Ikäraja: S varmaankin.
Genre: draama, romance.
Yhteenveto: Kuka oli ovella? : D
A/N: Okei, huomasin just että yhdistelin noita kamalan lyhyitä viimeisiä osia niin, että tämä on se viimeinen! Eikä tämä ole vielä valmis, mutta koska ehdin jo luvata jatkoa, laitan tämän kahdessa osassa. Eli toinen osa saattaa tulla jo tänään jos saan sen valmiiksi. Muutoin se tulee heti valmistuttuaan^^ Toivon ettei tämä töksähdä liikaa tämä loppu...
XI
”Tattis, mitä te oikein teette?” Nella kysyi hämmentyneenä. Seitsemänvuotias tyttö ei vielä ollut kunnolla huomannut, mitä nuo kaksi poikaa oikeastaan puuhasivat keskenään – tuoreen pariskunnan onneksi. Tatu jähmettyi paikalleen ja irrottautui hitaasti Santerista, joka oli myös kiitettävän paniikissa. ”Ööh, luonnontieteellistä tutkimusta, Nella-rakas. Mitä oon sanonu koputtamisesta?” tulipunainen Tatu improvisoi. Tyttö hihitti. ”Ai niin, aina pitää koputtaa, ku voit olla täällä vaikka alasti!” hän muisti ja häipyi jonnekin sulkien oven perässään. Pikkusiskon kommentti ei ainakaan häivyttänyt Tatun kasvojen uutta kuosia. ”Mitä sä oikein opetat siskolles?” punastunut Santeri nauroi. He katsoivat toistensa syyllisiä kasvoja, ja Tatu virnisti. ”Voin vaan toivoo ettei äiti osaa laskee yhteen yks plus yks”, hän heitti.
”Mun äiti tietää, et mä oon homo”, Santeri kertoi. Tatu katsoi häntä kunnioittavasti. Hänestä oli aina yhtä siistiä kuulla, että joku pystyi olemaan avoin ja läheinen oman vanhempansa kanssa. Vaikka hän luotti äitiinsä, hän ei silti itse pystynyt puhumaan tälle omista asioistaan. Hänellä ja Marialla oli jonkin verran erilaiset ajatusmaailmat, joten jossain vaiheessa heidän mielipiteensä olisivat varmasti menneet ristiin. ”No sä sit varmaan kerrot sille meistä?” Tatu ymmärsi, ja Santeri nyökkäsi. ”No hyvä, sit saadaan ainakin teillä olla rauhassa”, Tatu hymyili pehmeästi ja hipaisi Santerin kättä saaden tämän värähtämään. ”Entäs sun kaverit?” Santeri muisti äkkiä. ”Pete varmaan ainakin riemastuu...” hän voihkaisi. Tatu nuolaisi huuliaan, jotka maistuivat nyt Santerilta. ”Ähh, sen palikkapelin taitajan ei tartte tietää mitää ennen ku se älyää, et sä oot hyvä jätkä”, hän murahti. Santeri naurahti. ”Ja just ku se on hyväksyny mut, ni rutataan sen maailmankuva!” hän suunnitteli ja nauroi pähkähullu professori -nauruaan. Tatu katsoi häntä hellyyttyneesti. Nyt tuo sekopää oli kokonaan hänen.
Ilta venyi pidemmäksi kuin Santeri oli olettanut. He juttelivat kiihkeästi kaikesta mahdollisesta oppien koko ajan uusia piirteitä toisistaan. Santeri sai havaita, että Tatussa oli myös sellaisia puolia, jotka eittämättä ärsyttäisivät häntä jossain vaiheessa tulevaisuutta, mutta hän ei todellakaan jaksanut murehtia sitä silloin. Kello puoli yksitoista Santerin äiti soitti saaden molemmat pojat hätkähtämään ajankulua. Elli-Noora oli hieman huolehtivaista sorttia, ja vielä kuultuaankin Santerin olevan Tatun luona hän vaati poikaa tulemaan kotiin. Santeri huokaisi raskaasti tunkiessaan puhelimen takaisin tummien farkkujensa taskuun. ”Se ei saa kuulemma nukuttua, jos mä en oo tullu kotiin”, hän selitti kyllästyneesti suoristellessaan vaatteitaan. Tatu istui yhä vuoteellaan ja katseli lähtöä tekevää poikaa kaihoisasti. ”No, ei sille kai mitään voi sitten”, hän tokaisi pettyneesti olkiaan kohauttaen.
