Nimi: Ajankääntäjä
Kirjoittaja: Fiorella
Tyylilaji: drama/ tavallaan hurt/comfort
Päähenkilöt: Severus/ ?
Ikäsuositus: K-11
Yhteenveto: Monologi tuntemattomaksi jäävältä kertojalta. Älkää antako tämän häiritä lukukokemustanne. Tämä on ehkä vähän erilainen, mutta toivon, että pidätte.
Lukijalle: Tämä ficci on tavallaan käänteisesti sukua
Usko, toivo, rakkaus -haasteficeille, jotka kirjoitin tämän tarinan tunnelmien pohjalta. (Kyllä vain, tunnustan että kirjoitin tämän iät ajat sitten, mutta jostain syystä olen ollut sen suhteen kriittinen ja miettinyt, uskallanko sitä laittaa kenenkään muun luettavaksi. Tänään se päivä sitten näköjään koitti.)
// Ja tietenkin siis tämä on kirjoitettu jo aiempaan finiin.
Laitan nyt kumminkin tänne, että sen ehtii lukea ennen viimeistä kirjaa.
AJANKÄÄNTÄJÄJos olisin se, mikä toivoisin olevani, en olisi milloinkaan väistynyt rinnaltasi. Emme voi valita aikaa ja paikkaa, johon synnymme, jossa elämämme elämme. Ajankääntäjää ei enää ole. Usko minua, kun kerron tämän, rakkaani. Jos vielä voisin muuttaa aikaa, en pelkäisi vallitsevia olosuhteita. En yhtikäs mitään, kun on kyse sinusta.
***
Et pysty muistamaan sitä, minkä sinulle nyt kerron. Minä sen sijaan astun muistojeni maisemissa jälleen kerran pelotta huoneeseen, jonne hurjistunut karjunta ja itkunsekaiset haukkumasanat kantautuvat huolimatta umpeen tyrkätystä ovesta. Hämärä makuukamari kuluneine, revenneine tapetteineen on riipaisevan murheellinen näky. Huomioin sijaamattoman vuoteen, jonka vuodevaatteet jo levittävät tunkkaista hajua pieneen tilaan, näen kannattimistaan mitenkuten roikkuvat verhot, joiden alkuperäistä väriä ei enää kykene erottamaan, katseeni sivuaa ovet ammollaan repsottavaa kaappia, mutta kaiken aikaa kuljen määrätietoisesti vetoisen ikkunan alle sijoitetun kehdontapaisen luo.
Tuo vaimeasti kitisevä rääpäle olet sinä, rakkaani. Kuinka outoa ja samalla ihmeellistä on tunnistaa piirteesi pienokaisessa, joka on vasta surkean elämänsä alkumetreillä. Jään pakostakin hetkeksi katselemaan näkyä, sitten nostan vaimeasti itkevän vauvan hellästi syliini, piittaamatta märistä ja likaisista kapaloista, jotka roikkuvat lapsen yllä. Kuinka jo aivan pieni ihmisalku voikaan laillasi oppia käsittämään, että äänekkyys ei tuo heikoimmille apua, vaan kenties jotain kauhistuttavan paljon pahempaa.
Kevyttä, kapaloissaan vääntelehtivää kääröä käsipuoleeni tukien hiivin tahmeanliukkaita kiviportaita kylpyhuoneen viileyteen. Karkea lattia hohkaa kylmyyttä jalkoihini kenkienkin läpi. Siellä valutan ruosteisia, liruttavia hanoja niin kauan, että saan lopulta sinkkipaljuun kylliksi lämmintä vettä pestäkseni paljaita varpaitaan kipristelevän lapsen. Ainoa pesuväline, minkä löydän, on kulunut mutta sentään suhteellisen puhdas riepu, joka on jätetty kuivamaan lohduttoman heikkotehoisen lämpöpatterin päälle. Tunnen sääliä, sitä en pysty kieltämään. Ainoankaan vastasyntyneen ei tulisi elää semmoisissa oloissa.
