Title: Sivu paholaisen päiväkirjasta (-CMX)
Author: Eveliina
Beta: -
Genre: vampyyriskeida, angst, adventure?
Rating: PG (K-11)
Pairing: Louise de Anduién/Lucas Sheridan
A/N: Viime kevään äidinkielenaineeni, kymppi irtosi. Osallistuin tällä Espoon kirjailijoiden kirjoituskilpailuun ja sain yläkoulun sarjassa kunniamaininnan (käsittääkseni sama kuin kymmenen parhaan joukkoon sijoittuminen). Edellisvuonna olin kolmas, joten nyt vähän nakersi. Pidän tästä tekstistä joka tapauksessa edelleen. Asiavirheitä löytynee miljoonia ja inspiraation lähteenä Anne Ricen Veren vangit.
***
Kattohuoneisto Bois de Vincennesin puiston laidalla, Pariisissa. Vuosi oli 1922. Tähtikirkas yö oli antautumassa aamulle; aurinko teki jo tuloaan kaukana horisontissa. Seitsemännen kerroksen parvekkeella seisoi nuori, kuparitukkainen nainen, nojaten messinkikaiteeseen hän hengitti raikasta yöilmaa keuhkoihinsa. Naisen, Louise Illyria de Anduién, mielestä aamuyöt olivat kauniita. Ei juurikaan ääniä tai liikettä, suurkaupungin sydän lyö vain verkalleen. Pariisin boheemi yöelämä, tuo dekadenssin kehto, oli rauhoittunut jo tunteja sitten. Louise muisti hämärästi nauttineensa siitä itsekin - silloin satakunta vuotta sitten.
Louise palasi sisätiloihin sulkien raskaat samettiverhot perässään. Auringonvaloa ei saanut päästää sisälle, ohutkin valokaistale huolimattomasti suljettujen verhojen välistä polttaisi hänen silmänsä karrelle. Louise nimittäin oli vampyyri. Hän oli hyvin nuori vampyyri, sillä useimmat heistä olivat syntyneet jo kauan ennen varsinaisten vampyyrimyyttien syntyä, 1000 -luvulla. Louise muisti luojansa kertoneen kerran, että muutamat olivat nähneet maailman ensi kertaa vampyyrin silmin jo ennen ajanlaskumme alkua. Louisea puistatti ajatus siitä, että nämä olennot saattoivat kulkea maan kamaralla vielä tänäkin päivänä. Hän vihasi sitä, kuinka vampyyrit eivät ulkoisesti vanhene koskaan. Louisenkin kasvot olivat edelleen samat. Ne kalpeat, kesakkoiset kuusitoistavuotiaan neidon kasvot värittömine huulineen. Ja aivan yhtä lailla Louise vihasi sitä himoa, nälkää ja poltetta hänen sisällään aina, kun iltahämärä alkoi varkain hiipiä kaupungin ylle. Vampyyrin nälkä - Louise tarvitsi ihmisverta pysyäkseen hengissä, se oli hänelle kuin riippuvuus. Hän oli jo kymmeniä kertoja päättänyt, ettei aikoisi enää tappaa ketään. Hän halusi kuolla mieluummin. Hän oli jo oppinut, ettei ikuinen elämä ollut lahja. Se oli taakka, josta oli jo kauan sitten tullut liian raskas Louisen hennoille harteille.
