Author: miimii, eli akinnah
Rating: S
A/N: Mitäs muuta tästä vielä pitäisi sanoa? Kaikki on raapaleita, jokainen kertoo yhdestä tunteesta. Tämä tuli haasteena kaverilta, kysyin sitlä 5 tunnetta, ja kirjoitin niistä sitten raapaleet
Näin tämä on siis syntynyt. Olen kirjoittanut tämän jo aikaisemmin, muutaman kuukauden vanha juttu siis. Kommentoikaa, kiltit, harvoin kuulen täysin puolueetonta kommenttia tämmöisistä teksteistä
***
KATKERUUSKatkeruus. Sana, jossa kovia konsonantteja on ripoteltu ympäriinsä heittämällä. Vokaalit jäävät heikkoina keskelle kirjaimien sumaa, jossa ne lopuksi hukuttautuvat ilmattomaan hengettömyyteen ja sulkevat itsensä pieneksi. Sanat valuvat ja samaistuvat, jolloin paikalle tulee suru.
Suru. Kaksi konsonanttia, kaksi vokaalia. Peräjälkeen ja yhdeksi soluttautuneena. Jo pienuudessaan pienenlainen, surullinen, hyväksikäytetyn peloiteltu. Pysyy matalalla koko ajan, samoin kuin sanan merkitys. Vetää mielen maahan, katseen maahan, ihmisen maahan. Painovoima vaikuttaa, kun ruumis pysyy makuuasennossa surun painaessa muiden ihmisten sydämistä. Kasvihuoneilmiö nostaa surun katkeruudella lämmitetyn hengen huoneen kattoon katsomaan.
Surusta ei pääse mihinkään. Suru on vain sana, joka on liian pieni mihinkään, mutta liian suuri nostamaan ketään ylös.
SYYLLISYYSSyyllisyys ei ole vain tunnetila, jossa varpaat kipristyvät itkun voimasta voimattomiksi. Tunnottomuus vie voiton kylmyydestä, kun syyllisyyden kyltymätön tunne vie sielun muualle.
Syyllisyys ei ole vain sana, joka kiertää kehää alkukirjaimensa kanssa. Silmä itkee omaa itkuaan, sydäntä riipaisee, kun toinen katsoo. Kun joku tajuaa, että olet tehnyt väärin. Kun itse tajuat, että oletkin syyllinen. Syyllisyys on tunnetila, jossa ei ole kyse mistään.
Syyllisyys on elämän hakemista ja pettymystä. Helpotus ottaa alaa sydämestä, kun syyllisyys putoaa pois.
Syyllisyys ei ole vain tunnetila, jossa kohtaamme vastoinkäymisiä. Se on ilon etsintää, jonkin täydellisen hakua, jossa olemme erehtyneet. Koskaan ei satu vahinkoja. Me vain olemme olleet huolimattomia.
PELKOTurhan usein ihminen kohtaa pelkonsa arjen elämässä, jolloin sanat menevät sekaisin vokaalein ja konsonantein, lauseiden ja numerosarjojen soljuessa huulien läpi kuulumattomille korville. Toisen ihmisen käsi huolestuttavan lähellä on pelkoa oman itsensä menettämisestä ja elämän putoamisesta pohjaan.
Tunnemme pelon ennen tuhoamista. Tunnemme pelon ennen kuin putoamme tahallisuuden syvään kaivoon, jossa tunnemme hukkuvamme omaan ääneemme. Pelkäämme joutuvamme suljettuun tilaan sodan jaloissa, kun olemme yksinäisinä hetkinä kiinnitettynä itseemme. Emme pelkää toimettomuutta vaan toimen menettämistä.
Turhan usein ihminen pelkää tulevaisuutta, toisen kohtaamista, merkityksettömiä sanoja ja sanattomuutta. Hiljaisuus on ahdistavampaa kuin äänekkyys, mutta silti teemme kumpaakin. Pelkäämme sen olevan todellista.
Pelko on olotila, jossa ihmiset pysähtyvät vihdoin ajattelemaan.
PETTYMYSMikä onkaan tunne, kun joku ei tuokaan karkkia kun olet sitä toivonut, kun kukaan ei tulekaan lohduttamaan, kun surusi on suurin? Mikä onkaan sana, joka alkaa pehmeästi, mutta silti peräänantamattoman kuvattomasti?
Pettymys on kova tunteena, vielä hirveämpi tuottaa. Ääni, kun vastaat ettet tahdokaan ulos, vastaus joka ilmaisee kovasti tyydyttymätöntä halua, mutta silti niin pettymystä ja sen pienintäkin heikkoa hukuttamista. Se on tunne, jonka tuottaminen on kovaa itselleen kuin toisellekin.
Maalaanko tahallani toisen mielen mustaksi? Teenkö tahallani toisen mielestä väärin, jotta saisin lukea pettymyksen karvaan kielen hänen kasvoiltaan ja sanoiltaan. Olemmeko oppineet tuhoamaan odotetun odottamisen? Oppineet kuinka helppoa on olla miellyttämättä?
Olemmeko pettyneitä pettäneitä?
VIHAVihan vahva kieli kertoo kertomattomasta. Vihaisuuden tunne tunteena on tuntematon käsitys tunteettomille. Vihaisuus on satuttamista toisen näkökulmasta, julmaa polttamista omissa ajatuksissaan.
Vihaamme ihmistä, sanaa, asiaa kiertämässä sitä. Viha sumentaa mielemme mustilla hiilenpalasillaan, kylmettää lämpimän ajatuksen jotakuta kohtaan. Mieli on monipuolinen vihaamalla jotakuta, rakastamalla toista. Olemme ainutlaatuisia, kun koemme tunteen toisen perään, pysähtymättä ajattelemaan miksi.
Kasvit eivät tunne vihaa meitä kohtaan, mutta otsalle nousee puna kun kiskomme rikkakasvin irti kukkapenkistä. Vihaamme niiden sikiämistä, leviämistä ja sairaalloista monipuolisuutta kasvaa kivipellon läpi roudan aikaan. Viha on vain meidän tunteemme, jota yhtä sairaalloisesti viljelemme.
Aivan turhaan peitämme kovalla sanalla pehmeän mielen, vaikka tunnelin päässä näkyisi hentoa valoa.