Kaikessa rauhassa, hellästi ja huolellisin ottein vaahdotan vinolta lautahyllyltä löytämälläni saippualla pienen, nälän kuihduttaman vauvankehon, huuhtelen kuivaneen syljen ja maitoisen oksennuksen tummasta hiuspörröstä, käärien lopulta vettävaluvan pienokaisen ensi hätään lämpimään esiliinaani. Siinä sylissäni, puhtaana ja vauvantuoksuisena lumoat sydämeni entisestään. En voi jättää sinua vielä, en mitenkään. Pistän pikkusormeni hamuavaan suuhusi pitääkseni sinut vaiti matkalla yläkertaan - tässä ympäristössä en tosiaankaan pelkää aiheuttavani sinulle haitallisia bakteereja.
Voin nähdä yhäkin niin selvästi mielessäni nuo pikkuiset kasvot, pariviikkoisen lapsen utuiset tummansiniset silmät, joiden kysyvä katse sumentuu autuaaseen uneen niin lyhyessä hetkessä, sokeasti etsivän pikku suusi sulkeuduttua maitoa tihkuavan nännin ympärille. Kuluneella puujakkaralla istuen, sättiviä, riitaisia ääniä vain muutaman ohuen seinän takaa kuulostellen, ruokin sinua yksinkertaisimmalla keinolla, minkä pystyin nopeasti loihtimaan. Olisin toki osannut taikoa pullonkin, mutta tämä tapa tuntui luonnollisemmalta; saat samalla nauttia läheisyydestä, jota oma äitiparkasi ei sinulle jaksanut antaa.
Katselen jännityksen laantumista vauvanryppyisiltä kasvoiltasi välittömän nälänhätäsi tyynnyttyä. Kun rinta viimein valahtaa kylläisiltä pikku huulilta, nostan lapsosen pystyyn olkapäätäni vasten säästääkseni sinua vatsavaivoilta. Kuuntelen tyytyväisenä vaimean röyhtäisyn ulostulon ja pyyhin suupielesi, ennen kuin lasken sinut kellimään sängylle, missä leikitän sinua hetken aikaa; houkuttelen esiin hymyjä suukkosin ja hellin kutituksin. Nukkuessasi villahuiviini käärittynä viattoman unta huudon ja seiniin kolahtelevien esineiden äänten kantautuessa korviimme, pesen nopeasti puhtaiksi kaikki minikokoiset vaatekappaleesi. Huuhdon harmaantuneet, läikikkäät vaippaliinat ja kapalot, kuivatan ne taian avulla ja laskostan takaisin kaappiin helpottamaan poloisen, masennuksen rasittaman äitisi arkea. Puen ohuet, avuttomina vääntyilevät käsivartesi puhtaan, pumpulisen paidan suojiin ja tartun ilmaa potkiviin jalanruipeloihisi nostaakseni peppua kuivan harsovaipan päälle. Tiukkaan käärityn, turvallisen kapalon sisällä rauhoitut viimein, ja katsoa killität minua kysyvästi pienillä silmilläsi, tummia kulmiasi rypistellen, kun keinutan sinut sylissäni uneen matalin tuutulaulun sävelin.
Ja jo siinä seisoessani tiedän, että sydämeni tulee särkymään ensimmäisen kerran joutuessani aivan liian pian laskemaan nukkuvan pienokaisen rakastavilta käsivarsiltani karuun laudoista kyhättyyn kehdontapaiseen, kuin ruumisarkkuun konsanaan, tammikuisen tuulen viheltäessä vetoisissa nurkissa. Sinne keuhkokuumeen ja korvatulehdusten uhan alle sinut jättäisin, alttiiksi piittaamattomille silmille, karkeille käsille ja hellyyttä tuntemattomille sydämille. Kalleimman aarteeni, jota pystyin hoivaamaan vain ohikiitävän hetken verran.