Kun Santeri oli saanut takin päälleen ja kengät jalkoihinsa, he seisoivat pienessä eteisessä suljetun välioven takana. Tatu otti Santerin pehmeäpiirteiset, talven jäljiltä maidonvalkeat kasvot kämmentensä väliin ja painoi terävän suudelman Santerin hattaraiseen hymyyn kaartuneille huulille. Sitten Santeri painoi kylmän ovenkahvan alas ja katosi vilkutuksen saattelemana jo kirkastuneeseen kevätyöhön.
”Jahas, että nyt sitten on tämä vaihe menossa. Voit sinä aina ilmoittaa, jos olet yöksi menossa jonnekin”, Elli-Noora saarnasi heti ulko-ovella. Santerin kepeä mieliala otti pari pyrähdystä kohti maan pintaa, mutta jalat pysyivät itsepintaisesti muutaman metrin loskan yläpuolella. ”No en mä sinne yöks ollu jäämässä. Ei vaan tajuttu kattoo kelloo, ku oli niin paljo puhuttavaa”, Santeri puolustautui. Elli-Noora kohotti toista kulmaansa merkitsevästi, mutta sai vastaukseksi vain lämpimän virnistyksen. ”Mee sä vaan sinne nukkuu, mulla on vielä läksyt tekemättä”, Santeri tokaisi melodista lähentelevällä äänensävyllä. Elli-Noora ei jaksanut enää kysellä enempää poikansa iloisuudesta, vaikka arvasikin erään tummaverisen pojan liittyvän asiaan jotenkin.
Santeri ei voinut uskoa kaiken kääntyneen näin hyväksi vain parissa päivässä. Ensin hän oli riidellyt Eliaksen kanssa ja elänyt täydessä epävarmuudessa Tatun suhteen. Sitten aivan yllättäen olikin paljastunut, että Tatukin tykkäsi hänestä! Santerin olisi tehnyt mieli huutaa ääneen, tanssia, soittaa Tommille... Soittaa Tommille!
”Moiarvaamitä!!” Linjan toisesta päästä ei hetkeen kuulunut mitään, ja Santeri ehti jo pelätä soittaneensa väärään numeroon. Sitten hän kuitenkin tunnisti Tommin huvittuneen henkäyksen, ennen kuin tämä vastasi: ”No moooi, mitäs nyt on tapahtunu?” Santeri heilutteli jalkojaan istuessaan sänkynsä reunalla. Sen saman sängyn, jossa vedetyn painiottelun jatko-osan ansiosta hän ja Tatu olivat nyt yhdessä... ”Mä ja Tatu ollaan pari”, hän tokaisi. Hän ei osannut ilmaista sitä kaunopuheisemmin, arvoituksellisemmin tai mutkikkaammin. Eikä hän halunnutkaan. Se kuulosti hyvältä sellaisenaan. Se oli niin hieno totuus, että turhat korulauseet olisivat vain pilanneet sen täydellisen harmonian. Yhdessä. Pariskunta. Tommi hönki linjan toisessa päässä jokseenkin epäuskoisesti. ”Että mitä?! Mit... milloin... miten... MITÄ HELVETTIÄ, ONNEKS OLKOON!” hän sai lopulta karjaistua, ja nauroi kuplivan tarttuvaa räkätystään päälle. Santeriakin alkoi naurattaa. Sitten hän kaatui onnesta henkäisten selälleen sängylleen ja selitti koko jutun.
