Kirjoittaja Aihe: Enemmän kuin ystäväni - Kolmas luku 17.7 (James/Sirius, fluff, drama, K-11)  (Luettu 2535 kertaa)

Kathy

  • ***
  • Viestejä: 41
Enemmän kuin ystäväni
Kirjoittaja: Kathy
Paritus: Sirius/James
Tyylilaji: fluff, drama, romance
Ikäraja: K-11
Yhteenveto: On Siriuksen ja Jamesin kuudennen ja seitsemännen luokan välinen kesäloma. Kaikenlaista hauskaa - ja ei niin hauskaa - tapahtuu.
Vastuuvapaus: Kaikki minkä tunnistatte kuuluvan Rowlingille, kuuluu hänelle.
A/N: Otsikko ei ole mikään kekseliäin, mutta koittakaa kestää  :)


”Hyvää kesäloman ensimmäistä päivää, Sirius”, James kuiskaa korvaani. Hänen kuiskauksensa kutittelee korvaani ja käännän kasvoni häneen päin. Hän makaa aivan kiinni minussa. Mutta pakkohan hänen on, muutenhan hän putoaisi. Sänky on tarkoitettu vain yhdelle hengelle.

”Samoin, James”, vastaan hieman aamukäheällä äänellä ja suutelen häntä hellästi. James virnistää ja nousee mielestäni aika äkisti istumaan sängyllä. Samassa minäkin kuulen askeleita viereisestä huoneesta, Jamesin vanhempien makuuhuoneesta. Minäkin nousen istualleni.

James pomppaa ripeästi ylös sängystä ja sekoittaa leikkisästi nopealla liikkeellä hiukseni. Sitten hän pujahtaa nopeasti huoneestani sulkien oven perässään. Kuulen pian myös hänen oman huoneensa oven sulkeutuvan porrastasanteen vastakkaisella puolella.

Jään istumaan sängylleni hiukset sekaisin ja hymyillen raukeasti. Hetken päästä huoneeni ovea raotetaan ja Jamesin isä kurkkaa huoneeseen.

”Olethan sinä hereillä, olin kuulevinani jotakin ääniä”, hän hymyilee, ”Taidan mennä herättämään Jamesinkin, ei kannata nukkua liian myöhään, päivä menee silloin hukkaan!” Herra Potter lähtee naureskellen Jamesin huoneen suuntaan. Pyyhkäisen lopulta hiukseni pois naamalta.

Naureskelen mielessäni. Kömmin sängystä ja otan lattialta vaatteeni. Huomaan myös Jamesin farkkujen ja t-paidan jääneen minun huoneeni lattialle. Mutta tuskin herra Potter huomasi sitä, sillä käytämme Jamesin kanssa melko samantyylisiä vaatteita. Hän varmasti luuli niitä minun vaatteikseni. Onhan se enemmänkin minun kuin Jamesin tyylistä ripotella vaatteita pitkin huonetta... James on siistimpi, hän laittaa vaatteet sentään aina tuolille.

Näen Jamesin uudelleen alakerran keittiössä, jonne minä saavun hieman ennen häntä. Rouva Potter on jo lähtenyt aikaisin töihin, ja hän on kattanut pöytään valmiiksi aamiaisen meille muille. Istahdan vakiopaikalleni ja kaadan kahvia itselleni sekä Jamesille, joka saapuu juuri silloin keittiöön. James istuu minun viereeni ja kysyy:

”Mitäs tänään?”

Minä virnistelen ensin, mutta sanon sitten:

”Huispausta. Pyydetään Remus ja Peter mukaan.”

James rypistää hieman otsaansa, mutta hänen äänensä on leikkisä:

”Luulin että minä olen se, joka on hulluna huispaukseen, mutta se oletkin sinä, joka haluat heti loman ensimmäisenä päivänä rynnätä pelaamaan sitä... Ajattelin että olisit halunnut olla tänään kahden minun kanssani. Kerrankin rauhassa.”

”Hmm. Olet oikeassa. Ei pyydetä Remusta eikä Peteriä. Ollaan vaan kaksin”, sanon hymyillen.

Herra Potter saapuu viimein keittiöön työvaatteissaan. Hänellä on kiire, sillä hän on taas nukkunut kauemmin kuin piti – ja hän kehtaa vielä väittää että me muka nukumme liian myöhään! Hän nappaa vain paahtoleivän pöydästä, toivottaa meille hauskaa päivää ja kaikkoontuu vaimeasti poksahtaen.

”Mitähän hän sanoisi?” kysyn samalla kun pureskelen omaa paahtoleipääni. ”Meistä?”

Jamesin kasvoilla risteilee ristiriitaisia tunteita.

”En tiedä... Ehkei hän välittäisi. Tai ehkä ei ole kuitenkaan paras idea kertoa. Ainakaan vielä”, hän mutisee lempeästi ja kumartuu lähemmäs suutelemaan minua. Mutta hän kavahtaa nopeasti taaksepäin, ”Yh, Sirius, ällöttävää!”

Maiskuttelen muussaantunutta paahtoleipää suu auki vain kiusatakseni häntä. James tönäisee minua käteen ja minä nauran.

Aamiaisen jälkeen mietimme yhdessä mihin lähtisimme. Viistokuja on liian täynnä ihmisiä. Kolme luudanvartta samaten. Ei, me haluamme jonnekin missä saamme kerrankin olla kuin haluamme. Jästimaailma on paras vaihtoehto.

”Muistatko sen hauskan paikan, sen vuoriston ja sitä ympäröivän metsän, tuolla pohjoisemmassa?” kysyn.

Jamesin silmiin ilmestyy samanlainen innostunut kiilto kuin omissanikin varmasti on. Hän nyökkää hymyillen ilkikurisesti.

”Sen jästien retkeilyalueen? Muistan tietysti, miten voisinkaan unohtaa! Remus suuttui kun pelottelimme jästejä hirvenä ja koirana... Peterkin yritti samaa mutta... rotta mikä rotta. Lyön vetoa että Kuutamoa vain harmitti kun ei itse päässyt mukaan hupiin.”

Nauramme muistollemme ja päätämme yksimielisesti lähteä luonnon ääreen. Otamme molemmat vain taikasauvan taskuumme ja käännähdämme kannoillamme. Hetken epämiellyttävä, puristava tunne, ja samassa huomaan seisovani vuoren korkeimmalla huipulla, josta avautuva maisema on mitä kaunein. Joki mutkittelee jossakin alhaalla kimmeltäen auringossa, ja laaja metsäalue levittäytyy vuorten juurille. Näen muutaman ohuen savupatsaan nousevan puiden ylle. Jästit varmaan paistavat ruokaa nuotiolla, niin olen kuullut niiden tekevän retkillään.

”Sirius”, Jamesin ääni kuiskaa aivan korvani vieressä ja säpsähdän. En ollut ehtinyt huomata hänen vielä ilmiintyneen.

Käännyn häneen päin.