Vahakynttilän heikko liekki valaisi mahonkisen kirjoituspöydän sileäksi hiotun, kiiltävän pinnan. Pöytä oli tyhjä, lukuunottamatta puolityhjää mustepulloa ja erinäisiä papereita. Useimmat niistä olivat vastauksia Louisen kirjeisiin. Hän kävi vilkasta kirjeenvaihtoa monien olentojen kanssa, joita uskottiin olevan olemassa vain kansantaruissa. Kirjeitä oli tullut lähes kaikkialta Euroopasta, kuten irlantilaiselta Janus-kentaurilta sekä Indira-haltianeidolta Norjan vuonoilta. Kenelläkään heistä ei tuntunut olevan ratkaisua Louisen polttavimpaan ongelmaan. Siihen, johon hän kaikkien kipeimmin kaipasi yksiselitteistä vastausta. Louise halusi epätoivoisesti tietää, miksi? Miksi hänestä oli tullut vampyyri? Kuka oli ollut ensimmäinen vampyyri, kuinka hänestä oli tullut sellainen? Mistä kirous oli alkanut ja miten se tulisi päättymään? Viime vuosina hän oli kierrellyt ympäri Eurooppaa toivoen, että joku tietäisi vastauksen, mutta turhaan. Jopa Transsylvaniassa, vampyyrimyyttien synnyinsijoilla, hän oli saanut kuulla vain kansantarinoita. Taikauskoista roskaa siitä, kuinka valkosipuli piti vampyyrin loitolla tai kuinka vampyyrin pystyi surmaamaan lyömällä puuvarnan sen sydämen läpi. Ei, he olivat väärässä.
Vasta Kreikassa häntä oli lykästänyt, Chloris -niminen dryadi tuntui tietävän yhtä sun toista taruolentojen salaperäisestä historiasta. Metsänhengetär oli elänyt varmasti vuosituhansia, sen näki hänen silmistään. Louise oli jo heidän ensitapaamisellaan huomannut, kuinka dryadin syvänvihreät silmät tuntuivat näkevän paljon sellaista, mitä muut eivät pystyneet näkemään. Chloris oli kertonut Louiselle oman synnyintarinansa, joka hänen ihmetyksekseen poikkesi suuresti niistä mytologioista, joista hän oli tietonsa ammentanut. Kuultuaan tarpeekseen hän päätti, että palaisi vielä kerran Pariisiin, mutta vain viimeistelläkseen sen, minkä oli aloittanutkin, elämäkertansa. Vasta sen valmistuttua hän saattoi palata takaisin Kreikkaan selvittämään kuolemattomuuden arvoitusta.
Louise kietoi satiinista aamutakkiaan tiukemmin ylleen, häntä paleli. Hänen vuokraamansa huone oli ollut halvin mahdollinen; lepattava vahakynttilä pöydällä oli ainoa valon- kuin lämmönkin lähde. Hyytävän kylmä lattia kirveli Louisen jalkoja. Hän istui kirjoituspöytänsä ääreen etsien käsikirjoitustaan, joka oli hukkunut kirjeiden ja niiden keskeneräisten vastausten sekaan. Samettinauhalla yhteen sidottu nide oli paksu, varmasti satoja sivuja, mutta oliko tuo ihmekään. Kyse oli kuitenkin vampyyrin päättymättömästä elämästä, vaikka Louise ei tietenkään ollut syntynyt vampyyrina.
Oli vuosi 1819, hyvin kaunis ja seesteinen elokuu Belgiassa. Kuusitoistavuotias Louise Illyria de Anduié oli vanhan, arvostetun suvun kuopus. Hänellä oli aina ollut mahdollisuus astetta parempaan elämään, kuin monilla hänen lapsuudentovereillaan. Siinä missä Danielle ja Sue-Maria Mockarde, tuttavaperheen kaksostytöt, käyttivät samaa iltapukua kahdesti, oli Louisella aina uusi ja kalleimmista kankaista, tietysti. Aitoa silkkiä, brokadia, samettia. Louisen lapsuus oli kulunut kuin siivillä; hän oli saanut parhaan mahdollisen koulutuksen, jonka katsottiin olevan sovelias naiselle. Hän puhui jo nuorena useita kieliä ja soitti mitä monimutkaisimpia instrumentteja. Hän olikin mitä lahjakkain pianisti, mutta todellisuudessa hän halusi soittaa vain ja ainoastaan viulua.