Tommi vain hoki vauta ja okeita ja eikää koko kertomuksen ajan, eikä Santeri olisi enempää voinut toivoakaan. Selitettyään koko homman hän tunsi huonoa omaatuntoa pälätettyään vain omasta onnestaan yli puoli tuntia, vaikka muutakin merkittävää oli tapahtunut ja oli saattanut tapahtua. ”Mites Elias?” hän kysäisikin varovasti viitaten eilisiltapäiväisen tapaamisen jälkitunnelmiin.
Elias, Elin, Tommi ja Santeri olivat tavanneet sovitusti Tommin kotona koulun jälkeen. Alku oli ollut melko jäinen, kukaan ei ollut oikein osannut sanoa mitään. Elin oli kertonut aiemmin, ettei ollut sanonut aamun käytävävälikohtauksen jälkeen Eliakselle sanaakaan, eikä hänellä kuulemma ollut aikomustakaan tehdä ensimmäistä siirtoa asian ratkaisemiseksi, koska ongelma ei ollut hänestä lähtöisin. ”Eliaksen lapsellisen käyttäytymisen syytähän tämä koko sotku on. Eiköhän rakkaan veljenikin ole jo pikkuhiljaa aika ottaa vastuuta omista sanomisistaan”, Elin oli luetellut jääpuikkoja sylkien. Vaikka Santeria vähän hirvittikin nähdä yleensä niin lämmin ja iloinen Elin niin raivoissaan, hän ei voinut olla olematta samaa mieltä. Elias saisi tehdä aloitteen... tai ainakin hoitaa ratkaisevan puhumisen.
”Jotennn... olisko sulla jotakin sanottavaa meille?” Santeri oli aloittanut lähes kymmenen minuutin hiljaisuuden jälkeen. Kahvit ja teet oli jo juotu, mutta yhä kukaan ei ollut avannut suutaan puhuakseen. Myöskään Tommilta sitä oli turha odottaa, sillä ensinnäkin hän oli Elinin kanssa samaa mieltä, ja toisekseen puheenavaukset eivät olleet oikein Tommin vahvinta alaa. Hänen luonteelleen oli enemmänkin tyypillistä konflikteista pidättäytyminen, ja tällaisessa sotkussa mukana oleminen oli Tommille hyvin vaikea tilanne. Nytkin vaikutti vahvasti siltä, ettei pojalla ollut harmainta aavistusta edes, miten päin hänen pitäisi istua. Hän kuitenkin rauhoittui kummasti tuntiessaan Elinin sirot pianistinsormet kätensä päällä.
”Joo... kai. Mä – mä olen pahoillani siitä... Ja no, aika monesta muustakin kerrasta, kun mä... En mä tiedä, miks niin käy, mä – mä...” Eliaksen anteeksipyyntö ontui kuin vanha merimies eripituisilla puujaloilla, mutta se oli anteeksipyyntö. Kaikki kolme hymyilivät helpottuneina. Kukaan ei ollutkaan odottanut neljän sivun mittaista synninpäästöä, polvillaan rukoilua tai kyyneleitä, jotka kaikesta huolimatta valuivat melko vuolaina Eliaksen tummansinisistä silmistä. ”En mä tiedä miks mä aina raivostun sillee”, hän pärski, eikä edes Santerin käsi hänen olkapäällään tuntunut helpottavan, ”mä vaan aina pelkään jääväni ulkopuolelle teidän jutuissa. Ja Elin, kai mä nyt suhun luotan, mutta kun... sä oot aina mun pikkusisko...” Kaikki katsoivat Eliasta liikuttuneina. Tämä oli aivan uusi puoli hänestä. Edes Elin ei ollut nähnyt muutamaa minuuttia vanhemman kaksoisveljensä itkevän sitten lapsuuden, saati sitten puhuvan näin avoimesti tunteistaan.