”Upeaa, eikö?” kysyn, mutta James katselee vain minua poissaolevana. Pyörittelen silmiäni, ”James, ketään kotona?”

”Mitäh?” James tarkentaa katseensa silmiini.

”Ei mitään”, sanon ja suutelen häntä. Tuijottelemme toisiamme silmiin pitkän tovin, ja pörrötän samalla Jamesin hiuksia toisella kädelläni. Ihan kuin ne eivät muutenkin olisi jo tarpeeksi sekaisin.

Hetken päästä saamme silmämme irti toisistamme ja minä etsin katseellani jästien leirialueen. Se näkyy sijaitsevan vastakkaisen vuoren rinteellä muutaman kilometrin päässä meistä. Osoitan sen Jamesille ja hän virnistää.

Lähdemme hölkkäämään leirialueen suuntaan. Huomaan maan alkavan viettää rajusti alaspäin edessäni ja lopulta loikkaan ilmaan ja pinnistän tahdonvoimani... Ja laskeudun maahan neljälle tassulle ja huomaan olevani monin kerroin matalammalla kuin yleensä.

James nauraa minulle, mutta kiihdytän vauhtini niin että hän jää jälkeen. Nautin vauhdin huumasta. Koirana olemisessa se on yksi parhaista puolista. Pääsee juoksemaan paljon kovempaa. Vaikka eihän se luudanvarrelle vedäkään vertoja...

Pian kuulen takaani töminää ja ryskettä, kun suuri uroshirvi juoksee minut kiinni ja kaataa mennessään muutaman pienen puunalun.

Tulemme liian pian leirialueen reunaan. James jää puiden suojiin katselemaan jästejä, mutta minä kuljen suoraan telttarivistöjen ohi kohti keskellä olevaa nuotiopaikkaa, jossa istuu perhe paistamassa ruokaa. Lähestyn varovasti hieman muista erossa olevaa lasta, joka leikkii pehmoleluillaan teltan suuaukon edessä. Pääsen metrin päähän lapsesta ennen kuin hän huomaa minut. Hän kääntyy katsomaan minua ja iloinen ilme kohoaa hänen kasvoilleen. Arvelen lapsen olevan noin seitsemänvuotias. Minä peräännyn hänestä, kun hän alkaa kävellä minua kohti tarkoituksenaan todennäköisesti rutistaa minut syleilyynsä.

Silloin hänen äitinsä katsahtaa meidän suuntaamme.

”Jenny, tule pois sen koiran luota!” äiti huutaa tytölle, ”Jenny! Mistä se oikein tänne ilmestyi? Kevin!”

Naisen aviomies tulee paikalle ja tajuaa minut. Hän näyttää yllättyneeltä, mutta rypistää otsaansa.

”Jenny, tule tänne”, hänkin käskee tyttöä. Ehkä minä sitten näytän vaaralliselta koirana.

Minua naurattaa. Käyttäydynkö minä muka uhkaavasti tyttöä kohtaan? Kävelen lähemmäs nuotiopaikkaa, mistä vanhemmat eivät pidä. He katsahtavat minuun ja sitten toisiinsa.

”Onkohan tuo jonkun leiriläisen koira?” nainen kysyy mieheltään epäluuloisena, ”En kyllä ole nähnyt sitä aiemmin.”

Mies, Kevin, tarkkailee aikomuksiani.

”Näyttää kyllä aikalailla sudelta... Ei kai se vaan...?”

”Älä hölmöile, kyllä se koira on... Villikoira ehkä? Mutta sillähän voi olla vaikka mitä tauteja!”, nainen henkäisee.

Minä nauran. Paitsi että se ei onnistu ihan samalla tavalla kuin ihmisiltä. Haukahtelen epämääräisesti, ja siitä vanhemmat säikähtävät lisää.

”Se aikoo hyökätä!” nainen kauhistuu.

Mielessäni käy, että nämä jästit ole kovinkaan taitavia koirien elekielen tulkitsemisessa. Hän ei kuitenkaan ehdi tehdä mitään muuta, kuin tarrata miestään ja vieressä seisovaa lastaan kädestä, kun minä olen jo juossut nuotion vieressä olevalle pöydälle ja napannut suuhuni paketin paistettavaksi tarkoitettuja makkaroita.

Nainen kiljahtaa vaimeasti ja mies huudahtaa:

”HEI!”

Mutta olen jo kaukana leirialueen reunalla ja juoksen minkä jaloistani pääsen. Kuulen hetken päästä Jamesin tulevan perässäni. Juoksemme kilometrin tai parin verran, kunnes päätän että nyt riittää, ja lysähdän maahan sylkäisten makkarapaketin suustani. James juoksee ohitseni, mutta kuulen kuinka hän hidastaa vauhtinsa kävelyksi ja lopulta pysähtyy. Hetken ajan on hiljaista, sitten kuulen kuinka kahden tennarin askelen äänet lähestyvät minua.

”Hyvä homma, Sirius!” James nauraa ja nappaa makkarat maasta. Hän pyyhkii paketin hihaansa – siinä taitaa olla minun kuolaani – ja istuu kannolle metrin päähän minusta. Minä katselen häntä pää kallellaan kuin utelias koira – mikä kai sitten olenkin. James nauraa.

”Sirius etkö viitsisi...?” hän pyytää ärtymystä äänessään. Minä vain tuijotan häntä, avaan suuni ja roikotan kieltäni. James tuhahtaa kärsimättömästi.

”Haluan Siriukseni takaisin!”

No, kun kerta haluat noin kovasti.

”Kelpaako?” kysyn häneltä noustuani seisomaan normaaliin pituuteeni ja pyyhittyäni roskat vaatteistani. James hymyilee jo tyytyväisemmän näköisenä. Lähestyn häntä ja kumarrun hänen ylleen.

”Näytänkö minä oikeasti vaaralliselta koirana?” kysyn myrtynyttä äänensävyä tavoitellen, ”Kukaan ei koskaan silitä minua!”

”Silityksiäkö kaipaat?” James hymähtää ja taputtaa minua päälaelle kuin koiraa, ”Voi pientä”, hän kiusoittelee.

”Hiljaa!” käsken muka suutuksissani ja kaadan hänet maahan. Makkarapaketti lentää metrin päähän pusikkoon. James katsoo minua kulmat koholla.

”Mitä sitten?”

Minä kumarrun hänen ylleen ja kasvomme melkein koskettavat toisiaan. Suutelen häntä rajusti ja hän vastaa yhtä kiihkeästi. Hetken ajan unohdan missä olemme. Sitten kuulemme yllättäen ääntä muutaman metrin päästä polulta. Jäämme makaamaan paikoillemme ja kuuntelemme tarkasti. Olen tyytyväinen siitä, että polun ja meidän olinpaikkamme välissä kasvaa runsaasti pensaita.

”Joo, sitä minäkin vähän olen miettinyt... Niin... Aivan, kyllä...Olinkin juuri sanomassa...”

