Ikäraja: Selvästi K-7. Semmosta pornoo, ettei nuorimmat kestä. >__<
Genre: 731N14N65711!!!!!11 Ja vähän draamaa ja pikkuisenhiemanvain hattaraa. ; D
Yhteenveto: Jos elämä ois helppoo, niin sä asuisit yksinäs korpikuusen kannon alla ja eläisit kävyillä. Mutta kun satut käymään koulua ja harrastamaan kommunikointia muiden ihmisolentojen kanssa...
A/N: Joo, sori puhuin eilisillasta, mutta menin niin aikasin nukkumaan etten ehtinyt postaamaan
Nyt sitten saatte. Voi tsiisus mä kuolaan tuota suklaantuoksuista Axea. *__*, Ja myönnetään, myönnetään, tuo Tatun joukkueen nimi on ihan läppä, mutta en todellakaan keksinyt parempaakaan. : DD Tän nyt pitäis olla jopa normaalipituinen. Kielellisesti tää on köyhä, mutta jospa juoni sitten korvaisi.^^ Nauttikaa ja kommatkaa!
V”Santtu hei, kello on jo yli kahdeksan!” Elli-Noora huuteli puisten kierreportaiden alapäästä. Santeri vain murahti ärsyyntyneenä ja käänsi kylkeä. Hän aikoi jo jatkaa uniaan, kun hänen aivonsa menivät viimeinkin päälle ja hän tajusi, että hän myöhästyisi, jos ei nousisi pian ylös. Seuraavaksi hän muisti edellisillan, eikä viime yön haaveilusta aiheutunut univelka painanut silmää enää tippaakaan. Hän ponkaisi ylös peuhatusta vuoteestaan kuin pikkuinen kettuterrieri, kiskoi eiliset farkut jalkaansa ja etsi kaapista puhtaan paidan. Suklaantuoksuinen Axe ja vähän lakkaa hiuksiin... mitä vielä? SUKAT!
Santeria alkoi pikkuhiljaa naurattaa hänen oma hermostuneisuutensa. Hän oli sentään menossa vain kouluun, siihen samaan, jossa hän oli viettänyt jo muutaman viikon. Ja päiväkin oli aivan tavallinen perjantai. Hän ei yleensä paljon hiuksiaan laitellut saatika miettinyt, mitä päälleen pisti. Tänään hän kuitenkin halusi tehdä mahdollisimman hyvän vaikutuksen, ja kehenkäs muuhun kuin Tatuun.
Aamiaisen jälkeen huolella valittu vaaleansininen puuvillapaita meni valitettavasti vaihtoon, koska sille tärisevistä käsistä läikkynyt kahvi ja maito eivät todellakaan olisi olleet tuota hyvää vaikutusta edistävä tekijä. Santeri huokaisi turhaantuneena ja loi kummastuneesti hihittävään äitiinsä vain väsyneen katseen kivutessaan kyllästynein askelin yläkertaan paitaa vaihtamaan. Kun hän lopulta selviytyi lähtemään, hän oli vain seitsemän minuuttia normaalista myöhässä. Kuntolenkki koulumatkasta tulisi, mutta pyörällä hän ehtisi kyllä.
Santeri läähätti kuin Sammy heinäkuun helteillä heittäessään reppunsa naulakon alle ja lysähtäessään istumaan Tommin, Eliaksen ja Elinin seuraan. Elias ja Elin olivat melko läheisiä, vaikkakin riitelivätkin jonkun verran. Kolmen sisaruksen omistajana Santeri kuitenkin tiesi, mitä elämä sisarusten kanssa saattoi olla, eikä siksi valittanut kaksosille näiden nahistelusta, vaikka se joskus porukan hermoja repikin. Joskus olisi kyllä tehnyt mieli huomauttaa heille, että heidän riitansa olivat lapsellisia, ja että jos heidän oli nuo ”keskustelut” pakko käydä, voisivatko he tehdä sen omalla ajallaan.