Viulun katsottiin olevan mitä mutkikkain instrumentti soittaa. Louisen vanhemmat yrittivät parhaansa mukaan saada nuorinta tytärtään ymmärtämään, että sen soittaminen olisi pitänyt aloittaa jo polvenkorkuisena. Hemmoteltu Louise ei tietenkään kunnioittanut vanhempiensa neuvoa ja sai kuin saikin tahtonsa läpi. Louisea opettamaan kutsuttiin brysseliläinen maestro, muuan Lucas Sheridan. Siihen aikaan kenenkään ei uskottu käsittelevän viulua paremmin. Lucas matkusti de Anduién kartanoon niin pian kuin suinkin ja niin huomattiin, että mies oli maineensa veroinen; Louise oppi soittamaan viulua, kuin olisi tehnyt sitä koko ikänsä. Hän harjoitteli intensiivisesti päivittäin, eikä vähiten siitä syystä, että punahiuksinen ja kalvakka soittoniekka oli vienyt hänen sydämensä. Mies näytti olevan tuskin kahdenkymmenenviiden, mutta hänen kerrottiin soittaneen jo lähes kaikkialla Euroopan hoveissa. Louise ei saattanut millään uskoa, että noin nuori mies oli ehtinyt elämässään jo niin paljon, kun hän itse oli tuskin koskaan poistunut kotikaupungistaan.
Kahden vuoden kuluttua Lucas ilmoitti Louiselle ja de Anduién perheelle, että hän aikoi lähteä. Omien sanojensa mukaan mies oli ollut liian kauan poissa kotoaan ja kaipasi Brysseliä ja vaikka de Anduién herrasväki yritti kovin taivutella häntä jäämään, mies kieltäytyi kohteliaasti. Lähtöä edeltävänä iltana Louise kuitenkin yhytti Lucasin aikomuksenaan pyytää tätä ottamaan hänet mukaansa pääkaupunkiin.
"Lucas", Louise kuiskasi anteeksipyytävään sävyyn tungeteltuaan epäkohteliaasti miehen asuintiloihin.
"Hyvää iltaa, neiti de Anduié", Lucas vastasi kapeat kulmakarvat kysyvästi koholla. "Miten voin palvella teitä?"
"Pyydän", Louise aloitti ja astui peremmälle kynttilöiden valaisemaan huoneeseen, "kutsukaa minua Louiseksi."
"Se on minulle kunnia, Louise", Lucas sanoi hymyillen salaperäistä hymyään, "Että saan kutsua teitä etunimellänne."
Louise niiasi vastaten hymyyn, hän ei tiennyt, mitä sanoa. Saattoi olla tahditonta, ellei jopa täysin hävytöntä pyytää lähes vierasta miestä ottamaan hänet mukaansa. Louise oli kuitenkin niin rakastunut, rakkautensa sokaisema, ettei hän voinut muuta.
"Saattaa olla", Louise aloitti varovasti, "että tulette halveksimaan minua lopun ikänne, kun olette kuulleet, mitä aion teiltä pyytää."
"Vannon teille, että loppuelämäni on aivan liian pitkä aika vihata ketään."
"Toivon sitä todella", Louise jatkoi, "sillä minun on pyydettävä, että otatte minut mukaanne."
"Minne?" Lucas kysyi hämmentyneenä. "Brysseliin? Ei Louise, en ole todellisuudessa menossa takaisin Brysseliin. En menisi, vaikka minulle maksettaisiin puhtaassa kullassa."
"Minne te sitten olette menossa?"
"Pariisiin."
Pariisiin, Louise kummasteli mielessään. Hänhän oli aina halunnut Pariisiin, siellähän olivat käyneet kaikki silmäätekevät. Louisen vanha isotäti, Lysandra de Anduié, oli kertonut kaupungista toinen toistaan ihmeellisempiä tarinoita siitä, kuinka ruoka oli suussasulavan herkullista ja kuinka silkki tuntui vedeltä ihoa vasten. Louisen oli päästävä sinne, ja tietysti Lucasin kanssa. Eihän mies voisi kieltäytyä ottamasta häntä mukaansa, kun hän vain kauniisti pyytäisi.
