Title: Sielun peili
Author: Teardrop
Genre: angst, romance, drama
Rating: S
Pairing: Severus/Lily, (James/Lily)
PoV: Severus
Disclaimer: Hahmot kuuluvat J.K. Rowlingille, enkä saa tästä rahallista korvausta.
Summary: Okklumeustunti tuo mieleen tuskallisia muistoja puolin ja toisin.
A/N: Ensimmäinen Potterficcini. Ehkä myös viimeinen, sen näkee sitten. Toistaiseksi minulla ei ole betaa, mutta jos innostun kirjoittamaan ficcejä Potterista enemmänkin, sellaista voisi alkaa etsimään. Kommenteista olisin todella, todella kiitollinen.
Sielun peili
Katselin ajatuseulan pinnalla leikitteleviä hopeisia säikeitä, kun oveen koputettiin. Se oli kohtalokas ääni. Okklumeustunnit olivat lähestulkoon kidutusta meille molemmille, vaikka omasta puolestani en sitä varmasti koskaan myöntäisikään.
– Sisään, sanoin kalseasti ja ovi avautui. Potter vältti katsomasta minuun sulkiessaan oven ja kävellessään pöytäni luo.
– Iltaa, professori, Potter pakottautui sanomaan kireällä äänellä. Hänestä kaikki tunteet kuulsivat niin helposti läpi. Viha, vastentahtoisuus. Tätä menoa hän ei oppisi okklumeusta ikinä. Minä olin oppinut jo kauan sitten, miten tunteista päästettiin irti. Kuolonsyöjän koulu oli kova. Heikkouden tai tuskan näyttäminen oli kuin ojentaisi aseita viholliselle.
Minä en tosin tarvinnut pimeyden lordia opettamaan sitä – sen oli tehnyt edessäni seisovan pojan isä ylimielisine kavereineen. James Potterille en antaisi koskaan anteeksi. Hän oli saanut elämäni ajautumaan aivan väärään suuntaan.
– Oletko harjoitellut? Kysyin Potterilta vaarallisella äänellä. Hän tuijotti minua uhmakkaasti taikasauvaansa puristaen.
– Olen, Potter vastasi lopulta. Valhe oli yhtä helppo huomata kuin tunteetkin. Hymyilin julmasti.
– Pianhan se nähdään, kuiskasin. Minulta ei liiennyt Potterille sääliä. Hänellä ei ollut aavistustakaan miten suurta tuskaa tunsin, miten muistot raatelivat sisintäni, kun naulitsin katseeni syvän vihreisiin silmiin vihaamani miehen kasvoissa. Ei viha sitä tuskaa aiheuttanut, vaan se yksi tunne, josta en koskaan oppinut päästämään irti.
Ei. En saanut ajatella sitä, en nyt. Kohotin sauvani.
– Lukilitis! Kuvat etenivät välähdyksinä molempien silmissä kuin filminauha. Kolme ystävystä ja muriseva kolmipäinen koira… Potter hapuilemassa kultaista sieppiä… Pieni poika hämärässä komerossa… Ankeuttaja ja Potterin sauvasta nouseva hopeinen suojeliuksen häivähdys… Pimeä hautuumaa… Potter pelkäsi sitä muistoa, hän kaatui eteenpäin lattialle. Ohikiitävässä hetkessä katsekontakti murtui. Olimme taas nykyhetkessä.
– Sinun täytyy taistella, Potter! Sulje tunteet pois, yrittäisit edes, ärisin. Potter mulkoili minua vihaisesti noustessaan taas ylös. Onnekseen hän päätti kuitenkin pitää suunsa kiinni ja vetää sen sijaan syvään henkeä.
– Uusi yritys, Potter… Valmistaudu… Lukilitis! Lajitteluhattu kuiskailemassa Potterille… Potter, Weasley ja Granger kompastelemassa kielletyssä metsässä Hagridin perässä… Tulta syöksevä unkarilainen sarvipyrstö… Iseeviot -peilistä heijastuva kuva, Potter, hänen isänsä ja… Suljin silmäni ja olimme taas huoneessani. Potter huohotti eikä kiinnittänyt huomiota minuun. Minäkään en oikeastaan nähnyt häntä vaan äskeisen muiston. Lilyn.
Mielessäni kaikki alkoi taas alusta. Minä en ollut anteeksiantavainen luonne, minä en unohtanut. En ollut armahtanut edes itseäni tehdessäni elämäni suurimman virheen. Silti… Lily oli ainoa jolle olin koskaan antanut anteeksi, vaikka juuri hän oli aiheuttanut minulle eniten tuskaa. Hän ei ollut valinnut minua vaan toisen, ja vieläpä vihamieheni kaikista niistä jotka hän olisi voinut valita. En silti koskaan ajatellut kostavani Lilylle. Rakastin häntä aivan liikaa, enkä välittänyt muusta kuin hänen onnestaan, vaikka nyt tiesin mihin kaikki oli johtanut.
