Joo, mä lupasin laittaa jatkoo maanantaina. Mutta sitä tulikin jo nyt. Ihme on tapahtunut!
Tää luku on nyt vähän tällanen, kun kolut alko ja inspis oli jossain huitsissa, eikä vieläkään oo palannut matkaltaan... mutta ei sen enempää.
Enjoy!
3.luku: Ihme hihitystä
EsmePoV:
Hänen hämmästyttävän siniset, tuikkivat silmänsä katselivat syvälle omiini. Hän oli komea, suloinen, kaunis. Vaikka adjektiiveja oli vaikka kuinka paljon, mikään ei tuntunut silloin tarpeeksi hyvältä kuvaamaan häntä. Hän kumartui minua kohti. Hänen täydelliset huulensa kohtasivat omani ja huokaisin. Se oli täydellisin suudelma, jonka olin saanut. Siis lukuun ottamatta niitä, jotka sama henkilö oli aikaisemmin antanut. Kiersin käteni hänen selkänsä ympärille ja vedin häntä lähemmäs.
”Isä!” kuului Emmettin ääni toisesta huoneesta. Huokaisten Carlisle työnsi minut kauemmas ja lähti kävelemään kohti eteistä. Lähdin hänen peräänsä, ja koko ajan halusin vain halata ja suudella häntä. Kokosin itseni ja käännyin nurkan takaa eteiseen, jossa näin Emmettin ja Rosalien. Emmettin silmät olivat punaiset, joten hän oli selvästikin itkenyt, ja Rosalien tukassa oli lehtiä, joten he olivat luultavasti leikkineet piilosta tai jotain. Emmett näytti Carlislelle haavaa sormessaan, ja Carlisle kysyi pojalta jotain. En kuitenkaan pystynyt täysin keskittymään keskusteluun, sillä ajatuksissani oli päällimmäisenä Carlislen jumalaiset kasvot, joita katselin sivusta päin. Vaaleat hiukset olivat hieman pörrössä, mutta se yksityiskohta teki hänestä entistäkin kauniimman. Ryhdistäydy, Esme.
Rosalie selitti Carlislelle jotain ja vaaleahiuksinen mies lähti huokaisten taluttamaan Emmettiä Rosalien seuratessa perässä. Päätin, että minun oli aika lähteä. Carlisle katsoi minua kohti ja hetkeksi meinasin unohtaa, mitä minun piti tehdä. Olin kuin joku teinityttö ensirakkautensa kanssa. Nipistin itseäni kämmenestä niin, ettei kukaan huomannut. Nyökkäsin ovea kohti ja vilkutin Carlislelle viestittääkseni, että olin lähdössä. Carlisle nyökkäsi ja soi minulle ihanan hymynsä. Kuin joku vähäjärkinen käännyin hitaasti ovea kohti häikäistyneenä minulle suodusta hymystä. Onneksi kukaan ei ollut näkemässä, kun yritin saada otteen ovenkahvasta. Olin kuin umpihumalassa. Tai no, ehkä olinkin, mutta en alkoholin takia. Kun vihdoin viimein pääsin ulos, lähdin kävelemään kotiin päin.
BPoV:
Emmettin ja Rosalien askeleet etääntyivät. Käänsin katseeni takaisin Aliceen. Alice vain virnisteli. Myös Edward ja Jasper tuijottivat häntä.
”Mitä?” Alice kysyi kuin mitään ei olisi tapahtunut.
”Ei mitään”, vastasin ja vilkaisin Jasperia. Hän näytti hieman ahdistuneelta. Riitatilanteet vaikuttivat Jasperiin aina voimakkaimmin. Jasper huokaisi, katsoi kelloaan ja peruutti pois pensaasta. Jasper oli ainoa meistä, joka osasi kellon, tietysti Emmettin ja Rosalien lisäksi, jotka olivat meitä vuotta vanhempia.
”Minne tinä menet?” Alice kysyi Jasperilta.
”Syömään”, Jasperin ääni ilmoitti pensaan ulkopuolelta, ”ja niin teidänkin pitäisi. Kello on jo viisi. Ja lisäksi huomenna alkaa koulu.”
