Täällä taas. Kiitos ihan hirveästi kaikille, jotka lukivat tämän ja extra-kiitokset niille, jotka vielä viitsivät kommentoidakin.
Vohveli: Juu, kaikki ovat ihmisiä
Eli juu. Tässä ois nyt sitä jatkoa...
Ai niin. Yks juttu vielä. Ihan hirveesti kiitoksia Anikselle, mun pikkusiskolle, joka toimii välillä mun epävirallisena betana. Se pelasti mut HIRVEELTÄ mokalta!
Ja nyt siihen lukuun...
2.luku: Tappelua, haleja ja epämääräinen punainen jälkiBPoV:
”Eikö olekin hieno?” Alice kysyi Jasperilta ja kääntyi sitten minun puoleeni. Alicen silmät loistivat ja posket hohtivat punaisina innostuksesta. Minusta jotenkin tuntui, että hän kaavaili jo jotain. ”Tämä on toti ihana paikka. Hei, mehän voidaan jäljettää nukeille juhlat täällä, kolittellaan kaikki hienokti ja… ” No niin, tulihan se sieltä. Alicen ääni huokui innostusta ja hänen ilmeestään saattoi päätellä, että hän suunnitteli kaikkea. Alicen vuodatuksen aikana Emmett ja Rosalie pistivät päänsä sisään pensaaseen Edwardin toiselta puolelta. Rosalien silmät laajenivat ja Emmettin suu loksahti auki. Tosin hän sulki suunsa äkkiä, ettei kukaan vain olisi huomannut. Eihän kukaan toiselle luokalle menevä poika voi näyttää ihastustaan johonkin kauniiseen paikkaan. Emmett kuunteli hetken Alicea päästäkseen perille puheenaiheesta, mutta kun Alice pääsi puhumaan nukkejen juhlista, Emmettin suu kääntyi irvistykseen.
”Bööh, nukkeja”, Emmett sanoi tylsistyneesti irvistäen ja yrittäen olla mahdollisimman kovis. Alice näytti Emmettille kieltä. Emmett heitti Alicea taskustaan kaivamallaan tennispallolla. Alice puraisi Emmettiä sormeen. Emmett karjaisi ja vetäytyi ulos puskasta. Rosalie, Edward, Jasper ja minä katselimme välikohtausta sivusta virnistellen.
Tappelu ei ollut mitenkään ihmeellinen, sillä Emmett ja Alice tappelivat parin tunnin välein. Tappelu päättyi aina poikkeuksetta siihen, että jompaakumpaa sattui ja tämä meni itkien kertomaan vanhemmilleen, mitä toinen oli tehnyt. Onneksi Alicen äiti Esme ja Edwardin ja Emmettin is Carlsile olivat jo tottuneet tappeluihin, että rangaistuksia tuli vain vakavimmissa tapauksissa. Myöhemmin meille lapsillekin selvisi, että Carlsile ja Esme olivat ehkä hieman liiankin hyvää pataa keskenään…
Tällä kertaa Emmett oli se, joka lähti itkien pois. Rosaliekin peruutti pois pensaasta ja juoksi Emmettin perään. Katsoin Alicea, joka yritti näyttää viattomalta. Hän onnistui siinä loistavasti, kuten aina. Kuka nyt voisi uskoa, että Alicen kaltainen pieni enkeli puraisi Emmettiä? No, Esme ja Carlisle ja kaikki paikalla olijat, mutta ei kukaan, joka ei tuntenut Alicea.
