Title: Ensiaskeleet
Author: Belsissa
Genre: Angst, jonkinlainen H/C
Raiting: K-11
Pairing: Lievä Bellatrix/Voldemort
Disclaimer: Kaikki minkä Rowling tunnistaa omakseen, kuuluu hänelle.
Summary: Ficissä kuvataan Bellatrixin ja Voldemortin välisen mutkikkaan suhteen alkua, sekä Bellatrixin ajatuksia viimeisenä päivänään Azkabanissa.
A/N: Tuli sitten tällainen väsättyä, toivottavasti pidätte! Vielä selvennykseksi, ensimmäisessä osassa Bella on noin 16-17-vuotias, eli juuri saavuttamassa täysi-ikäisyyden.
He pettivät minut.
Valehtelivat päin naamaa, että tulisin onnelliseksi näiden hoitojen avulla, että ongelmani jäisivät taakse ja tulisin taas terveeksi.
Minäkö muka sairas? Minäkö, joka vähenevässä joukossa vaalin ikivanhaa aatetta? Yksi harvoista puhtaista, joita saastainen tauti ei ollut vielä tartuttanut. Kunniakkaatkin velhot saattoivat langettaa jälkeläisilleen tuon kamalan kohtalon, jota en saattanut täysin ymmärtää, sillä minä en koskaan tulisi olemaan yksi heistä.
Harmi, ettei kerran sairastuneita voinut parantaa, sillä nämä olivat kantaneet syntymästään asti likaista verta, eikä se tulisi muuttumaan koskaan, ei mitenkään. Syntymästään asti tautisten lapsetkin olisi tuomittu tuohon kavalaan, parantumattomaan sairauteen.
Toteutin aatettani käytännössä, ennen kuin minut suljettiin tänne. Luulin, että se oli oikein, ettei velhosukuun kuulunut kasvaa tuhoa tuosta maailman petollisimmasta siemenestä. Olisiko sittenkin pitänyt vaieta? Olisiko ollut järkevämpää vain etsiä jostakin maailmankolkasta paikka, missä arvot olisivat kohdallaan? Täällä, suljettuna pieneen kopperoon, minulla ei ollut enää mahdollisuuksia toteuttaa oikeutta.
Tekojeni seurauksena Albus Dumbledore oli todennut minun tarvitsevan apua, toisin sanoen leimasi minut mielenvikaiseksi. Niinpä minut suljettiin jo liian tutuksi käyneeseen laitokseen, valkoisten seinien sisälle, jossa hoitajat ja parantajat koettivat aivopestä uhrejaan lukuisin keinoin, joita en halua edes muistaa. Minä, puhdasverisen ja arvostetun suvun vesa jouduin koekaniiniksi toinen toistaan nöyryyttävimpiin hoitoihin, jotka olivat hulluja varten, eivät minua. Voi kuinka toivoinkaan, että saisin kokeilla jotakin niistä parantaja Micheliin. Hän saisi itse kokea miten hyödyllisiä ja tehokkaita ne ovatkaan!
Edes vanhempani eivät olleet kyenneet pelastamaan minua tältä helvetiltä, eivät vaikka olivat valmiina maksamaan suuriakin summia, sillä ministeriön mukaan uhkasin kuulemma muuta yhteiskuntaa.
On sentään eräs asia, joka tässä kirotussa paikassa hyödytti minua, hoidot olivat opettaneet minun kestämään mitä kamalimpia tuskia. En ollut itkenyt pitkään aikaan, en kyennyt siihen enää. Ainut, millä saatoin tunteitani ilmaista oli nauru. Heidän, paholaisten tullessa kivuliaiden toimenpiteidensä saattelemina, ainoastaan nauroin. Nauroin sekä omalle typeryydelleni, kun en ollut ymmärtänyt suojautua tällaiselta kohtalolta, että mädäntyneelle, vääristyneelle maailmalle, jota hallitsivat nykyään Albus Dumbledoren kaltaiset jästienrakastajat.
Tässä pilaantuneessa ympäristössä sisareni Andromedakin oli väittänyt minun vielä tervehtyvän ja tulevan onnelliseksi. Andromeda, joka muutamaa päivää sen jälkeen oli pettänyt sukunsa ja karannut kuraverisen matkaan. Olisin onnellinen vasta, kun saisin kostaa tuolle tekopyhälle verenpetturille kaiken sen häpeän, mitä tämä kylvi, sekä valheellisen sanan siitä, että minulle ei tehtäisi pahaa.
Huoneeni ovi pamahti auki merkiksi siitä, että joku oli saapunut. Olisiko se parantaja vai hoitaja tällä kertaa? Olisiko vuorossa jälleen uusi kokeilu vai pelkkä tarkistuskäynti?