Sisarellisen kylmätiedänetsävälität-juttutuokion jälkeen he puhuivat kunnolla kaikesta vuosien mittaan välejään vaivanneesta. Ei salaisuuksia, ei valheita. Niin, ei salaisuuksia... ”Mikä se oikein oli se teidän juttu sillon aiemmin?” Elias kysyi, ei nyt vaativasti, vaan lempeän uteliaasti. Santeri huokaisi ja loi antautuvan silmäyksen Tommiin. ”Anteeks, ettei me kerrottu, mutta tää on oikeesti aika iso juttu. Mä... Tai siis, kun musta ja tästä Huittisen Tatusta on nyt tullu sillee aika hyvät kaverit. Niin mä oon... Tai ei tää mikään uus juttu oo, mutta mä – mä tykkään Tatusta. Silleen.”
Ensin Eliaksen ilmeestä ei voinut lukea mitään muuta kuin puhdasta, loistavaa yllättyneisyyttä. Hän näytti siltä, että oli varautunut ihan varmasti kaikkeen muuhun kuin tähän. ”Mä panin sun mummoos.” ”Oon raskaana.” ”Mun biologinen isä oli kirahvi.” Nämä kaikki olisivat olleet lievempi yllätys – ei sillä, että Elias olisi epäillyt Santerin olevan nainen, puoliksi eläin tai mieltynyt kypsempään lihaan – kuin se, että tämä tykkäsikin pojista. ”S-sä oot... homo?!” sai hän lopulta sylkäistyä suustaan.
Hän ei oikein itsekään tiennyt, mitä hän asiasta ajatteli, mutta hänen ensimmäinen kommenttinsa oli siinä määrin kannustava, onnellinen ja muutenkin piristävä, että se sai Santerin heti puolustuskannalle. ”Joo, ja jos sulla on joku ongelma sen suhteen, niin mä voin unohtaa tän keskustelun ja voidaan jatkaa kumpikin elämäämme ilman, että –” Elias kuitenkin keskeytti Santerin vihaisemmaksi hetki hetkeltä muuttuvan vuodatuksen: ”Hei, hei, en mä sillee tarkottanu! Mä vaan yllätyin. Siis todella hämmästyin. Mut ei siinä mitää. Mä en yleensä kyllä pahemmin välitä hinteistä –” ilmaus sai Santerin siristämään silmiään, ” – mutta ku mä tunnen sut ja tiiän hyväks tyypiks, niin ei se mun käsitystä susta mikskään muuta.”
”Rehellisesti sanottuna mä hämmästyin, että se otti sen hyvin”, Santeri naurahti puhelimeen Tommille, joka ei vielä ollut ehtinyt vastata hänen hetkeä aiemmin esittämään kysymykseensä. ”Joo”, Tommi palasi viimeinkin keskustelun pariin. Mitä lie – Eliniä – miettinyt. ”Joo. Kyllä se ainakin mesessä oli aika normaali, kyseli jotain susta ja Tatusta, ja mä nyt aattelin ettei sua haittaa jos mä vastailen sille”, hän kertoi, ja Santeri hymyili helpottuneena. ”No hyvä. Musta kyllä silti tuntuu, ettei kaikki mee näin jouhevasti”, hän vastasi huolestuneena. ”Kuinni?” Tommi kysyi hämmentyneenä. Hän oli aina uskonut ihmisten hyvyyteen lähes sokeasti, ja hän ilmeisesti uskoi tämänpäiväisen Eliaksen olevan Elias myös aina tulevaisuudessa. ”No kamoon, kyseessä on Elias Tamminen. Ei varmasti kestä viikkoo kauempaa toi sen olen ymmärtäväinen ja ystävällinen kaveri -vaihe”, Santeri puuskahti hieman turhaantuneena. Hän piti Eliaksesta ja halusi uskoa tämän muuttuvan, mutta valitettavasti hän tunsi tämän vähän liian hyvin. ”Mua kaduttaa, että mä kerroin sille.”