Mies pitää välillä taukoja, kunnes puhuu taas. Kuin hän puhuisi jollekin, jonka vastauksen vain hän kuulee. Lopulta hänen äänensä loittonee kunnes katoaa kokonaan. Katson Jamesia ihmeissäni ja hän katsoo minua yhtä ihmeissään.
.
”Onkohan jästeillä useinkin tapana puhella itsekseen? Aika kummaa porukkaa”, naureskelen ja James on samaa mieltä.

Loikoiltuamme vielä hetken maassa nousemme ylös ja kaikkoonnumme. Makkarapaketti jää koskemattomana pusikkoon.

Ilmiinnymme kotimme takapihalle. Jamesin äiti on jo palannut töistä. Hänellä on todella lyhyet työpäivät, tiedä sitten miksi. Hän seisoo puutarhan keskellä ja heiluttelee sauvaansa, jolloin rikkaruohot kitkeytyvät kukkapenkeistä. Tervehdimme häntä ja menemme sisälle taloon.

”Sirius, tiedätkö”, James sanoo kun nousemme portaita toiseen kerrokseen, ”Oli oikeastaan aika ilkeää varastaa ne makkarat, ja jättää paketti sitten puskaan. Mistä ne jästit nyt saavat lounaan?”

”Mitä, milloin sinä olet omantunnon hankkinut?” hämmästelen leikkisästi, ”Sehän oli vain hauskaa. Eivät ne varmaankaan nälkään kuole.”

Menemme tällä kertaa Jamesin huoneeseen. Hänen huoneensa seinät ovat täynnä huispausjulisteita. Hänen huoneensa on aina siistimpi kuin minun, vaikkei sekään tunnu riittävän rouva Potterille, joka on minusta melkein siivouspakkomielteinen. Minua hän ei osaa kuitenkaan komentaa niin kuin Jamesia, minkä luulen johtuvan siitä, ettei hän pidä minua vielä poikanaan.

James ehdottaa erää räjähtävää näpäystä. Minä suostun ja hän menee hakemaan pelikortit laatikosta. Katseellani seuraan häntä. Mietin hieman poissaolevana, että Jamesin housut ovat aika mukavasti istuvat... James kääntää katseensa minuun ja huomaa mitä tuijotan. Hän virnistää.

”Anturajalka, katseletko juuri takamustani?”

”Katselen, kulta”, vastaan vähän käheästi härnätäkseni. James heittää minua ensimmäisellä käteensä osuvalla esineellä – huispauskirjalla – mutta väistän täpärästi ja kirja kolahtaa seinään.

James palaa takaisin lattialle korttien kanssa. Pelaamme niin kauan kunnes saamme korttitalon valmiiksi ilman että se räjähtää kesken. James asettaa viimeisen kortin hellävaroin korkeimmalle kohdalle korttitaloa ja kun talo pysyy kasassa, hän lyö nyrkillä ilmaa voiton merkiksi.

”Jes, hyvä Sarvihaara”, onnittelen häntä ja paiskaamme käsiä.

On ilta. Herra ja rouva Potter ovat vielä hereillä alakerran olohuoneessa. He kuuntelevat radiouutisia ja juttelevat hiljaisella äänellä. Minä makaan sängylläni kattoon tuijotellen. James on lähtenyt käymään Remuksen luona – minä en jaksanut tällä kertaa mennä. Remus tahtoi kuulemma jutella, enkä minä ole hyvä missään syvällisissä keskusteluissa. James osaa varmasti neuvoa häntä paremmin kuin minä, jos hän nyt on neuvoja vailla.

Haukottelen ja suljen silmäni. Annan ajatuksen lentää. Tunnen itseni onnelliseksi. Onnellisemmaksi kuin koskaan. Minulla on James. Saan asua hänen kanssaan. Lisäksi hänen vanhempansa ovat mukavia myös. He ovat todella rentoja ja vieraanvaraisia, kun huolivat minut tänne. Olen heille ikuisessa kiitollisuudenvelassa.

Samassa hätkähdän vaimeaan poksahdukseen. James seisoo keskellä huonettani hiukset tavallistakin sekaisemmin. Hän huomaa minut ja tulee viereeni sängylle. Joudun taas siirtymään lähemmäs seinää jotta hän mahtuu siihen.

”Mitä asiaa Remuksella oli?” kysyn, ”Vastahan me eilen vietimme koko päivän yhdessä pikajunassa.”

James hymähtää ja vastaa pienen hiljaisuuden jälkeen.

”Remus tahtoi muuten vaan jutella. Ja minusta tuntuu että hän ehkä tietää meistä.”

”Ehkä? Mitä hän sitten sanoi?”, tunnen vatsaani kipristelevän. Ymmärtäisikö Remus meitä? Vai hylkäisikö hän meidät? Tottahan minä tiesin Remuksen olevan hyvinkin tarkkanäköinen. Ehkä hän sitten oli huomannut.

”Ei mitään erikoista, mutta jotenkin jäi sellainen kuva...”, James kiertelee. Hän yrittää viedä ajatukseni muualle ja kääntyy niin että pääsee suutelemaan minua. Haluan unohtaa kaiken muun ja vedän Jamesin tiukasti itseäni vasten. Tartun toisella kädellä hänen laseihinsa ja lasken ne yöpöydälle. James virnistää. Minä huokaan ja painan kasvoni häntä vasten.

Olemme siinä minuutteja. James on lämmin. Minä hengittelen syvään hänen liu’uttaessaan sormiaan hiuksissani, käsivarttani pitkin, selässäni...

”Enhän minä edes yleensä välitä siitä mitä muut ajattelevat minusta”, mutisen Jamesia vasten.

”Mutta Remus on Remus”, James jatkaa kuin lukien ajatukseni. Minä nyökkään.

”Remus on meidän ystävämme. Entä jos hän ei enää kestä katsella meitä?” kysyn ja vatsaani puristaa.

”En minä vaan tiedä”, James sanoo kireällä äänellä. Hänkään ei halua menettää Remusta.

Sen jälkeen emme puhu enää mitään. Makaamme vielä hetken hiljaisina sylikkäin, sitten nousen istumaan riisuakseni t-paidan ja farkut, jotka heitän lattialle. James nousee kokonaan ylös ja sanoo tulevansa pian takaisin. Nyökkään ja käyn taas pitkäkseni sängylle.

Toisinaan en kestä tätä salailua. Mitä väliä on sillä mitä joku muu meistä ajattelee? Enhän minä ole koskaan ennenkään muiden mielipiteistä välittänyt. Mutta... Mitä jos Jamesin vanhemmat heittävät minut ulos, kun saavat kuulla? En halua ottaa sitä riskiä. Ja Remus ja Peter. En minä halua heidänkään inhoavan minua. Mutta kellään muulla ei ole minulle väliä.

Pian sen jälkeen, kun Jamesin vanhemmat ovat menneet makuuhuoneeseensa ja heidän juttelun äänensä ovat hiljenneet, James hiipii takaisin minun luokseni. Hän vetää minut syliinsä ja nukahdan tyytyväisenä hänen lämpimät kätensä ympärilläni.

