Author: Tuhisija
Title: You’re not alone
Fandom: Twilight, Houkutus
Pairing: Bella/Jacob (ei kauhean iso, mutta kumminkin)
Rating: K-11
Genre: angst, fluff, one-shot
Warnings: Spoilaa Uusikuuta, maininta itsetuhoisuudesta // Beyond lisäsi varoituksen vastaamaan nykykäytänteitä.
Disclaimer: Houkutus sarja ja kaikki sen hahmot ovat Stephenie Meyerin luomia.
Summary: Edward kuoli Italiassa, ja Bella jäi yksin, vai jäikö?
A/N: Vaihtoehto loppuinen ficci. Oli pakko, vaikka en tykkää Jacobista. Halusin kirjoittaa angstia, mutta jotain fluffia sekaan. Enkä ole hyvä keksimään näille nimiä, joten…
You’re not alone
Aurinko paistoi lämpimästi hieman pilvisellä taivaalla valaisten koko suuren aukion, tuon kauniin niityn. Tuulta ei näkynyt missään, sitä ei kuulunut, en tuntenut sitä ihollani. Tunsin vain auringon lämmön ja näin pelkästään kukkia, jotka kasvoivat ympärilläni, joka puolella niittyä. Kuulin hänen äänensä yhä mielessäni, vaikka siitä oli aikaa jo pari kuukautta. Harhakuvani hänestä olivat palanneet sinä kamalana päivänä, jolloin olin myöhästynyt täpärästi, jolloin en ollut ollut tarpeeksi nopea.
”Edward!” huusin juostessani suuren väkijoukon läpi. Aurinko sokaisi näköäni pahasti, ja pelkäsin kaatuvani. Jalkani nopeuttivat vauhtiani, mutta eivät nousseet tarpeeksi ilmaan hypätessäni suihkulähteeseen. Toinen niistä törmäsi suoraan lähteen kivistä reunaa vasten ja minä kaaduin, lensin veteen.
Kömpelyyteni oli hidastanut minua liikaa, aika ei ollut antanut anteeksi. Noustessani ylös lähteestä litimärkänä, olin nähnyt hänet seisomassa kellotornin luona, rintakehä paljaana. Hän oli ollut valmiina hyppäämään aurinkoon, paljastamaan itsensä kaikille.
”Älä tee sitä!” huusin kompuroidessani pystyyn. Lähdin taas juoksemaan, mutta en tarpeeksi nopeasti. Vaatteeni painoivat, pirskottivat vettä heiluessaan. Huusin niin lujaa kuin pystyin, mutta hän ei kuullut, kellotornin kellot olivat alkaneet soida. ”Edward!”
Tunsin kyyneleiden alkavan valua poskillani, kun olin enää vain vähän matkan päässä siitä varjoisasta kujasta, jonka suojissa hän seisoi ilme kovana, kylmänä. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja astui askeleen eteenpäin. Silloin tasapainoni petti ja kaaduin taas maahan. Kipu viilsi käsivarsiani, mutta ponkaisin nopeasti pystyyn, jotta saisin estettyä tämän kamalan tilanteen. Hän ei saisi astua aurinkoon.
Katsoin taivaalle ja muistin, miltä hän oli näyttänyt auringossa maatessaan keskellä kauniita kukkia paita aukinaisena. Hänen ihonsa oli kimallellut, hän oli ollut niityn kaunein olento silloin. En ollut saanut silmiäni irti hänestä, hänen kauneudestaan.
Hän astui toisen askeleen eteenpäin, sitten kolmannen ja lopulta neljännen. Osa hänestä oli jo auringossa, osa hänestä kiilteli, mutta ihmiset eivät vielä huomanneet häntä. Kyyneleet purkautuivat lohduttomina silmistäni, kun huusin koko ajan entistä lujempaa ja pingoin kohti häntä, mutta hän otti viimeisen askeleensa ja astui kokonaan esiin. Auringon lämpimät, kirkkaat säteet osuivat hänen iholleen saaden sen kimaltelemaan kauniisti. Eräs pikkutyttö punaisessa mekossaan kääntyi juuri katsomaan taakseen ja osoitti häntä ihmeissään.