”NIIN! Miten ne sun ja Elinin treffit meni?” Santeri kiljaisi uteliaana muistaessaan kolmannen polttavan puheenaiheen. Tommi hykersi iloisena. ”Tosi hienosti. Mä... tavallaan tunnustin Elinille, tai mä ainakin luulen, et se tajus”, hän hehkutti. Santeri hurrasi kovaa ja korkealta, mutta muisti sitten muun perheen yrittävän nukkua. ”No, miten se reagoi?” Santeri kysyi hiljaisemmin. ”No, se vaikutti tosi iloiselta, mutta ei me ehditty kunnolla siitä puhua, kun Elias soitti, että sen pitää mennä kotiin, ku sillä oli ruuanlaittovuoro, jota se ei muistanu”, Tommi kertoi, ja vaikka heidän keskustelunsa olikin jäänyt huonossa kohtaa kesken, kuulosti hän todella tyytyväiseltä. ”No eipä muistanu, ei, kun oli vähän Tommi-poika mielessä”, Santeri virnisti kiusoittelevasti tietäen ilmeensä kuuluvan äänessään. Tommi tuhahtikin huvittuneena. ”Joo, kyllä varmasti. Joka tapauksessa me nähään torstaina tai perjantaina, ku huomenna sillä on pianotunti, ja sit se sano haluavansa viettää laatuaikaa veljensä kanssa”, Tommi kertoi.
Santeri rypisti kulmiaan tyytymättömänä. Elinkin siis uskoi kaksoisveljensä ihmeelliseen muodonmuutokseen. Oliko hän ainoa, joka uskalsi epäillä Eliaksen perusluonteen olevan se, mitä he olivat aina hänestä nähneet? Vai oliko hän vain liian epäluuloinen? Olisiko hänen pitänyt uskoa ystäväänsä niin kuin muutkin tämän ystävät uskoivat? ”Santtu, ootsä vielä siellä?” Puhelimesta kuului Tommin epävarma kysymys. Santeri vastasi myöntävästi ja palasi sen myötä nykyhetkeen. Ehkä hänenkin piti antaa Eliakselle tilaisuus osoittaa, että tämäkin pystyi muuttumaan. Silti hän ei pystynyt luottamaan tähän yhtä vankkumattomasti kuin Elin ja Tommi.
*
Seuraava aamu ei olisi voinut alkaa aurinkoisemmin. Sää oli loistava, Santeri heräsi virkeämpänä kuin pitkään aikaan eikä hän voinut olla hymyilemättä kaikelle mahdolliselle. Kuinka niin hänen likaiset sukkansa eivät olisi ansainneet imelää muistelen juuri onnellisia asioita -ilmettä siitä hyvästä, että ne olivat olleet Santerin jalassa edellisenä iltana, kun kaikki oli tapahtunut?
Santeri leijaili portaat alas kohdatakseen neljä lautasantennin kokoista silmää tuijottamassa hänen pirteää olemustaan kuin portaita alas olisi heidän poikansa/veljensä sijasta hypellytkin alas kuukauden vanha kimpale homejuustoa. ”No mitä?” Santeri naurahti kysyvästi suunnistaessaan rutinoituneeseen tapaan kahvinkeittimelle, jossa odotti pannullinen kiehuvan kuumaa, mustaa surmaa ainoana tarkoituksenaan aiheuttaa Santerin tapaisille addikteille ennenaikainen sydänkohtaus ja muita käyttäytymishäiriöitä. ”No ai että mitä! Eilen sua sai ruoskia sähköpiiskalla, että sai vastauksen edes yksinkertaisimpaan kysymykseen, ja nyt sä näytät siltä kuin sä... kuin sulla olis tosi hyvä päivä”, Mari vaahtosi. Santeri virnisti. Hänellä ja hänen sisarellaan oli tapana käyttää likaista mielikuvitustaan kursailematta, ja nytkin Mari oli luultavasti ollut sanomassa jotakin villistä yöstä ties kenen kanssa tai jotakin muuta vastaavaa, mutta oli – erittäin sulavasti ja huomaamattomasti – vaihtanut vertausta siveellisempään.