”Nnoo, mitäs Santulle?” Tommi myhäili tyrkkien ystäväänsä kyynärpäällä kylkeen. Santeri vilkaisi Tommia ärsyyntyneen onnellisen huvittuneena. ”No ihan normia, mitä pitäs?” hän vastasi huolettomasti. Eliaksella ei ollut harmainta aavistustakaan Tatusta tai edes Santerin homoudesta. Santeri oli kantapään kautta oppinut miettimään kahdesti, mitä Eliakselle kannatti kertoa, ja lisäksi hän oli aika varma, että Eliaksen reaktio olisi jokseenkin raivostuneen kuvottuneen kielteinen. Suuttuessaan Elias yritti usein satuttaa ihmisiä huutelemalla näiden yksityisasioita ja heikkouksia ympäriinsä. Yleensä jotkin hänen säälittävät ”VITUN EUNUKKI!” -huutonsa lähinnä naurattivat, mutta nyt kyseessä oli asia, jolla Elias saisi oikeasti loukattua Santeria.
Juuri näistä syistä Elias ei esimerkiksi tiennyt, että Tommi oli ollut Eliniin ihastunut ala-asteelta asti, mutta koska tämä oli vielä Santeriakin ujompi, hän ei ollut uskaltanut tehdä mitään Santerin runsaista rohkaisuista huolimatta. Santeri oli nimittäin mielestään pannut merkille, että myös Elinillä saattaisi hyvinkin olla tunteita Tommia kohtaan, sen verran lämpimästi hän tätä katsoi. Elin hymyili koko ajan, kun Tommi oli paikalla ja viihtyi tämän seurassa muutenkin mainiosti. Santeri kuitenkin epäili myös, että Elias oli huomannut jotakin. Elias oli ylisuojelevainen sisartaan kohtaan eikä varmasti pitänyt ajatuksesta, että tämä rupeaisi seurustelemaan, vaikka kumppani sitten olisikin Tommi, joka inhosi kevyitä, lyhyitä suhteita ja välitti Elinistä ihan oikeasti, ja oli vieläpä kaksosten hyvä ystävä.
Santeri palasi nykyhetkeen ja huomasi Elinin vilkaisevan Santeria salamyhkäisesti virnistellen. Santeriakin huvitti, mutta heidän välissään istuva Elias esti heitä jatkamasta sanatonta viestintäänsä sen enempää. Valitettavasti he vähän myöhästyivät viisaudessaan, sillä Elias oli huomannut heidän muikeat ilmeensä. ”Mitä?” hän tivasi vilkuillen vuorotellen siskoaan, vuorotellen kahta ystäväänsä. ”Ei mitään”, Santeri yritti hymyillä rauhoittavasti, mutta oli myöhäistä. Elias Tamminen oli jälleen vauhdissa.
”Mulla on taas sellanen tunne, että te salaatte multa jotain”, Elias alkoi inttää nostaen kädet puuskaan rinnalleen. Santeri saattoi sielunsa silmin lähes nähdä Tommin läiskäisevän otsaansa turhaantuneena. Jep, ei todellakaan ollut ensimmäinen kerta, kun tämänkaltainen keskustelu käytiin Eliaksen aloitteesta. ”No, mitähän tällä kertaa?” Tommi kysyi happamana. Hän ei usein ollut vittumainen, mutta koko porukka alkoi olla kypsynyt Eliaksen käytökseen. Tosin tällä kertaa he oikeasti salasivatkin jotain...
Tilanne johti hetkessä siihen, mihin monesti aiemminkin. Elias karjui heille lähes hysteerisenä keräten turhankin paljon huomiota itsellensä, mistä Santeri ei oikein pitänyt. Varsinkin ohi kävelevän Tatun hämmentynyt vilkaisu ja tämän Santeriin luoma kysyvä katse saivat hänet tekemään päätöksen, että Elias oli saatava rauhoittumaan. ”Eltsu hei, älä viiti huutaa. Kaikki kattoo. Sä oot taas ihan tyhmä...” Santeri tajusi valinneensa sanansa väärin viimeistään siitä, että Elias alkoi huutaa entistä kovempaa.
”No vittuakohan mä vittu siitäkin välitän, ku vittu mun frendit kusee mua linssiin koko ajan?” hän karjui naama punaisena. Santeri pyöräytti silmiään ja tunki kätensä Eliaksen suun eteen saaden tämän vaikenemaan hämmästyksestä.
”Okei, Elin oli eilen meillä kahvilla ja sieltä oli yks insidejuttu, jota mä en valitettavasti kerro sulle tän kohtauksen jälkeen”, Santeri kertoi riisutun totuuden. Kuinka niin hän jätti oleellisia yksityiskohtia, kuten kaapista ulos tulemisen, mainitsematta? Elias katsoi häntä vihaisena, muttei enää yrittänyt huutaa. ”Joo, haistakaa paska. Mä kyl luulin, että...” Elias ei ehtinyt tuoda uskomuksiaan ihmisten ilmoille, kun jostain takaa kajahti huuto: ”Elin ja Tommi! Hyvät bileet perjantaina!”
