Disclaimer: J.K.Rowling omistaa kaiken, minkä hänelle tunnistatte kuuluvaksi. Juha Tapio omistaa ficissä esiintyvän kappaleen sanat.
Kirjoittaja: Minä, Venomous
Beta: Riiku Alexa
Ikäraja: k-11
Genre: jonkinlainen draama, kai. Sonfic.
A/N: En voi uskoa, että kirjoitan hoodeeta. Luulin, että en välittäisi tästä parituksesta juurikaan, mutta itse asiassa luulen että tämä massaparitus on minulle tärkeä koska tutustuin fanfiktioniin juuri tämän parituksen kautta. Ja pidän tässä esiintyvän kappaleen tunnelmasta. Tähän olisi käynyt myös ihanaakin ihanampi Severus/Harry, mutta päädyin tekemään tästä ensimmäisten repliikkien takia Harry/Dracoa. En ollut vielä ensimmäisen tekstiosion aikana varma mitä tästä tulee, mutta se vain muotoutui tämmöiseksi. Elän palautteesta.
Ja tää menee FF100 sanalla 022 Viholliset. Ja osastohaasteeseen. Ainakin niin kauan, jos modet päättävät siirtää tämän toiselle osastolle :'D En ihan totta tiennyt mihin tämä pitäisi pistää. Joten tein kompromissin ja pistin tämän tänne.
Me kai ollaan niin kuin nuo
Harry käpertyi tutuksi käyneen sohvan nurkkaukseen yrittäen löytää sitä asentoa, jossa hän pystyisi olemaan hievahtamatta ilman, ettei veri lakkaisi kiertämästä tai olo ei kävisi sietämättömän epämukavaksi. Hän tunsi itsessään vastapäätä huonetta istuvan miehen läpitunkevan tuijotuksen, mutta ei jaksanut välittää vaan piehtaroi paikoillaan ja potki vilttiään joka tuntui olevan jatkuvasti tiellä. Kun ylisuuri villapeite takertui vielä hänen jalkojensa väliin, Harry luovutti ja potkaisi viltin turhautuneena lattialle. Hän katui kuitenkin tekoaan, kun kylmä huoneilma nostatti sääret kananlihalle ja Harry tyytyi kietomaan kätensä jalkojen ympärille kököttäen varsin epämiellyttävällä tavalla nihkeän sohvakankaan päällä. Lopulta hän luovutti ja ojensi kättään nostaakseen viltin takaisin.
“Anna olla.”
Harry ei ollut varma, oliko kuullut oikein. Hän pysähtyi kesken liikkeen mutta ei nostanut katsettaan lattialla lojuvasta peitteestä.
“Mitä?”
Mies huokaisi varsin kyllästyneen kuuloisena. “Minä sanoin, että anna olla. Tule tänne jos sinulla on noin pahuksen vaikeaa istua siinä.”
Harry räpäytti silmiään kerran ja nousi istumaan. “Enhän minä mahdu siihen.”
Hampaiden väläytys. “Pelkäätkö pöpöjä, Potter? Ei sitten.”
Harry muljautti silmiään ja siirtyi sen nojatuolin eteen, jossa ilkikurisesti virnistävä mies istui. Hän ei jaksanut yllättyä, että toinen ei tehnyt elettäkään osoittaakseen minne hänen olisi istuttava vaan piti käsiä lukittuna rinnallaan ja virnisteli edelleen tavalla, joka oli käynyt vuosien edetessä hyvin tutuksi. Harry tuhahti ja istahti suorasukaisesti toisen syliin. Hän osasi odottaa protestia, eikä hievahtanutkaan paikaltaan.
“Äh, sinä liiskaat minut allesi. Siirry.”
Nyt oli Harryn vuoro virnistää. “Mitä nyt, tännehän sinä minut käskit.”
Mies valitti yhä hänen allaan, ja Harry kääntyi katsomaan hämmästyttävän samannäköistä henkilöä jonka oli yhdeksäntoista vuotta sitten ensimmäistä kertaa matami Malkinin liikkeessä tavannut. Vaalea hehku oli yhä jäljellä poskilla, jotka näyttivät kaventuvan hämmästyttävällä tavalla joka vuosi aina hieman lisää. Hiukset laskeutuivat piikkisuorina alas yltäen juuri ja juuri olkapäille, kirkkaanvalkoinen väri näytti yhä luonnottoman vaalealta vaikka Harry tiesi niiden olevan ehdottoman aidot. Draco kohotti kulmaansa Harryn hymyillessä yhtäkkisesti, mutta vaikka Harry tiesi näyttävänsä tilanteeseen nähden kenties hyvinkin oudolta, hän levensi hymyään kunnes tunsi leukaperiänsä särkevän.