”Isä, tuo mies kiiltää!”
Ihmiset kääntyivät ympäri ja katsoivat kimaltelevaa rakastani, jonka katse oli naulittuna maahan. Juoksuni oli hiljentynyt hölkäksi ja yritin pakottaa itseni taas juoksemaan, mutten onnistunut. Olinko myöhästynyt? Olisiko vielä myöhäistä pelastaa hänet?
Olin ollut tyhmä, kun olin lopettanut juoksemisen. Minun olisi pitänyt jatkaa sitä, yrittää pelastaa hänet, mutta he olivat vieneet hänet nopeasti pois, pois ihmisten näkyviltä.
Hän nosti katseensa maasta ja katsoi sinne päin, missä minä seisoin. Hänen katseensa oli hämmentynyt, kun yksi huppupäinen mies, luultavastikin vampyyri, ja toinen mies, ihan oikea ihminen, tarttuivat häntä käsivarsista ja kiskoivat hänet takaisin varjoihin. Oliko hän nähnyt minut? Oliko hän tajunnut, että olin elossa? Jos oli, yrittäisikö hän säästää elämänsä? Pyytää, että saisi jäädä eloon?
Lähdin heidän perään juosten ja huusin hänen nimeään. He olivat kuitenkin kadonneet jonnekin, en löytänyt heitä mistään, en saavuttanut heitä. Polveni pettivät ja kaaduin maahan. Miksi en ollut voinut olla nopeampi? Kuolisiko hän nyt? Tuhottaisiinko hänet lopullisesti?
Tunsin kyyneleen poskellani ja pyyhkäisin sen pois, kuten he olivat pyyhkäisseet hänet. Häntä ei enää ollut olemassa, hän eli enää muistoissani. Kuinka kauan hän niissäkään viipyisi? Kuinka kauan harhakuvat enää olisivat olemassa? Milloin ne katoaisivat?
”Bella”, kuulin sointuisan, korkean äänen yläpuoleltani. Avasin itkuiset silmäni ja näin Alicen. Hän oli ilmeetön, mutta silmistä näin, että hän suri.
”Alice”, voihkaisin hänen auttaessa minut pystyyn. ”Alice, en kerinnyt! He veivät hänet! Mitä hänelle tapahtuu?”
Vampyyriystäväni otti minut tiukkaan halaukseen, ja aloin itkeä hänen olkapäätään vasten. Minun olisi kai kuulunut kysyä, mitä hänelle oli tapahtunut, mitä hänelle oli tehty? Tiesin kuitenkin vastauksen, mutten halunnut myöntää sitä itselleni. Edward olisi varmasti vielä elossa, hänen oli pakko olla.
”Bella, Volturit eivät salli tällaista”, Alice sanoi hiljaa tuskaiseen sävyyn. ”He puhuttelivat Edwardia ankarasti ja olivat pahoillaan siitä, että tämä oli päättänyt tehdä näin. He… he repivät hänet kappaleiksi.”
Kipu puristi rintaani ja kahmaisi sydämeni otteeseensa. Kyyneleet alkoivat valua pitkin poskiani, vaikka yritin estää itseäni itkemästä. Se ei auttanut, se ei helpottanut oloani laisinkaan. Mikään ei ollut helpottanut oloani sen jälkeen, kun Alice oli sanonut ne sanat.
”Hän… he… Ei! Ei, Edward!”
Putosin polvilleni maahan ja tarrasin Alicea jaloista. Itkin ja tunsin sydämeni repeytyvän pieniksi palasiksi, korjaamattomaksi silpuksi. Ei! Tämä ei voinut olla totta! Hän oli kaikki, mitä tarvitsin, kaikki, mitä ikinä halusin. Iskin toisen käteni kovaa maata vasten ja parahdin kivusta sydämessäni, en kivusta kädessäni. Henkeäni ahdisti, ja hädin tuskin sain vedettyä ilmaa keuhkoihini. Tosin, mitä väliä sillä oli saisinko enää henkeä? En halunnut hengittää, en halunnut elää tässä maailmassa ilman häntä.
