Title: Rane ja Tane
Author: Iero-Way (eli minä)
Rating: K-11
Pairing: Saattaa tästä sellainenkin löytyä.
Genre: Angst
Warnings: Homoksi haukkumista, emoangstia, kiusaamista
Disclaimer: Omistan hahmot itse. En tällä silti rahaa tee.
Summary: Jälleen uusi päivä täynnä kiusaamista. Ja kiusauksia?
A/N: Tämä on reilun vuoden takaa. Äidinkielenaineeksi tämän kirjoitin, ja opettajahan tykkäsi. Itsekin olen tähän tyytyväinen, vaikka ei oikein olekaan enää sitä tyyliä, miten nykyään kirjoitan, esimerkiksi puhekielen käyttö teksteissä on tämän jälkeen vähentynyt aika runsaasti, mutta kuitenkin tähän olen tyytyväinen sen verran paljon että laitan tänne tämän.
Mulla oli kamala olo. Istuin yksin pukuhuoneen nurkassa muiden vaihtaessa vaatteita. Mä en voinut sille mitään, mutta katseeni harhaili toisissa puolialastomissa ihmisissä, joita siinä pyöri. Mä en voinut itselleni todellakaan mitään. Muut puhuivat äskeisestä sählypelistä, jonka ajan mä olin istunut täällä kuunnellen musiikkia, ilman lupaa tietysti. Olin taas jollain tapaa saanut lintsata liikunnantunnilta, vaikkei mulla mitään syytä ollut. Opettaja varmaan alkoi sääliä mua viimein ja uskoi epätoivoisimmatkin selitykseni.
”Mitä toi yks on taas lintsannu tunnin?” joku poika selkäni kysyi ja muutamat hänen kaverinsa mumisivat olevansa samaa mieltä.
”On varmaan niin tyhmä ettei edes osaa tulla liikuntatunnille.” toinen poika, tällä kertaa vasemmalta puoleltani totesi ja höräytti kunnon röhönaurut muun liikuntaryhmämme kanssa ilmoille.
”Hei Rane, hyvä veto!” joku pojista sai sanotuksi ensin ivallisesti mulle naurettuaan. Puristin käteni nyrkkiin ja yritin hillitä itseäni. Mä en nyt halunnut herättää enää yhtään ylimääräistä huomiota haastamalla kaikkia samassa huoneessa olevia tappeluun kanssani. Mä olin lähes koko ikäni ollut kiusattu, aina siitä asti kun mut adoptoitiin ja musta tuli tällainen outo. Lopetin lähes kokonaan silloin puhumisen, syömisen, liikkumisen ja kaikki harrastukseni. Kaikki päivät vaan istuin kotona piirtämässä ja runoja kirjoittamassa. Vaikka siitä oli kulunut jo kolme vuotta, en siltikään ollut toipunut. Mulla vierähti suolainen kyynelpisara silmäkulmastani pelkästä ajatuksesta siitä, miten vaikeaa mulla olikaan ollut.
”No nyt meijän pikku kakara itkee. Onko sillä ikävä omaa mamiaan?” joku jälleen huusi aivan mun vierestäni ja osoitti mua. Mä en kestänyt sitä, että niiden piti kiusata mua siitä, että mulla ei ollut vanhempia. Niillä oli tarpeeksi ongelmia ilman muakin. En mä edes tiennyt, missä ne nykyisin olivat. Ei mua edes varmaan oikeasti kiinnostanut enää mikään tämän maan ja taivaan välillä. Nousin penkiltäni kädet yhä tiukasti nyrkkiin puristettuina ja kävelin jäykästi ulos pukuhuoneesta.