”Neiti Black, teille on vieras”, sanoi se kuraverinen hiirulainen, yksi hoitajista. En kyennyt millään muistamaan tämän nimeä, enkä kyllä oikeastaan välittänytkään muistaa.
Nostin katseeni, mutten tunnistanut miestä, joka oli kätkenyt kasvonsa hupun alle.
”No niin, herra Smith, jätän teidät nyt, kuten pyysitte. Oletteko aivan varma, ettette tahdo vartijoita tueksenne?”
”Ei, en usko tarvitsevani.”
En kyennyt tunnistamaan miestä edelleenkään. Smith? Kuulostipa kovasti kuraveriseltä, tuollaisia tylsästi sointuvia sukunimeä ei ollut puhdasverisillä, ei noin tavallisia.
Mitäköhän asiaa hänellä minulle edes olisi? Tämä voisi ehkä jälleen olla uusi yritys saada minusta jotakin irti. Ehkä tuo mies olisikin valepukuinen parantaja, joka näin koetti päästä selville edistymisestäni.
Hoitaja tuijotti muukalaista epäuskoisena, mutta jätti tämän kuitenkin kahden kanssani lisäten vielä:
”Jos tarvitsette apua, niin seinässä on hätänappi.”
Mies ei vastannut mitään, vaan aistin tämän kohdistavan katseensa minuun, vaikken hänen silmiään nähnytkään.
”Etkö pyydä minua istumaan?” tuntematon kysyi viileällä äänensävyllä, joka aiheutti sisälläni ikävän muljahduksen. En ollenkaan tiennyt, mistä se johtui, tai olinko kuullut ääntä aikaisemmin.
”En, ennen kuin olette paljastaneet henkilöllisyytenne”, vastasin kooten itseni.
Mies naurahti kylmästi ja kiskaisi hupun päästään.
Ällistyin näystä, joka oli minulle kuin maailman kutsuvin harha. Edessäni seisoi mies, jota olin ihaillut siitä asti, kun Lucius Malfoy oli tämän ensimmäistä kertaa maininnut.
Pimeyden Lordi
”Mestari”, henkäisin polvistuessani tämän jalkoihin.
”Olet muuttunut paljon, rakas Bellatrix.”
Katsoin miehen punertaviin silmiin ällistyneenä. Saattoiko tämä todella muistaa minut vuodentakaisesta tapaamisestamme, kokouksesta, johon Avery oli minut vienyt, jotta saatoin tutustua oppiin tarkemmin. Se ei tietenkään ollut mikään merkittävä tai salainen kokoontuminen, vain rutiinia, jota saatoin tulla seuraamaan.
Kaiken lisäksi hän oli käyttänyt minusta nimitystä rakas, joka oli uskomaton kunnianosoitus. Minkä vuoksi hän soi sen minulle?
”Kyllä, minä muistan sinut. Olit niin erilainen, kuin muut nuoret kannattajani. Sinun silmäsi loistivat innosta ja ihailusta, vailla pelon raskasta varjoa katseessasi, samaa ei voi sanoa muista ystävistäsi”, mestari selitti ja olin kuulevinani vivahduksen turhautuneisuutta tämän äänessä.
”Olen kovin imarreltu, herrani”, vastasin tyytyväisenä itseeni.
”Kuulin myös niistä puhdistuksista Lontoon alueella, jotka olit tehnyt kunnianosoitukseksi minua kohtaan, kaksikymmentä jästiä, kovin vaikuttavaa ikäiseltäsi. Valitettavasti sinä jouduit tekosi seurauksena tänne virumaan, mutta saamme olla kiitollisia sentään siitä, ettet nuoruutesi takia joutunut Azkabaniin, josta sinut olisi ollut hankalampaa vapauttaa, joskaan ei mahdotonta.”
”Vapauttaa? Mitä tarkoitatte?”
”Bellatrix, olen tehnyt päätökseni. Tänään sinä lähdet täältä matkaani ja teen sinusta kuolonsyöjäni.”
Sydämeni jätti lyönnin väliin. Tulisiko minusta todella nyt oikea kuolonsyöjä? Saisinko Pimeän piirron käsivarteeni vuosia aiemmin, kuin olin uskaltanut toivoa?
”Herrani, en osaa sanoin kuvata, kuin kiitollinen olen!”
Mestarini hymähti huvittuneena ja vastasi:
”Tiedätkö, miksi en tullut aiemmin? Tahdoin että vahvistut, että kuoresi jäätyy läpäisemättömäksi, sillä tunteille ei ole sijaa elämässä, jota sinulle tarjoan.”
Tiedostin olevan suuren päätöksen aika. Minulla oli varma vastaus valmiina, vaikka ymmärsinkin joutuvani luopumaan paljosta.