”Edward ehti nähdä sinut”, Alice kertoi kuiskaten. ”Hän pisti Voltureille vastaan. Hän halusi selvittää, olitko se todella sinä.”
Ulvahdin ja puristin Alicen jalkoja entistä enemmän. Hän oli ehtinyt nähdä minut, varmasti tunnistanut myös. Hän oli tiennyt kuollessaan, että oli nähnyt minut, elossa, ja että kuolisi nyt aivan turhaan. Se sai kivun raastamaan pilkkoutunutta sydäntäni vielä enemmän.
Olin ollut täysin turta, puhumaton ja itkenyt koko ajan saapuessamme takaisin Yhdysvaltoihin. Cullenit olivat olleet meitä vastassa lentokentällä ja he kaikki, paitsi Rosalie, olivat halanneet minua lohduttavasti, yrittäneet löytää oikeita sanoja. Olin kuitenkin huomannut, että Edwardin kuoleman myöntäminen oli ollut heille vaikeaa, kuten minullekin. He olivat olleet ystävällisiä, kohdelleet minua hyvin seuraavina päivinä, mutta Rosalie oli lopulta aukaissut suunsa ja ryhtynyt huutamaan.
”Tämä kaikki on sinun syytäsi! Sinun takiasi hän lähti Italiaan tapattamaan itsensä ja mitenkäs kävi? Hänet tapettiin, kuten hän aluksi halusi, mutta juuri ennen kuolemaansa hän näkikin sinut!”
”Rose”, Carlisle sanoi rauhallisella äänellä koettaen hillitä Rosalieta, joka käveli edes takaisin olohuonetta.
”Se on totuus! Ilman sinua kaikki olisi hyvin, perheemme olisi ehjä!” Rosalie murahti. Minä painauduin vaalean sohvan selkänojaa vasten ja koetin olla kuuntelematta. Oloni oli jo tarpeeksi paha ilman tätäkin.
”Rose, sinä itse soitit Edwardille ja sanoit Bellan hypänneen kalliolta”, Alice muistutti istahtaessaan viereeni. ”Ja Edward luuli hänen kuolleen.”
Rosalie tuhahti hiljaa ristiessään kätensä rinnalleen. Hän katsoi minua syyttävästi, ei mitenkään mukavasti. Käänsin katseeni pois hänestä ja kiedoin käteni tiukasti ympärilleni. Hän oli oikeassa, kaikki oli minun syytäni. Minä se olin mennyt hyppäämän kalliolta, antamaan sen käsityksen, että olin yrittänyt itsemurhaa, mutta oikeasti olin halunnut vain kuulla Edwardin äänen, harhakuvan, taas kerran.
Rosalie oli syyllistänyt minua vielä monia päiviä sen jälkeen, eikä Alice jostain syystä ollut antanut minun olla hetkeäkään yksin. Siispä olin istuskellut Culleneilla, hänen huoneessaan, Alice seuranani. Hän oli useimmiten vain ollut hiljaa, tarkkaillut tulevaisuutta, ja antanut minun pohtia asioita, surra rauhassa. Olin kiitollinen siitä.
Tuuli alkoi puhaltaa lempeästi hellien ihoani. Nojauduin taaksepäin ja päästin itseni makaamaan nurmelle katse valkoisissa pilvissä. En ollut uskaltautunut Edwardin huoneeseen ennen kuin muutaman viikon päästä hänen poismenostaan. Olin pelännyt, että murtuisin vielä pahemmin, enkä tosiaan ollut pelännyt aiheettomasti. Astuttuani huoneeseen muistot olivat vallanneet minut, kietoutuneet ympärilleni tiukasti.
Kävelin hitaasti kohti hänen huoneensa ovea. Pysähdyin sen eteen ja vetäisin syvään henkeä. Huone olisi todennäköisesti tyhjä, kuten melkein muutkin huoneet saapuessamme sinä karmeana päivänä Culleneiden talolle. He olivat kuitenkin tuoneet muutamia huonekaluja sinne ja viime viikkojen aikana tavaraa oli ilmestynyt lisää. En tiennyt, aikoivatko he jäädä, mutta siltä se vaikutti.