EmmettPoV:
Hitsin Alice. Miksi ihmeessä se meni puraisemaan minua? No, ehkä siksi, kun heitin sitä tennispallolla, mutta se aloitti. Katsoin haavaa sormessani. Haavasta vuosi hiljakseen verta ja lämpimät kyyneleet alkoivat valua poskilleni. Pyyhkäisin nopeasti kyyneleet poskiltani. En halunnut kenenkään näkevän niitä. Olinhan jo iso poika. Täytin kaksi kuukautta sitten kahdeksan. Se ei auttanut, koska niitä tuli aina vain lisää. Haavaa kirveli ja aloin juosta nopeampaa. Toivoin, että isä on kotona, että hän voi laittaa haavaan laastarin. Isä oli töissä sairaalassa, joten hän osasi hoitaa kaikki ruhjeeni, joita olin onnistunut saamaan. Kuulin huutoa takaani. Joku huusi nimeäni. Käännyin, ja näin Rosalien juoksevan minua kohti. Käännyin poispäin. En halunnut hänen näkevän itseäni sellaisena. Rosalie juoksi luokseni ja halasi minua. Hän HALASI MINUA! Halailu oli tyttöjen puuhaa, eikä sopinut kahdeksanvuotiaalle pojalle. Silti minusta tuntui yllättävän hyvälle. Lämmin tunne levisi minuun ja kiedoin käsivarteni Rosalien ympärille.
”Kiitos”, kuiskasin ja irrottauduin halauksesta. Rosalie vain hymyili ja ojensi nenäliinan. Pyyhin silmäni ja niistin nenäni. Rosalie naurahti.
”Kuulostit aivan norsulta. Hyvin räkäiseltä norsulta”, Rosalie huomautti ja virnistin hänelle. Rosalie saa minut hyvälle tuulelle melkein aina. Paitsi silloin, kun riitelee Bellan kanssa jostain aivan turhanpäiväisestä asiasta. Se on ärsyttävää. Esimerkiksi eilen he riitelivät siitä, kumpi saa punaisen keinun ja kumpi joutuu tyytymään mustaan. Loppujen lopuksi heidän riidellessään Alice ehti varaamaan keinun, joten kummatkaan eivät saaneet sitä.
”Tule”, Rosalie sanoi ja lähti kotiani kohti. Olimme kaikki melkein naapureita. Rosalie asui naapurissa äitinsä ja isänsä kanssa, Bella asui vanhempiensa kanssa toisella puolella ja Jasper kahden talon päässä Bellan kotoa. Alice asui asuinalueen keskellä olevan puiston toisella puolella.
Puisto, jossa leikimme yleensä aina kun ei satanut, oli ollut joskus muinoin kartano ja sen piha. Kartanosta oli jäljellä enää kiviset perustukset, jotka rajasivat hyvin leikkipuiston ja puistikon. Kerran Bella oli tippunut keinusta ja lyönyt päänsä keinujen takana olleeseen kivireunaan, ja oli saanut aivotärähdyksen. Sen jälkeen Bella oli ollut monta päivää vain kotona, eikä häntä oltu päästetty leikkimään meidän kanssamme.
Leikkipuistossa oli keinujen lisäksi hiekkalaatikko, keinulauta, liukumäki ja katos, jossa Alice järjesti usein nukeillensa juhlat Bellan ja Jasperin kanssa. Jasper oli aika neiti, kun leikki nukeilla tyttöjen kanssa. Tai kyllähän minäkin leikin nukeilla, mutta niiden piti olla sotanukkeja. Tai pokémoneja tai ritareita. Minulla oli meidän pihan isoin pokémonkokoelma. Ni.
Puistikossa, joka ympäröi leikkipaikkaa, on paljon puita, nurmikkoa ja pensaita. Minulla ei ollut hajuakaan, mitä puita tai pensaita ne olivat, mutta nurmikon sentään tunnistin. Ja viinimarjapensaat, joita oli talomme vieressä, ja joista söimme marjoja Eddien, Rosen, Jazzyn, Alicen ja Bellan kanssa. Valkoviinimarjat olivat mielestäni parhaita, koska punaiset ja mustat eivät olleet riittävän makeita.
Kotimme oli osa rivitaloa, jossa myös Rose, Bella ja Jazzy asuivat. Ulkoseinät olivat punaista tiiltä ja ulko-ovi oli valkoinen, jossa oli ikkuna. En kuitenkaan ylettynyt katsomaan ikkunasta, vaikka viime vuonna olin luokkani pisin.
