// Alaotsikko: S, songfic, oneshot
Author: Contagion
Beta: Winga
Rating: S
Pairing: Viittaus Pansy/Draco (yksipuolinen) ja Harry/Draco
Genre: Miniangst, songfic, oneshot
Summary: Entäpä, mitä kuuluu Pansy Parkinsonille?
Disclaimer: En omista hahmoja, vaan niistä kuuluu kunnia J.K. Rowlingille. Lihavoidut kursiivit taas kuuluvat Smak:n kappaleeseen Kehtolaulu. Tällä tuotoksella ei myöskään ole vaikutusta rahan saantiini
A/N: Tällainen tästä nyt sitten tuli
Meidän tarinamme
Voi Draco,
missä sitten lienetkin, toivottavasti pöllö tavoittaa sinut. Minulla on kerrottavaa.
Meidän tarinamme alkoi kahdesta, niin onnellisesta lapsesta,
jotka kulkivat vain samaa helppoa tietä ja lopulta eksyivät.Sinä ja minä olimme olleet ystäviä jo pikkuisista saakka, vanhempiemme käskystä tietenkin - puhdasverisyyttä piti vaalia ja sitä rataa. Olimme tukeneet toisiamme aina kaikkialla, kunnes mukaan tulivat Grabbe ja Goyle. Mitä muuten edes näit heissä? Eiväthän he antaneet sinun koskettaa heitä - sieltä. Kun muut olivat olleet toisen kimpussa, olimme puolustaneet toisiamme - vaikka turpiin saamisen uhalla (tosin, sekin oli vain yksipuolista. Sinun piti varjella aristokraattisia, ylpeitä, typeriä kasvojasi). Olit minulle se, johon saatoin luottaa, se joka ei koskaan hylkäisi. Tai niin luulin 15-vuotiaaksi saakka. Silloin kasvoimme jotenkin erillemme - siltä se ainakin tuntui. Seisoin yksin oleskeluhuoneessa monina iltoina odottaessani sinua, jotta voisimme jutella asioita selviksi. Lähetit kuitenkin vain Blaisen kertomaan, että olit kiireinen - milloin läksyjen ja milloin isäsi toimesta. Niitä syitä oli niin monia ja uskoin kerta toisensa jälkeen. Olin silloin niin käsittämättömän sinisilmäinen.
Irti en tahdo sinusta, voithan sinä sen ratkaista.Et enää vastannut tavoitteluihini niin useasti kuin ennen. Vaikka kävin makuusalin oven takana, sanoit ettet juuri nyt ehdi. Aina koulussa, Tylyahossa tai missä tahansa törmäsimme, jäit aina vain harvemmin ja harvemmin juttelemaan. Yritin pitää meidän suhdettamme, ystävyyttä - mitä se nyt ikinä olikaan - kasassa, mutta se ei onnistunut. Halusin pitää kiinni, kiinni sinusta ja kaikista yhteisistä hetkistä sekä muistoista (Potterin ja tämän ystävien vaikeuksiin saattaminen on yksi rakkaimmista muistoistani). En silloin tiennyt, ettet halunnutkaan samaa. Halusit jotain muuta.
Kun uskottomuus vei valheisiin, niin katkesi tiemme taivaisiin.
Kun sieluttomuus sai sinutkin, unelmani lakaistiin.Muutaman kuukauden päästä Granger (se kuraverinen, muistatko?) tuli kertomaan nähneensä sinut jonkun kanssa. Te olitte nauraneet, halanneet ja jutelleet kuin ystävät, jotka olivat tunteneet toisensa pienistä saakka. Aivan, kuten me ennen vanhaan. Kai halusit vain saada "arvoistasi" seuraa, vaikka en ymmärtänytkään, mikä vika minussa oli?! Granger sai minut tajuamaan, että olit valehdellut joka kerta, kun olit väittänyt olevasi liian kiireinen. No, osittainhan se oli totta - sinulla oli kiire tapaamaan tätä toista. Mikset voinut vain sanoa, että olit sopinut muuta menoa? Miksi valehdella? Ollessani kymmenen olimme vielä vannoneet ikuista ystävyyttä siellä talonne takahuoneessa, jossa tapasimme päivittäin. Minulle se oli merkinnyt kaiken ja enemmänkin. Sinulle ne olivat näköjään vain sanoja toisten joukossa. Olin unelmoinut monet yöt siitä, kuinka pysyisimme aina ystävinä. Olisit aina ollut ensimmäinen, joka kuulisi kaikesta ja sama toisinpäin. Turhia unelmia, jotka särjit - tietämättäsi kai.