_____

Ja nyt, koska tämä on vasta toinen kirjoittamani hp ficci, toivoisin rakentavia kommentteja :) 
« Viimeksi muokattu: 20.02.2015 04:39:51 kirjoittanut Kaapo »

Contessa

  • ***
  • Viestejä: 711
Vs: Enemmän kuin ystäväni
« Vastaus #1 : 14.07.2009 15:17:09 »
Voi Sirius raukkaa, eikö kukaan silitä sitä? Mutmut, kiva ficci kokonaisuudessaan vaikka onkin hiukan sekalainen. Näitä lisää^^

tumblrpoetryicons
'til the veins run red and blue

Kathy

  • ***
  • Viestejä: 41
Vs: Enemmän kuin ystäväni
« Vastaus #2 : 14.07.2009 18:06:59 »
Kiitti Contessa :)

Sekalainen? Miten? Itse on kyllä tosi vaikea huomata tuollaisia... Jos joku voisi vähän valaista :) En kauheasti kyllä suunnittele juonta etukäteen, ehkä se sitten jotenkin näkyy.

Contessa

  • ***
  • Viestejä: 711
Vs: Enemmän kuin ystäväni
« Vastaus #3 : 14.07.2009 19:35:39 »
^Juu, olen huono arvostelemaan näitä ja huomasin ettei tämä ollutkaan edes  kovin sekalainen ='D Pyydän anteeksi ja pyydän uudestaan lisää tälläisiä^^

tumblrpoetryicons
'til the veins run red and blue

Kathy

  • ***
  • Viestejä: 41
Vs: Enemmän kuin ystäväni
« Vastaus #4 : 14.07.2009 20:20:28 »
Ookei :) Kirjoitan tähän varmaan jatkoa, kunhan ehdin.

Kathy

  • ***
  • Viestejä: 41
Vs: Enemmän kuin ystäväni - Toinen luku 16.7
« Vastaus #5 : 16.07.2009 21:50:22 »
A/N: Tässäpä sitten on luku 2, olkaa hyvät.

Jamesin suloinen tuhina on pimeän huoneen ainoa ääni. Makaan sängyllä hänen vieressään, kädet hänen ympärillään, silmät kiinni, mutta en saa unta. Jamesilla taitaa olla paremmat unenlahjat kuin minulla. Tai sitten hän ei vain ota tätä kaikkea niin raskaasti.

Remus tietää nyt minusta ja Jamesista, siitä että olemme enemmänkin kuin hyvät ystävät. Jos Remus olikin aiemmin aavistellut jotain, tämän aamuinen tapahtuma ei jättänyt hänelle mitään epäilyn aihetta:

Oli melko varhainen sunnuntaiaamu – kello yksitoista ei ole minusta vielä paljonkaan - ja nukuimme sikeästi yhdessä Jamesin sängyssä, tietysti pelkät bokserit jalassa. Oli nimittäin kuuma, kuten kesällä nyt yleensä on.

Yhtäkkiä heräsimme molemmat äkisti, kun joku karjaisi:

”HOI!”

Minä ponnahdin istumaan ja hapuilin taikasauvaa yöpöydältä. Jameskin pomppasi pystyyn. Saatuani silmäni kunnolla auki tajusin kuitenkin, ettei meidän kimppuumme aiottu hyökätä, vaan sen sijaan keskellä Jamesin huonetta seisoi Remus kasvoillaan kummallinen ilme. James huomasi Remuksen myös ja vilkaisi minuun tietämättä mitä tehdä tai sanoa. Mutta Remus puhui ensin.

”Hah, tiesinhän minä! Tulin vaan pistäytymään, mutta...” hän sanoi ja huomasin hieman katkeruutta hänen äänessään. Aukaisin suuni sanoakseni jotakin, mutta en tiennyt mitä olisin sanonut. Se oli harvinaista minulle.

Remus kai kuitenkin tyrmistyi näkemästään – vaikka olikin sanonut arvanneensa asian -, sillä hän ärähti jotakin ja häipyi saman tien. Huusin häntä odottamaan ja juoksin hänen peräänsä – bokserisillani – mutta hän huusi, ettei halua kuulla ja harppoi suoraan ulko-ovesta ulos ja kaikkoontui. Jäin seisomaan ovelle harmistuneena.

Muistan vähän hatarasti – koska mielessäni myllersi -, että Jamesin äiti tuli kurkkaamaan keittiön ovelta eteiseen - ilmeisestikin ihmeissään mekastuksestamme - ja äkkäsi minut seisomassa ulkorappusilla.

”Sirius! Mitä sinä siellä teet?! Kuka täällä huutaa?” hän tivasi ja käski sitten minun pukea päälleni ja pikkuisen vikkelästi. 

Minua on vaivannut koko päivän, ja vaivaa edelleenkin, Remuksen suhtautuminen. Hän järkyttyi aika pahasti. Miten kelmeille käy, jos Remus ei pysty hyväksymään meitä?

James ehdotteli päivän mittaan kaikenlaista, jonka ajatteli piristävän minua – vaikka olihan hän itsekin allapäin – mutta lopultakaan emme tehneet muuta kuin istuimme puutarhassa tai keittiössä tai Jamesin huoneessa.

Onkohan Remus kertonut Peterille? Inhoavatko he nyt meitä jossakin yhdessä?

Jamesin tuhina lakkaa. Hetken on hiljaista, sitten hän kääntää kylkeä niin että makaa kasvot minuun päin.

”Sirius, sinä et nuku”, hän huomauttaa.

Naurahdan. Avaan silmäni ja katson suoraan rakastamiini pähkinänruskeisiin silmiin.

”Minä oikeasti mietin...” James mutisee.

”Mitä?”

”Onkohan Kuutamo rakastunut sinuun?”

Hätkähdän yllättyneenä. Remus vai? Rakastunut, minuun?

”Mitä sinä höpiset? Ei tietenkään ole!” sihahdan ärtyneenä.

”Miksi hän sitten käyttäytyi niin? Kai sinä näit hänen ilmeensä kun hän näki meidät?”

Tietysti minä sen näin. Mutta tuskin siinä oli mitään muuta kuin järkytystä. Ei Remus minuun ole rakastunut, täysin mahdoton ajatus. Remusta varmastikin inhottaa tällainen...

”En usko”, sanon.

”Mikset?”

”Ei Remus ikinä... Sinä keksit omiasi. Tuo on aivan älytöntä.”

”Sirius, et ehkä ole huomannut, miten hän joskus katsoo sinua...” Jamesin pähkinäsilmät välähtävät.

”Rupeatko sinä nyt mustasukkaiseksi?  Älä ole naurettava, James, Remus ei ole rakastunut minuun. Hän järkyttyi, siinä kaikki. Hänen parhaat ystävänsä...”

