Ikäraja: K-7 buahhahhah >8D
Genre: draama, romance. (kuinniinää on aina samat?
)
Yhteenveto: A S I A A N
A/N: Örhärh, nopea eteneminen on lahja. Toivottavasti tykkäätte kuitenkin
Kommenttia kiitoos. Ai niin, ja toivottavasti tää (n. nelisivuinen) riittää pituudeltaan
Täytyy kyllä myöntää etten mä ite kamalasti pidä tästä osasta. Siis tää kumminkin on hirveen lässy ja ähh, mutta en millään jaksa kirjottaa tätä uudestaan. AIGZ.
X”Haluisitsä nyt vaihtoehtosesti tulla meille?” Tatu kysyi hymyillen, kun he lähtivät yhtä mukaa koulusta tiistai-iltapäivänä. ”Kun mähän sillon Miettisen jälkeen lupasin kiittää sua kahveilla”, hän lisäsi hieman jännittyneenä. ”Joo, ois siistiä nähä sunkin talo näin päivänvalossa”, Santeri myöntyi mielellään. Hän oli itse asiassa joskus miettinyt, oliko Tatun mielestä tämän kodissa jotain vikaa tai noloa, kun hän ei koskaan ollut kutsunut Santeria sinne. Tietenkään Santeri ei kehdannut tunkeutua, mutta hän oli kutsusta enemmän kuin mielissään. Hän tapaisi uudestaan Tatun adoptioäidin Marian vähän miellyttävämmässä ja huomattavasti vähemmän kiusallisessa tilanteessa ja hänen siskonsa Nellan... Yhtäkkiä hän tajusi jotakin. ”Muute Tatu, sä et koskaan puhu sun isästä. Onks sun vanhemmat eronnu vai?” Santeri kysäisi varovasti. Hän toivoi, ettei ollut osunut kovin arkaan paikkaan. Tatun ilme tummui. ”En mä puhu siitä ku ei se jätkä ansaitse sitä.” Sitten hän huokaisi ja kertoi Santerille koko surullisen tarinan.
Santeri ei voinut uskoa, että joku voisi tehdä niin paskamaisesti sekä Marialle että Tatulle, tai ylipäätään yhtään kenellekään. Adoptoida nyt lapsi naisen kanssa, ja jättää sitten kumpikin yksin, kun he eniten tukea tarvitsivat! Kun Tatu kertoi Juhanista – hän ei kutsunut miestä edes isäkseen, koska hänen mielestään isäksi kutsutuksi tuleminen ansaittiin – hänen äänensä tihkui pelkkää halveksuntaa ja katkeruutta. Santeri tunsi valtavaa sääliä seitsemänvuotiasta pikku-Tatua kohtaan. Hän hipaisi pojan käsivartta. ”Sä et tosiaan mitään kevyttä koulua oo käyny.”
Tatusta oli hämmästyttävää, miten helppoa Santerille oli kertoa näinkin raskaasta asiasta. Hän oli arvannut tämän; Santerille hän pystyi avautumaan ja hän oppisi ajan myötä luottamaan vaikka henkensä tämän käsiin. Tatu hymyili. ”Mä en oo koskaan kertonu muille ku Sonjalle, edes Pete ja Sami ei tiedä koko tarinaa.” Se oli totta – pojat eivät olleet kyselleet enää mitää sen jälkeen, kun Tatu oli tokaissut kylmästi, että hänen isänsä oli häipynyt ja hyljännyt hänet. Santeri oli otettu. ”No mä en todellakaan kerro kellekään, mut sori mä en oikein osaa sanoo tohon mitään ku oon nii järkyttyny. Miten kukaan voi tehä tollasta, toihan on siis ihan sairasta... Korealaisparat ku saivat sen riesakseen, toivottavasti ampuivat sen Pohjois-Korean puolelle”, hän tilitti vimmastuneena. Tatu ei ansainnut tuollaista – kukaan ei ansainnut, mutta ei ainakaan Tatu. Santeri toivoi, ettei koskaan eksyisi Koreaan, koska muuten jokaiselle vastaantulevalle länsimaalaiselle miehelle saattaisi käydä köpelösti. Tatu hymyili huvittuneesti Santerin uhoamiselle. Hän päätti koskaan olla suututtamatta Santeria, koska ei halunnut tulla ammutuksi Pohjois-Koreaan.