***
Olen monien tunteiden sekamelskan, mutta enimmin jännittyneen odotuksen vallassa, kun katselen ränsistyneen lankkuaidan takaa pientä poikaa, joka istuksii takapihan porraskiveyksellä järjestellen riviin tikkuja ja pikkukiviä. Osaan odottaa pelon takaa kuultavaa uteliaisuutta katseessasi, kun kyykistyn muutaman metrin päähän sinusta, aikomuksenani lahjoa sinut luottamaan itseeni pienillä leluilla ja ilmapalloilla. Kolmivuotiaana silmäsi ovat jo niin täynnä tietoisuutta maailman pahuudesta, ettei ole helppoa saada sinua ymmärtämään, etteivät kaikki aikuiset satuta heikompiaan. Kavahdat taaksepäin, kun koetan koskettaa olkapäätäsi, mutta lapsen herkkyydellä näet mitä tunnen ja lähestyt arasti pyyhkäistäksesi karanneen kyyneleen poskeltani. Kunpa voisin opettaa sinulle varmuutta siitä, että maailmassa riittää rakastavia käsiä, vaikkakaan ne eivät ole sivunneet sinun surkeaa elämääsi. Että niiden tähden kannattaa etsiä ja ne viimein löytäessään pitää kiinni niin lujasti, ettei edes niiden haihtuminen aikanaan salli onnellisen muiston hävitä unohduksen syvyyteen.
Tunnen kyllä pikkuiset pojat - joka ikinen kerta leikkihetki voittaa arkuuden nopeammin kuin voisi uskoa. Kohta jo kieput sylissäni ja annat harvoin ilmoille uskaltautuvan naurusi helistä, kun käännän sinut pää alaspäin käsivarsieni turvallisessa varassa. Miten luottavaisena sallitkaan roikuttaa itseäsi; sinä, joka olet tähän saakka odottanut lähestyvän käden merkitsevän lyönnin kirveltävää kipeyttä. Aistitko rakkauden lämmön sylistä, joka vasta äsken oli sinulle aivan vieras? Kun vedät minua perässäsi pitkin pientä, kolkkoa pihaa, ja esittelet minulle salaisen piilosi rikkakasveista koostuvan pensaikon takana, tiedätkö lapsen vaistollasi, että tämä nainen tuntee sinut läheisemmäksi sydämelleen kuin edes sinut synnyttänyt äitisi? Kun käperrymme hetkeksi vihreän turvapaikkasi valheelliseen suojaan, lämmittääkö kädenpuristukseni sinua muistoissasi vielä sittenkin, kun piileskelet siellä yksinäsi sateessa, varmaa selkäsaunaa viivyttäen? Haluaisin niin suojella sinua kaikelta pahalta, mutta nämä lyhyet leikkihetket ovat ainoat valopilkut, joita voin synkkään lapsuuteesi tuoda. Kammatessani hellävaroen täinsaivareita takkuisesta, mustasta tukastasi mietin pinnallisesti kuinka pystyisin opettamaan sinut käyttämään hammasharjaa ajoissa, mutta tiedän apuni olevan kaikesta huolimatta vain väliaikaista ja niin, niin vähäistä, että sen tiedostaminen turhauttaa, syvältä.
Kun puristat itkien lyhyet käsivartesi polvieni ympärille, etten lähtisi pois, kuulen sisälläni sirpaleitten helinää tietäessäni, että minun on pakko tuottaa sinulle pettymys.
***
En tunne pelkoa edes Lontoon synkimmillä sivukujilla, seuratessani välimatkan takaa kahdeksanvuotiaan määrätietoisia askelia. Koulumatkasi poikkeaa totutulta reitiltä, muuntuen päivä päivän jälkeen mutkikkaammaksi ja yhä enemmän aikaa vieväksi, sillä kiusaajat salpaavat tiesi aina uudelleen. Aavistan sinun opetelleen loitsuja salaa äitisi kätkemistä kirjoista ja kokoavan voimiasi voidaksesi käyttää niitä tarvittaessa – välittömästi.
Jo nyt alat hapuillen harjoitella sanattomia kirouksia, sillä olet jo ehtinyt oppia kantapään kautta mitä seuraa jästin kiroamisesta koulualueella. Sen, mikä on isääsi vastaan käymisen tulos, olet kuitenkin oppinut jo paljon aikaisemmin. Mikäli äitisi ei kykenisi parantamaan luunmurtumia omin toimin, sinut olisi jo huostaanotettu sijaiskotiin sairaalakäyntien lukumäärän perusteella. Kuinka vakava katse onkaan tummissa silmissäsi, kuinka paljon elämänviisautta ja älyä kätkeytyy siloisen lapsenotsan taakse. Kun pysähdyt ja katsot suoraan minuun kuin vaistoten läsnäoloni, vavahdan ymmärtäessäni, etteivät silmäsi enää kuulu lapselle. Ne ovat jo ehtineet nähdä liikaa.