"Teidän on pakko ottaa minut mukaanne!" hän huudahti. "Lucas - minä rakastan teitä."
"Louise-neiti", Lucas sanoi varoittavasti, "varokaa sanojanne, ne voivat koitua kohtaloksenne."
"Mitä tarkoitatte?"
"Olitteko aivan tosissanne", Lucas varmisti, "kun sanoitte haluavanne mukaani?"
"Täysin tosissani."
Lucasin silmiin syttyi kuumeinen hehku, jonka kaltaista Louise ei ollut koskaan nähnyt. Häntä pelotti hieman, sillä mies lähestyi häntä kiivain harppauksin. Ennen kuin Louise ehti reagoida, Lucas oli tarttunut hänen hartioihinsa, paljastanut veitsenterävät kulmahampaansa ja iskenyt kiinni Louisen kaulaan. Hän oli tukkinut Louisen suun kädellään. Louise rimpuili kauhuissaan tuntiessaan kuuman veren noruvan pitkin hänen valkeaa kaulaansa. Hän ei juuri tuntenut kipua, vaikka Lucasin hampaat olivat pureutuneet syvälle hänen ihonsa alle. Lopulta, ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen Lucas irtaantui hänestä. Miehen hengitys rahisi ja hänen huulensa olivat veressä - Louisen omassa veressä. Louisea heikotti, mitä oli tapahtumassa? Huone pyöri hänen silmissään ja lattia tuntui pyörivän, Lucaskin näytti vain etäiseltä hahmolta, vaikka seisoikin aivan hänen vieressään. Hänen päässään jyskytti, silmät painuivat kiinni...
Seuraavan kerran Louise heräsi täysin vieraasta paikasta. Huone tuntui keinuvan, Louise tunsi voivansa pahoin. Hän makasi kivikovalla laverivuoteella ohueen huopaan kääriytyneenä ja paleli, kylmä hiki virtasi hänen ohimoillaan. Oliko hänellä kuumetta? Surkeasta olostaan huolimatta hän yritti nousta vuoteelta, mutta tuttu ääni pysäytti hänet.
"Teinä en nousisi", Lucas varoitti. "Olette vakavasti sairas."
"Missä minä olen?" Louise kysyi yrittäen Lucasin varoituksista huolimatta nousta istuma-asentoon. "Mitä minulle on tapahtunut?"
Louise yritti pinnistellä muistiaan, muttei muistanut mitään muuta, kuin että oli päättänyt pyytää Lucasia ottamaan hänet mukaansa.
"Muistinmenetys?" Lucas maisteli sanaa. "Harvinaista, muttei lainkaan tavatonta."
"Mitä te tarkoitatte?"
"Louise-neiti", mies sanoi, "olette Pariisissa, eräässä hienoimmista majataloista. Selitin vanhemmillenne, että saitte äkillisen sairaskohtauksen eilisiltana. Sehän on tavallaan tottakin. Herra ja rouva olivat surusta sekaisin, pyysin lupaa viedä teidät mukanani pääkaupunkiin sairaalaan. Kerroin rouva de Anduiélle sairastaneeni saman taudin kerran itsekin."
"Selititte mitä?"
"Sekin on tavallaan totta", Lucas totesi vinosti hymyillen. "Juuri nyt, Louise-neiti, podette vakavanlaatuista anemiaa, sekä kuolette nopeasti verenhukkaan, ellette saa apua."
"Hyvä luoja!" Louise huudahti. "Mitä tämä on, mitä te olette tehneet minulle?"
"Kuunnelkaa hyvin tarkkaan, Louise-neiti", Lucas aloitti, "Minä olen vampyyri."
"Ei vampyyreja ole olemassakaan", Louise tuhahti epäuskoisesti.