Saavuin koulumme liiankin aukeaan aulaan, joka oli koristeltu oppilaiden kuvaamataidontöillä ja kaikenlaisten eri aineiden stipendeillä. Aulassa ei ollut ketään mun lisäksi. Laskin reppuni pukuhuoneen oven eteen ja astuin ulos, jossa suurin osa koulun oppilaista oli. Kylmä viima pörrötti mun tummanruskeita pitkähkönpuoleisia hiuksiani. Etsin katseellani rauhaisaa paikkaa jossa voisin olla rauhassa, ilman että kaikki kääntyisivät tuijottamaan mua. Suuntasin kuluneen pyörätelineen luo ja istuin uutuuttaan kiiltävän tyttöjenpyörän viereen. Pystyin vakoilemaan tästä suurinta osaa piha-alueesta, ja näkisin, jos joku vaivautuisi vaikka edes huutamaan mulle muutama tappouhkausta. Yleensä ne tosin antoivat mun vain olla omissa oloissani, tosin heti jos avasin suuni
tai tein jotain eritavalla kuin toiset, sain oitis kuulla siitä. Eikä kukaan ollut puuttumassa koskaan tilanteeseen. Kai sen vuoksi, kun mä en jatkuvasti itkenyt opettajille, ne kuvittelivat että tilanne olisi okei.
Pyörätelineen tanko oli kylmä, kiitos aivan liian aikaisen pakkasen, joka oli saapunut jo syyskuussa. Koivusta tippui kellertävä, kasteen peittämä lehti mun mustien pillifarkuilleni, kapean reiteni päälle. Kaste tunkeutui nopeasti farkkujeni läpi ja mua palelsi taas jälleen enemmän. Yritin kietoa takkia tiukemmin ympärilleni, vaikka ei se kyllä mitään hyödyttänyt, farkkutakista kuitenkin viima tunkeutuisi läpi jos vaan huvittaisi. Siirsin etuhiukset silmieni eteen ja keskityin kiinteästi katsomaan kuluneita tummanharmaita tennareitani, jotka olivat mutaiset eilisen sateen jäljiltä. Kuulin naurua ja huutoa kaikkialta ympäriltäni. Ihmisillä oli hauskaa. Kaikilla muilla paitsi mulla. Nytkin vain istuin tässä jälleen uuden lehden tippuessa päälleni, tällä kertaa se laskeutui päälaelleni. Nappasin rusehtavan koivunlehden käteeni ja kääntelin sitä. Toisella puolella oli vielä pieni vihreä laikku. Rutistin lehden pieneksi mytyksi kylmien sormieni väliin ja revin lehden sitten pieneksi silpuksi ja pudotin silput maahan. Tuuli viskoi silppuja ja lennätti ne muutamassa pienessä hetkessä ne kauas musta. Seurasin lehden silppuja niin kauas kuin ne vain näkyivät.
***
Kello soi ja huomasin nuorten suuntaavan jo sisälle edelleen tiiviissä porukoissaan, joissa ne aina pyörivät. Nousin kylmältä pyörätelineen tangolta ja kävelin hitaasti kohti koulurakennusta katse edelleen tiukasti maassa. Joku tönäisi mut ovea vasten ja musta tuntui kuin kylkiluuni tai muutamakin olisi rusentunut. En kuitenkaan antanut sen häiritä, vaan tartuin muoviseen ovenkahvaan ja vedin raskaan oven auki. Sisällä oli kamala hälinä. Kaikki olivat kerääntyneet jonkinlaiseksi tiiviiksi ringiksi. Siinä oli todellakin ainakin sata oppilasta. Yritin tunkeilla ihmisten välistä nähdäkseni mistä on kyse. Pieni ihminen pääsikin onneksi ihmismassan läpi helposti, mitä nyt muutama kertaa joku vahingossa huitaisi mua naamaan, kylkeen, selkään tai takaraivoon. Keskellä kaikkea seisoi Rane ja sillä oli kädessään joku mustavalkoraitainen kovakantinen kirja. Kauhistuin täydellisesti.