Tatu oli pohtinut tunteitaan Santeria kohtaan jo kaksi kokonaista yötä, ja alkoi menetettyjen yöunien hinnalla olla aika sujut vastapaljastuneen homoutensa kanssa. Hän ei enää hävennyt sitä, kun Santeri sai hänen sydämensä lyömään hieman kiivaammin tai sitä, että Santerin ajatteleminen sai hymyn kirpoamaan väkistenkin hänen huulilleen eikä sitä, että kaikki Santeriin liittyvät tunteet korostuivat tuhatkertaisiksi. Jos joku joskus uskaltaisi loukata tai satuttaa Santeria, hän ei todellakaan vastaisi teoistaan.
Hän pelkäsi jo valmiiksi Peten puolesta, kun poika joutuisi hänen hampaisiinsa kommentoituaan Santeria ja hänen ystäväpiiriään. He eivät olleet puhuneet mitään edellisiltapäivän välikohtauksen jälkeen, sillä koulussakin Tatu oli pitänyt jäätävää hiljaisuutta yllä silloin, kun ei ollut onnistunut välttelemään törkeää ystäväänsä. Oli Pete jotain yrittänyt sanoa, mutta se oli liittynyt käsipalloharjoituksiin tai johonkin muuhun yhtä asiaankuuluvaan – anteeksipyyntöä tai mitään minkäänlaista katumusta osoittavaa ei viileän hyvännäköisen mopopojan suusta ollut ainakaan vielä kuulunut, eikä Tatu sitä kyllä ihmetellytkään. Itse asiassa, jos Pete olisi tullut häneltä anteeksi pyytämään, Tatu olisi saattanut lentää perseelleen silkasta hämmästyksestä.
Siltikin Tatu kihisi raivosta. Mikä oikeus Petellä muka oli tulla arvostelemaan muita ihmisiä sillä tavalla?! Hän ei itse ollut sen parempi – itse asiassa hän oli Santeriin verrattuna moraalisesti ja eettisesti hyvin paljon huonompi ihminen! Eikä hän edes tuntenut Santeria, miten hän saattoi sanoa hänestä niin törkeästi typerien juorujen ja ennakkoluulojen perusteella... ”Tatu, mikä sulla on? Sä näytät kauheen vihaselta”, hänen vierellään kävelevä Santeri huolehti. Hän pelkäsi yhä loukanneensa Tatua kyselemällä tämän isästä. ”Eiku aattelin vaan Petee, et miten mä tapan sen. En osaa päättää kirveen ja lekan välillä”, Tatu mutisi myrkyllisesti.
”Hei et oikeesti mee nuijii sitä mun takia, ei se mitää. Eihän se ees tunne mua ni kai se voi sillee sanoo”, Santeri säikähti. Hän kyllä tiesi, ettei Tatu ollut väkivaltainen, mutta tämä kuulosti aidosti raivostuneelta. Toisaalta Santeria hymyilytti. Tatu oli siis hänen puolestaan valmis hakkaamaan kolmanneksi parhaan kaverinsa?
Santerin helpotukseksi Tatu virnisti. ”No en en, mut kyl mä sen kanssa vähä juttelen”, hän lupasi uhoa uhkuen. Santeria nauratti. ”Joo, no senkun.” He kävelivät hetken hiljaisuuden vallassa, kunnes Tatu äkkiä pysähtyi. ”No ni, tässä mä asun”, hän ilmoitti. Santeri ei ajatuksiltaan ollut edes huomannut heidän saapuneen kertaalleen tutun talon kohdalle. ”Lets kou insaid, mister”, Tatu kehotti kauniisti sanottuna särmikkäällä englannilla.