”Toimitte epäilemättä oikein. Herrani, olette tulleet viemään minut pois täältä, josta olen mielettömän kiitollinen. Olen valmis nyt.”
Mestarini kasvot kielivät julmasta voitonriemusta, jota tämä ei koettanut millään lailla kätkeä. Hymy, joka nousi hänen kasvoilleen oli erilainen, kuin mikään näkemistäni.
Olin vastoin tapojani vähällä itkeä, sillä niin hartaasti toivoin, että saisin vielä tuhannet kerrat nähdä tuon hymyn tämän huulilla. Tahdoin lujemmin, kuin koskaan, että saisin vielä joskus olla syy tuohon tyytyväisyyteen, joka valaisi maailmani.
Mies tarttui käsivarteeni kylmillä, luisevilla sormillaan, luoden vielä katseen syvälle silmiini ja kysyen:
”Oletko valmis?”
”Aina”, kuiskasin saamatta katsettani irti tuosta jumalaisesta olennosta.
Sillä hetkellä hylkäsin kaiken, mitä vanhassa elämässäni oli ollut, lähes jokaisen tunteen ja ajatuksen, jolloin uusi Bellatrix Black saattoi syntyä.
***
Kivinen lattia oli kylmä vasten jalkapohjiani, jotka olivat jo aivan liian tottuneet tuohon tunteeseen. Kipu ei kuitenkaan turtunut, niin kuin normaalisti, vaan vankien olo pyrittiin tekemään mahdollisimman tuskalliseksi riistämällä näiltä mahdollisuus turtumisen tunteeseen. Erilaisilla taioilla kipu mahdollistettiin senkin jälkeen, kun tavallisesti sitä ei enää edes tuntisi.
Ankeuttajia oli satoja ja jälleen satoja. Jokaisen vangin sellin ovelle oli kerääntynyt vähintäänkin muutama noista kuvottavista olennoista, jotka janosivat sielujamme.
Ne saivat oloni kovin tuskaisemmaksi, kuin loitsut, joita tilaan oli langetettu. Olin tullut Azkabaniin pystypäin herrani vuoksi, luottaen, että vielä jonakin päivänä tämä saapuisi pelastamaan minut sieltä, mutta ankeuttajat saivat minut välillä epäilemään suuresti rakkaan mestarini paluuta.
Tuo tunne oli tuskaisin niistä, mitä oloaikanani täällä olin kokenut. Siltikään en ollut itkenyt, se ei ollut käynyt mielessänikään. Muut vangit kyllä kirkuivat, itkivät ja valittivat tuskaansa, jopa mieheni Rodolphus oli sortunut kyyneliin useammin, kuin kerran. Minä ainoastaan nauroin. Muuhun en kyennyt. Välillä olin kuluttanut aikaani ilkkumalla serkulleni, joka oli riutunut vastapäisessä sellissä. Nyt sekin ilo oli minulta riistetty, sillä mies oli jo aikoja sitten onnistunut karkaamaan vankilasta.
Ulkonäkönikin oli rapistunut entisestä loistostaan ainoastaan rippeisiin. Selissä ei tietenkään ollut peilejä, mutta lautasista, joilla ruoka tuotiin, saattoi nähdä kuvajaisensa, jos oli käynyt niin hyvä tuuri, että oli saanut kohtuullisen puhtaan sellaisen. Edelleen kyllä näki, että omasin kauniit piirteet, selkeät ja kulmikkaat kasvonpiirteet, tumman ruskeat, lähes mustat silmät, sekä täyteläiset huulet. Nyt lian ja saastan peittämänä nuo piirteet eivät kuitenkaan päässeet oikeuksiinsa. Silmiä peitti usein liian pitkäksi kasvaneet hiukset, huulet olivat rohtuneet ja vaatteet, kuin minkäkin ryysyläisen.
Istuin kylmälle ja likaiselle lattialle, sillä jalkani eivät enää kantaneet. Ruokaakin vankilassa sai tuhottoman vähän, joka altisti ankeuttajien vaikutukselle entistä enemmän. Kehoni oli niin surkeassa kunnossa, että olisi sen luullut jo antavan periksi kuolemalle, mutta ei, tässä minä lojuin edelleen odottaen Pimeyden Lordia, joka jonain päivänä vielä saapuisi.
Viereisessä selissä kuoleva nainen sortui jälleen kyyneliin. En tiennyt, miksi hän oli päätynyt vankilaan, muttei varmaankaan mistään kovinkaan kamalasta rikkeestä, jonka tämän heikkoudesta saattoi päätellä. Koko rakennukseen oli levinnyt inhottava lähestyvän kuoleman löyhkä, joka oli houkutellut paikalle entistä enemmän ankeuttajia.
Nainen kirkaisi jälleen uuden ankeuttajan saapuessa paikalle, kuormittaen entisestään tämän henkistä tuskaa.