Tartuin oven kahvaan epäröiden ja väänsin sitä. Ovi avautui hitaasti, hieman narahtaen auki ja astuin sisään. Hämmästyin näkemästäni, huone oli ennallaan, tavarat olivat paikoillaan. Musta nahkasohva, iso kirjahylly satoine CD-levyineen ja kymmenine kirjoineen… Astelin kirjahyllyn luo ja pysähdyin stereoiden kohdalle. Painoin ’play –nappia’, ja Clair de Lune alkoi soida hiljaa saaden oloni hetkellisesti hieman paremmaksi. Muistin Edwardin kyydinneen minua kotiin, hänen kuunnelleen tätä silloin autossa. Muisto sai huuleni vääntymään pieneen, surulliseen hymyyn.
Käännyin ympäri ja tuijotin nahkasohvaa edessäni. En ollut ihmetellyt sängyn puuttumista silloin joskus, hän oli aiemmin kertonut, ettei nukkunut laisinkaan, milloinkaan. Istahdin sohvalle ja sivelin sen nahkaista pintaa kädelläni. Sydäntäni alkoi kivistää, ihoni kaipasi Edwardin kosketusta, ja korvani hänen kaunista ääntään. Miten ihmeessä olin selvinnyt yli puoli vuotta ilman häntä? Ehkäpä siksi, koska olin tiennyt hänen olevan tuolla jossain, elossa. Mutta nyt hän ei enää ollut missään ja silti istuin tässä, sydämeni kärsineenä.
Kolme viikkoa oli kulunut tuskastuttavan hitaasti, ne olivat olleet pelkkää kidutusta. Ensimmäisen viikon aikana olin itkenyt itseni näännyksiin, enkä ollut halunnut syödä mitään. Olin vain miettinyt ja jossitellut asiaa. Jos en olisi kaatunut… Jos olisin juossut lujempaa… Mutta se ei ollut auttanut, se oli vain pahentanut oloani, olin alkanut kärsiä vielä enemmän.
Toisella viikolla Charlie oli käynyt Culleneilla ja vaatinut saada nähdä minut. Hänelle oli selitetty totuus, ainakin melkein. Charlielle oli kerrottu, että Edward oli kuollut, ja että minä olin lähtenyt tämän luokse anelemaan tätä takaisin luokseni, mutta tämä oli ollut kolarissa juuri silloin, kun meidän olisi pitänyt tavata. Hän oli uskonut sen, mutta minulle oli ollut aivan saman tekevää, vaikka hän ei olisikaan uskonut. En enää jaksanut välittää mistään, en itsestäni, koulusta tai mistään muustakaan. Minusta oli jäljellä enää pelkkä kuori, sisimpäni oli tyhjä.
Suljin silmäni ja toivoin kivun sydämessäni laantuvan. Olin kestänyt sitä tähän asti jotenkuten, mutta viime aikoina en ollut enää jaksanut. Halusin poistaa kivun, en halunnut enää tuntea niitä kauheita tunteita, joita olin tuntenut viimeisen parin kuukauden ajan joka päivä, joka ikinen hetki. Ne veivät voimani, väsyttivät minut täysin.
Huokaisin hiljaa ääneen ja toivoin kuulevani pian taas harhakuvani kauniin äänen. Olin viimeksi kuullut sen pari päivää sitten, kun olin ollut ajamassa Culleneilta kotiin autollani. Olin ollut niin ajatuksissani, että olin meinannut ajaa pois tieltä, ojaan, mutta ääni oli pelastanut minut. Se oli säikäyttänyt minut, saanut kääntämään rattia nopeasti vasemmalle.
”Bella.”
Kohotin kättäni ilmaan ja näin mielessäni hänen kasvonsa, joilla oli rakastamani vino hymy. Halusin koskettaa hänen kasvojaan, halusin ottaa ne käsiini ja suudella häntä. Kuva haihtui, ja kuulin nimeni uudestaan. Se ei ollut hän, se ei ollutkaan hänen äänensä.
”Bella? Bella, avaa silmät.”
Päästin käteni valahtamaan alas ja raotin silmiäni. Ystävälliset, mutta huolestuneet kasvot tuijottivat minua yläpuolellani. Jacob pudisti päätään ja katosi hetkeksi näkökentästäni.