Siitä, miten kevyesti torjun rajusti heittämäsi loitsuryöpyn, huomaat heti haluavasi minusta liittolaisen etkä vihollista. Kuinka kadut ovat sinua kasvattaneetkaan! Rempsein askelin kävelet rinnallani, pieni mies, kantaen maailman taakkaa hentoisilla harteillasi. Pitkän tukkasi alta luot minuun epäluuloisia silmäyksiä. Jokin minussa vaivaa sinua. Muistat jostain kaukaa lämmön ja rakkauden, sormieni hellän silityksen, vaikka et sitä tiedostakaan. Et luota enää läheisyyteen, vaikka sitä sydämestäsi janoatkin. Tahdot kulkea lähelläni, vaikka et ymmärräkään mistä se johtuu; uskottelet syyksi sen, että tappelupukarit pysyvät etäämpänä, kun et ole yksinäsi. Tämä on ensimmäinen kerta viikkoihin, kun onnistut pääsemään koulunportille asti kenenkään häiritsemättä.
Näen kyllä, kuinka kova olet jo noin pienenä. Rystysesi eivät ole iskujen karkaisemat, sinulla on omat keinosi puolustautua hyökkääjiltä. Kunnioitat tietoa; huomaan, miten suojellen kuljetat kirjojasi kuluneessa laukussa olallasi. Olet ymmärtänyt niiden arvon; sen, miten ne voivat viedä sinut pois kurjan elämäntapaisesi surkeudesta. Näet niissä tulevaisuuden jo nyt. Olen sinusta ylpeä, ja toivon katseeni viestittävän sen sinulle, kun seisomme vähempiosaisille suunnatun, kunnan ylläpitämän koulun portilla. Jokusia lapsia kiirehtii ovelle, kun kello soi. Toiset vetäytyvät nurkan taakse ja tumppaavat sätkiään asfalttiin välinpitämättöminä. Tämä ei ole niitä kouluja, joihin vanhemmat saattelevat pienoisiaan ja antavat halin ja suukon hyvän päivän toivotukseksi. Täällä vallitsee vahvimman laki, ja sinä aiot kasvaa yhdeksi vahvimmista. Siksi tyydyn katsomaan sinua lämpimästi, vaikka oikeasti haluaisin rutistaa sinut syliini ja antaa sinun olla juuri niin pieni kuin kipeästi haluaisit yhä olla. Se kaipuu taistelee silmissäsi, mutta itsesi kooten tyydyt ojentamaan reippaasti kätesi kiitokseksi. Kättelemme juhlallisesti, lyhyesti ja asiallisesti. Pienikin kosketus valaa sinut täyteen päättäväistä varmuutta. Jään katsomaan kuinka ylität kentän ja nouset portaat pystypäin, vaikka luihun näköinen sänkitukka niiden yläpäässä koettaakin kampittaa sinut jalallaan niin, että horjahdat pelottavan näköisesti.
Katselen vielä kaukaa portin takaa, kun sittenkään malttamatta mieltäsi käännyt kurkistamaan taaksesi. En erota silmiäsi enää niin etäältä, mutta näen hartioittesi kohentumisesta sinun tuntevan hyvää mieltä siitä, että joku välittää sinusta kyllin jäädäkseen katsomaan että pääset turvallisesti koulunovesta sisään. Sydämeni säröilee taas liitoksissaan, kun lähetän perääsi hartaan toiveen, että muistaisit arvostaa itseäsi, vaikka toiset eivät sitä tekisikään.