Huittisten talo oli sisältä aivan yhtä upea kuin ulkoakin. Lattiaa peitti vaalea laminaatti ja siellä oli siistiä ja kodikasta. Keittiö oli valoisa ja keväiseen puutarhaan antavan suuren ikkunan ääressä oli ainakin kuusi henkeä ääreensä vetävä punertava puinen ruokapöytä. Tatu kehotti Santeria istuutumaan siksi aikaa kun hän keittäisi kahvia. Pian pojat istuivat toisiaan vastapäätä Tatun keittämää kahvia hörppien. ”Sä keität hirmu hyvää kahvia”, Santeri kehaisi totuudenmukaisesti.
”Eiks äitis ja siskos oo kotona?” Santeri kysyi heidän hetken keskusteltuaan. Tatu pudisti päätään ja kahvinsa nielaistuaan selitti: ”Äiti tulee vasta kohta töistä ja se hakee kotimatkallaan Nellan iltapäiväkerhosta.” Santeri nyökkäsi. Hän halusi kovasti tavata Tatun perheen, sillä puolentoista viikon takaisen juttutuokion perusteella Maria Huittinen oli vaikuttanut erittäin mukavalta ja sydämelliseltä naiselta.
Elli-Noora ja Tatu olivat jutelleet vain vähän, kun Tatu oli ollut Santerin luona. Santerin äiti oli kuitenkin kehunut Tatua mukavaksi ja fiksuksi pojaksi ja antanut heille siunauksensa – ikään kuin Santeri muka sellaisia kaipailisi, kuten poika oli äidilleen kyrsiintyneenä huomauttanutkin. Hän oli kuitenkin ollut enemmän kuin kiitollinen, kun hänen rakas äitimuorinsa oli tajunnut pitää suunsa kerrankin kiinni. Santerin kolmesta sisaruksesta Tatu oli nähnyt vain Timin, johon poika oli ihastunut heti. Santerista Timi oli lähinnä rasittava, mutta Tatu ja kakkosluokkalainen äkäpussi tulivat hämmästyttävän hyvin toimeen. ”Mä voin myydä sen sulle”, Santeri oli ehdottanut toiveikkaasti, mutta Tatu oli nauraen kieltäytynyt kunniasta. ”Ei kiitti, mulla on jo Nella.”
Mari ja Arttu eivät kumpikaan enää asuneet kotona, koska Mari oli kaksikymmentäviisi ja Arttukin jo kaksikymmentäkaksi vuotta. He opiskelivat kaupungissa, Mari vähän yli sadan kilometrin päässä, missä Sonjakin asui, ja Arttu pääkaupunkiseudulla. Siksi hän kävikin heillä vain noin kerran kuukaudessa. Silloinkin hän lähinnä tappeli vanhempiensa kanssa ja aiheutti kireän tunnelman. Hänen lähdettyään kaikki palautui normaaliksi, mutta silti vanhemmat aina odottivat vanhimman poikansa vierailua.
Marin ja Santerin välit olivat hyvät ja he olivat ihan läheisiäkin, läheisimpiä sisarusten joukosta. Santeri yritti aina selittää Marille, mitä hänen poikaystävänsä päässä liikkui, kun Mari ei itse naisen logiikalla tajunnut. Mari ei tiennyt Santerin homoudesta, mutta oli kyllä pistänyt merkille, etteivät 16-vuotiasta velipoikaa naiset kiinnostaneet – eivät koskaan olleet. Artun ja Santerin välit olivat viileän asialliset. Veljellisintä, mitä he tekivät, oli se, kun Arttu kiusasi Santeria tytöistä. Santeri odotti vesi kielellä sitä päivää, jona hän sanoisi: ”Sorry bro’, I’m gay.”