James tuhahtaa eikä sano mitään, hän ei varmaankaan jaksa väitellä asiasta keskellä yötä. Mutta minä tiedän olevani oikeassa.

Mietin, leppyykö Remus koskaan. Vaikka en tiedä mistä hänen oikeastaan olisi syytä olla meille vihainen... Siitäkö että olemme mitä olemme? Se on ehkä hänelle riittävä syy. Muutakaan syytä en keksi.

”Sirius, jos hän ei ole rakastunut, niin eikö hänen reaktionsa tunnukin vähän liioittelulta?” James sanoo hiljaa hetken kuluttua.

”Ei. Etkö tajua, Kuutamoa kuvottaa tällainen. Hän on itse niin...” mutta en keksi millainen Remus on.

”Kuvottaa? Enpä tiedä, Sirius. Onko Remuksella ollut koskaan tyttöystävää?”

James saa minut hetkeksi sanattomaksi. Ei, Remuksella ei ole koskaan ollut tyttöystävää. Mutta sen täytyy johtua siitä että –

”Hän on ihmissusi. Remus ei ole koskaan päästänyt lähelleen yhtäkään tyttöä sen takia. Hän luulee, ettei kukaan halua olla hänen kanssaan. Se on roskaa, niin kuin olemme hänelle jankuttaneet. Mutta ei hän usko. Remus…”

”Minusta tämä on silti pieni juttu verrattuna siihen että hän on ihmissusi. Me emme jättäneet häntä kun kuulimme siitä, enkä tajua miksi hänenkään pitäisi hylätä meidät tällaisen takia, ellei hän sitten ole...”, James kuulostaa kiukkuiselta.

”James, sinun on turha olla mustasukkainen, minä rakastan sinua, kuten hyvin tiedät.”

”Remus on rakastunut sinuun, ei hän muuten toimisi niin kuin toimii”, James jatkaa ja hänen leukansa kiristyvät.

”James, lopeta. Tuo on turhaa ja muutenkin älytöntä.”

James vaikenee ja makaamme hiljaisuudessa kunnes Jamesin kuorsaus viimein, minuuttien päästä, alkaa. Minä tönäisen häntä kylkeen jotta hän olisi hiljaa ja yritän itsekin nukahtaa.

Herään kirkkaaseen auringonpaisteeseen, jota tulvii sisään ikkunasta. Tunnen itseni vielä väsyneeksi ja haparoin sauvaani yöpöydältä. Heilautan sitä ikkunan suuntaan ja verhot heilahtavat kiinni. Kaadun takaisin sänkyyn ja yritän nukkua. Huomaan yhtäkkiä että James on jo noussut, mutta nukahdan uudelleen siitä huolimatta.

”Sirius”

Jamesin ääni herättää minut. Hieron silmiäni ja nousen istumaan. James istuu tuolilla työpöydän edessä ja hymyilee leveästi.

”Mitä?” kysyn.

Jamesin hymy levenee, jos mahdollista.

”Mitä siinä virnuilet?” vaadin saada tietää. James näyttää unohtaneen kokonaan Remuksen ja yöllisen mustasukkaisuuskohtauksensa. Hän säteilee kuin pieni aurinko.

”Olet suloinen kun nukut” James vaan sanoo. Hah, vai että suloinen...

Nousen ylös ja pukeudun. James lähtee edeltä huoneesta. Menen hänen perässään keittiöön. James on kaatanut minulle kahvia ja laittanut voileivänkin valmiiksi. Istun pöytään yllättyneenä moisesta palvelusta. James istuu minun viereeni, mutta hän on jo ilmeisesti syönyt sillä hän ei ota itselleen mitään.

”Lähtikö vanhempasi jo...?”

James nyökkää.

”Tiedätkö mitä kello on, Sirius?”

Pudistan päätäni ja haukkaan voileivästäni. James osoittaa kelloa keittiön seinällä. Se näyttää puoli kahta.

”Nukuitko ollenkaan koko yönä?” James syyttää ja katselee minua tarkasti.

En vastaa. Totuus on, että nukuinhan minä vähän. Mutta Remus valvotti minua, mietin miten meidän nyt käy, miten kelmien käy. Ja, mietin vähän myös Jamesin sanoja, voisiko Kuutamo olla sittenkin rakastunut minuun?

”Menen tapaamaan Remusta”, sanon ja juon kahvini loppuun.

”Ehkä kuitenkin on parempi, että minä menen tapaamaan Kuutamoa”, James estelee.

”Älä yritä, tiedän mitä hänelle sanot ja se vain pahentaa koko juttua! Usko jo, Remus ei ole – ”

James kumartuu äkkiä suutelemaan minua.

”Ei riidellä tästä nyt. Okei, mene sinä sitten”, James sanoo ja katson häntä yllättyneenä.

Nousen pöydästä ja pörrötän Jamesin hiuksia mennessäni takapihalle. James katsoo perääni ja heilautan kättäni hänelle ennen kuin kaikkoonnun.

Remuksen isä sulkee juuri ulko-oven perässään ja astuu kuistille kun ilmiinnyn heidän portilleen. Hän huomaa minut ja heilauttaa kättään.

”Hei, Sirius”, hän tervehtii kun kävelen häntä vastaan. Hän pysähtyy minun eteeni. Huomaan, että hän näyttää entistäkin vanhemmalta ja väsyneemmältä mutta iloiselta siitä huolimatta. Hän kantaa kulunutta salkkua.

”Terve”

”Remus on huoneessaan. Ollut siellä koko eilisen päivän. Tiedätköhän sinä mitä on tapahtunut?” herra Lupin rypistää otsaansa.

”Tuota noin... Tulin juuri juttelemaan hänen kanssaan siitä...” sanon ja osoitan sitten hänen salkkuaan, ”Oletko löytänyt töitä?”

”En vielä, menen juuri työhaastatteluun!” herra Lupin hymyilee leveästi ja taputtaa minua sitten olalle, ”Piristäpä vähän sitä Remusta, hän ei suostu puhumaan minulle eikä Bonnielle...”

Herra Lupin lähtee ja minä menen sisälle taloon. Toivon sydämestäni että herra Lupinia onnistaa tällä kertaa ja hän saa töitä. Kuullessaan ulko-oven käyvän rouva Lupin kurkistaa olohuoneesta. Hänen suunsa leviää aurinkoiseen hymyyn.

”Ai, hei Sirius”, hänkin tervehtii. Vastaan tervehdykseen ja kapuan jyrkkiä puuportaita pieneen yläkertaan, jossa on ainoastaan kaksi huonetta. Ahtaassa aulassa on pieni sohva ja kirjahylly ja hiostavan kuuma. Remuksen huoneen ovi on kiinni ja huoneesta ei kuulu minkäänlaista ääntä. Koputan varovasti oveen.

”Mitä asiaa?” Remuksen ääni kuulostaa hyökkäävältä. Raotan ovea ja huomaan Remuksen istuvan sängyllään sylissään kirja, joka on väärinpäin.