***
Et varmaan arvannutkaan, että se olin jälleen minä, se suureen huiviin verhoutunut ventovieras, joka nosti apunasi painavan matka-arkkusi Tylypahkan pikajunaan kivuttuasi sen kyytiin ensi kertaa yhdentoista vanhana. En uskaltanut lähestyä sinua avoimesti, muttei sen syynä ollut pelko vaan halu suojella sinua nolostukselta. Et olisi silloin hyväksynyt muuta kuin satunnaisen auttavan käden; olisit pitänyt rakkauttani säälinä ja avuntarpeesi ilmaisua heikkoutesi tunnustamisena. Suojelin ylpeyttäsi seuraamalla tekemisiäsi kaukaa, kuin jokin etäinen suojelusenkeli, kanavoiden sinuun rohkeutta ja tahdonvoimaa pelkästään lämpimien ajatusteni voimalla.
Näin viikkojen ja kuukausien, vuosienkin kuluessa sinun herättävän toisissa vastentahtoista ihailua, tai vaihtoehtoisesti mitä syvintä halveksuntaa, esittäessäsi taitojasi pimeyden loitsujen taholla. He uskoivat sinun olleen innokas oppimaan pahuutta, sillä et tietenkään antanut kenenkään kuulla totuutta pohjimmaisista syistäsi harjaantua näissä kyseenalaisissa taidoissa. Näin kuinka puolustautujasta kasvoi hallitsija. Mutta siltikään et päässyt toivomiisi piireihin, sait aina sijan alemmilla tasoilla. Sait yhä osaksesi halveksuntaa, ylenkatsetta ja ilkeää kohtelua, jota et todellakaan ansainnut kuin satunnaisesti. Opit ennakoimaan; hyökkäämään ennen uhriksi joutumista, harjoittelit mielen lukemisen esialkeita vihollistesi kautta. Seurasin kehitystäsi päätäni pudistellen. Olit terävä-älyinen ja lahjakas nuori, mutta tuhlasit taitojasi hännystelemällä niiden avulla tietäsi tupasi arvoasteikossa yhä korkeammalle. Aitoa ystävyyttä tai läheisyyttä et pystynyt sillä tapaa ostamaan keneltäkään. Suhteesi tovereihisi jäi pinnalliseksi ja palvelushenkiseksi, ja tytöt, nuo luonnonoikuista kummastuttavimmat, kiersivät sinut pilkallisesti kaukaa tai jättivät täysin huomiotta olemassaolosi, joka välillä tuntui olevan itsellesikin mysteeri.
Et tunnistanut kasvojani ensimmäisistä hämmennystä herättävistä unistasi, vaikka kenties juuri unissasi olen ollut aina sinua lähimpänä. Ehkä pidit unena niitäkin öitä, jolloin hiivin tuhisevien ja korisevien luihuisteinien makuusijoja väistellen vierellesi, kohdaten epäuskoisen, toiveikkaan katseesi. Noina pitkinä, valveunen kaltaisina tuokioina lepäsin luonasi, silittelin rasvoittuvia hiuksia ja näppyläisen nenäsi kaarta yön turvin, antaen arkailevien käsiesi kiireettä tutustua asioihin, jotka suositummille tupatovereillesi olivat olleet arkipäivää jo useampien vuosien ajan. Toivoin vartaloni lämmön luovan sinuun luottamusta toisten väheksymään olemukseesi, joka kuitenkin oli ainutlaatuisuudessaan jotain erityisen hellyttävää ja suloista. En voinut ymmärtää, miksei kukaan Tylypahkan neitosista onnistunut näkemään suojakuoresi lävitse. Ehkä kukaan heistä ei vain ansainnut sinua, rakkaani. Eräs kuitenkin kävi lähellä sydäntäsi, näin sen silmistäsi ja iloitsin puolestasi, vaikka olikin alusta asti selvää, ettei se johtaisi mihinkään. Olisin suonut sinun avaavan sydäntäsi sen jälkeen ennemmin, kuin sinetöidä sen entistä lujempien lukkojen taakse. Olisin toivonut sinun uskaltavan rakastaa. Tunsin pettymyksesi ja kipusi omassa sydämessäni. Tiedän, tiedän kyllä, kuinka sinuun sattui. Et kantanut taakkaasi yksin; olin apunasi, salaisena ja näkymättömänä kuten tuolloin aiemmin, pikkukoululaisen matka-arkkua kannatellessani. Siellä minä olin, ihan vierelläsi.
