tietojeni mukaan pääalttarilla, joka puolestaan sijaitsee noin viisikymmentä metriä maan alla”, hän sanoi.
”No mitä me sitten odottelemme?” Riiku hihkaisi. ”Mennään!”
Codename nappasi seinältä yhden soihduista valaisemaan tietä. He sytyttivät kaikki soihdut tiellään ja tajusivatpa rosvomme vielä merkitä reittinsäkin siltä varalta, etteivät he kartan avulla pääsisi pois täältä ennen aamunkoittoa. He kulkivat pitkin kapeita, hieroglyfeillä koristeltuja käytäviä kuin Indiana Jones konsanaan. Yhä alemmas ja alemmas. Ja alemmas. Ja alemmas. Alemmas...
Vihdoin he saapuivat alttarille. Se oli näky, joka sai jopa paatuneiden rikollisten leuat loksahtamaan auki. Siellä oli valtavia, hyönteisiä esittäviä patsaita, joista jokainen oli veistetty sellaisella taidolla, ettei voinut kuin nostaa hattua muinaisille kuvanveistäjille. Alttari itsessään oli valmistettu vihreästä, jaden tapaisesta kivestä ja oli täynnä maagisia kaiverruksia. Seiniltä kurkkivat yrmeinä punkinkasvoiset gargoilit. Aivan alttarin perällä oli syvennys, ilmeisesti uhrilahjoja varten, jonka ympärillä oli erityisen paljon jumalankuvia. Nyt siellä ei ollut lihaa tai hedelmiä mätänemässä. Sen sijaan syvennyksessä oli silmiinpistävä, pieni ja teräksinen kassakaappi kolmella numerolukolla. Nuoret hihkaisivat yhteen ääneen. He olivat löytäneet kohteensa.
”Jackpot!” Codename huudahti ja löi ylävitosen toverinsa kanssa. Riiku hyppelehti alttarin pitki kassakaapille. Ammattilaisen taidolla nuori nainen vaimensi hälyttimet. Hän tunki dynamiitin hyvään kohtaan ja antoi Codenamen sytyttää sytytyslangan. He juoksivat nopeasti salin toiselle puolelle kullatun puutiaispatsaan taakse ja pitelivät korviaan. Kohta jysähti.
”Me olemme rikkaita, rikkaita!” varkaat lallattivat rynnätessään tyhjentämään lipasta.
Millaiset tulevat olemaan seuraavan päivän koetukset? Selviävätkö Suemme niistä? Kumpi joukkue joutuu eliminoimaan yhden jäsenistään? Jäävätkö nuoret varkaamme kiinni? Kaikki tämä jännitys, ja vielä paljon lisää ensi jaksossa! Eli muistakaa kääntää vastaanottimenne Spiderweb Entertainmentille ensi kerrallakin!
Disclaimer: En edelleenkään omista yhtäkään tässä tarinassa esiintyvää henkilöä (tuottajaa, apuriaan ja tuotantotiimiä lukuunottamatta) enkä todellakaan yritä tehdä rahaa tällä. Starbucksin perustajat ja omistajat omistavat kaikki oikeudet kahvilaansa, Sherlock Holmes, johon tässä luvussa viitattiin sivulauseessa kuuluu Arthur Conan Doylelle, tai pikemminkin perikunnalleen nykyään? Muumipeikko, joka niin ikään esiintyi sivulauseessa on Tove Janssonin keksintöä. Riiku ja Codename toivottavasti omistavat itsensä.