Minä odotan siis turhaan sinua, vaikka tiesi ei minua tavoita.
Odotan vain turhaan parempaa, meidän aikamme alkaa jo loppua.Seisoin sen talon takahuoneen edessä, odottaen sinua. Olit viimein ottanut yhteyttä ja kertonut, että sinulla on jotain tärkeää asiaa. Olin rientänyt juoksujalkaa tutulle paikalle. Ajattelin, että haluat sanoa olevasi pahoillasi. Että haluaisit kaiken olevan kuin ennen. Niin minä toivoin sinun sanovan. Saavuit paikalle tunnin myöhässä (eiväthän Malfoyt voi ikinä odottaa ketään, ei!). Et pahoitellut asiaa lainkaan, mutta annoin sen silti sinulle anteeksi. Halusin sinun halaavan minua, kertovan kaivanneesi ja että olen koko ajan ollut sinulle se tärkein ihminen. Että se toinen oli vain jokin hetken hairahdus, kokeilu. Seisoimme useamman minuutin vaivautuneen hiljaisuuden ympäröidessä meidät kuin sumu. Lopulta sanoit, että sinun on kadottava. Minne, halusin kysyä, mutten ehtinyt sanoa tavuakaan. Sinä juoksit pois, jättäen minut siihen, missä meidän ystävyytemme oli aikoinaan alkanut. Olettaen, että sitä voi ystävyydeksi kutsua, että sinä kohtelit minua kuin kuraveristä tai surkkia! Minä taas olin vierelläsi uskollisemmin kuin fletkumato Hagridin reidessä.
Irti en tahdo sinusta, voisimme elää sovussa.Istuin monet päivät, viikot sen talon edessä - hyvä on, olin siellä jok'ikinen kesä. Odotin kai sinua tai halusin muistella menneitä aikoja. En tiennyt, mitä siellä tein. Koulua kävin aivan normaalisti. Kuulin monesti samat sanat. Muutit toisaalle, halusit aloittaa uuden elämän. Sen toisen kanssa. Olisin halunnut olla se, jonka kanssa muutat, se, jolle kertoisit joka päivä ne kauneimmat sanat. Toivoin, että olisit halannut minua vielä edes kerran. Olimmeko me eronneet riidoissa, pyöri päivästä toiseen mielessäni. Äiti oli opettanut, ettei saa mennä vihaisena nukkumaan tai lähteä vihaisena. Sitäkö se oli? Olitko sinä vihainen minulle? Mietin viimeisiä sanojasi ja äänensävyäsi. Et ollut kuulostanut vihaiselta. Olit hieman haikea. Halusin niin halata sinua, kertoa välittäväni. Iltaisin juuri ennen nukkumaanmenoa menin ikkunan luo, katselin meidän tähteämme. Olimme valinneet sen ollessani 12-vuotias, ensimmäinen vuosi Tylypahkassa oli juuri päättynyt ja se perhanan Poika-Joka-Elää oli pilannut sen voittamalla typerän mestaruuden (tupamestaruushan se oli tai mikälie!) - sekä nolannut sinut hylkäämällä ystävyytesi (voi, kuinka se Potter olikaan viisas!). Katsoin sitä hiljaa. Tiesin, että näkisit sen saman tähden, missä ikinä olitkin. Mutta sitä en tiennyt, katsoitko sinäkin sitä jok'ikinen ilta.
Kun uskottomuus vei valheisiin, niin katkesi tiemme taivaisiin. Kun sieluttomuus sai sinutkin, unelmani lakaistiin.Kului jokunen kuukausi. En ollut kuullut sinusta mitään. Koulukin oli päättynyt, viimeinen vuoteni Tylypahkassa. Sinä halusit jakaa sen kanssani vielä kaksi vuotta sitten. Muistan, että yhtenä iltana silitit hiuksiani lempeästi, halasit.
En koskaan hylkää sinua, sanoit ja minä uskoin sen. Miten olinkin saattanut olla niin typerä? Kaipa ajattelin silloin, että jotkut asiat ovat ikuisia. Vähän niin kuin taivas. Istuin taas sen tontin edessä, jossa talo oli sijainnut. Siihen rakennettiin jotain uutta rakennusta. Katselin taivasta, se oli täynnä harmaita pilviä. Harmaita, kuten ajatuksenikin.
Alle sen kehdon, jossa lupasit minua ikuisesti keinuttaa.