”Sinä olet taas täällä”, hän sanoi. Ääni tuli vierestäni, hän oli istunut alas. ”Mietit ver- häntä?”
”Mm”, mutisin vastaukseksi ja nousin istumaan. Jacob kietaisi kätensä hartioilleni ja painoi päänsä omaani vasten. Hän oli viimeisen kuukauden aikana yrittänyt kääntää ajatuksiani muualle, saada minua hymyilemään, muttei ollut onnistunut. Olin liian usein huutanut hänelle suutuksissani, kun hän oli alkanut puhua Edwardista jotain, sanonut, että minun pitäisi jo päästää irti, unohtaa tämä.
”Charlie soitti meille ja kyseli sinusta. Hän kuulosti huolestuneelta”, Jacob kertoi alkaessaan silittää hiuksiani. Suljin silmäni uudestaan ja annoin pääni painautua hänen olkapäätään vasten. ”Sanoin, että olet meillä.”
”Kiitos, Jake.”
Tunsin käden laskeutuvan hartioilta vyötärölleni ja kietoutuvan tiukasti ympärilleni. Räpäyttelin silmiäni, jotteivät kyyneleet alkaisi valua, mutta ne tunkivat läpi ja kastelivat hitaasti poskeni sekä leukani. Lämmin käsi asettui kasvoilleni ja pyyhki kyyneliä pois hellästi. Painauduin Jacobin kylkeä vasten entistä enemmän.
”Bella, miksi et-”
”Ei, Jake”, vastasin hiljaa ennen kuin hän ehti esittää kysymyksensä loppuun. Tiesin, mitä hän oli aikonut kysyä, taas. Hänen oli pitänyt kysyä, miksi en voisi päästää Edwardista irti, jatkaa eteenpäin.
”Miksi? Bella, sinä tulet kärsimään entistä enemmän, jos jatkat tällä tavalla! En halua nähdä sinua tällaisena”, Jacob sanoi kuulostaen huolestuneelta. ”Haluan nähdä sinun hymyilevän, haluan minun Bellani takaisin.”
Minun Bellani? Hätkähdin ja nostin päätäni nähdäkseni hänen kasvonsa. Ne olivat huolesta vakavat. Pudistin päätäni hänelle, ei ollut mitään hänen Bellaansa.
”Pärjään kyllä, Jake. Olen pärjännyt tähänkin asti, joten miksi en pärjäisi jatkossa?”
”Koska ikävöit häntä koko ajan. Ehkä jokin päivä kaipaat häntä liikaa ja teet jotain typerää. En halua, että niin käy. En halua löytää sinua kuolleena kotoasi.”
Käsi hävisi vyötäröltäni, se ilmestyi toiselle poskelleni. Jacob katsoi minua ruskeilla silmillään surullisesti, mutta hänen suunsa oli vääntynyt pienoiseen, tuskaiseen hymyyn. Lämmin hengitys kohtasi kasvoni, ja käänsin katseeni hänestä pois.
”Minä välitän sinusta, Bella”, Jacob kuiskasi ja tunsin huulien painautuvan poskelleni. ”En halua, että sinulle sattuu mitään.”
”Minulle ei satu mitään!” tiuskaisin ja nousin pystyyn lähteäkseni kävelemään metsän laidalle, mutta Jacob tarttui minua kädestä, eikä päästänyt lähtemään. En halunnut taas keskustella tästä, en halunnut huutaa hänelle ja yrittää vakuuttaa, etten tekisi itselleni mitään. ”Jake, luota minuun.”
”Miten voin luottaa sinuun, kun olet tuollainen? Pelkään koko ajan, että isäsi soittaa meille ja kertoo, että olet kuollut. Tajuatko yhtään kuinka paljon se satuttaisi minua?”
”Jake, minä en ole tappamassa itseäni!”
Riuhtaisin käteni irti hänen omastaan ja lähdin marssimaan kohti varjoisaa metsää. Kuulin Jacobin askeleet takanani, mutten aikonut pysähtyä. En jaksanut häntä juuri nyt, en jaksanut puhua hänen kanssaan. Olin vain halunnut ajatella asioita omassa rauhassa täällä niityllä, meidän niityllämme, minun ja Edwardin.
