Tuhat sirpaletta, tuhat kyyneltä,
viimeiset,
Lupa rakastaaAuthor: Yuuri
Genre: angst
Rating: K11 (johtuen eriävistä asianhaaroista)
Pairing: D/H
A/N: toivottavasti pidätte ja kommentoikaa ihmeessä.
******************
Tuhat sirpaletta, tuhat kyyneltäHarry,
Sinä vihaat minua.
Se on ainoa asia, jonka tiedän varmaksi. Se on ainoa asia minkä sinä kerrot minulle.
Voi kuinka tietäisti kuinka monesti olet särkenyt sydämeni. Kuinka monesti olet heittänyt omat tunteeni päin kasvojani.
Voitko kuvitella kuinka monta kyyneltä olen sinun tähtesi vuodattanut. Tiedätkö montako kertaa olen ottanut ruumillani rangaistuksen vastaan?
Vain koska rakastan sinua.
Niin monesti olen sinulle halunut sen kertoa, mutta sanat ovat juuttuneet jonnekkin. Silti luulin, että näit silmistäni sen kaiken. Ne tunteet, sen himon...kaiken.
Koskaan näinä seitsemänä vuotena en ole nähnyt keitään muita paitsi sinut. Sinä olet iskostunut mieleeni ja päiväuniini. En pysty lopettaamaan tunteitani sinua kohtaan. En pysty unohtamaan sinua. Siksi on parempi, että minä lähden. Tunteillani satutan sinua. Tunteillani satutan itseäni.
Rakastan sinua...aina.
Hyvästi, DHarry tuhahti, rypisti kirjeen palloksi, heitti sen roihuavaan takkaan ja tuijotti hetken paperia nuolevaa tulta, kunnes käänsi katseensa pois. Hän käveli oleskeluhuoneen ikkunaan ja tuijotti ulos. Suuret sadepisarat ropisivat ikkunaan. Harry pyyhkäisi poskeaan ja veti hämmästyneenä kätensä pois. Hänen sormen päänsä, jotka olivat poskea koskettaneet kiiltelivät. Harry kohotti katseensa ja takkatulen loimussa hän näki heijastuksensa ikkunan lasissa. Harry tuijotti omaa kuvaansa.
-Minä välitän hänestä. Liian myöhäistä, mutta minä helvetti sentään välitän hänestä.
Harry löi oikean kätensä ikkunasta läpi. Ikkuna hajosi tuhansiksi sirpaleiksi, joiden terävät reunat tekivät pieniä haavoja Harryn käteen. Harry tuijotti kättään, joka alkoi värjääntymään punaiseksi. Harry valahti lattialle polvilleen, verinen käsi puristaen mustan paidan rintamusta ja painoi otsansa kylmää kiviseinää vasten.
Pian hänen kasvoillaan loisti yhtä monta kyyneltä, kuin rikkonaisesta ikkunasta oli lentänyt sirapleita.
****************
ViimeisetHermione suki tuuheita ruskeita hiuksiaan ja tuijotti tyhjyyteen. Tytön ennen niin eloisat silmät olivat sameat ja tämän keho näytti raskaalta -rikkinäiseltä.
Kolme kuukautta sitten kaikki oli ollut erilailla. Tyttö oli ollut iloinen ja täynnä halua elää, vaikka Suuri Sota myllersi ympäri Iso-Britanniaa.
Nyt. Nyt tyttö oli sisältä rikki, vaikka ulkoiset arvet olivat viikkoja sitten parantuneet ja lähes kokonaan kadonneet. Mutta kuten monet tietävät- kaikki haavat eivät arpeudu ja katoa, vaan ne säilyvät ja ne muistetaan.
Suuren valkoisen huoneen sininen ikkunaverho liikahti kevyen tuulen koskettaessa sitä ja se sai Hermionen säpsähtämään. Tyttö räpäytti silmiään muutaman kerran ja käänsi tyhjän katseensa ikkunaan. Tyttö ei nähnyt auringonvalon leikittelyä ikkunan lasissa, ei hiirenkorvilla olevia koivuja ikkunan ulkopuolella. Tyttö ei edes huomioinut huoneessaan olevaa parantajaa, joka petasi Hermionen sänkyä vastapäätä olevaa vuodetta.
Kaikki se oli turhaa. Kaikki ne vaarat, seikkailut. Jokainen hetki heidän kanssaa. Nyt he ovat poissa. Ensin Sirius, sitten Dumbledore ja hiljalleen kaikki muutkin. Keitä on enää jäljellä. Minä. Ron.. Oranssi tukkaisen pojan iloiset kasvot välähtivät Hermionen ajatuksissa. Tyttö nyyhkäisi.
Harry. Missä hän on? Musta, pörröinen pää ja hohtavat vihreät silmät. Hermione purskahti itkuun.
-Ei ketään. Ei enää ketään. Tyttö itki ja kaatui vuoteelleen.
Vaaleatukkainen parantaja katsoi nuorta tyttöä surullisena ja odotti kunnes tämä oli nukahtannut, jotta voisi peitellä tytön hauraan kylmästä värähtelevän kehon.
Hänen elämänsä valuu hukkaan.*
Hermione seisoi suuren muistomerkin edessä ja tärisi. Kylmä tuuli riepotteli tytön ruskeita hiuksia tämän kasvoille, mutta tyttö ei jaksanut välittää.