Kaksi kutsuttua kääntyivät kauhistuneina katsomaan, kuka kentiesEliakseltasalatunfaktan oli mennyt kajauttamaan ilmoille. Elias käänsi kaventuneiden silmiensä raosta pilkistävän raivostuneen, epäluuloisen katseensa sisareensa. ”Elin..? Mitkä
bileet? Ootsä vittu ollu juomassa?! Helvetin hullu, missä se mun sisko on, joka mulla tähän asti on ollu?!” hän sihahti aivan liian hiljaa, jotta se olisi voinut olla rauhallinen kysymys. Lisäksi hänen äänensä huokui kylmyyttä. ”No en! Mä olin Miettisessä Tommin ja Santun kanssa. En juonu paljo mitää, kunhan vaan pidin hauskaa. Onks se niin väärin?” Elin tiuskaisi veljelleen. Usein hän antoi kaksoissisaruksensa raivota tälle lähes rauhassa, mutta nyt Elias oli tietämättään yrittänyt jonkin tietyn rajan. Kenenkään heistä ei tarvinnut sietää enää yhtään enempää.
Eliasta oli aina häirinnyt se, että Tommi ja Santeri olivat toistensa parhaat ystävät. Kun Elinkin vielä näytti palvovan Tommia, jäi Eliakselle aika ulkopuolinen asema heidän porukassaan. Totta kai he olivat aina olleet hyviä ystäviä, mutta joskus tuntui, etteivät toiset pojat kertoneet hänelle mitään. Hänelle ei kuitenkaan koskaan ollut tullut mieleenkään, että se saattaisi johtua tavasta, jolla hän reagoi. Oli vain niin hänelle tyypillistä kiivastua jo pienimmästä loukkauksesta – tai loukkaukseksi luulemastaan asiasta – ja sen pohjalta pitää viikko mykkäkoulua, kunnes tuli jotain suurempaa, jolloin riita unohtui uuteen saakka. Se oli väsyttävää heille kaikille, ja siitä syystä Eliaksen oli vaikea tulla läheiseksi yhtään kenenkään kanssa. Hänen kanssaan vaatteiden väristä ja teelaaduista tapellessa yksinkertaisesti paloivat hermot.
Nyt hän kuitenkin ymmärsi menneensä liian pitkälle. Hän alkoi pikkuhiljaa herätä tajuamaan, miksi bileet oli pidetty häneltä tiukasti pimennossa. Hänhän oli raivonnut kuin heikkopäinen! Ja vain siksi, että hänen ystävillään oli insidevitsi, jota hän ei tiennyt, koska ei ollut ollut paikalla sen syntyessä... ”Hei, sori oikeesti... En mä... Ei mun pitäny... Elin...” hän soperteli hämmentyneenä. Hän ei ollut koskaan osannut pyytää anteeksi, mutta nyt tuntui olevan korkea aika opetella. Valitettavasti änkyttävät lauseenalut eivät auttaneet mitään, kun hänen ystävänsä nousivat hänen viereltään luoden kukin viileän silmäyksen häneen, ennen kuin noukkivat reppunsa ja katosivat luokkaan. Elin ei ollut ainoa, jonka silmissä kimmalsivat epäuskoiset kyyneleet. Elias itki ensimmäisen kerran vuosikausiin.
Santeria ärsytti, ettei juuri sinä päivänä ollut matikkaa. Kaikkina muina päivinä oli, mutta ei juuri perjantaisin. Aiemmin hän oli iltarukouksessaan kiittänyt yläkerran ukkia siitä, mutta tänään ei. Ei sillä, että Santeri mikään aktiivinen rukoilija olisi ollut. Hän uskoi Jumalaan kyllä, mutta uskonto oli pelkkä merkityksetön taustaseikka hänen elämässään. Mikään uskonto ei kuitenkaan auttanut sitä tosiasiaa, että matematiikka oli tässä jaksossa ainoa kurssi, joka hänellä ja Tatulla oli yhteisenä, ja juuri perjantain sarakkeessa MA-merkintä loisti poissaolollaan Santerin kiireessä taiteillussa lukujärjestyksessä.