Seisoin portailla jähmettyneenä. Kaiken järjen mukaan meidän olisi pitänyt mennä sisään, ulkona sade piiskasi maata armottomasti, mutta en kyennyt ajattelemaan muuta kuin juuri kuulemiani uutisia.
– Severus… Olen niin pahoillani, Lily kuiskasi sipaistessaan kättäni. Hänen silmissään kimmelsivät kyyneleet.
– Meidän tiemme eivät vain kulkeneet samaan suuntaan. Joskus toivon, että niin olisi käynyt… Lily mutisi lauseen lopun niin hiljaa, etten voinut olla varma sanoista.
– Luuletko todella, että sinusta tulee onnellinen Jamesin kanssa? Kysyin kyetessäni viimein puhumaan.
– Olen varma siitä, Lily sanoi kohottaen katseensa.
– Hän on erilainen nykyään, hän todella… Hiljensin Lilyn nostamalla sormen hänen huulilleen. Pudistin päätäni.
– Sitten muulla ei ole väliä, kuiskasin. Pahimmassa tapauksessa en voisi olla Lilyn kanssa kahden enää koskaan, enkä halunnut, että viimeinen kohtaamisemme olisi hänelle kipeä muisto. Sitä se oli, mutta se voisi olla muutakin.
– Minä rakastan sinua, sanoin hiljaa. Minun oli pakko viimein sanoa se, vaikka epäilemättä Lily tiesi sen muutenkin.
– Anteeksi, Lily henkäisi. Hän oli kauniimpi kuin koskaan. En voinut enää itselleni mitään, kun kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen ja suutelin pehmeitä huulia. Lily vastasi suudelmaan, myötätunnosta, intohimosta vai rakkaudesta, en tiedä, mutta ehkei sillä ollut merkitystä enää. Olisin voinut jatkaa ikuisuuden, mutta elämä ei vain ollut sellaista. Ei ollut koskaan ollutkaan.
– Anteeksi, sanoin vuorostani, kun Lily lopulta työnsi minut pois.
– Ehkä tilanne on nyt tasan, jatkoin peläten Lilyn reaktiota. Turhaan. Hän vain nyökkäsi surullisesti hymyillen. En enää erottanut oliko hänen kasvoillaan sadepisaroita vain kyyneleitä, kun hän kääntyi ja juoksi pois.
Peilissä Lily oli hymyillyt, hän ei ollut katsonut Jamesiin vaan eteenpäin, minuun… Näky palautti mieleen toisen muiston kaukaa menneisyydestä.
– Tästä saat, Sev! Käännyin juuri parahiksi nähdäkseni Lilyn heittävän lumipallon minua kohti. Hänen naurunsa helisi ilmassa, kun se hajosi osuessaan mustaan kaapuuni. En voinut estää hymyä leviämästä omillekin kasvoilleni.
– Odotahan vain, kosto on suloinen! Uhosin pihan laidalta. Lily oli jo menossa sisään linnaan, mutta kuullessaan sanani hän pysähtyi ja katsoi nauraen olkansa yli. Pystyin juuri ja juuri erottamaan lumihiutaleet leiskuvan punaisissa hiuksissa ja säihkyvän vihreät silmät.
– Professori? Potterin ääni palautti minut takaisin nykyisyyteen, kuva Lilyn kasvoista särkyi tuhansiksi sirpaleiksi. Se sattui, tälle kivulle en olisi koskaan turta. Tiesin mitä näkisin, jos joskus katsoisin Iseeviot-peiliin.
Kivetin ilmeeni ja käännyin Potterin puoleen.
– Jatkammeko me? Hän kysyi, toivoen selvästikin kieltävää vastausta. Siristin silmiäni.
– En ymmärrä mitä mieltä on jatkaa, kun olet selvästikin liian laiska harjoitellaksesi tätä ollenkaan. Olet toki sellaisen yläpuolella, mutta luuletko rehtorin käskeneen opettaa sinulle okklumeusta huvin vuoksi? Kuvitteletko ettei pimeyden lordi voi olla vaaraksi suurelle Harry Potterille? Kysyin ivallisesti. Sain jonkinlaista julmaa tyydytystä siirtäessäni osan tuskastani häneen. Enää kukaan ei hyppisi silmilleni. Nyt olin voittaja.
– En, professori, Potter mutisi. – Voinko nyt mennä? Äänestä erottui jo häivä toiveikkuutta, kun Potter siirtyi ovea kohti. Tänään hän pääsisi vähällä, sillä minulle tämä oli jo liikaa.
– Mene, äläkä palaa ennen kuin olet edes yrittänyt tyhjentää mielesi. Pimeyden lordi ei tunne armoa, sähähdin matalalla äänellä. Potterin todella oli aika oppia suojautumaan – Lilyn vuoksi. Lilystä kun ei ollut jäljellä muuta kuin muistot ja tämän huoneen kahdessa sydämessä asuva rakkaus. Sekä nuo edelleen elävät, hätkähdyttävän vihreät silmät.
Halusin uskoa, että joskus näkisin ne vielä. Että jossain, jotenkin, Lily odottaisi minua lumihiutaleet hiuksissaan.