Alle sen kehdon, jossa lupasit minua ikuisesti odottaa.Täyttäessäni 20 vietin syntymäpäiväni yksin istuen kodissani. Muu perheeni oli muuttanut sieltä pois, minä en pystynyt siihen. Nyt talo oli minun, minun ikiomani. Olin sisustanut sen kokonaan uusiksi, yhtä huonetta lukuun ottamatta. Se oli se huone, jossa olit nähnyt minut ensimmäisen kerran. Olit silloin sanonut, että olin maailman suloisin ihminen. Halusin yhä 20-vuotiaana uskoa asian olevan näin, mutta uskoni sinuun oli murentunut näiden muutamien vuosien aikana melkein kokonaan. Sekö oli sinun päämääräsi, mietin taas yhtenä iltana katsoessani sitä kehtoa, jossa olit niin monena iltana keinuttanut minut uneen. Olit aina keinuttaessasi luvannut keinuttavasi minut ikuisesti uneen ja odottavasi minua sen kehdon vieressä, jos minulle tapahtuisi jotain. Silloin uskoin sinua, 15-vuotiaana halusin vielä uskoa, mutta ollessani 20 tiesin, ettet pitäisi kumpaakaan lupaustasi. Oli päiviä jolloin en olisi jaksanut jatkaa, mutta aina vilkaistessani kehtoa, suuttumus täytti mieleni. Miten sinä kehtasit tehdä tämän minulle? Tajuatko edes, miltä tämä tuntui?!
Käänsitkö toisen aukeaman sydämellesi?
Oletko jo valmis pyyhkimään kohdaltani muistijälkesi?Täytän viikon kuluttua 25 vuotta. Sinä otit minuun yhteyttä eilen. Kerroit kaipaavasi minua, halusit halata minua ja kertoa kaiken olevan kuin ennen. Sinulta kesti kymmenen minulle helvetillistä vuotta kertoa se, minkä olisin halunnut kuulla jo ajat sitten. Olin jo sanomaisillani, että minäkin kaipasin sinua. Olisin niin halunnut vielä muutama vuosi sitten kuulla nuo sanat, nähdä tuikkivat silmäsi, hymyilevät kasvosi ja tuntea käsiesi kietoutuvan ympärilleni.
Minä tarvitsen hieman aikaa miettiä, vastasin,
nuo sanat tulivat niin yllättäen. Katkeruus kyti sisälläni, samoin ne tunteet jotka olin saanut juuri ja juuri kuoletettua. Lähetettyäni pöllön matkaan, purskahdin itkuun. Itkin sen kaiken kymmenen vuoden tuskan yhdessä illassa. Vain sen takia, että sinä viimeinkin otit yhteyttä. Luulin sinun unohtaneen jo minut, rakkaimman ja ensimmäisen ystäväsi. Oliko sinun pakko repiä ne haavat uudestaan auki? Pyyhittyäni kyyneleet tajusin, etten kaivannut sinua enää. En halunnut sinua takaisin. En tiennyt enää, mitä halusin vai halusinko mitään. Sait minut sekaisin. Tajuathan, että ilman sinun viestiäsi en olisi sekaisin. Tajuathan? Haluan sinun vain tietävän, että rakastin sinua. Rakastin sinua kaikki nämä vuodet, mutta sinä et huomannut sitä - paitsi tiettynä aikana kuukaudesta. Korvissani soi kaunis laulu. Sinä lauloit sen minulle viikkoa ennen kuin valehtelu alkoi. Minun olisi pitänyt tajuta, pitänyt huomata, mitä tällä laululla ajoit takaa. Sanoit siinä jo minulle hyvästit - tai oikeastaan näkemiin. Kyynelisin silmin kirjoitan sinulle jäähyväisiä ja kaiken sen mitä tunsin, sitä laulua hyväksikäyttäen, jolla yritit saada minut ajoissa tajuamaan kaiken sen, minkä nyt tajuan. Mistä sinä muuten olet edes moisen jästilaulun taikonut? Sinähän vihaat jästejä tai ainakin vihasit. Nyt on kuitenkin minun vuoroni sanoa hyvästi. Meissä on vain se ero, että minä todella tarkoitan sitä.
Katkeruudella,
Pansy Parkinson.Sitä paitsi, Draco, kaikki tiesivät viidentenä vuotena, että kuolasit sen Potterin pennun perään. Minähän sen "huhun" liikkeelle laitoin, kerroin siitä Luciuksellekin, joka hyppelehti riemuissaan kertomaan asiasta vaimollensa. Mitä sen jälkeen kävi? En tiedä. Toivottavasi Kalkaros sai nahastasi uudet nahkahousut.
