A/N: Kiitos paljon kaikille kommenteista
Kuten lupasin, tässä olisi hieman pidempi jatko-osa.
2. Luku: Näkemiin ”Alice, mikä on hätänä?” kysyin enkä antanut pelon ryömiä esiin kolostaan. Alice kuitenkin pudisti päätään ja kiiruhti pois ikään kuin tanssahdellen.
”Edward?” katsoin nyt vuorostaan häntä kysyvästi. Tuli hetken hiljaisuus.
”Yksi Tanyan perheestä on tuhottu Volturien toimesta. Meidän täytyy lähteä Alaskaan muutamaksi päiväksi, ellei viikoksikin.” Hän huokaisi.
”M-mutta… Täytyy sitten vain mennä pakkaamaan.” sanoin pelon todella hiipiessä sisääni. Jokin Edwardin sanoissa oli saanut sen ulos piilostaan.
”Bella.. Paikalla on vampyyreita jotka elävät ihmisten verellä. Sinä jäät Forksiin Rosalien ja Emmettin kanssa.””J-jäisin.. Forksiin? Rosalien ja Emmettin kanssa?” kysyin surkeana. ”Mikset.. Mikset
sinä voi jäädä tänne?” Loin anelevan katseen kohti Edwardin valkeita kasvoja. Jälleen kerran jäin hänen tummanruskeiden silmiensä pauloihin. Ne kerta kaikkiaan lumosivat minut. Jossain syvällä mieleni sopukoissa tajusin, että Edwardin täytyisi käydä pian metsästämässä.
”Bella”, hän sanoi hyvin lempeästi. Tunsin viileät ja kovat kädet poskillani.
”Luuletko etten minä
haluaisi jäädä?” Edward kysyi. Ja ennen kuin ehdin vastata, hän painoi jäiset huulensa omilleni. Tiesin, ettei suudelma kestäisi pitkään, joten tarrauduin jälleen kerran Edwardin niskaan ja vedin häntä itseäni kohti. Tavallisesti hän olisi työntänyt minut kauemmas ja lopettanut tämän hetken, mutta ei nyt. Veri jyskytti päässäni, pulssini oli kiihtynyt varmasti vaarallisen korkeaksi. Edwardkin näytti huomaavan sen, ja irrottautui hellän päättäväisesti minusta.
”Hengitä Bella”, hän pyysi – tai pikemminkin käski. Nyökkäsin ja tunsin kuinka keuhkoni suorastaan ahmivat happea ilmasta.
Viimein, kun sydämeni lyönnit olivat palautuneet normaaleiksi, huomasin, että koulun käytävät olivat tyhjät. Sadekin oli lakannut.
Sanaakaan sanomatta, kasvot surullisessa hymyssä, Edward tarttui hellästi käteeni ja talutti minut hopeiselle Volvolleen. Yhä vaiti hän avasi minulle oven. Kuin robotti istahdin mustaa nahkaa olevalle etupenkille. Siinä vaiheessa Edward oli jo ehtinyt viereeni kuskin paikalle ja käynnisti juuri moottoria.
”Minä.. kuka.. Tanyan perheestä on.. tuhottu?” kysyin hiljaa. Kun vastausta ei kuulunut, vilkaisin Edwardiin joka katsoi tiukasti tiehen.
”Sinä et tunne häntä. Ei sinun tarvitse tietää” hän vastasi jonkin ajan kuluttua hyvin hellästi, josta tiesin, että hän olisi mieluiten säästänyt minut tältä.
”Milloin lähdette?” kysyin yrittäen saada ääneni vakaaksi. Jostakin syystä en halunnut kuulla vastausta. Mutta silti sain sen. ”Huomenaamuna. Tänä yönä, jos mahdollista.” Niin pian? ”Mitä aikaisemmin lähdemme, sitä pikemmin pääsemme takaisin.” hän vakuutti. Purin huultani.
”Bella?” Edward kysyi. Pysyin vaiti, ja suljin silmäni. ”Bella?” hän kysyi uudestaan, huolestuneesti samalla kun Volvo hidasti vauhtiaan. Viimein kun uskalsin katsoa häneen, näin, kuinka hänen kauniit kasvonsa olivat vääristyneet tuskasta. Nielaisin. ”Uskothan.. Uskothan sinä, että teen tämän
ainoastaan sinun takiasi? Suojellakseni sinua?” hän kysyi. Nyökkäsin ääneti, ja puristin hänen kättään.
Volvo lisäsi taas vauhtia, ja pian olimmekin jo Culleneiden pihassa. Edward avasi minulle oven ja vei minut sisälle.
Seisahduin kuitenkin oviaukkoon. Koko talo oli vain täynnä hälinää; milloin Jasper juoksi ohitseni, milloin Esme. Olin jopa erottavinani Alicen muutama pari mustia ja räikeänpinkkejä korkokenkiä sylissään. Se sai minut vielä pahemmalle tuulelle. He pakkasivat nopeasti – mikä tarkoitti nopeaa lähtöä.
Portaiden alapäässä Carlisle puhui Rosalielle tuima ilme kauniilla kasvoillaan. Kuullessaan askeleeni Rosalie nosti päätään ja mulkaisi suuntaani. Carlislen varoittavasta katseesta huolimatta Rosalie katosi yläkertaan: kaiken kaikkiaan näin vain kullanvaalean viuhahduksen tämän hiuksista.
”Hei Bella”, Carlisle tervehti minua. ”Voit olla täysin huoletta nämä muutamat päivät”, hän jatkoi vilkaisten samalla nopeasti Edwardiin. ”Rosalie käyttäytyy kunnolla. Ja onhan sinulla Emmet.” Nyökkäsin alistuneena.
”Carlisle!” kuulin Jasperin huudon. ”Autot ovat valmiina, voimme lähteä.” Carlisle nyökkäsi, ja silmäkulmastani näin Edwardin jähmettyvän. Nyt jo.. He lähtisivät nyt
jo, enkä edes tietäisi, milloin he tulisivat takaisin.
En voinut enkä edes yrittänyt estää kyyneleitäni, jotka vierivät poskiani pitkin kun Edward halasi ja suuteli minua jäähyväiseksi. Kiedoin käsivarteni hänen marmorinkovan kaulansa ympärille ja nyyhkytin hänen paitaansa vasten. Koko tämän ajan Edward silitteli hiuksiani ja kuiskaili korvaani kuten ”Palaan pian” tai ”Älä ole huolissasi”. Vaikken ollut vielä lopettanut itkuani, Edward irrotti hyvin hellästi käteni niskansa takaa. ”Rakastan sinua. Älä koskaan epäile ettenkö.” Hän kuiskasi vielä ja astui Carlislen mustaan Mercedesiin jossa muut jo istuivat. Toiselta puolen autoa Alice säntäsi vielä luokseni ja puristi minut tiukkaan halaukseen, jonka jälkeen juoksi takaisin autoon.
En voinut pidättää kyyneliäni katsellessani, kun Mersu kaahasi kaukaisuuteen.
A/N2: Hmm, en ole varma tuliko tästä luvusta paljoakaan pidempi. Mitäs tykkäisitte jos ensi luku olisikin EPOV ? Vai EPOVia ja BPOVia kumpaakin? Kommentoikaa