Juuri kun Santeri ja Tatu olivat saaneet kahvinsa juotua, ovi kävi ja pieni tyttö selitti jotain hyvin kiivaaseen tahtiin. ”Ihan selvästi sun sisko”, Santeri virnisti Tatulle. ”No mitenni?” tämä kysäisi hölmistyneenä. ”No ihan sama tahti ku selität, päläpäläpäläpälä”, Santeri nauroi ja Tatu näytti tälle kieltä. Pehmeää, notkean näköistä kieltä...
”No moi!” Maria Huittinen tervehti tullessaan suoran eteiskäytävän päässä sijaitsevaan keittiöön kahden suuren ruokasäkin kanssa. ”Nytkö sinä ja Tatuskakin olette sitten ystävystyneet? Tai sitten viimeksi kysyessäni olit niin humalassa, ettet muistanut, kuka poikani on”, Mari kysyi huvittuneena muistellen Santerin ”emme me itse asiassa ole edes kavereita” -mutinaa. ”No ollaan me nyt, mut ei me sillon oltu, enkä mä ollu humalassa... pahasti”, Santeri virnisti viattomasti. Hän jutteli hetken Tatun äidin kanssa, mutta sitten kärsimätön Tatu kiskoi hänet mukanaan eteiskäytävän vasemmalla puolella sijaitsevaan huoneeseensa. Vieressä oli Nellan huone.
”Sori tää ei oo missään priimakunnossa, vaikka kyl mä eilen vähä siivosin ku keksin kuttuu sut meille”, Tatu hymyili ja heilautti kättään lattian suuntaan. Santeria nauratti, sillä huone oli aivan Tatun näköinen – ja hänen silmissään aivan yhtä sekaisin kuin se viimeksi hänen siellä käydessään oli ollut. Lattialla lojui yhä siellä täällä yksinäisiä paitoja ja sukkia.
”Toivottavasti ei samat yksilöt kuin päiviä sitten”, Santeri ajatteli huvittuneena. Koulukirjat olivat arvoisellaan paikalla pölyisessä nurkassa, eikä koulupöydällä oltu läksyjä tehty ainakaan viimeisen kahden viikon aikana, sillä se oli ääriään myöten täynnä sekalaisia papereita ja muuta roinaa.
Pojat istahtivat petaamattomalle sängylle ja jutustelivat jotain. Juuri kun Santeri oli kertomassa hänen, Tommin, Eliaksen ja Elinin viimekesäisestä festarimatkasta, hän huomasi ilkeän virneen, joka viipyili Tatun pehmeillä huulilla. ”Se meidän teltta vuoti ku seula ja sit... mitä?” hän keskeytti tarinansa. Tatun virne muuttui virnistykseksi, ja ilman mitään ennakkovaroitusta hän loikkasi Santerin kimppuun.
”Mä en suostu häviimään painissa alimitotetulle huijarille!” Tatu ilmoitti hyökättyään Santerin päälle. He aloittivat uudestaan tasaväkisen kamppailunsa, joka oli jäänyt Santerin luona kesken. Santeri nautti tilanteesta, vaikkei voinutkaan olla ihmettelemättä asetelmaa. Tatu siis tiesi hänen olevan homo, mutta halusi silti painia hänen kanssaan? No, se ei voinut olla kovin huono juttu. Se taas puolestaan oli hirvittävän huono juttu, että kumpikin poika oli periksi antamaton jääräpää, eivätkä he ikinä halunneet luovuttaa ensimmäisenä. Kumpikaan ei oikein päässyt voitollekaan, koska vaikka Tatu oli fyysisesti vahvempi kuin Santeri, niin tämä oli Tatua ovelampi.