”Mitä sinä täällä teet?” Remus tivaa nähdessään minut.

”Kuutamo, tulin selittämään -”

”En halua kuulla mitään mitä haluat sanoa!” Remus tönäisee kirjan sylistään ja kääntyy poispäin minusta.

”Remus, etkö voisi yrittää edes? Olen pahoillani! Anna anteeksi!” Harpon Remuksen luo ja ajattelen ensin ravistella häntä, jotta hän ymmärtäisi, mutta lasken kuitenkin kädet roikkumaan kylkiä vasten, ”Ota nyt edes anteeksipyyntö vastaan niin voit minun puolestani sen jälkeen inhota meitä rauhassa.”

Remus kääntyy katsomaan minua yllättynyt ilme kasvoillaan.

”Inhota?”

”Niin Remus. Otatko anteeksipyynnön vastaan? Vannon että jätän sinut sitten rauhaan.”

Remus tuijottaa minua ja pudistelee päätään masentuneen näköisenä.

”Sirius, en minä... Tai siis... Otan minä anteeksipyynnön vastaan...”

”Kiitos, Kuutamo. No, minä lähden...”

”Ei! Ei kun... Sirius” Remus katsoo minua jotenkin epätoivoisena.

”Mitä?” Olen jo ovella. Mitä asiaa Remuksella voi vielä olla, hänhän vihaa minua...

”Sirius kun... Asia on niin... En minä sinua inhoa. Mutta luulin... Luulin että olit tajunnut”

”Siis mitä? Tajunnut mitä?” Mitä ihmettä Kuutamo oikein puhuu?

”Äh, anna olla. En minä pysty tähän.”

”Sano nyt kun aloitit! Mitä minun piti tajuta?”

”Sirius, sinä se olet yhtä sokea kuin aina ennenkin...” Remus mutisee, ”Sirius... minä rakastan sinua!” Remus huudahtaa ja kääntyy häpeissään poispäin. Hän painaa päänsä käsiinsä.

Auts! James oli oikeassa. Olenko minä oikeasti niin sokea etten tajunnut? Kyllä olen, olen minä. Mutta ei hitto. Mitä tässä nyt voi tehdä? Ei tämä ainakaan yhtään helpota tilannetta.

”Kuutamo... Se on okei. Mutta minä, minä rakastan Jamesia”, sanon.

”Tiedän. Kai minä nyt sen tiedän! Tietysti sinä rakastat Jamesia”, Remuksen ääni on katkera. Hän ei nosta katsettaan minuun.

”Remus, olen pahoillani... Sinä olet minun paras ystäväni. Ollaan edelleen ystäviä, jooko?”

Remus ei sano enää mitään vaan viittaa minut lähtemään kädellään. Katson vielä kerran Remuksen lysähtänyttä hahmoa ja käännyn sitten lähteäkseni. Menen ripeästi portaat alas ja ulko-ovesta ulos, ja rouva Lupin huutelee perääni ihmeissään.

”Joko sinä lähdet, etkö ottaisi vähän kurpitsamehua ja voileipiä?”

Heilautan kättäni ja kaikkoonnun vaimeasti poksahtaen.

James istuu edelleen keittiön pöydän ääressä. Hän näkee ilmeeni ja juoksee minua vastaan. Hän vetää minut itseään vasten.

”Mitä tapahtui? Mitä Remus – ”

”Olit oikeassa. Minä olen ääliö.”

”En minä ole sellaista sanonut... Siis mitä, Remusko on rakastunut sinuun?”

”On on! James, jätin hänet sinne yksin, hän oli aivan musertunut tästä. Mikä ystävä minä olen?!”

”Et sinä voi sille mitään. Ei se sinun syysi ole. Kyllä Remus siitä toipuu.”

”Remus kuulosti niin katkeralta. Hän rypee taas itsesäälissä. Luulee taas että kaikki on hänen syytään tai jotain...”

”Sirius et voi auttaa häntä enempää. Vai tunnetko sinä samoin Remusta kohtaan?”

”En, James! Etkö ole yhtään pahoillasi Kuutamon puolesta?”

”Hän on rakastunut sinuun!”

”Mutta minä rakastan Kuutamoa ainoastaan ystävänä. Sinunkin pitäisi!”

”Äh, tietysti minäkin. Rakastat häntä siis vain ystävänä?”

Huokaan.

”Monestiko se täytyy sanoa että tajuat.”

James naurahtaa. Hän hymyilee ja suutelee minua. Toivon että voisimme tästä kaikesta huolimatta pysyä ystävinä Remuksen kanssa. Olen siirtoni tehnyt, täytyy vain odottaa hänen siirtoaan. En voi ymmärtää, miksi niin reilun ja hyvän ihmisen kuin Remus täytyy kestää niin paljon kaikkea pahaa... Se ei ole reilua. Mutta minä en voi millään antaa hänelle vastarakkautta, sillä minä todella rakastan vain ja ainoastaan Jamesia.

”Tule Sirius, mennään minun huoneeseeni...”

James tarttuu minua kädestä ja vetää minut perässään yläkertaan.

Contessa

  • ***
  • Viestejä: 711
Vs: Enemmän kuin ystäväni - Toinen luku 16.7
« Vastaus #6 : 17.07.2009 16:28:58 »
Ihanaa, jatkoa! Awwwww, ihana Remus<3

tumblrpoetryicons
'til the veins run red and blue

Kathy

  • ***
  • Viestejä: 41
Vs: Enemmän kuin ystäväni - Toinen luku 16.7
« Vastaus #7 : 17.07.2009 22:43:16 »
A/N: Kiitos taas kommentistasi, Contessa. Itse olin vähän epävarma tuosta kakkosluvusta, mutta kiva jos pidit siitä. Tässä tulee sitten luku 3.


Remuksesta ei ole kuulunut viikkoon. Olen jo käsitellyt asian itseni kanssa ja olen pyytänyt häneltä anteeksi – enää en voi muuta kuin odottaa. Minua surettaa Remuksen puolesta. Mutta onneksi hänellä on kuitenkin Peter, jolle puhua... Peter on käynyt täällä pari kertaa. Hänelle minun ja Jamesin suhde ei tunnu olevan ongelma – luojan kiitos. Hän on kertonut meille, miten Kuutamolla menee. Pian on täysikuu. En tiedä haluaako Remus meitä mukaansa...

On aamupäivä. Rouva Potter on määrännyt minut ja Jamesin töihin puutarhaan. Joudumme kitkemään menninkäisiä, mikä on ärsyttävää puuhaa. Onneksi saamme jo käyttää taikaa. 

”Siinä taisi mennä viimeinen”, James huokaa helpottuneena hetken kuluttua. Tähyilen ympäri puutarhaa siltä varalta, että vielä jossakin piileskelisi menninkäinen. En huomaa yhtäkään, mutta kohotan sauvani kaikenvaralta.

”Tulejo menninkäinen!”

Yhtäkään menninkäistä ei lennä mistään pensaasta tai kolosta ja työnnän sauvan taskuuni.