”26. maaliskuuta, musiikintunti. Jaa, musiikintunnin merkintöjä. Mitäs täällä lukeekaan?” Rane huuteli väkijoukon keskellä ja nauraa hörähteli typerästi vähän väliä. ”Musta tuntuu että mun pää räjähtää. Soittotaidottomat ihmiset luulee osaavansa soittaa ja ne rämpyttää kitaroitaan ja paukuttaa rumpujaan, niin että soittimet varmaan hajoaa kohta, ja pissikset mumisemassa ja kikattamassa mikrofoneihin. Mä istun jälleen yksin mun paikallani ja kuuntelen mp3:lla musiikkia, etten kuulisi kaikkia niitä uhkauksia joita mulle satelee. Joskus mä oikeastaan mietinkin, miksi mä jaksan olla täällä, jos kukaan ei edes arvosta. Ehkä juuri siks, että mä saisin tietää, miten mä jaksan.” Rane luki mun päiväkirjaani ylidramaattisella äänellä ja ringissä olevat ihmiset kuvasivatkin jo varsin aidosti pääni räjähtämistä. En voinut enää estää itseäni. Tönin ihmisiä saadakseni kirjan käsiini. Rane oli juuri avaamassa suutaan ja aloittamassa lukemista kun nappasin kirjan itselleni. Ihmiset mutisivat hämmästyksissään toisilleen mun kävellessä jälleen ihmismassan läpi. Pääsin juuri reppuni luokse, kun joku nappasi musta kiinni ja tönäisi seinää vasten. Kukas muukaan kuin Rane typerine kavereineen siinä.
”Sä et oo mikään isottelemaan mulle, Taneli!” Rane mutisi kahden kaverinsa seinää vasten painaessa. Katsoin ympärilleni, mutta kukaan ei huomannut. Missään ei meidän lisäksi ollut ketään. Mä olin hiljaa, en kuitenkaan olisi keksinyt mitään sanottavaa.
”Revitäänkös pikku-Tanelin söpö huulirengas irti ettei näyttäis niin hinttarilta?” toinen Ranen kavereista, tai pikemminkin varmaan orjista kysyi ja katsoi Raneen mielistelevä hymy naamallaan. Olin edelleen hiljaa, ja yritin pidätellä itkuani. Mua alkoi harmittavan helposti itkettää, mutten halunnut antaa niille enää yhtäkään syytä sortaa mua.
”Tänään koulun jälkeen hoitelen sut, kakara!” Rane uhosi mulle niin että sylki roiskui mun naamalle. Sen kaverit taputtivat innoissaan käsiään ja nyökkäilivät mieltyneinä rumia päitään.
”Hakkaan pikku-Taneli emonrääpäleen yksin, senkin loiset!” Rane lisäsi vielä ja viittoili kavereilleen, että oli sopiva aika jättää ”kakara” yksin. Ne lähtivät ja mä jäin vielä seinää vasten, vaikkei mua enää siihen pakotettukaan. Mä en pystynyt liikkumaan. Hengittäminen oli vaikeaa. Se oli varmaan rikos jos edes hengitti, saati sitten koski seinää. Irrottauduin kuitenkin hitaasti seinästä ja hain mustan reppuni, johon olin lävistänyt hakaneuloja ja lempibändieni pinssejä. Tiesin, että meillä olisi enää historiantunti, sen jälkeen koulu loppuisi, samoin kuulemma mun elämänikin. Suuntasin kohti lasiovea, jonka takana mua odotti pitkä käytävä, jonka varressa olisi parisenkymmentä ovea, joista yksi johtaisi mut historian luokkaan. Ehkä parhaimmassa tapauksessa opettaja vaikka jättäisi mut tunnin jälkeen lukemaan läksyjäni, joita en ollut vilkaissutkaan.