Puolen tunnin paini päättyi jälleen samaan asetelmaan kuin viimeksikin – Santeri oli jäänyt alakynteen ja huohottava Tatu makasi hänen päällään. ”Joko myönnät tappios?” hän penäsi, mutta Santeri ravisti päätään. ”En varmasti, koska sit sun ego paisuu näääääääin isoks – ” Santeri yritti levittää käsiään tehosteeksi, mutta Tatun rautainen ote ei hellittänyt. ”Pidätsä mua noin tyhmänä?” tämä irvaili alistamalleen ketulle. ”Huijasinhan mä sua viimekskin”, Santeri huomautti omahyväinen hymy kasvoillaan. Tatun silmät kaventuivat ovelan hymyn hiipiessä tämän huulille. ”Joo niin teit, siitä pisteet sulle. Mut mä en mee toista kertaa samaan lankaan”, Tatu ilmoitti ja kumartui hieman lähemmäs Santerin kasvoja tuijottaen tiiviisti tämän tummiin silmiin.
Santeri kohotti toista kulmaansa haastavasti. ”Etkö?” hän varmisti epäsanttumaisen flirttaileva pilke silmäkulmassaan. Hän kohotti päätään kokeilevasti. Pojat tunsivat toistensa poukkoilevat sydämenlyönnit. ”En”, Tatu vahvisti ja laski päätään vielä muutaman sentin. Sen seurauksena heidän huulensa osuivat yhteen. Santerilta oli mennä taju. Tatu suuteli häntä!
Santerin huulet olivat pehmeät ja makeat, kun Tatu laski omansa varovasti niiden päälle. Hän tunsi vastauksen eleeseensä ja huokaisi mielessään helpotuksesta. Hän ei ollut tulkinnut heidän keskusteluaan lenkkipolulla väärin. Lisäksi Sonja oli ilmeisesti ollut oikeassa.
”Pitää ostaa hänelle jotain kivaa”, Tatu muistutti itseään suudellessaan Santeria. Hän painautui intohimoisemmin toista poikaa vasten ja löysäsi otettaan tämän ranteista. Lopulta hän päästi kokonaan irti ja antoi käsiensä vaellella Santerin pörröisenruskean tukan seassa. Kohta hän tunsi Santerin melko suuret kädet selällään ja huokaisi.
Paini oli nyt vaihtunut intohimoiseen kielten kamppailuun. Santeri ei itse edes huomioinut kyyneltä, joka tipahti hänen sulkeutuneen silmänsä kulmasta, mutta Tatu pisti sen merkille ja katkaisi suudelman raskaasti hengittäen. ”Santtu, sä itket! Oonks mä niin kauhee vai?” hän kysyi hämmentyneenä, vaikkei tarkoittanutkaan viimeistä. Santeri irrotti Tatun selkää hieroneen kätensä ja pyyhkäisi märän tipan poskeltaan hymyillen. ”No et tietenkään! Tää on vaan sitä... Ähh, tää on pitkä juttu.” Hän kömpi istualleen Tatun sängylle ja Tatu kapusi hänen viereensä. Hän katsoi pelokkaasti Santeria peläten kuulevansa jonkin kauhean tarinan, jonka johdosta he eivät voisi koskaan olla yhdessä, ja hän joutuisi pettymään taas kerran.
”No, jos et oo sattunu huomaamaan, ni mä tykkään susta”, hän aloitti. Tatu hymyili onnellisena. ”Kyl mä huomasin, ja sit mä huomasin senkin, et mä tykkään susta kans, mut puhutaan siitä kohta.” Santeri nyökkäsi ja jatkoi. ”No, mä oon tykänny susta seiskaluokalta asti... melkein siitä ekasta päivästä lähtien”, hän tunnusti vuosia sisällään pitämän asian. ”SEISKALTA?!” Tatu älähti eikä kyennyt peittämään hämmästystään. Miten hän ei ollut tajunnut mitään? ”Njuu, tuotahh, joo”, Santeri ähki vähän vaivaantuneena. ”Ja kieltämättä on joskus ollu aika masokistista kattoo sun elämänmenoo vierestä...” hän sanoi vähän alakuloisesti hymyillen. Kaikki Tatun tyttöystävät, ihailijat, hyväksikäyttäjät, juopposeikkailut, paskanpuhujat... Santeri tunsi nuo kaikki, koska kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota eikä siksi välittänyt, tajusiko tai kuuliko hän jotain vai ei.