“Sitä vain…” Harry aloitti. “Mietin vain, että miten me alun perin tähän päädyttiin.”
Draco sulki silmänsä levittäen käsiään. “Älä taas aloita tuota. En minä tiedä, okei? Eikö me voitaisi vaan olla?”
Harryn hymy näytti jo totaalisen luonnottomalta. “Voidaan me.”
Draco valahti syvemmälle tuoliin vetäen yhä päällään istuvan miehen mukanaan. Hän jaksoi yhä hämmästellä, miten samalta Harry näytti kuin vuosia sitten. Draco itse tiesi kalvenneensa, ja hänen piirteensä olivat kasvoja lukuun ottamatta rujot ja arpeutuneet. Hän kuulemma näytti yhä samalta, mutta Draco muisti itsensä silloin kun hänellä ei ollut aavistustakaan tulevan elämänsä kovuudesta tai sen vastenmielisyydestä. Hän oli ollut oikeasti kaunis, jopa Lucius oli kertonut sen hänelle. Silloin hänellä ei ollut muuta tehtävää kuin jatkaa elämistään samoilla rutiineilla tarvitsematta ajatella, sillä se tehtiin hänen puolestaan. Hän oli saattanut kiivetä yöllä lavuaarin reunalle ja katsella itseään peilistä tuntikausia. Se oli ollut silloin.
Draco muisti olleensa viisitoista, kun oli lakannut hengittämästä oikeasti elämälleen, räpiköinyt sen läpi jotenkuten ja kiertänyt esteet siinä toivossa, että joku ylittäisi ne hänen puolestaan. Hän oli ihaillut Harrya, koska tämä näytti elävän oikeasti jokaisen hetken elämästään, eikä lähtenyt kiertämään mahdottomaltakaan tuntuvaa asiaa vaan raivasi aina tiensä jollain hämmästyttävällä tavalla sen lävitse. Se oli raivostuttanut Dracoa, inhottanut häntä, ja samalla hän tunsi olevansa ylettömän kateellinen Harryn taidolle elää.
Harry oli yhä se sama ruipelo, alimittainen pikkupoika joka ei harkinnutkaan vaihtavansa lasejaan edes hitusen sievimmiksi. Harry rakasti elämää, Draco vihasi sitä. He olivat kaksi niin erilleen kasvanutta ihmistä, että tuntui mahdottomalta ajatella miten jatkuvassa törmäyskurssissa he olivat yhtenään olleet. Silti he olivat aina ajautuneet yhä uudelleen vastakkain, ja Harry vitsaili jatkuvasti sille, miten he olivat oikeasti kokoajan vain köyttäneet toisiaan yhteen vaikka yrittivät pysyä toisistaan erossa.
Draco havahtui ajatuksistaan kun Harry liikahti paikoiltaan.
“Mitä nyt?” Draco ei oikeasti olisi tahtonut Harryn lähtevän, koska paleli ja pakottautui tarraamaan toista kädestä.
“Sataa.”
Draco irrotti otteensa vilkaisi ikkunalle. Ulkona tosiaan satoi, ja hän pystyi nyt kuulemaan ropinan ikkunapeltiä vasten. Hän tiesi miten paljon Harry piti siitä, että sai katsella kylmän sateen iskeytyvän maata vasten sen muodostaessa vähitellen yhteen kohtaan valtavan lammikon. Draco oli pitänyt sitä ensin täysin typeränä ajantappona, mutta pakottautuessaan seisomaan toisen vieressä muutaman kerran ärsyttävän tasaista vedentipuntaa seuraten, hän joutui myöntämään itselleen, että touhu oli jollain tapaa hermoja rauhoittavaa. Draco nousi Harryn perässä ikkunalle, vilkaisi oudon viehtynyttä katsetta tämän kasvoilla ja siirsi katseensa hämärään kesäyöhön. Vielä kahdenkin vuoden jälkeen tuntui oudolta vain seisoa siinä, sulassa sovussa vailla vaivaantunutta hiljaisuutta minkä olisi voinut kuvitella automaattisesti seuraavan heitä siihen varsin absurdiin suhteeseen minkä he olivat välilleen kehittäneet. Draco oli palvonut omaa herraansa, Harry oli johtaja omilleen. He olivat molemmat kasvaneet uskollisina sille minkä puolesta taistelivat, kieltäytyneet kuuntelemasta sitä puolta joka oli itselleen väärä ja pieksäneet toisiansa hengiltä ainoana tavoitteenaan hengissä selviytyminen.