Minä ikävöin heitä kaikkia. Minunkin kuuluisi olla tuolla. Hermione nosti katseensa siniselle taivaalle, joka enteili kylmää yötä ja lunta.
-Minun kuuluisi olla hiedän kanssaan. En jaksa yksin. En halua olla yksin.
-Ei sinun tarvitsekkaan. Hermione kääntyi äänen suuntaan ja huomasi pian olevanss polvillaan maassa kyyneleiden sokaisemana.
-Miksi? Miksi sinä palasit? Sinun kuuluisi olla poissa. En löytänyt sinua. kaikki muut..... Hermionen itki. Tyttö tunsi kosketuksen olkapäällän ja nosti katseensa silmiin, jotka hän niin hyvin tunsi.
-Minä lähdin, koska halusin lopettaa sodan täysin. Nyt olen sen tehnyt ja palasin. Vain me olemme jäljellä. Viimeiset jotka tietävät. Pehmeä ääni vastasi ja kylmät sormet pyyhkivät tytön kyyneleet tämän poskilta.
-Puolitoista vuotta. Hermione mutisi itkuisesti.
-Olen pahoillani, mutta lupaan etten jätä sinua enää koskaan. En ikinä. Hermione nosti katseensa edesään seisovaan epätodelliselta vaikuttavaan hahmoon ja yritti hymyillä. Hymy oli kehno, mutta ensimmäinen, jonka tyttö oli saanut aikaan puoleentoista vuoteen.
-Lupaa minulle. En halua jäädä yksin. Hermione sanoi hiljaa ja katsoi edessään seisovaa vakaa silmäistä hahmoa.
-Minä lupaan. Hahmo sanoi ja veti Hermionen lämpimään halaukseen, johon tyttö vastasi. He erkanivat toisistaan ja ruskeat hiljalleen kipunoivat silmät tuijottivat luottavaisesti kirkkaan smaragdin vihreisiin silmiin.
Me olemme viimeiset.************************
Lupa rakastaaRakkaus. Se on minulle tuntematonta, mutta haluaisin tuntea sen. Ehkä se voisi auttaa minut pois tästä. Tästä kehästä, johon olen itseni sulkenut.
Onko minulla lupa rakastaa? Onko minulla oikeutta tulla rakastetuksi?
Kuka haluaisi koskea minuun. Iljettävään olentoon, joka minusta on tullut. Minussa on enää vain pahuutta. Minusta itsestäni ei ole enää jäljellä mitään. On vain tämä iljetys. Keho, jossa olen vankina.
Kukaan ei enää minua pysty korjaamaan. Kukaan ei enää pysty minua rakastamaan. Olen vain tyhjä kuori ilman tunteita. Olen itse tyhjyys. Vain pimeyttä ja pahuutta. Sitä minä olen. Kaiken synkän isäntä- rakastaja.Mustahiuksinen mies heräsi säpsähtäen.
Uni. Se oli vain uni. Mies ajatteli, mutta rypisti kulmiaan.
-Oletko kunnossa? lempeä ääni kysyi miehen vierestä. Mies käänsi katseensa vieressään makaavaan oranssitukkaiseen naiseen, jonka vihreät silmät säteilivät, jopa pimeässä huoneessa, jonne kuun valo ei yltänyt tummien verhojen takaa.
-Olen. Anteeksi, jos huolestutin sinut, Ginny. Mies vastasi ja suuteli naista huulille. Ginny vastasi suudelmaan ja käpertyi miehen kainaloon.
-Nuku nyt rakas. Sinä olet nyt se mikä oikeasti olet, joten nuku. Ginny sanoi rauhallisesti rakkauden täyttämällä äänellä ja sai hymyn kareilemaan miehen huulille.
-Kiitos, Ginny. Kiitos kaikesta. Mies sanoi hiljaa, mutta nainen ei vastannut. Mies vilkaisi naista vieressään ja huomasi tämän nukahtaneen. Mies sipaisi mustan hiussuortuvan pois silmiensä edestä ja suuteli Ginnyä otsalle.
Sinä muutit minut. Sinä rakastit minua sellaisena kuin olin. Ja minä halusin muuttua. Sinä uskoit ja luotit minuun. Ilman sinua en olisi ikinä saanut kokea tällaista rakkautta. En olisi saanut ikinä tietää mitä rakkaus on.
Ennen en ymmärtänyt mitä Albus Dumbledore oli minulle vuosia sitten yrittänyt selittää -nyt ymmärrän. Olen pahoillani kaikesta. En voi tekojani korvata, mutta voin rakastaa sinua Voin rakastaa sinua, koska sinä annat minun rakastaa itseäsi. Se on kaikki mitä tarvitsen -rakkaus.
Kiitos, enkelini, että olet vierelläni.-Rakastan sinua, Tom. Ginny mutisi unissaan ja sai mieheltä hellän, rakastavan suudelman.
Niin. Se minä olen, Tom Lomen Valedro.*********************************
A/N : toivottavasti siis todellakin piditte
itse rakastin kirjoittaa näitä ja heittäkää ihmeessä kommenttia omista mielipiteistänne ^^