”Bella, odota”, Jacob sanoi tarttuessaan minua kädestä. Pysähdyin paikoilleni, samoin hän, mutten kääntynyt ympäri katsoakseni häntä. ”Siitä on melkein vuosi, kun hän jätti sinut! Yhdeksän kuukautta.”
”Entä sitten?” kysyin ja haikeus alkoi kalvaa sisintäni. Niinkö kauan siitä jo oli? Yhdeksän kuukautta? Yhdeksän kipeää, tuskaista kuukautta, kun hän oli vienyt minut talomme läheiseen metsään ja sanonut, ettei halunnut minua. Suljin silmäni ja koetin häätää muistikuvani niistä ajoista pois, mutten pystynyt. Näin itseni pimeässä metsässä yksin, käpertyneenä puun juurelle. Sisintäni vihlaisi, halusin tuon kuvan pois päästäni.
”Entä sitten?” Jacob toisti ihmeissään. ”Bella, hän jätti sinut yksin viime syksynä. Hän jätti sinut kuolemaan tänne! Kuolit sisältäpäin, etkö kuollutkin?” Käännyin viimein katsomaan häntä, hänen silmänsä kiiluivat surullisina. ”Mutta sitten sinä aloit olla kanssani ja piristyit, aloit pysyä kasassa. Bella”, Jacob astui pari askelta lähemmäs minua, ”minä korjasin sinut. Autoin sinua eteenpäin elämässäsi, kun hän juoksenteli siellä täällä sinut unohtaneena.”
Viimeiset sanat kolahtivat aivoihini lujaa, ne sattuivat. Edward ei ollut voinut unohtaa minua tuosta noin vain, ei! Hän ei ollut voinut. Hänhän oli lähtenyt salamana tapattamaan itseään Italiaan, kun oli luullut minun kuolleen. Hänen oli täytynyt välittää minusta, ajatella minua sinä aikana, kun oli ollut poissa. Hänen oli täytynyt ajatella edes vähän, ihan pikkuisen.
”Älä puhu asioista, joista et tiedä mitään”, mutisin epäystävälliseen sävyyn. ”Hän ei unohtanut minua.”
”Et voi tietää sitä.”
”Voinpas!”
Katsoimme toisiamme silmiin, ja hän päästi kädestäni irti. Kyyneleet ottivat taas vallan minusta, aloin täristä ja itkeä siinä hänen edessään kuin en olisi jo itkenyt aivan tarpeeksi kahden kuukauden aikana. Jacob pudisti päätäsä hitaasti vetäessään minut lempeään syleilyynsä. En pistänyt vastaan, en pystynyt, enkä halunnut. Tarvitsin jonkun tukea nyt, tarvitsin olkapään, johon itkeä.
”Hän ei unohtanut minua”, nyyhkytin Jacobin rintaa vasten, ja kyyneleet kastelivat hänen mustaa t-paitaansa. Tunsin käden silittävän hiuksiani hellästi, varoen, kuin olisin ollut jotain hyvin haurasta. Niinhän minä olinkin ollut, sisältäpäin, mutta olin mennyt rikki jo aikoja sitten. ”Hän ei voinut!”
”Emme voi tietää sitä, mutta jos sanot, että hän ei unohtanut, uskon sinua”, Jacob sanoi rauhoittelevalla äänen sävyllä kietoessani käteni hänen ympärilleen. Hän painoi huulensa hiuksiini ja huokaisi. ”Kerro, mitä voin tehdä helpottaakseni oloasi.”
”Et mitään, ellet pysty palauttamaan kuolleita henkiin”, mutisin.
”Bella, saanko antaa yhden hyvän neuvon?”
Nyökkäsin ja vetäydyin askeleen taaksepäin. ”Siitä vain.”
”Päästä jo irti, on aika. Sinun pitää mennä eteenpäin, jättää Edward taaksesi.” Jacobin käsi laskeutui hiuksista poskelleni ja toinen nousi vyötäröltäni myös kasvoilleni. Hän liikahti lähemmäs, nenämme hipaisivat toisiaan. ”Katse eteenpäin, Bella. Eteenpäin.”