Tatu ja Santeri eivät törmänneet koko aamupäivän aikana. Parilla ensimmäisillä tunneilla Tatulla oli varmaankin käsipalloharjoitukset, sillä hän pelasi koulun suhteellisen menestyvässä joukkueessa MBA:ssa. Nimi oli täysin huumoripohjainen ja tuli sanoista ”Me Ball-Ammattilaiset”, viitaten tietenkin NBA:an. Tatu oli jo jonkin aikaa ollut joukkueen kapteeni, ja oli senkin johdosta niin pidetty tyyppi, koska hänen johdollaan joukkueella oli alkanut melkoinen nousikausi. Käsipallon lisäksi Tatu oli eilen kertonut harrastavansa kesällä skeittaamista ja talvella jääkiekkoa ja lumilautailua. Santeri ei ollut ollut yhtään yllättynyt urheilupainotteisesta harrastuslistasta, sillä siltä Tatu näyttikin. Hän oli hoikka ja melko lihaksikas. Santeri oli joskus salaa vilkaissut tätä koulun liikuntatunnilla ja nähnyt kiinteät ja sirot vatsalihakset ja voimakkaat hauikset. Lisäksi Tatulla oli ihan järjettömän hyvä perse, mistä Santeri oli erittäin tietoinen; Tommin vittuilut perseenkyttäyksestä eivät siis olleet täysin tuulesta temmattuja.
Ruokailun jälkeen Santeri ja Tommi olivat menossa vessaan, kun he törmäsivät ala-aulassa Tatuun, Samiin, Peteen ja muutamiin niistä tyypeistä, jotka roikkuivat Tatun perässä ympäri vuorokauden. Eilistä pikkupissistä ei näkynyt missään, mistä Santeri oli enemmän kuin tyytyväinen. Tatukin huomasi Santerin ja hymy kohosi hänen kasvoilleen. ”Moi”, Santeri sanoi iloisesti, mutta juuri kun Tatu oli vastaamassa, Pete kiinnitti hänen huomionsa itseensä. Koska kummatkin liikkuivat koko ajan, he ehtivät ohittaa toisensa, ennen kuin Tatu sai tilaisuuden vastata.
”Mitä sä oikein luulet tekeväs?!” Tatu karjui Petelle, joka oli nykäissyt tätä hihasta juuri, kun Santeri oli kulkenut ohi häntä tervehtien. Peten takia hän ei ollut ehtinyt sanoa Santulle mitään takaisin, ja tämän ilme oli ollut melko hämmentynyt ja pettynyt sen pikaisen vilkaisun perusteella, jonka Tatu oli ehtinyt taakse suunnata, ennen kuin Pete oli alkanut häiriköidä. Pete näyttikin aika hämmästyneeltä. ”Mitä vittua sä riehut siinä, sehän oli vaan se yks nörtti. Miks se ees tervehti sua, yrittää varmaan päästä piireihin...” ”SANTTU EI VITTU OO MIKÄÄN NÖRTTI, JA ME OLLAAN KAVEREITA. SAAKELIN IDIOOTTI!” Tatu räjähti lopullisesti.
Hänen hermonsa olivat muutenkin olleet koko päivän aivan riekaleina, sillä hän oli aamulla toteuttanut edellisiltaisessa omantunnontuskassaan keksimänsä suunnitelman. Hän oli tavannut Sannin yläasteen nurkan takana, halannut tätä ja sanonut, että Sanni oli tosi nasta tyyppi, mutta hän ei halunnut aloittaa mitään juttua tämän kanssa, koska hän kuitenkin vain jättäisi tämän alle viikossa. Sanni oli ollut aivan järkyttynyt, ilmeisesti Tatu ei ollutkaan niin tunnettu player kuin hän oli aina uskonut olevansa. Sitten Sanni tietenkin oli suuttunut ja haukkunut surumielistä Tatua ties miksikä, kunnes oli hävinnyt paikalta ripsivärit poskilla ja jättänyt syyllisen Tatun tyrmistyneeseen hiljaisuuteen.
Santerin näkeminen oli piristänyt häntä. Itse asiassa jo Santerin ajatteleminen oli piristänyt häntä.