***
Seurasivat synkät vuotesi, jolloin luulit olevasi kaikkien hylkäämä. Ehkä yllätyt, kun kuulet ettet ollutkaan. Kun silmille vedetyn hupun paino tuntui murtavan niskasi, kun vihasit omia käsiäsi, jotka toteuttivat toisten määräämiä kauhutekoja, se oli minun suudelmani jonka tuuli puhalsi kaukaa otsallesi; se keveyden tunne, joka soi hetkeksi tunnonrauhan ennen seuraavaa verenvuodatusta. Tiedän, ettet ole hyvilläsi kuullessasi minun todistaneen jokaisen teoista, joita edelleen häpeät ja joista yhä kannat syyllisyyttä painajaisuniesi kiduttavissa syövereissä. Olen pahoillani, mutta tänään tahdon kertoa sinulle kaiken.
Muistatko sen myöhäisen hetken sivukujalla, jonne ylitsevuotavien roskapönttöjen sisältö levitti köyhyyden ja alamaailman aromeja? Muistatko tahraiset tiilet seinässä, naisen, joka soi sinulle hetkellisen synninpäästön pahuudestasi; maljantäyden unohduksen kallisarvoista nektaria? Se olin silloinkin minä, joka pesin veren käsistäsi, yritin pyyhkiä sen raskainta jälkeä sisimmästäsi. Yhä edelleen kätkeydyit kuoresi sisään, näin epätoivon ja kiihkon, jolla suojasit sitä osaa itsestäsi, joka edelleen oli säilynyt herkkänä ja paatumattomana. Isäntäsi julmuus ei ollut saanut sitä vielä valtaansa, ja pyrin tekemään kaikkeni säilyttääkseni tämän asiantilan muuttumattomana. Lyhyt kohtaamisemme onnistui herättelemään omantuntosi äänen, mikä sai sinut kääntymään Dumbledoren puoleen juuri ajoissa. Iloitsin siitä kanssasi, vaikka se kasvattikin valtavasti vastuualaasi ja sai tehtäväsi vaikeusasteen nousemaan varmasti ainakin kahden kolmasosan verran. Työstäsi tuli entistä vaarallisempaa, mutta sen myötä aloit myös luottaa itseesi enemmän. Aloit viimein ymmärtää olevasi tarpeellinen muutenkin kuin tappajana ja kiduttajana. Ehkä jopa näit, että olit kiduttanut samalla itseäsi, kenties vielä paljon raskaammin kuin onnettomia uhrejasi.
***
Kun pieni Harry aloitti koulunsa, kohosivat vanhat muistosi pintaan, kipeää tehden. Silloin saatoin vain katsella sivusta tapahtumien etenemistä. Näin vihasi, näin tunnekuohusi, mutta tyydyin sivuosaan. Ehkä annoin liian paljon tapahtua tulematta väliin, mutta minusta tuntui, että sen kokeminen oli sinulle tarpeellista. Vasta kun pojan viidentenä kouluvuonna ajoit hänet työhuoneestasi lentelevien purnukoiden siivittämin juoksuaskelin, tiesin sinun todella tarvitsevan läsnäoloani.
Olit niin rikki, että otit minut vastaan mitään kyselemättä tai kyseenalaistamatta. Tuota pitkää iltaa ajattelen nyt, kun lähestyn koleassa tihkusateessa kaukana siintävää pikku taloasi, muistaen elävänä mielessäni vihdoinkin vuotamaan vapautuneitten kyynelten sävyttämän tarpeen ja sitä seuranneen kiihkon. Harry ei koskaan ymmärtänyt, miten kykenit olemaan niin tyyni hänen läsnäollessaan tapahtuneen jälkeen, kohtelemaan häntä kuin ilmaa julman tyrannian sijasta. Mistäpä hän olisi tiennyt, kuinka kaukana muualla ajatuksesi olivat niinä viikkoina. Se oli pitkään harkittua ylellisyyttä, joka todisti että riskinotto voi kannattaa. Sen jälkeen olen varma, että kohdatessamme pian jälleen tunnet minut heti.