Katsoin haavaa kädessäni ja painoin sitä Rosen antamalla nenäliinälla. Hieman likainenhan se oli kun olin niistänyt siihen, mutta ei se haitannut. Lähdin kävelemään Rosen perässä ja pujottelemaan kaikkien niiden pensaiden ohi.
Kun pääsimme meille, avasin oven ja huusin isää. Isä tulikin työhuoneestaan Esme perässään. Isällä oli huulipunaa suunpielessään. Aivan samanväristä jota Esme käytti. Meikkaako isäkin? Jos Esme vaikka oli opettanut isää ja olimme keskeyttäneet heidän puuhansa. Mutta eiväthän miehet meikkaa! Mielessäni pyöri vaikka minkälaisia teorioita, mutta olin vielä liian pieni ymmärtämään aikuisten asioita.
”Isä, Alice puraisi minua”, selitin. Olin jo saanut kyyneleeni kuriin ja näytin isälle kättäni.
”No voi harmi”, isä sanoi hieman kyllästyneen oloisesti. ”Se pitää puhdistaa ja laittaa laastari. Mutta jos kerran pikku Alice puraisi sinua, mitä sinä teit ennen sitä?”
”En mit…”
”Ensin Emmett sanoi: ”Bööh, nukkeja”, sitten Alice näytti kieltä ja sitten Emmett heitti Alicea tennispallolla ja sitten Alice puraisi Emmettiä”, keskeytti Rosalie pienen, valkoisen valheeni. Tyhmä Rose. Tosin en ole varma, olisiko valheeni mennyt läpi. Isä yleensä huomaa, jos joku valehtelee.
Isä huokaisi. Hän otti minua kädestä kiinni ja lähti kuljettamaan minua kohti työhuonettaan pitäen kättäni ylhäällä.
Isän työhuone on täynnä kirjoja. Pieniä kirjoja, korkeita kirjoja, tietokirjoja ja romaaneja. Kaikilla kirjoilla oli kuitenkin yksi yhteinen piirre. Kaikki olivat paksuja, eikä niissä ollut kivoja kuvia. Olin kerran ottanut yhden kirjan hyllystä ja yrittänyt lukea sitä. Kirjassa ei kuitenkaan ollut ainoatakaan kuvaa. Sen jälkeen otin kirjan toisesta hyllystä. Kirja oli korkea ja paksu, ja sen selässä luki ”Ihmisen Anatomia – Kuvateos”, joten päättelin todella loogisesti, että se oli kuvakirja. En tietenkään ekaluokkalaisena tiennyt, mitä on ”Anatomia”, joten en välittänyt sanasta pätkääkään, vaan avasin kirjan. Minun pettämättömän hyvällä tuurillani olin onnistunut avaamaan juuri sen kohdan, jossa käsiteltiin… en edes viitsi kertoa mitä, mutta voitte päätellä sensuroinnistani. Sain siitä pysyviä traumoja. Tai ainakin melkein pysyviä. Siitä lähtien olen karttanut sanoja ”Anatomia” ja ”Kuvateos” samassa lauseessa, sekä koko isän kirjahyllyä.
Isä talutti minut istumaan tuolille, jolta hän joutui ensin nostamaan pari kirjaa pois, ja käveli lääkekaapille, jota ei heti erottanut kirjojen keskeltä. Hän otti kaapista pienen suihkepullon, pehmeitä valkoisia pumpulipalloja, sekä laastareita. Minun suosikkilaastareitani! Pokémon-laastareita! Jippii!
Samalla kun isä puhdisti haavaani, katselin ympärilleni. Missään ei näkynyt huulipunaa, eikä mitään muutakaan, joka selittäisi isän suupielessä olevan punaisen värin. Ehkä Esme oli laittanut sen taskuunsa. Kuka tietää? En minä ainakaan. Aivoni kiersivät taas liian nopeasti. Miksi minun olisi pitänyt selvittää, mistä punainen väri oli tullut. Päätin jättää asian sikseen, ja unohdin jutun pitkäksi aikaa. Tai no, ainakin kahdeksi viikoksi.
_________________________
Siinä. Toivottavasti tykkäsitte. Kommentit ois taaas kivoja