***
Istuin pulpettini ääressä ja opettaja selitti meille toisesta maailmansodasta. Kirja oli auki silmieni edessä, mutten ymmärtänyt sanoja, joita kirjassa oli. Kirjaimet olivat vain joukko erilaisia koukeroita, ja lauseet sekavaa horinaa ilman järjen häivääkään. Kuvatkin olivat sekavia, sumeita, ja ihan omituisista kulmista kuvattuja. Opettajan puhe virtasi levottoman hiljaisessa luokassa kuin käärmeen suhina, kuuluvana, mutta täysin vieraana. Kello liikkui liian hiljaa, ja luokan tunnelma oli painostava. Tunsin Ranen katseen jatkuvasti osuvan muhun. Puolen tunnin päästä se hakkaisi mut. Yritin keskittyä kappaleeseen, mutta siinä ei ollut mitään järkeä, sanat olivat vieraita, ja kaikenmaailman järjestöjen ja puolueiden nimet vasta outoja olivatkin, puhumattakaan ihmisten nimistä. Mitä järkeä oli olla kolmetuhatta samannimistä keisariakin?
Ei tästä ottanut mitään selvää. Muut raapustivat jotain vihkoihinsa. Mä en vaan kyennyt. En tajunnut mistään mitään.
Enää kaksikymmentä minuuttia, niin mut hakattaisiin. Pitkästä aikaa, kaikki meni ohi liian nopeasti. Tunsin miten kapea hikinoro valui otsallani. Käteni hikosivat, ja selkääni pitkin meni kylmiä väreitä vähän väliä. Mä en tajua, miksi mä ihan yhtäkkiä pelkäsinkin turpiin saamista. Ehkä se johtui siitä, että mä typerys olin joskus luottanut Raneen. Silloin kun mä vielä ylipäätään luotin ihmisiin. Nyt mä en voinut luotta kehenkään, tuskin edes päiväkirjaani, joka kuitenkin päätyisi jonkun juorukellon käsiin.
Opettaja oli kirjoittanut taululle liudan kysymyksiä, joihin meidän piti vastaukset hakea.
”Miksi toinen maailmansota alkoi?” taululla luki muun muassa. Mistä mä tietäisin mistä se alkoi, eiköhän sodan osalliset paremmin tietäisi? Tai, ei oikeastaan, koska en mäkään tiennyt, miksi kaikki sorsi juuri mua. Ei erilaisuus ollut ainakaan mun tietääkseni edes mikään oikea syy kiusaamiseen ja yksin jättämiseen. Ehkä itse Kohtalo oli päättänyt, että mä jäisin iäksi yksin. Opettaja katsoi mua ilkeästi, kun yritin purkaa tunteitani päiväkirjaan. En mulkaissut takaisin, vaikka mieleni teki, en halunnut saada enää yhtään ylimääräistä huomiota. Laskin kyynärpääni pulpetille, laskin pään käsilleni ja suljin silmäni. Luokassa oli ihanan hiljaista, opettaja plarasi papereitaan ja muut tekivät tehtäviään. Tuntui kuin olisin jälleen leijunut taas aivan toiseen maailmaan.
Kello pirisi kuuluvasti ja kaikki muut paitsi mä, nousivat paikoiltaan ja alkoivat hälistä. Nostin kirjani ja vihkoni reppuun ja nousin paikaltani. Joku tönäisi mua, ja arvasin sen olevan Rane.
”Sä tuut heti tonne jalkapallokentälle, onks selvä?” hän kovisteli mua ja poistui luokasta. Nostin repun selkääni ja lähdin itsekin käytävälle. Nappasin takkini naulakosta ja puin nopeasti, ettei sillä olisi syytä nipottaa mulle hidastelusta. Kiskoin vielä kengät jalkaani ja olinkin sitten jo matkalla ulos. Äskeinen kylmä viima oli kadonnut ja enää puhalsi pieni viileä tuuli. Kävelin reippaasti jalkapallokentälle, joka jo häämötti puurivin takaa. Hiukset heiluivat silmieni edessä ja poskiani palelsi. Painoin käteni puuskaan ja olin enää noin viiden metrin päässä kentän laidalta, jossa Rane jo seisoikin.