”Nyt syömään”, huudahdan ja lähden kohti takaovea. James nauraa ja juoksee minut kiinni.

Lounaan jälkeen päätämme lähteä Jamesin kanssa Viistokujalle. Viistokuja kylpee kesäisessä auringonpaisteessa ja värikkäästi pukeutuneet ihmiset kuljeskelevat kujaa pitkin rupatellen iloisesti. Lähdemme Jamesin kanssa kohti huispaustarvikekauppaa, joka sijaitsee miltei toisessa päässä kujaa kuin Vuotava noidankattila, jonka eteen olemme juuri ilmiintyneet. 

James kulkee ihan minun vieressäni, niin että kätemme hipovat toisiaan. Kättäni kihelmöi. Haluan tarttua Jamesin käteen. Ei täällä voi ketään tuttuja olla. Enkä minä edes välitä enää, Remus tietää jo. Nappaan Jamesin käden omaani ja James katsoo minuun hymyillen.

Tuntuu, että Viistokuja on tavallistakin ruuhkaisempi. Ihmiset törmäilevät toisiinsa. Tunnen itseni iloisemmaksi kuin viikkoon. Suljen silmäni ja vedän sisääni ihanaa kaupungin tuoksua. James sipaisee kasvojani ja naurahtaa.

Huispauskauppa on täynnä asiakkaita, mutta änkeämme sinne siitä huolimatta. James heiluu innoissaan paikallaan kun joudumme odottamaan ihmisten siirtyvän edestämme. Vihdoin pääsemme lähemmäs uutta luutaa, joka on nostettu pienelle korokkeelle. James kumartuu lukemaan kylttiä luudan alla. Minä ihailen hiljaa luutaa. Tuollainen olisi hieno. Minulla vain ei ole pahemmin omaa rahaa...

James käy kaupan jokaisen senttimetrin läpi ja tutkii jokaisen myynnissä olevan tuotteen innostunut kiilto silmissään ja minä seuraan häntä. Huispaus on toki mahtava laji, muttei nyt sentään maailman tärkein asia. James on kyllä suloinen ollessaan noin keskittynyt.

Jamesin ostettua luudanvarren huoltotarvikkeita lähdemme takaisin kadulle. Vedän Jamesin taas viereeni ja kiedon käteni hänen vyötäisilleen. James kietaisee oman kätensä minun ympärilleni. Kävelemme tyytyväisinä katua eteenpäin.

”Potter ja Musta. Päiväkävelylläkö? Tiesinhän minä että teissä on jotakin kieroutunutta.”

Käännähdämme äänen suuntaa. Kalkaros seisoo kolmen metrin päässä meistä kasvoillaan vastenmielisyyttä kuvastava ilme, kuten aina. Hänen rasvaiset hiuksensa roikkuvat entistä ällöttävämpinä ja laskeutuvat jo hänen olkapäilleen – hänen kaapunsa täytyy olla täynnä rasvatahroja.

”Ruikuli!” James huikkaa ja hymyilee omahyväisesti, ”Hauska tavata sinuakin!” Hänen äänensävynsä kielii päinvastaista.

Minua alkaa ärsyttää. Pitääkö Kalkaroksen pilata tämäkin hetki? Juuri nyt ei huvita pelleillä hänen kanssaan. Kohotan sauvani laiskasti ja tähtään sillä Kalkarokseen.

”Hajothus”

Kalkaroksen kaapu repeää olkapäästä alas asti. Hän yrittää kietoa rikkinäistä kaapua ympärilleen ja ohikulkijat kääntyvät katsomaan. James nauraa. Minä haluaisin vain kirota Ruikulin pois silmistäni.

”Musta!” Kalkaros sähisee ja osoittaa sauvallaan minuun. Hänen sauvansa sinkauttaa minua kohti valosuihkun, joka hipaisee kylkeäni vaikka hypähdänkin sivuun. Loitsu käräyttää reiän paitaani.

”Auh!”

James kostaa puolestani ja loitsu saa Kalkaroksen lentämään selälleen ja hänen kaapunsa hulahtaa hänen päänsä yli. Osoitan häntä jälleen sauvallani.

”Tainnutu!” punainen valosuihku osuu Kalkarokseen tainnuttaen hänet.

Ohi kulkeneet ihmiset pysähtyvät kauhistelemaan Kalkarosta, joka makaa tajuttomana keskellä katua alushousut kaavunriekaleiden alta vilkkuen. Jotkut osoittelevat minua ja Jamesia ja joku huutaa:

”Mitä oikein luulette tekevänne? Kuulkaa, ei tällaista... HEI, älkää menkö minnekään!”

Minä ja James otamme jalat alle. Juoksemme vähän matkan päähän, niin että katu kääntyy ja Kalkarosta ei enää näy.

”Oliko sinun pakko tainnuttaa hänet? Sirius, se ei ollut ihan – ”

”Pitikö Ruikulin pilata meidän lomammekin. James älä valita.”

”Se ei ollut kovin järkevää, meidän on varmaan viisainta lähteä ennen kuin joku ministeriön tyyppi puuttuu asiaan. En usko että ihmisten tainnuttamista katsotaan hyvällä...”

”Ihmisten ehkä mutta Kalkaros – ”

”Hauskaa Sirius, mutta tajusit kyllä, häivytään täältä.”

Huokaan harmistuneena. Minä vielä kostan tämän sille rasvanaamalle.

Palattuamme takaisin kotiin vastaamme leijuu herkullinen tuoksu. Rouva Potter on leiponut jotakin. Menemme kurkkimaan keittiön ovelle.

”Ai, hei James, Sirius, haluatteko kurpitsaleivoksia?” rouva Potter hymyilee ja heilauttaa sauvaansa ja liinan alta pöydältä paljastuu maukkaan näköisiä leivonnaisia. Nappaamme molemmat muutaman leivoksen ja lähdemme yläkertaan.

Manailen Kalkarosta vaihtaessani ehjän paidan päälleni. James mussuttaa kurpitsaleivoksiaan minun sängylläni. Hyppään siihen hänen seurakseen ja sängyn jouset notkahtavat. James hieroo reittäni hajamielisenä. Minä käyn hetken päästä makaamaan selälleni seinän viereen Jamesin jäädessä istumaan viereeni.

”Sirius, tiedätkö mitä. Minä aion pyytää sitä uutta kilpaluutaa koulunalkajaislahjaksi. Sillä voitan helposti huispausmestaruuden.”

”Sarvihaara, tiesitkö, että olet aivan pilalle hemmoteltu?” huokaan, ”Ja voitamme me muutenkin mestaruuden, kuten tähänkin asti.”

”Mitä? Minäkö hemmoteltu?” James ihmettelee ja kohottaa kulmiaan.

”Todellakin. Koulunalkajaislahjaksi”, matkin häntä. James kohauttaa olkapäitään ja hymyilee omahyväisesti.