”Kai sitä nyt kerran elämässään saa olla huonolla tuulella”, Santeri sivuutti utelut ja hörppäsi kahviaan. Mari katseli häntä yhä epäluuloisena, muttei kysellyt enempää, sillä pikkuveljensä tuntien hän tiesi, ettei pojasta irtoaisi yhtään sen enempää kuin mitä tämä oli jo kertonut – eli ei sitten niin mitään. Sen sijaan Elli-Noora Nyberg arvasi tasan tarkkaan, mistä oli kyse ja kohottikin toista tummanvaaleaa kulmaansa tietäväisen oloisena. Sillä hän ansaitsi pojaltaan salaliittolaisen virnistyksen, ennen kuin tämä katosi yläkertaan valmistautumaan kouluun lähtöön. ”Mikä hemmetti tota vaivaa?” Mari puuskahti huvittuneena äidilleen heidän jäätyä kahden keittiöön. Hänen äitinsä kuitenkin hymyili vain tyytyväisenä ja vastasi: ”Sitä sinun kannattaa varmaan tiedustella veljeltäsi itseltään.” Mari tunsi olonsa hyvin, hyvin pimennossa pidetyksi.
Koulussa Santeria odotti yksi virnistelevä naama, joka kuului Tommille, yhdet lempeän pirteät Elinin kasvot, ja yhdet hyvin ilmeettömät, joiden omistajaksi jäi tietenkin Elias. ”Moi”, Santeri hymyili kaikille, ja vastaukset tulivat iloisen äänensävyn eri alalajeissa. Kaikki olivat siis hyvällä tuulella, mikä oli hyvä, koska Santeri ei halunnut minkään antaa pilata loistavaa tuultaan.
Niin ei ainakaan tehnyt muutaman minuutin kuluttua ohi kävelevä Tatu, joka vilkutti Santerille lempeästi hymyillen. Santeri heilautti kättään takaisin silmät onnesta tuikkien, mikä sai Tatun hymyilemään yhä tyytyväisemmin.
”Kaksoset ei varmaan tiiä?” Santeri kuuli kuiskauksen korvassaan ja tunnisti puhujan olevan Tommi. Hän pudisti päätään vahvistaen Tommin arvauksen oikeaksi. ”Aiotsä kertoo niille?” Tommi kysyi. ”Totta kai”, Santeri hymähti, ja jatkoi: ”Tänään.”
Ruokailussa Santeri kertoi posket hehkuen uutisensa, ja Elin halasi häntä ikionnellisena. Santeri pisti merkille, miten tämä vilkaisi Tommia silmät iloisesti tuikkien saaden pojan punastumaan mielihyvästä. Eliaksen ilme oli hieman tulkinnanvarainen, mutta lopulta Santeri päätti uskoa pojan olevan tosissaan tämän sanoessa olevansa iloinen Santerin ja Tatun puolesta. ”Meidän pikku gayboylla on ikioma poikaystävä”, Elias virnisti nipistäen Santerin poskea niin kuin sillä ärsyttävämmällä Santerin mummoista oli aina tapana tehdä. Poskesta kuuluva plopsahteleva ääni ja Eliaksen sanat saivat kaikki nauramaan iloisesti.
”Koulun jälkeen teillä?” Viesti sai Santerin hymyilemään typerästi, mikä ei ollut varmaankaan kovin järkevän näköistä keskellä historian tuntia. ”Toki”-vastauksen lähetettyään Santeri yritti tunkea puhelimen huomaamattomasti takaisin taskuunsa, mutta valitettavasti kanahaukan näköinen historianopettaja huomasi sen. ”Santeri, se puhelin pois!” hän äyskäisi, ja Santeri nyökkäsi muka nöyränä. Tommi käänsi katseensa parhaaseen ystäväänsä ja virnisti kiusoittelevasti tälle arvattuaan, kenen ansiosta Santeri sai valitukset. ”Tästä Tatu saa kyllä maksaa”, Santeri ajatteli huvittuneena eikä voinut olla pohtimatta erilaisia rankaisuvaihtoehtoja. ”Santeri, minkä ihmeen takia sinä virnuilet koko ajan tuolla tavalla? Voisitko keskittyä opetukseen?” kanahaukka komensi. Santeri ei edes kuullut.