”Hitto, hyvänä ihmisenä oleminen ei ole helppoa”, Tatu oli ajatellut koululle lampsiessaan. Kuitenkin puhdas omatunto oli aika makea tunne. Ennen hänen omatuntonsa ei ollut sanonut mihinkään juuta eikä jaata, eikä Tatu voinut olla ihmettelemättä äkkinäistä muutosta itsessään. Hän toivoi hartaasti, että parannus olisi pysyvänlaista laatua, sillä se saattaisi tarkoittaa, että hän ehkä viimeinkin saisi luottamuksensa ihmisiin ja läheisyyteen takaisin ja pystyisi käyttäytymään taas sen mukaan, että hänelläkin oli sydän. Voin kunpa, kunpa, kunpa...
”Hä? Tatskaaaa?” Pete huhuili hänen korvansa juuressa ja sai ”Tatskan” hätkähtämään. ”Nii?” Tatu kysyi lähes kiinnostuneena. Pete muljautti silmiään ja toisti vastauksetta jääneen kysymyksensä kolmannen kerran: ”
Niin että, johtuuks toi sun PMS-käyttäytyminen nyt siitä Sannasta?” Tatu katsahti Peteä laiskasti ja korjasi: ”Sannista. Ei.” Pete luovutti. Silloin harvoin, kun hänen yleensä niin hyväntuulinen ystävänsä sattui tuolle päälle, ei ollut toivoakaan, että normaali Tatu olisi palautunut takaisin, ennen kuin asia olisi tavalla tai toisella poissa päiväjärjestyksestä. Pete oli nyt kuitenkin tajunnut, että tästä Santusta kannatti pitää turpa pääasiassa kiinni, jos ei halunnut sitä suljettavan.
”Ihme neiti”, Pete ajatteli kyllästyneenä ja liittyi Tatun seuraksi viileään hiljaisuuteen.
Santeri ei puhunut suurin piirtein mitään enää koko loppupäivänä. Hän oli niin pettynyt hänen ja Tatun kohtaamisesta, tai oikeastaan Tatun reaktiosta. Tommin mielestä Tatu oli näyttänyt iloiselta ja yrittänyt tervehtiä Santeria takaisin, mutta hänen ystävänsä, Pete, oli juuri häirinnyt häntä. Santerille oli ”ihan sama”, mutta ei hän uskonut Tommia.
”Tatu oli varmaan kännissä eilen. Sit aamulla se heräs krapulassa, muisti mitä oli tehnyt ja oksens koko muiston vessanpönttöön. Ja huuhtoi mut siinä samalla viemäriin sen elämästä. Nice”, Santeri ajatteli katkerana. Miksi hän oli ollut niin typerä, että oli luullut, että the famous Tatu ”saan kaikki naiset” Huittinen ja hän voisivat olla mitään sen läheisempää kun saman koulun oppilaita?
Viimeinkin raastavan pitkä koulupäivä oli ohi. Santeri oli valmis myymään hippokampuksensa kupillisesta kuumaa kahvia ja kiihkeästä illasta historian kirjan kanssa. Niinpä hän sanoi huolestuneille ystävilleen pikaiset heipat ja lähti ripein askelin kävelemään kotiinsa. Noin puolessa välissä matkaa hän muisti tulleensa aamulla pyörällä, kirosi pari mummoa kumoon ja kääntyi takaisin koululle. Koulun pihalle päästyään hän katui sitä heti alkuunsa: Tatu käveli häntä kohti, eikä piiloutumisen mahdollisuutta ollut.
”Santtu! ... Santtu! ... Santtu,
odota!” Tatu aneli hädissään nähdessään vihaisen pojan pahoinpitelemässä pyöränsä lukkoa. Hänen hartain toiveensa oli toteutunut hänen nähdessään Santerin pyörätelineillä. Hän tosin olisi varmaan mennyt tämän kotiovelle asti pyytämään anteeksi, mutta näin asia oli paljon helpompi ja nopeampi hoitaa.
”Ai, nytkö mä en ookaan liian hissukka sun tuttavapiiriis, ku sun kaverit ei oo näkemässä?” Santeri sähähti saaden jopa aina niin itsevarman Tatun värähtämään. Hetken korealaissyntyinen lukiolainen aukoi suutaan kuin kuivan maan karppi, mutta sitten hän sai taas kielensä toimimaan. ”Hei, kyse ei
todellakaan ollut mistään sellasesta! Se vitun Pete vaan alko jotain säätää siinä just, ku olin sanomassa moi, ja sit mä missasin sen tilanteen... Arvaa huusinko mä sille, vittu se vihaa mua varmaan vieläkin...” Tatun selitys hiipui, ja hän jäi odottamaan iskua vasten kasvojaan. Santtu oli kuitenkin jättänyt raiskatun lukko-paran rauhaan ja kiinnittänyt kaiken huomionsa epätoivoiseen ihastukseensa.