Välillemme laskeutuu hiljaisuus, jonka aikana minä pureksin viimeisen kurpitsaleivokseni. James käy makaamaan viereeni.

”Mahtaakohan Remus päästä tämän yli?” kysyn vaihtaen puheenaihetta.

”Toivotaan parasta...”

Jälleen hiljaisuus. James kääntyy minuun päin ja kurtistaa kulmiaan.

”Mitä?”

”Ei kun mietin vain...”

”Niin mitä?”

”Ei mitään.”

Huokaan turhautuneena. Jamesilta on turhaa yrittää lypsää tietoja, hän ei kerro jos on niin päättänyt.

”Menen käymään ulkona”, ilmoitan ja lähden ovelle.

”Joo”, James jää makailemaan sängylleni tuijotellen kattoon ilmeisestikin mietteissään.

Alakerrassa herra Potter tulee minua vastaan eteisessä. Arvelen hänen olevan tulossa töistä. Hän tervehtii minua hymyillen ja vastaan tervehdykseen. Menen ulos samalla ovenavauksella.

Kävelen ensin hajamielisenä ympäri Potterien etupihaa, joka pursuaa värikkäitä kukkia ja istutuksia, mutta astun hetken päästä pihaportista kadulle ja istun jalkakäytävän reunalle. Pikkuhiljaa pimeys alkaa laskeutua. Katuvalot syttyvät. Hengittelen raikasta ilmaa ja tuijottelen tähtiä. On niin rauhallista. Mielessäni kuitenkin myrskyää.

Remus. Miten me pärjäämme ilman häntä ja miten hän pärjää ilman meitä, jos hän ei pysty olemaan vain ystävä minun kanssani? En tiedä, ja se hermostuttaa minua.

Tunnen yhtäkkiä Jamesin käden olallani. Hän istuu viereeni.

”Ihmettelin minne sinä oikein jäit. Kuutamoako taas mietit?” hän kysyy.

”Niin. Mitä meille käy ilman häntä? Miten hän jaksaa ilman meitä?”

”Niinpä. Jos Remukselle on ylivoimaista olla meidän ystävämme tämän jälkeen...”

Emme jaksa puhua siitä kauaa. Olemme jo sanoneet aiheesta kaiken mahdollisen. James nojaa minuun ja sulkee silmänsä. Minä kiedon käteni hänen ympärilleen. Kesäilta on lämmin. Muita ihmisiä ei näy. Katu on hiljainen.

Hetken päästä James ehdottaa että menisimme sisään ja nousen ylös pitäen tiukasti kiinni Jamesin kädestä.

Jamesin vanhemmat ovat jo menneet nukkumaan. Hiivimme Jamesin huoneeseen varovasti, jotta emme herättäisi heitä. James heittää vaatteensa tuolille ja pujahtaa peiton alle. Hän taputtaa paikkaa vieressään. Menen hänen viereensä kunhan olen ensin saanut omat vaatteet päältäni. James kohottautuu kyynärpäidensä varaan ja katsoo alas minuun.

”Ei mietitä Remusta…” hän kuiskaa ja kumartuu suutelemaan minua hitaasti. Ei ajatella, ei… Panostan suudelmaan kaiken taitoni ja James laskeutuu niin että hänen lihaksikas rintansa on vasten omaani. Hyväilen käsilläni hänen kasvojaan, pyörittelen sormiani hänen hiuksissaan. James irrottautuu lopulta hymyillen ja katseemme lukittuvat. Jamesin pähkinänruskeat silmät loistavat. Voisin tuijottaa noihin ruskeiden silmien syvyyksiin ikuisuuksia.

James piirtää sormellaan rintaani ja käy makaamaan ihan minun viereeni. Suutelen häntä uudelleen. James vetää minut tiukasti itseään vasten ja siihen me lopulta nukahdamme.

Herätessäni tunnen oloni nihkeäksi. James tuhisee edelleen minua vasten ja peiton alla on tajuttoman kuuma. Irrotan Jamesin kädet ympäriltäni varovasti ja luikahdan peiton alta. Kumarrun nostamaan housuni lattialta.

Mennessäni alakertaan Jamesin äiti istuu keittiönpöydän ääressä lukemassa Päivän profeettaa. Toivotan hänelle hyvää huomenta ja hän nostaa katseensa hymyillen - Jamesin vanhemmat hymyilevät melkein aina.

”Mitä siellä sanotaan?” kysäisen ottaessani paahtoleivän ja alkaessani voidella sitä. Rouva Potter katsahtaa minuun yhtäkkiä synkkänä.

”Sitä samaa. Tiedäthän, uusia hyökkäyksiä ja katoamisia tapahtuu tätä nykyä joka päivä… Mutta, täytyykin tästä lähteä töihin, pidä hauska päivä”

”Selvä… samoin, mukavaa työpäivää”, toivotan.

Jamesin äiti ottaa lehden mukaansa ja katoaa keittiöstä. Kuulen portaiden natisevan kun joku laskeutuu niitä ja pian kuulen herra Potterin äänen, joka toivottaa vaimolleen hyvää työpäivää.

”…Tulen ihan kohta perässä.”

Ulko-ovi käy ja herra Potter ilmestyy keittiöön. Hän sanoo syövänsä aamiaisen töissä ja ottaa pöydältä joitain tavaroitaan ennen kuin kääntyy ja katoaa hänkin.

James haluaa mennä käymään uudestaan Viistokujalla, sillä eilinen reissumme päättyi ennen aikojaan. Olen hänen kanssaan samaa mieltä ja niinpä heti Jamesin saatua aamiaisensa syötyä ilmiinnymme Vuotavan noidankattilan eteen. Ihmisiä näyttää olevan liikkeellä vähemmän kuin eilen, mistä en ole pahoillani. Päivä on viileämpi kuin eilen.

Kävelemme mutkittelevaa mukulakivikatua eteenpäin ja käytyämme muutamissa kaupoissa ehdotan että menemme kermakaljalle pieneen baariin, jossa on mukavan näköinen ulkoterassi. James tahtoo tarjota juomat ja minä menen istumaan yhteen ulkopöydistä. James palaa pian kantaen kahta kermakaljatuoppia. Hän laskee toisen minun eteeni ja vetää itselleen tuolin minun viereeni. Siemailemme kermakaljaa auringon paisteessa. Pieni tuulenviri leyhyttelee hiuksiani.

Yllättäen James laskee tuoppinsa pöydälle ja nojautuu suutelemaan minua. Lasken oman tuoppini myös alas, mutta James irrottautuu jo. Kumarrun hänen puoleensa ja painan huuleni vasten hänen huuliaan.

”James, Sirius! Tämäpä yllätys!”

Hätkähdän kauemmas Jamesista ja tunnistan huutajan herra Potteriksi. Hän kävelee katua pitkin meitä kohti yhdessä kahden vakavailmeisen auroriystävänsä kanssa. Käännän hitaasti katseeni takaisin Jamesiin, jonka ilme on vakava.