Sallit minun nähdä sydämeesi juuri silloin, noina katkerimman nöyryytyksen hetkinä, kun olit viimeinkin, vuosien jälkeen, päästänyt sisimmät tunteesi valloilleen. Olit aina pitänyt houkkana ihmistä, joka ei verhoa sydäntään teräkseen ja lyijyyn; joka ojentaa itse viholliselle pahimman aseen – avaimen heikoimpaan, puolustuskyvyttömimpään osaseen sisintä, puhtainta olemustaan. Yhtäkkiä olitkin nyt menettänyt puolustusaseesi, turvapaikan, jonka olit löytänyt jo lapsuudessasi; kuvaannollisen lehtimajan, jota vihollinen ei pystyisi saartamaan. Jossa olijaan ei terävinkään läimäytys ylettäisi. Tänä heikoimpana hetkenäsi saitkin - yllätykseksesi - osaksesi pelkkää hellyyttä, myötätuntoa ja aitoa välittämistä. Jos sydämeni olisi vielä ihmeen kaupalla säilynyt ehjänä tähän saakka, se olisi murentunut siruiksi silkasta liikutuksesta nähdessään vilpittömän hämmästyksesi tapahtumien saamasta käänteestä. Puhumattakaan siitä onnentunteesta, jonka tuntemusteni osoittaminen käytännössä minulle tuotti.
***
Seison jo ovesi takana. Jos en silloin olisi lähtenyt luotasi, emme ehkä olisi nyt tässä pisteessä. Koko velhomaailma pyyhkii kyyneliään valkoisen hautapaaden äärellä, mutta tiedän että se, jonka suru ja kaipaus on syvintä, ei tule koskaan näkemään tuota muistomerkkiä. Sinun kohtalonasi on surra salassa, kantaa yhteisön vihaa ja syytöksiä harteillasi, joiden osaan kuvitella jo muuttuneen kumarammiksi, sillä kiitollisuudenvelkasi osoituksena lupasit täyttää koko synkän urasi raskaimman tehtävän. Osasi on niin syvästi epäkiitollinen, rakkaani. Tiedät kulkevasi kohti kuolemaa, jolta vain onnekas sattuma voi sinut enää pelastaa. Siksi tulin luoksesi. Olen aina ollut lähelläsi vaikeimpina hetkinäsi. Tänään haluan sinun olevan siitä täysin tietoinen.
Käteni painuvat oven karheaan pintaan. Raaka tuuli ja sadevesi ovat kuluttaneet sen maalin miltei irti, mutta se pysyy silti paikallaan lujana. Sinun laillasi se täyttää paikkansa nöyränä, mutta merkityksensä arvon tiedostaen. Et ole enää nuori, kasvosi ovat vuosien tuomien huolten uurtamat, mutta rakkauteni on vain vahvistunut niiden myötä. Olen aina ollut lähelläsi. Ja nyt olen tullut luoksesi jäädäkseni.
Avaa minulle ovi sydämeesi, rakkaimpani.
***
~ The end ~A/N: Halusin jättää tähän avoimeksi montakin asiaa, pääasiassa herätellä lukijoita pohtimaan Severuksen taustaa ja motiiveja. Rowling on myöntänyt, että Kalkaros on joskus rakastanut tai häntä on rakastettu. Kertomuksen minähahmon voi kukin kuvitella mieleisekseen. Ajankääntäjä voi tuoda ensimmäisenä mieleen Hermionen, mutta hän ei suinkaan ole ainoa mahdollisuus, eikä varmaan luontevinkaan. Yhtä hyvin voi kysymyksessä olla joku toinen Rowlingin sivuhahmo, joka on hiljaisena seurannut tapahtumien kulkua, tai siihen voi asettautua kukin, joka tuntee olonsa tarinan kertojana luontevaksi. Ajankääntäjähän mahdollistaa hiljaisen seuraamisen sivusta, kuin myöskin menneisyyden muuttamisen mahdollisuuden. Tämä on omistettu jokaiselle Severusta rakastavalle.
Älkääkä ahdistuko aikamuotojen vaihtelusta. Olen tehnyt sen jo puolestanne sata kertaa.
Tyydyin viimein tähän versioon, tehkää te samoin.
PS. Kertokaa ihmeessä tuntemuksianne. Puren täällä kynsiäni jo valmiiksi…
Minulle tämä on rakas, teistä lukijoista en osaa mennä sanomaan…