”Mä oon niin pahoillani...” Tatu henkäisi järkyttyneenä. Hän ei ollut koskaan tullut edes ajatelleeksi, että joku aivan vieras ihminenkin voisi kärsiä hänen edesottamuksistaan. Santeri naurahti: ”Ai miks muka? Ethän sä voinu tietää et joku ’no-lifer lukutoukka, jonka ystävät on säälittäviä’ tykkää susta. Kuitenkin, tää on nyt vähä niinku sellanen dream come true, ja siks mä itken.” Tatu mutristi suutaan Pete-lainaukselle, muttei sanonut siihen mitään. ”Niin no, en kai mä... Mäkin aina huomasin sut, oon jo pitkään aatellu et oot kamalan kiehtova tyyppi, mut sit en jotenki oo kehdannu tulla tekemään tuttavuutta...” Tatu kertoi, ja Santeri tyrskähti. ”Ai sä et oo kehdannu? No huhhuh, kaikki ei uskois jos kuulis!”
He keskustelivat yli tunnin siitä, millaista oli olla homo, miten he olivat ihastuneet toisiinsa, mitä he tekisivät seuraavaksi. Santeri halusi ehdottomasti olla avoimesti yhdessä, mutta Tatu oli vielä epävarma uudesta identiteetistään. ”Mä en tiiä kestänks mä sitä kritiikkiä joka me kohdataan”, hän huokaisi väsyneenä. Hän oli aina ollut huono siinä, koska häntä oli kohdeltu niin julmasti päiväkodissa ja ensimmäisinä kouluvuosina. Santeri kohotti toista kulmaansa tyytymättömänä ja kysyi: ”No kai sä haluut ees olla yhdessä mun kaa?” Tatu kohotti katseensa salamannopeasti Santeriin ja henkäisi: ”Totta kai! Toivottavasti sä et nyt luule, että susta tulee vaan yks nimi mun seurustelukumppanien nolottavan pitkään listaan, koska niin ei todellakaan käy! Mä tiesin jo sillon torstaina ku me juteltiin kunnolla ekan kerran, että sä oot jotain erityistä... Sit mä tajusin, että mä voin oppia luottamaan suhun, ja sit mä tajusin olevani ihastunu suhun...”
Nyt kun mietti, niin kaikki oli oikeasti käynyt todella nopeasti. Vain jokusen päivän tutustuttuaan he olivat tunteneet aivan uniikkia yhteyttä. Tuntui kliseisesti siltä kuin he olisivat tunteneet aina. Kun Santeri oli seitsemännellä luokalla ihastunut hyvännäköiseen, itsevarmaan ja haasteelliseen Tatuun, hän ei ollut koskaan edes kuvitellut, että heistä voisi oikeasti tullakin jotain. Hän oli ihannoinut Tatua niin kuin julkkista, etäältä ja turvassa. Jollain asteella hän oli pelännyt, että jos hän joskus pääsisi lähemmäs poikaa, hänen käsityksensä tästä osoittautuisikin aivan vääräksi – että Tatu olisikin oikeasti se täysi kusipää, jollaisena moni häntä piti.
”No mä toivon, ja uskonkin ettei niin käy. Ja totta kai me mennään siinä aikataulussa joka molemmille sopii, meillä ei oo mikään kiire”, Santeri rauhoitteli. Tatu rentoutui, tuo kuulosti loistavalta. ”Loistavaa”, hän kuiskasikin, käheästi, ja kumartui lähemmäs Santeria. He olivat niin uppoutuneet toiseen suudelmaansa, etteivät kuulleet lainkaan, kuinka ovi aukesi ja joku pysähtyi ovenrakoon.