Saavuin hänen luokseen. Olin aivan hiljaa, kasvot ilmeettöminä ja odotin vain iskua, joka murtaisi pitkän nenäni ja tukehduttaisi mut omaan vereeni. Odotin ja odotin, mutta mitään ei tapahtunut. Kuulin, miten Rane nielaisi hermostuneesti ja hän käänsi katseensa maahan.
”Kuules Tane…” hän aloitti ja katseli edelleen maata hermostuneena. Katsoin vain häntä, vähän hämmästyneenä. Luulin jo, ettei hän osaisi edes puhua kohteliaasti.
”Mä oon pahoillani siitä että oon kiusannut sua. Mä en vaan voinut itelleni mitään silloin kun…” Rane sopersi ja katsoi mua nyt syvälle silmiin omilla sinisenharmailla silmillään, joissa ei loimunut sama viha kuin yleensä. Hän halasi mua. Olin paikallani, en vastannut halaukseen, en silti torjunutkaan halausta. Hän irrottautui musta ja katsoi mua edelleen silmiin.
”Mä en vaan voinut enää olla sun kaveri, se oli mulle liian suuri uhka. Mä en voinut hyväksyä sitä, mikä mä oikeesti olin, sä olit liian suuri kiusaus mulle. Vaikka kaikki nää vuodet sä oot ollu se, mitä mä oon tarvinnut.” hän selitti ja pyöritteli sormiaan hermostuneena.
”Mitä sä tolla meinaat?” kysyin hämmästyneenä, ja yritin peittää uteliaisuuteni. Rane katsahti muhun.
”Mä tarkotin sitä, että mä en vaan enää kestänyt olla sun seurassasi, sä olit liian iso kiusaus mulle. En voinu hillitä itteeni, ihan niinku en voi just nytkään. Mut mä en voi sille mikään, mikä mä oon.” hän selitti. Mä en nyt tajunnut, mitä se yritti selittää, mutta tuskin mun tarvitsikaan, koska hän lähestyi mua. Ei tällä kertaa kuitenkaan sillä samalla tuimalla katseella, vaan nyt hänellä oli enemminkin arka hymy kasvoillaan. Hän kietoi toisen kätensä mun niskani taakse hellästi ja veti mut lähemmäs, ja ennen kuin tajusinkaan, huulemme kohtasivat. Mä vähän säpsähdin, mutten tahtonut lähteäkään tästä mihinkään. Rane kuitenkin erkani musta ja katsoi hämillään maahan, ja hänen silmästään putosi kyynel tai muutamakin.
”Hakkaa vaan mut jos haluut, ei tässä oo mitään järkeä esittää koko ikäänsä.” hän sanoi ja yritti peitellä itkuaan katsomalla edelleen tiukasti maahan.
”En mä sua halua hakata. Ei se tässä mitään ratkaise. Ei oo koskaan ratkaissut.” totesin tyynesti ja Rane katsoi mua jälleen, tällä kertaa vähän epäuskoisena.
”Nyt sä valehtelet. Mä tiedän, et sä vihaat mua. Kukaan ei voi tykätä musta, mä vaan hakkaan kaikki aina eikä mulla oo ees tunteita. Paitsi sua kohtaan. Mä oon jo vaikka kuinka kauan tykänny susta, mut se oli vaan mulle liikaa.” hän selitti ja kääntyi poispäin musta ja puristi kätensä tiukasti nyrkkiin, niin että hänen rystysensä muuttuivat valkoisiksi. Kuulin, miten hän mutisi hiljaa. Kävelin hänen luokseen ja pyyhin kyyneleen hänen pisamaiselta poskeltaan. Tartuin hänen kylmään, pitkäsormiseen käteensä varovasti, eikä hän vetänyt kättään pois.
”Mennäänkö kahville?” ehdotin ja hän nyökkäsi mulle, ja niin me lähdettiin kahdestaan kävelemään kohti kahvilaa, joka oli aivan nurkan takana. Ja ensimmäistä kertaa kahteen ja puoleen vuoteen mä hymyilin.