Lucas väläytti teräviä kulmahampaitaan ja viittasi puremajälkeen Louisen kaulassa. Hän kertoi järkyttyneelle nuorelle naiselle, kuinka kaikki oli hänen osaltaan alkanut. Lucas kertoi, kuinka hänestä oli tullut vampyyri ja kuinka hän oli pystynyt elämään julkisuuden valokeilassa niin monia vuosia paljastumatta. Näin Louiselle selvisi, että jokaisella vampyyrilla oli myös jokin erityinen lahja, siitä syystä Lucas oli niin lahjakas viulisti. Louise tulisi löytämään omansa, mikäli suostuisi astumaan pimeyteen ja kääntämään selkänsä kuolemalle ikuisiksi ajoiksi.
"Jos annan teidän juoda vertani ja te juotte sen", Lucas kertoi, "teistä tulee vampyyri, kuten minusta. Elätte ikuisen elämän, sellaisena kuin te nyt olette. Nuorena ja elinvoimaisena. Kuolevaisuus tai sairaudet eivät enää kosketa teitä. Teistä tulisi minun kumppanini, yhdessä matkustaisimme ympäri maailmaa!"
"Entä jos en suostu juomaan teistä?"
"Kuolette hyvin nopeasti", Lucas huokaisi. "Join teistä tappavan määrän verta."
Ahdistava, tiivis tunnelma oli lähes käsinkosketeltavaa. Louisen kiivas, tihentynyt hengitys huokui paniikkia ja Lucasin sydän löi vain verkalleen. Louise ei ollut koskaan pelännyt niin paljoa, hän ei tahtonut kuolla. Hänhän oli vasta kuusitoistavuotias, koko elämä oli vielä edessä. Vampyyrina hän saisi elää ikuisesti, nuorena ja kauniina. Hän voisi elää Lucasin rinnalla kymmeniä ja uudelleen kymmeniä vuosia, kierrellä kauniissa maissa ja elää korkealuokkaista elämää - kuten tähänkin saakka. Hän uskoi rakastavansa Lucasia, mutta siitä hän ei ollut varma, riittikö hänen ailahtelevainen, nuori sydämensä tähän elämänmuutokseen. Valinnanvaraa ei juuri ollut, ikuinen elämä tai kuolema.
"Minä", Louise takelteli, "valitsen elämän."
Lucas ei vastannut sanoin, Louise tarkkaili sumentuvin silmin, kuinka mies upotti hampaansa ranteeseensa ja lähestyi vuoteella viruvaa Louisea. Vaistomaisesti nuori nainen tiesi, mitä hänen oli tehtävä. Yllättävän rajulla otteella hän tarttui miehen käteen ja etsi sykkivän, kuumaa verta vuotavan nirhauman. Louise tiesi mitä tehdä; hän asetti huulensa haavan kohdalle ja alkoi imeä Lucasin verta. Aivan kuin mikään ei olisi koskaan maistunut yhtä taivaalliselta, hän jatkoi, kunnes Lucas riuhtaisi kätensä väkisin pois.
"Tuo riittää", Lucas totesi. "Kun aamulla heräätte, tulette näkemään maailman uusin silmin. Takaan sen."
Louisen ei tarvinnut kuin avata silmänsä seuraavana aamuna, kun hän jo tiesi, ettei mikään ollut niin kuin ennen. Hän oli herännyt outoon nälkään, joka kumpusi hänen sisältään, mutta hänen ei tehnyt mieli ruokaa tai juomaa. Hänen olonsa oli hiostava ja epämiellyttävä. Noustessaan vuoteesta hän huomasi, ettei Lucas ollut enää huoneessa. Hänen päätään kivisti - hän ei ollut varma, oliko mies ollut huoneessa ensinkään. Edellisillan tapahtumat palailivat lyhyinä, katkonaisina pätkinä hänen mieleensä. Kuinka hän oli herännyt vieraasta paikasta, kuinka Lucas oli kertonut hänelle outoja asioita ja kuinka - kuinka hän oli juonut verta miehen ranteesta.