En ehtinyt alkaa väittää vastaan, kun hän painoi huulensa omilleni ja suuteli minua. Kaikki sisälläni meni sekaisin, tuntui kuin sydämeni palaset olisivat lähteneet kiinnittymään toisiinsa, kuin joku olisi alkanut ommella niitä yhtenäisiksi. Siltikin tunsin pienen syyllisyyden iskun ja lopulta kuulin hänen, Edwardin, vaimean murahduksen, kun vastasin suudelmaan.
”Eteenpäin”, henkäisin Jacobin edelleen pidellessä kasvojani käsissään, ja hänen muristessa jossain aivojeni kaukaisessa sopukassa. Tuntui siltä, kuin sydämeni olisi pitkästä aikaa ihan oikeasti lyönyt, kuin se olisi vihdoin ja viimein lämmennyt hieman. Aivan kuin se olisi palannut horroksesta.
”Niin, eteenpäin”, Jacob toisti sipaistessaan peukaloillaan loput kyyneleet kasvoiltani. ”Minä välitän sinusta, Bella, ja haluan auttaa. Sinä tiedät, mitä tunnen sinua kohtaan.”
Nyökkäsin. ”Niin, minä tiedän.”
Minä tosiaan tiesin. Jacob piti minusta, tunsi lämpimiä tunteita minua kohtaan ja oli ilmaissut sen ennen kuin olin lähtenyt Alicen kanssa Italiaan pelastamaan Edwardia. En ollut silloin tiennyt tarkalleen, mitä itse tunsin häntä kohtaan, se oli ollut niin ristiriitaista. Jollain tapaa pidin hänestä, mutta olin miettinyt, hyväksyisikö Edward sen, jos todella pitäisin hänestä? Kyllä hän olisi hyväksynyt, hänhän oli halunnut minun olevan onnellinen, mutta miksi sitten harhakuva oli murissut päässäni? Mutta en tiennyt, tunsinko jotain Jacobia kohtaan. Kytikö jossain päin sydäntäni pieni ihastuksen siemen, joka vain odotti oikeaa hetkeä nousta esiin, kasvaa isommaksi ja lopulta puhjeta kukkaan?
”Haluan nähdä sinun hymysi, Bella”, Jacob sanoi pienesti hymyillen. Hän sipaisi etusormellaan hieman raollaan olevia huuliani. ”Haluan sinun olevan taas iloinen.”
”En pysty siihen”, huokaisin raskaasti tarttuessani Jacobia kädestä, se oli lämmin. ”En vielä, mutta ehkä joskus.”
Hän painoi kevyen suukon huulilleni. ”Odotan sitä päivää.”
Jacob otti minut taas halaukseensa, ja sydämeni tuntui ilahtuvan siitä, mikä yllätti minut. Painoin pääni hänen rintaansa vasten ja henkäisin syvään. Kaipasin Edwardia, joka ikinen solu minussa kaipasi häntä, mutta ehkä vielä jokin päivä pystyisin jättämään nämä kamalat tapahtumat taakseni ja jatkamaan eteenpäin, kuten Jacob oli kehottanut. En ikinä kuitenkaan unohtaisi häntä, en haluaisi, en sallisi itseni unohtaa. Edward oli ollut parasta elämässäni tähän asti, ja olin varma, että hän tulisi aina olemaan, vaikka löytäisinkin jonkun toisen, jota rakastaa.
Kallistin päätäni taaksepäin nähdäkseni Jacobin kasvot, jotka hymyilivät minulle lämpimästi. Yritin epätoivoisesti loihtia edes jotain hymyntapaista kasvoilleni, mutta tuskinpa se näytti edes miltään. Jacob painoi huulensa otsalleni ja silitti hiuksiani. Ehkäpä hän tulisi olemaan se toinen, jota tulisin rakastamaan.
A/N: Loppu, loppu, loppu... *pudistelee päätään* Voisi olla ehkä parempi, mutta mietin/muuttelin tuota tarpeeksi koko päivän (en nyt ehkä koko päivää, mutta aika kaun kumminkin), joten se saa nyt olla noin. Risuja? Ruusuja?