”Ootsä tosissas..?” hän kuiskasi lähes kuuluvasti, mutta sai Tatun nostamaan toiveikkaan katseensa. Hän olisi voinut halata Santeria. Tämä uskoi häntä! Pete ei ollutkaan pilannut hänen ja kiehtovan suklaasilmän alkavaa ystävyyttä, hän saattaisi jopa kyetä antamaan dorkalle, huomionkipeälle duudsonilleen anteeksi... Tatu nyökkäsi ponnekkaasti ja henkäisi: ”Mulla ei oo hei mitään hävettävää siinä, että me ollaan kavereita. Oot loistotyyppi, arvaa vituttiko eilen, ku tajusin joskus kello kolme yöllä, etten ollu tajunnu kysyy sun mesee?!” Santtu piti hetken vakavaa naamaa saaden Tatun huolestumaan uudelleen, ettei Santeri enää uskoisikaan häntä, mutta sitten hänen söpöjä kasvojaan valaisi helpottunut hymy. ”No parempi ois niin olla. Ja mä muuten sain ihan saman kuningasajatuksen, tosin neljä tuntia sua aiemmin... Ja sä kiroilet ihan vitun paljon liikaa.” Tatu repesi nauruun, ja Santeri otti pyöränsä. Sitten he lähtivät kävelemään yhtä matkaa vilkkaasti jutellen.
Koulun pihalla seisoi Samia odotteleva Pete, joka katseli kulmat rypyssä kahta nauravaa hahmoa. Hän ei pitänyt Tatussa parina viime päivänä tapahtuneesta muutoksesta lainkaan, ja hän alkoi epäillä, että sen takana oli tuo tummahiuksinen poika, johon hänen paras ystävänsä tunsi jotain outoa vetoa.
”Vittu en tajuu sitä jätkää, ihme friikki”, Pete ajatteli juuri päätään pudistellen Tatusta, kun näki Santerin kaverin Tommin tulevan ulos koulun pääovista.
”Onks noi jotain kavereita?” kuului kantavalla, vähän haastavalla äänellä Tommin selän takaa. Tommi kyllä tunnisti äänen, sen verran usean matematiikantunnin ajan hän oli sitä saanut kuunnella, mutta hän ei voinut uskoa, että Pete Korhonen oli juuri
puhunut Tommi Asikaiselle. Vapaaehtoisesti. Hän kääntyi hitaasti ja katsoi aivan toiseen sosiaaliseen maailmaan kuuluvaa poikaa ihmetyksen vallassa. Hänen ilmeensä olisi ollut varmaan aikalailla samanlainen, vaikka itse Jeesus olisi seissyt siinä hänen edessään juttelemassa mukavia.
”Öö, en mä tiedä... Kai ne on. Ainaski ne oli eilen jotai jutellu”, Tommi vastasi vaaleanruskeahiuksiselle ja siniharmaasilmäiselle pojalle, jonka yllä oli tummanvihreä skottiruudullinen takki ja oikeassa kädessä roikkui hopeanharmaa-musta mopokypärä. Peten toinen kulma kohosi yllättyneesti – ilmeisesti Tatu ei ollut puhunut tapaamisesta mitään. ”Vai nii. No, ei voi mitään”, Pete vastasi kylmästi ja häipyi paikalta sanomatta enää mitään. Tommi heitti mielessään kolmikiloisen kivenmurikan tämän ylimielisesti nyökkyvään takaraivoon.