Hotellihuone oli sisustettu hyvällä maulla, huoneen peräseinällä sijaitsivat arvokkaan näköinen, ilmeisesti tammipuinen vaatekaappi ja korkea, hyvin kaunis pukeutumispeili. Louise nousi varovasti seisomaan, hän tunsi olonsa edelleen heikoksi, mutta heikotuksen voitti vastenmielisyyden tunne siitä, että hän oli varmasti viettänyt ainakin kaksi, ellei kolmekin vuorokautta samoissa vaatteissa. Peilikuvansa nähdessään turhamainen Louise kauhistui - hänen kupariset hiuksensa olivat likaisemmat kuin koskaan aiemmin ja ne hapsottivat rumasti. Hänen kasvonsa olivat tavallistakin kalpeammat ja likaiset, epäsiistit vaatteet roikkuivat hänen yllään. Louise toivoi koko sydämestään, että hänen äitinsä olisi pakannut hänelle riittävästi vaatteita mukaan, mutta turhaan. Iloiseksi yllätyksekseen kaapissa oli kuitenkin vieraita, mutta hyvin kauniita ja juuri Louisen hennolle ruumiinrakenteelle sopivia.
Louise oli keskittynyt keimailemaan peililleen, kun Lucas astui koputtamatta sisään ja toi mukanaan kaksi vierasta, joista kumpaakaan Louise ei muistanut koskaan tavanneensa. Ihmekös tuo, olivathan he vieraassa maassa ja Lucasilla oli varmasti paljon tuttuja ja ystäviä täällä. Hetkeksi koti-ikävä hulmahti päällimäiseksi tunteeksi Louisen mieleen, mutta hän sivuutti tunteen Lucasin alkaessa esitellä vieraita hänelle. He olivat mies ja nainen, ilmeisesti pariskunta. Miehellä oli tummanruskeat, kiinnisidotut hiukset ja samanvärinen pukinparta, nainen oli lyhyempi ja tukevampi. Naisella oli kirkuvanpunaiset hiukset ja kalpeat, kenties valkoisiksi meikatut kasvot.
"Ah, huomaan, että olette löytäneet tuomani puvut. Pukevat teitä erinomaisesti", Lucas sanoi ja viittasi hansikoidulla kädellään avonaiseen vaatekaappiin. "Suo anteeksi, tässä ovat Orion ja Ursula, pitkäaikaiset ystäväni täältä Pariisista."
Toisilleen vastikaan esitellyt kättelivät toisiaan kohteliaasti. Orion puristi Louisen kättä riuskalla otteella, jonka jälkeen tämän käsi oli aivan turtana. Ursula, joka tuntui ylenkatsovan Louisea, ei vaivautunut riisumaan mustaa silkkihansikastaan kätellessään pikaisesti toista naista.
"Tervetuloa Pariisiin", Ursula toivotti äänellä, jota viileämpää ja vastenmielisempää Louise ei ollut koskaan kuullut. Nainen suoristi hiusverkkoaan. "Tulet varmasti viihtymään."
"Kiitoksia."
Lyhyiden, väkinäisten kohteliaisuuksien jälkeen Lucas kaatoi konjakkia neljään lasiin, Louise pudisti päätään ja mies vei ylimääräisen lasin takaisin kaappiin. Louisen ei tehnyt lainkaan mieli mitään juotavaa, varsinkaan alkoholia. Hänen nälkänsä oli tänään erilaista. Hän halusi kysyä siitä Lucasilta, itse asiassa hänellä oli kymmeniä kysymyksiä. Orion kumarsi lipevästi ja turhan syvään Louiselle, naisen huomio kiinnittyi vanhemman miehen silmiin. Ne olivat todella erikoisen väriset, kullanruskeat. Pupillit olivat luonnottoman kookkaat, ne peittivät iirikset lähes kokonaan. Mies ojensi kättään Louiselle, mutta tämä torjui pyynnön.
