Name: Tyttö tehtynä lasista
Author: Tunnelimyyrä
Rating: K-11
Warnings: muutama kirosana, viittauksia anoreksiaan ja bulimiaan
___________________________________
Kun ensikertaa luin siitä, jokin juorulehti mässäili sillä. Se ja sekin tähti kuului tähän sekopäiden kastiin. Se oli parantunut, tuo taas ei parantunut vaan kuoli. Se oli mielenkiintoista. Sivulle oli kerätty usean Hollywood tähden kuvia, kuvia naisista ja muutamista miehistä. Kuvia kävelevistä luurangoista. Posket kuopalla, kylkiluut näkyvissä, kädet ja jalat pelkkiä tikkuja. Kerrottiin Sen Kuuluisan päivän ruokalista ja treeniohjelma, tämä tähti kävi puolentoista tunnin lenkillä, vähintään tunti kuntosalilla ja vielä illalla aerobictunti. Ja söi muka vain kaksi porkkanaa, kuusi hernettä, tomaatin ja puolikkaan omenan päivässä. Eihän kukaan sellaisella määrällä elä.
Ajatus jäi vaivaamaan mieltä. Kuvat laihoista julkkiksista kummittelivat mielessä. Isoäidin lausahdus toissa vuoden hautajaisissa: “Miten susta noin pulska on tullut?” Niin. Miten?
Mä aloitin telmimään kukkapenkissä muurien vieressä, lipsuin aina välillä muurein toisellekin puolelle. Mutta en kuitenkaan koskaan marssinut suoraan porteista sisään. Enhän mä, hyvästä ja ennen kaikkea terveestä perheestä oleva nuori nainen tietenkään sairastuisi. Mä jatkoin mun omia leikkejäni ruoalla. Hyppelehdin sairaan ja terveen käytöksen välillä.
Sitten jossain napsahti. Mä marssin niistä porteista sisään. Vittuako sillä on väliä. Enää väliä on sillä, että on laiha ja sillä, että onko tahdon voimaa sanoa ei.
Sanoa ei ruoalle.
Jotta siihen pystyy, pitää valehdella kuin viimeistä päivää, saada kaikki ummistamaan silmänsä siltä, että jokaisen ruokailun jälkeen hiivit vessaan, laitat pannan, jotta hiukset eivät ole tiellä ja kumarrut vessanpöntön puoleen. Samalla kun tyhjennät mahaasi, toivot, että kukaan ei kuullut kun vedit vessan oven kiinni ja lukkoon. Tai että kukaan ei näe kuinka kuihdut olemattomiin.
Sitä verhoaa itsensä isoihin vaatteisiin, vaikka ennen olisi vannonut farkkujen, kireiden farkkujen nimeen. Syyksi sanoo vaikkapa sen, että on alkanut kuuntelemaan hip-hoppia, käy liikuntapainotteista koulua tai yksinkertaisesti, että ei viihdy enää farkuissa. Aina keksii jotakin, millä välttää pukeutumisen vaatteisiin, jotka paljastavat kuihtuneen vartalon, millä välttää kyläilyt paikkoihin, missä on tarjolla pullaa.
Ja jos joutui kylään mussuttamaan pullaa ja kakkua, illalla “lähdettiin kaverille” kolmeksi tunniksi, toisin sanoen kipitettiin kahden ja puolen tunnin lenkille, ja puoli tuntia istuttiin paikallaan, tasattiin hengitystä ja kosteuspyyhellää pyyhittiin hiet kainalosta.
Toinen vaihtoehto oli se, että kahvipöydästä noustua lähdin vessaan korjailemaan meikkiä, otin käsilaukun mukaan, juoksin miltei täyttä vauhtia vessaan, ovi lukkoon, pöntön kansi ylös ja annoin oksennuksen tulla. Äänettömästi, ilman mitään ylimääräisiä yökkäyksiä sun muita. Roiskeet vessapaperiin, paperi pönttöön ja vedin vessan. Huuhtelin suun vedellä, harjasin hampaat ja otin purkan samalla kun tarkistin, ettei vessanpönttöön jäänyt todisteita. Avasin oven lukosta ja vedin tekohymyn naamalle. Tekohymyn, joka viesti, että kaikki oli hyvin, olen täynnä ja voin paremmin kuin ikinä.
Hymyn takana, pääkopan sisällä tekee mieli itkeä, käpertyä sänkyyn ja ulvoa täyttä kurkkua, mutta kylässä ei voi. Eikä kotona. Vanhemmat voivat kuulla. Kuka tahansa voi kerrostalossa kuulla. Pitää päästää tuska ulos äänettömästi, oksentamalla, urheilemalla kuin hullu, itkemällä ääneti. Nyyhkäykset ravisuttavat pientä kehoani. Hetkittäin ymmärrän sen, että olen pieni, samanlainen kuin ne tähdet siinä juorulehdessä. Sitten se taas unohtuu, painuu taka-alalle.
Olen tyttö tehtynä lasista. Herkästi särkyvä. Ja sen näkee.
Olen astunut muurien sisään, ja nämä muurit eivät päästä minua pois. Portti näytti ulkoa kutsuvalle ja kauniille, mutta sisäpuolelta se näyttää pahemmalta kuin mikään. Olen kuin Tähkäpää tornissaan, paitsi että minulla ei ole prinssiä, joka tulee pelastamaan minut. Minulla on vain itseni, alistettuna herralleni, anoreksialle ja bulimialle. Herralleni, josta en pääse enkä halua päästä eroon.