Kirjoittaja: Salla
Ikäraja: S
Paritus: Lily/James
A/N: Jostain syystä teki mieli kirjoittaa jotain yltiösöpöä. Hupe u like it. Kommentoikaa..?
Viimeinen ilta
Viimeisenä päivänäni Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa kävelin yksin ulkona tiluksilla auringonpaisteessa järven ympäri. Pieni tuulenvire hulmutti hiuksiani ja sai vedenpinnan väreilemään. Kielletystä metsästä kuului oksien havinaa ja jostain kantautui yksinäisen pikkulinnun laulu korviini. Istahdin nurmelle parin metrin päähän järvestä ja katselin sen toisella puolella kohoavaa linnaa. Tuskin enää koskaan palaisin sinne, ajattelin. Korkeimman tornin huipulla lenteli kaksi olentoa, jotka näyttivät pöllöiltä. En koskaan saanut tietää, mitä ne oikeasti olivat, sillä kuulin hiljaista rapinaa takanani ja irrotin katseeni niiden kauniista lennosta.
Sinä olit tullut luokseni, et samalla tavalla kuin olisit vuotta aikaisemmin, rehennellen ja omahyväisesti hymyillen, vaan kuten aito James Potter minua lähestyi, tietäen olevansa tervetullut luokseni. Hymyilin ja sinä hymyilit takaisin. Istuit viereeni ja otit käteni omaasi. Emme puhuneet mitään, emme tarvinneet sanoja. Me istuimme vain siinä nurmikolla ja annoimme ajan kulua tuona viimeisenä päivänä.
Vähitellen aurinko laski vasemmalle puolellemme. Alkoi tulla kylmempi ja kun viileä tuulenhenkäys kävi pohjoisesta, minä värähdin ja sinä kiedoit kätesi harteilleni. Suljin silmäni ja yritin poistaa ajatuksistani kaiken sen pahuuden, joka maailmassa siihen aikaan vallitsi. Sinä silitit poskeani kädelläsi, joka tuoksui huispaajan nahkahanskoilta ja aavistuksen verran kermakaljalta. Hetken ajan tunsin olevani maailmankaikkeuden onnellisin elävä olento.
Unimaailmani kuitenkin hajosi nopeasti ja pelko tulevasta tulvi takaisin mieleeni.
"James", nostin katseeni ihaniin tummiin silmiisi. "James, minua pelottaa. Mitä minä teen huomenna, minne menen, kun nousen Lontoossa junasta? En voi mennä Likusteritielle, en nyt kun siellä on Petunia ja Vernon, he eivät päästäisi minua sisälle. Kaikkialla on niin kamalaa nykyään..."
Kirkkaat kyyneleet valuivat poskilleni. Sinä katsoit minua suoraan silmiin ja kun puhuit, puhuit rauhoittavalla äänellä ja sillä ihailtavalla varmuudella, josta tiesin, että huolehtisit minusta ja olit suunnitellut kaiken valmiiksi.
"Sinä tulet minun mukanani kotiin. Viikon kuluttua me muutamme Godrickin notkoon, olen ostanut sieltä meille talon. Lily, kaikki järjestyy. Meillä ei ole mitään hätää."
Hymyilin ja suljin taas silmäni painaen pääni leveää rintakehääsi vasten. Yhä vain viileämpi tuuli suhisi korvissani ja tiesin, että toiset oppilaat järven vastarannalta olivat jo suuressa salissa pidoissa. Mutta en halunnut lähteä. En ihan vielä.
Sinä puhaltelit vähän hiuksiani samalla kun silitit niitä. Minä haistoin kaulasi tuoksun, sen jota en osaa kuvailla ja jota en vaihtaisi mihinkään koko maailmassa. Olisin halunnut jäädä siihen ikiajoiksi, mutta kun avasin silmäni, tajusin kellon olevan jo paljon. Sanoin, että meidän olisi palattava linnaan, jolloin sinä autoit minut ylös. Yhdessä lähdimme kävelemään hitaasti kapeaa rantapolkua pitkin.
Olimme kulkeneet jo jonkin matkaa hiljaisuuden vallitessa, kun sinä pysähdyit. Minäkin pysähdyin ja katsoin sinua kysyvästi. Empien sinä avasit suusi.
"Lily... äh, en oikein tiedä miten tämä pitäisi tehdä..." Otit taskustasi jotain ja pidit sitä hetken nyrkissäsi. Sitten ojensit kätesi ja avasit kämmenesi, ja minä näin kauniin ohuen kultasormuksen, joka näytti hohtavan lämmintä valoa kesäkuun hämärässä yössä.
"Tuletko vaimokseni?"
Katsoin pitkään silmiisi, niin pitkään itse asiassa, että tiesin sinun pelkäävän, että kieltäytyisin. Mutta sitten myönnyin ja näin silmistäsi palavan saman ilon ja onnen, joka heräsi samanaikaisesti itsessäni.
Siinä, viimeisenä iltana Tylypahkan tiluksilla järven rannalla, yöperhosten suristessa pääni yläpuolella ja koulun valaistujen ikkunoiden heijastuessa silmistäsi, sinä pujotit sormuksen sormeeni ja me vannoimme ikuista rakkautta kuolemaan asti ja sen tuolle puolen.