"Olen pahoillani, herra", hän sanoi kohteliaasti, mutta vaivaantuneena. Orionissa oli jotain outoa, jota hän ei osannut vielä paikantaa. "Voin hieman huonosti."
"Selvä, neiti de Anduié", Louise mietti, mistä mies tiesi hänen nimensä. Hänen uskoakseen Lucas oli kertonut.
Louise haroi epäsiistejä hiuksiaan paremmin ojennukseen ja risti jalkansa kiusaantuneena. Hän yritti sulkea korvansa Orionin käheältä, epäluonnollisen matalalta ääneltä ja Ursulan teeskennellyltä, kimakalta naurulta ja tämän krinoliinin vastenmieliseltä natinalta.
Pergamenttipaperit kahisivat Louisen käsissä, kynttilän heikko valo lepatti surkeana. Hän laski kirjoituksensa hetkeksi käsistään ja sulki silmänsä. Vampyyrit eivät itke juuri koskaan, ehkä kerran tai joskus kaksikin ikuisuudessa. Louise ei ollut koskaan itkenyt, kun oli vielä kuolevainen. Niistä vuosista tuntui olevan yhtäkkiä olevan aivan liian kauan. Hetkeksi hän unohtui miettimään, entä jos? Entä jos hän ei olisi koskaan halunnut oppia soittamaan viulua, entä jos Lucas Sheridan ei olisi koskaan astunut häneen elämäänsä? Louise olisi elänyt pitkän, kenties onnellisenkin kuolevaisen elämän. Hän olisi mennyt naimisiin, saanut lapsia ja lapsenlapsia. Elämä olisi jatkunut mallillaan, päivästä toiseen. Louise laski, että hänen hautajaisiaan olisi vietetty noin kaksikymmentä vuotta sitten, ehkä kaksikymmentäviisi, jos vanhuus olisi heikentänyt häntä liiaksi.
Mutta ei, asiat eivät olleet sujuneet kuten niiden olisi kuulunut. Louise oli vampyyrina itkenyt enemmän, kuin kuolevaisena koskaan. Yleisesti uskottiin, että vampyyrien kyynelkanavat olivat kuivat, tämänkin hän oli kuullut matkoillaan Transsylvaniassa. Uskomukset eivät pitäneet paikkaansa, eivät ainakaan Louisen kohdalla; aivan kuin huomaamatta kyyneleet vierivät hänen poskilleen ja siitä hänen käsikirjoitukselleen tahrien jo valmiiksi sottaisen musteen.
Louise selasi paperipinoaan. Niihin hauraisiin pergamenttiliuskoihin oli talletettu koko hänen siihenastinen elämänsä. Kaikki ne onnelliset, kuin onnettomatkin viikot Pariisin humussa. Louise ei jälkeen päin muistanut niistä juuri mitään, hänen oli ollut vaikeaa kirjoittaa tuntemuksistaan ja tapahtumista. Kaikkein vaikeinta, lähes ylivoimasta hänelle oli ollut käydä läpi Lucasin kuolema jälleen kerran, vaihe vaiheelta, kun hän oli jo niin monia kertoja vatvonut sitä mielessään aamuun asti saamatta unta.
Lucasin traaginen kuolema ei ollut auennut hänelle kuin vasta vuosia myöhemmin. Louise muisti, kuinka elämä Pariisissa oli sujunut mutkitta. He olivat käyneet teattereissa ja hienoissa ravintoloissa, katsomassa nähtävyyksiä ja tehneet ostoksia yli varojensa - eikä se haitannut. Louise oli elänyt kuin sumussa, liian helpon elämän huuman särkyessä palasiksi vasta, kun se oli väistämätöntä. Hän oli ottanut tavakseen käydä rauhoittavalla kävelyllä iltaisin, tietysti vasta auringon laskettua. Hän oli kulkenut niitä samoja mukulakivikatuja yhä uudelleen, kerta toisensa jälkeen ja katsellut ihmisiä. Nuoria, jotka eivät muistaneet nauttia nuoruudestaan ja elinvoimastaan. He olivat unohtaneet, ettei nuoruus ole ikuista. Ei kuolevaisille ihmisille.