Sillä välin Tatu ja Santeri olivat jälleen päässeet Santerin kotikadulle, vaikka Santeri oli ehdottanut, että saattaisi tällä kertaa Tatun kotiin. Tatu oli kuitenkin kieltäytynyt hymyillen. Vähän matkan päässä Santerin kotiportilta tuli vastaan Santerin kahdeksanvuotias pikkuveli Timi Sammyn kanssa. ”Timppa, miks sulla on Samppa?” Tatu kysyi hämmästyneenä, koska yleensä kukaan ei halunnut eikä muiden tarvinnutkaan ulkoiluttaa berniä, sillä se oli Santerin koira, ja hän teki sen enemmän kuin mielellään. ”Suutuin äitille, ku se on ihan tyhmä”, pikkupoika murahti ja jatkoi matkaansa luomatta toista katsausta Tatuun. Santeri katseli hetken hämmentyneenä kiukuttelevan veljensä perään, mutta kohautti sitten hartioitaan. ”Älä välitä, se on aina vähän tollanen. Uhmaikä tai jotai”, hän sanoi Tatulle, jota kohtaus myös oli ihmetyttänyt. ”Ei sen kyllä silti ois tarvinnu mun koiraa pölliä...” Santeri mumisi, mikä sai jo Tatun nauramaan. ”Mitä se äitis sit ois voinu tehdä, ku toi pikkukaveri noin loukkaantunu?” hän kysäisi nauraen. ”Luultavasti sanonu, että ei voi kattoa Turtles-leffaa neljättä kertaa tän vuorokauden puolella”, Santeri virnisti ja Tatu hymyili. ”Mä tykkään lapsista, ne on niin vilpittömiä”, Tatu totesi yllättäen Santerin.
Nybergien portilla he pysähtyivät, ja hetken oli hiljaista. Santeri pyöritteli mielessään sanoja, jotka hänen teki kovasti mieli lausua ääneen, mutta hän pelkäsi niiden vastareaktiota. Sitten hän huomasi Tatun liikehtivään vähän lähteväiseen malliin ja päätti ottaa riskin. ”Onks sulla kiire?” Santeri kysäisi hymyillen, ja Tatu pudisti iloisesti yllättyneen näköisenä päätään. ”Haluisiksä tulla kattoo ton meidän talon sisäpuoltakin?” Santeri kysäisi sydän takoen. Sano kyllä, sano kyllä, SANO KYLLÄ.
Valitettavasti Tatu ei vastannut kyllä. ”Juu, ois tosi siistiä”, hän sen sijaan naurahti innokkaasti. Santerin olisi tehnyt mieli kirmata Kiinaan ja takaisin.
”No jes, tätä päivää en kyllä uskonu näkeväni... Tatu Huittinen tulee käymään mun kotona!” ajatteli Santeri ja yritti saada pulssinsa tasaantumaan. ”Juotsä kahvia? Mä oon riippuvainen. Pakko saada päivän kofeiinilataus”, hän jutteli. ”No kuka ei ois, ei lukiosta voi selvitä ilman kahvia”, Tatu päivitteli.
”Mä tykkään tästä sun huoneesta. Tää on kodikas”, Tatu kehaisi, kun he istuskelivat siveellisen vierekkäin Santerin sängyllä, ja Tatu katseli ympärilleen. ”No kiva, että ees joku. Äiti aina valittaa sotkusta, vaikka oikeesti sen sotkee Samppa enkä mä...” Santeri tilitti, ja Tatu nauroi. ”Niinii, kyl mä uskon sua”, poika heitti mustanruskeat silmät ilkikurisesti tuikkien. Santeri muksaisi Tatua käsivarteen, ja Tatu tönäisi takaisin. Santeri horjahti, mutta otti vasemmalla kädellään vastaan ja kosti töytäisyn entistä suuremmalla voimalla. Varautumaton Tatu meinasi lentää hyökkäyksen voimasta sängyn päädyn yli. ”Sä oot
niiiin kuollu”, hän uhkasi pahanilkisesti virnistäen ja loikkasi Santerin kimppuun.
Parinkymmenen minuutin kuluttua Santerin tyhjässä sängyssä makasi päällekkäin kaksi huohottavaa poikaa. Lakana, peitto ja tyynyt olivat lattialla sikin sokin mytyissä, ja Tatu oli voittanut Santerin. Nyt hän piteli Santeria ranteista ja makasi tämän päällä. ”Yrititsä muka päihittää mut, pätkä?” Tatu virnisteli kiusoittelevasti. Hän oli lukinnut Santerin kädet tämän pään yläpuolelle ja puristi polvillaan tämän jalkoja yhteen. Santerilla ei ollut mitään mahdollisuutta päästä irti. Ei asetelma häntä muuten haitannut, mutta hän pelkäsi, että jotain saattaisi alkaa
tapahtua...