Ai niin! Olin unohtanut kokonaan, että seuraavana päivänä alkoi koulu. Äiti ja isä olivat ostaneet minulle hienon punaisen repun, jossa oli eläinten kuvia. Äkkiä muistin, että en ollut vielä pakannut reppuani. Voi kauhistus! Entä jos unohtaisin ottaa jotain tärkeää mukaani. Jos vaikka unohtaisin penaalini tai Ipanan kotiin! Paniikki iski minuun, nousin ylös ja lähdin juoksemaan sokeasti kotiin päin. En tosin päässyt kovin pitkälle, sillä olin unohtanut erään tärkeän asian. Olin vielä puskan sisällä, ja niinpä juoksin suoraan päin pensaan seinämää kaatuen jo toisen kerran viiden minuutin sisällä pensaan läpi.
Kiäää:ltä kuulostava ääni pääsi kurkustani ja oksat rasahtelivat allani. Kuulin, miten Edward läppäsi kädellä naamaansa ja Alice hihitti. Voihan pimpelin pömpelin pensas. Aina kiusaamassa minua. Makasin hetken mahallani pensaikossa oksien kannatellessa vartaloani niin, että vain jalkani ja käteni koskivat maahan.
Huokaisin ja yritin räpistellä ulos pensaasta. Jotkut oksista olivat kuitenkin saaneet kunnon otteen paidastani, jonka seurauksena sain ähistä ja puhista ilman tulosta hyvän aikaa, ennen kuin Edward otti jaloistani kiinni ja veti minut pensaasta.
”Kiitos”, ähkäisin ja nypin oksia hiuksistani. Alice hihitti vieläkin. En minä nyt niin hölmöltä voinut näyttää! Kuitenkin mieleeni nousi kuva, jossa joku muu juoksi suoraan päin pensasta eikä päässyt itse pois. Suunpieleni nytkähtelivät. Ja sitten vielä se ihme ähkiminen. Suustani purkautui pieni hihitystä etäisesti muistuttava ääni, joka sai Edwardin katsomaan minua kuin hullua ja Alicen nauramaan kovempaa. Sitten en enää pystynyt hillitsemän itseäni, vaan repesin itsekin totaalisesti.
Viiden minuutin kuluttua, kun Alice ja minä nauroimme vieläkin, Edward pudisteli päätään ja konttasi ulos pensaasta mutisten jotain epämääräistä koulusta ja aamusta ja pienistä vihreistä miehistä, jotka luultavasti olivat syöneet aivomme, mikään ei enää estänyt meitä kuolemasta nauruun.
Mahaani sattui ja silmistäni valui kyyneleitä. Voihkaisin, vedin syvään henkeä ja yritin rauhoittua. Juuri, kun olimme molemmat suurin piirtein rauhoittuneet, kuulimme, kun jostain kuului hyvin epäilyttävä ääni. Epäilyttävä ääni nimittäin kuulosti epäilyttävän paljon pierulta.
Huomasin, kuinka Alicen suunpielet nykivät epäilyttävästi. Sekunnin kuluttua hänkin nosti katseensa, ja katsoimme toisiamme silmiin molempien puristaessa huuliaan epätoivoisesti yhteen. Viimeinen pisara oli kuitenkin ääni, joka kuului pensaan ulkopuolelta. Ääni kuulosti epäilyttävästi Rosalien ääneltä:
”Hyi, Emmett. Sinä pieraisit!” Alicen kurkusta pääsi korahdus, ja repesimme molemmat. Vesi valui silmistämme ja kierimme maassa ulvoen naurusta. Edes Alice, joka oli aina niin huolellinen vaatteidensa kanssa, ei välittänyt, vaan makasi maassa hytkyen ja mahaansa pidellen. Loppumme tulisi pian, ja kuolinsyyksi todettaisiin nauruun kuoleminen. Ennen muuttumistamme enkeleiksi saimme kuitenkin lopetettua, eikä ketään tarvinnut tuomita murhastamme. Hyvä niin.
___________________________
Olkaapa hyvät. Seuraavassa luvussa voi taas kestää...