Kun Louise oli lopulta, tavallista pidemmäksi venähtäneet kävelyretken jälkeen palannut hänen ja Lucasin asuintiloihin, häntä oli kohdannut suuri järkytys. Lattia oli ollut veressä, seinätkin olivat tahriintuneet siitä. Maalaukset olivat vinossa, huonekaluja oli särjetty ja verhoja riuhdottu irti ikkunoista. Louise oli kutsunut Lucasia nimeltä, saamatta vastausta. Aavistaen pahinta hän oli astunut kaatuneiden tuolien ja koriste-esineiden yli, keittiöön. Näky, jonka hän oli kohdannut, oli varmasti tatuoitu hänen mieleensä ikuisiksi ajoiksi. Lucas oli maannut lattialla, raajat vääristyneissä asennoissa. Kalliseen, luonnonvalkoiseen mattoon oli kuivunut verta. Louise oli kirkaissut, kaatunut polvilleen ja kiskonut korukivin koristellun tikarin Lucasin selästä.
Myöhemmin Louise oli saanut selville, että surmatyön takana oli ollut Ursula. Nainen oli alusta asti vihannut Louisea, eikä tuntunut koskaan pitävän Lucasistakaan erityisemmin. Orion, joka oli paljastunut ihmissudeksi, oli kertonut katkeralle Louiselle, kuinka mielenterveydeltään epävakaasta Ursulasta oli tullut sairaalloisen vainoharhainen; tämä oli löytänyt itseensä kohdistuvia salaliittoja kaikkialta. Viimein Ursula oli alkanut vakaasti uskoa, että Lucas oli aikeissa tappaa hänet ja oli päättänyt iskeä ensin. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla, Orion kertoi naisen sanoneen ennen pakenemistaan maasta, se heitukka on tuskin mitään ilman Lucasiaan. Kenties tietämättään Ursula oli osunut oikeaan, Louisen Akilleen kantapäähän. Louise oli ollut aivan eksyksissä ilman Lucasia, luojaansa ja opastaan.
Louise huokaisi raskaasti, tämä aamuyö oli taas niitä, joina hänen sydämensä tuntui lyijynraskaalta. Ahdistuksen tunne oli omalla tavallaan helpottava; se oli inhimillisyyden viimeinen henkäys hänen kuolemattomassa ruumiissaan. Hän nousi tuoliltaan äkkinäisesti. Tuoli kaatui nurin, mutta Louise ei ollut huomaavinaankaan. Hän huitaisi, aivan kuin vahingossa, sen saman lohduttomana lepattavan vahakynttilän niteensä päälle. Tuli tarttui kuivaan paperiin välittömästi. Louise tarttui pakonomaisella liikkeellä muutamaan kauempana sijaitsevaan luonnokseen, joihin tuli ei ollut vielä tarttunut ja ryhtyi repimään niitä. Hän repi ja rypisti paperia kuin henkensä edestä. Huoneeseen tuli tukahduttavan kuuma, Louisen nutturasta karkaili suortuvia, hiki kiilteli jo hänen kasvoillaan. Hän kierteli ympäri huonetta etsien välttämättömiä, henkilökohtaisia tavaroitaan. Matkalaukut oli pakattu valmiiksi, ne odottivat ahtaassa eteisessä. Louise tarttui sateenvarjoonsa, jonka hän muisti Lucasin kerran ostaneen, astui päättäväisenä ovesta ulos savun ja liekkien saattelemana eikä palannut Pariisiin enää koskaan.