”No mä mikään pätkä oo, oon sua vaan kolme senttiä lyhempi!” Santeri protestoi ärhäkästi yrittäen samalla rimpuilla itseään vapaaksi – turhaan. Tatu laski päätään alemmas ja katsoi silmät haastavasti kiiluen alistamaansa poikaa. ”Sä et mua painissa voita.” Santeri nielaisi. Tatu oli niin lähellä, että parin sentin päännytkäytyksellä he olisivat suudelleet. Hän taisteli halua vastaan, hän ei saisi kohottaa päätään... Sitten hän keksi juonen, jolla päihittäisi kukkoilevan kaverinsa. Hän lähti kohottamaan päätään, hyvin, hyvin vähän, ja sai liikkellään Tatun henkäisemään terävästi. Toinen poika ilmeisesti oli huomannut saman kuin Santerikin. Tatu oli niin yllättynyt, järkyttynyt
”- vai odottava?” Santeri mietti – ettei osannut yhtään odottaa voimakasta kierähdystä sivulle. Hetken ähinän jälkeen Tatu makasi kiikissä Santerin alla. ”Kukkokiekuu, Taateli”, Santeri irvaili. Lopulta hikiset ottelijat sopivat tasapelin, mutta kummankin ilmeestä näki, ettei mittelö loppuisi siihen. Santeri oli aivan haltioissaan. Painiskelu Tatun kanssa, varmaan jokaisen hänen märän unensa aihelma...
Illemmalla Tatu lähti. Hänellä oli ollut todella hauskaa, hauskempaa kuin yhdelläkään ryyppyreissulla Peten kanssa. Nuo kaksi, erottamattomat lapsuudenystävykset, olivat etääntyneet hälyttävän paljon, juominen oli lähes ainoa heitä nykyisin yhdistävä tekijä. Santeri ei juurikaan juonut, ei ainakaan humalaan asti, ja siitä oli parin viime kuukauden sekoilujen seurauksena tulossa Tatunkin alkoholinkäyttöihanne.
Kotimatkalla hän mietti kuumeisesti, mitä hänelle oikein oli tapahtumassa. Ensin omantunnontuskat Sannin sydämen särkemisestä, sitten yhtäkkinen polte tutustua Santeriin, tunne, että juuri Santerin seurassa hän sai olla enemmän oma itsensä kuin kenenkään muun. Peten seurassa hänen etenkin piti pitää roolia yllä, sillä Peten kunnioitus ja ystävyys ansaittiin kovuudella. Samin kanssa oli jo vähän aidompaa, mutta ei hän Samillekaan uskaltanut paljastaa mitään itsestään. Sonjalle piti aina uhota pikkuisen, sillä Sonja tuntui palvovan bad boyn piirteitä Tatussa, ja Tatuhan tunnetusti piti ihailusta ja huomiosta. Mutta Santeri... tuo viattoman ja kiltimmän oloinen poika oli saanut hänessä tiettyä suojeluvaistoa ja pehmeyttä esiin, ehkä sitä puolta, joka hänellä oli pinnassa, kun hän oli Nellan kanssa.
Santeri tuntui hyväksyvän hänet juuri sellaisena kuin hän oli, ja jos Tatu yritti vetää jonkin lukuisista rooleistaan päälle, Santeri huomasi sen heti ja joko hämmentyi tai viileni. Kaikkein hämmentävintä kuitenkin oli se, ettei Tatu tuntenut tarvetta esittää Santerille. Santerin vilpittömyys, tietynlainen viattomuus, lempeys, oikeudenmukaisuus ja iloisuus saivat hänet rentoutumaan enemmän kuin kukaan muu koskaan ennen. Tatun askeleet taukosivat hetkeksi, kun hän äkkiä tajusi jotain. Tuo kaikki, mitä hän oli juuri ajatellut Santerista ja tämän seurasta...
”Oon aina oottanu tyttöö, jolla ois samanlainen vaikutus. Oon uskonu, että saan kaipaamani syvällisen suhteen ja luottamuksen sit, ku tapaan tytön, jolle ykskään mun rooleista ei riitä, vaan se haluu mut sellasena ku mä oon. Voi Luoja..!” Hetken hänen sydämensä takoi astetta lujempaa, mutta heti perään Tatu tajusi vielä jotain muutakin: ajatuksen luoma mahdollisuus ei häirinnyt häntä lainkaan. Se päinvastoin sai hänet melkein hymyilemään.