Puristin käteni nyrkkiin, sillä en sietänyt jatkuvaa valitusta ja kiljuntaa. Kahleet raapivat ranteitani saaden veren valumaan niistä, jonka ne olivat jo monesti tätä ennen tehneet.
”Katso nyt, mitä teit!” huudahdin raivoisasti naiselle viitaten vertavaluviin ranteisiini.
”Minä en… Minä en…”, nainen nyyhkytti.
”Sinä et mitä?” kysyin pilkallisen halveksivalla äänensävyllä.
”E-en tarkoittanut”, tämä änkytti haudaten kasvonsa käsiinsä.
”Kuolisit jo pois, saastainen huora! Kukaan ei täällä jää kaipaamaan sinua”, rääkäisin ja nauroin jälleen vapauttavasti.
”Minä en ymmärrä, mitä olen muka tehnyt ansaitakseni tämän!” tämä huusi käpertyen sellinsä nurkkaan.
”Hullu nainen”, tuhahti tuntematon mies muutaman sellin päässä, tarkoittaen sanoillaan selvästi minua, eikä sitä säälittävää vikisijää. Naurahdin tämän sanoille, sillä en jaksanut välittää moisista syytöksistä.
”Tarvitsen vettä, minulla on jano, polttava jano”, itki jälleen säälittävä olento viereisestä sellistä.
Samassa kuulin ulkoa poikkeuksellista ääntä, joka ei voinut millään johtua myrskystä. Ääni oli riipivä ja uskoin sen kuuluvan koko vankilassa, matalimmista kerroksista huipulle asti.
”Vaiti!” sähähdin parkuvalle naiselle.
Tämä hiljeni painautuen syvemmälle nurkkaansa nyyhkyttämään hiljaisia kyyneliä.
Jälleen kuului uusi, vieras ääni, tällä kertaa mahtava jysäys.
”Voisiko se olla mahdollista?” henkäisin.
Useat vangit hivuttautuivat sellinsä oville nähdäkseen paremmin käytävän päähän, mistä jysäys oli hetki sitten kuulunut.
Yllättäen koko vankila tuntui pettävän altamme. Kuului valtaisa rysäys, joka kieli vähintäänkin rakennuksen sortumisesta, sekä koko Azkabania vavisuttava järistys, ettei kyse todellakaan voinut olla mistään muusta.
Tunsin polttavaa kipua käsivarressani. Kiskaisin kaapuni hihan ylös ja näin juuri sen, mitä olin näiden pitkien ja toivottomien vuosien aikana joka ikinen päivä toivonut näkeväni.
Pimeän piirto oli vahvistunut.
Tatuoitu merkki vaikutti melkeinpä tihkuvan mustuutta, tummempana ja voimakkaampana, kuin koskaan.
”Hän on palannut!” huudahdin voitonriemuisesti.
Samassa kalterit pettivät sellistäni vankilan murenemisen seurauksena. En hukannut aikaa vaan lähdin varoen, pälyillen ympärilleni ulos sellistäni, kohti käytävän päätä, josta häämötti valoa.
Joka puolella ympärilläni oli hajoavasta katosta ja seinistä irtoavaa kivimurskaa ja pölyä, joka sai minut yskimään loputtomasti.
Vihdoin saavutin käytävän pään, jolloin oloni ei enää tuntunut heikolta, kuten lähtiessäni. Tunsin jälleen olevani täysissä sielun- ja ruumiinvoimissa, kuin kaikki tapahtunut olisi ollut vain pahaa unta.
Edessäni avautui näkymä pauhaavalle merelle, jonka tummuuden kanssa kilpaili ainoastaan myrskyävä taivas. Tuo pimeys ei ollut kuitenkaan mitään verrattuna siihen, mikä Azkabanissa oli vallinnut. Nyt vankila kuitenkin oli tuhoutunut, sen ylimmistä kerroksista oli murrettu kymmenen metrin pituudelta kattoa ja seinää, sen puolustus oli hajonnut ja nyt koitti vapaus niille, jotka olivat odottaneet Pimeyden Lordin paluuta kärsien kovimmat tuskat, mitä kuvitella saattoi.
Ja minä nauroin, nauroin niin, että koko vankila saattoi kuulla sen kylmyyden ja kostonhalun, joka sisältäni kuulsi.
Tiesin, vaikken aina uskonutkaan, että jonain päivänä hän vielä hakisi minut, uskollisimman kannattajansa pois helvetistä, jolloin saatoin langettaa kaamean kohtalon kaikkien niiden ylle, jotka olivat riistäneet elämästäni vuosia ja jälleen vuosia, sekä mahdollisuuden etsiä rakasta mestariani.
Uusi aika oli alkamassa.