Ja kun kesken sen täysipäisen sodan Voldemort oli kadonnut, haihtunut täysin jälkiä jättämättä eikä kukaan ollut enää innokas jatkamaan sitä älyttömyyttä mihinkään suuntaan. Draco oli löytynyt lähes hengiltä piestynä, verisenä mutta ehdottoman elossa. Sota vaati syyllisiä, ja koska päävihollinen oli poissa laskuista Draco Malfoyn niskaan sysättiin kaikki se, mitä ei voitu jättää paenneiden tai henkensä heittäneiden kuolonsyöjien niskoille. Hän oli syyllinen sodan aloitukseen, maailman päävihollisen seuraamiseen, verilöylyihin, sodassa menehtyneihin, kaikkeen. Se oli älytöntä ja täysin epäreilua, mutta ministeriö välitti vain syyllisistä ja sillä hetkellä pelkkä Malfoyn nimi oli riittänyt heille. Ja Draco oli niin täysin varma tuomiostaan, ettei edes välittänyt puolustautua. Ennen kuin Harry astui esille.
Tietenkin Draco oli ollut varma, että Harryn esiintulo ei merkitsisi mitään hyvää. Toisaalta, mitä lisättävää Harrylla enää olisi ollut? Hän oli täysin nurkkaan ajettu, haluton edes puolustautumaan ja jokainen paikallaolija oli valmis heittämään hänet syvimpään mahdolliseen selliin ja hukuttamaan avaimen iäksi. Ja hän oli Draco Malfoy, henkilö joka oli syypää kaikkien niiden ihmisten tuhoon jotka Sodan Sankari tunsi, vaikkei olisikaan tappanut heistä ketään.
Joten, hän oli todellakin varsin hämmästynyt Harryn puolustaessa häntä.
Mitä sitten tapahtui, Dracolla oli enää hataria muistikuvia siitä, miten hänet lopulta raahattiin ulos ministeriöstä, saatettiin hissillä ulkopuolelle ja toivotettiin kepeästi hyvää päivänjatkoa. Ja Harry oli tullut hänen viereensä, hymyillyt surumielisesti ja istuutunut sen miehen viereen jota oli alusta asti vihannut kuin pahinta vihollistaan.
“Miksi…”
Harry oli vain hymyillyt niin lempeästi että Dracon teki mieli lyödä häntä, siirtänyt katseensa poispäin ja vastannut ärsyttävän totuudenmukaisesti “En tiedä.”
He asuivat nyt siinä ruskeanharmaassa kivitalossa, jonka Draco oli kolme vuotta sitten ostanut. Se ei ollut kaunis, ei uusi eikä edes arvokas mutta hän tiesi pitävänsä siitä. Se sijaitsi kyllä Englannissa, mutta kaukana Lontoosta ja siitä paikasta jossa he olivat vielä hetkeltä tuntuvan aikaa sitten tappaneet toisiaan.
Dracon mielenkiinto alkoi herpaantua, koska sade ei tuntunut juuri lakkaavan, vaan myrsky näytti piiskaavan maisemaa yhä kovempaa. Hän siirsi katseensa vanhaan pajukkoon, mitä oli yrittänyt joskus tuloksetta repiä irti. Se ei ollut mikään pihan kaunistus, ja Draco irvisti sen ränsistyneelle ulkomuodolle. Harry tuntui sen sijaan pitävän siitä, ja hän oli lopulta kieltänyt Dracoa irrottamasta sitä taikakeinoin kun hän oli tuloksetta kiskonut sitä käsivoimilla irti.
“Katso.”
Harry osoitti sormellaan sitä pajukkoa, minkä varalle Draco oli juuri kehittelemässä sataa ja yhtä tapaa häivyttää se ilmaan niin, ettei Harry edes huomaisi sen puuttumista.
“Harvinaisen ruma, eikö?”
Harry nauroi. “Jep. Mutta pidän siitä.”
“Miksi?”
“No”, Harry nauroi jälleen. “Se tuo mieleen meidät.”
Draco näytti tyrmistyneeltä, ja Harry nauroi nyt hänen ilmeelleen. Draco ei pystynyt käsittämään, miten toinen saattoi olla aina niin hyväntuulinen. Harry tiesi varsin hyvin, ettei tämä sota ollut vielä ohi. He olivat täysin tietämättömiä mistään eikä Draco pitänyt siitä sen enempää kuin toisen jatkuvasta iloisuudestakaan. He voisivat olla huomenna yhtä kuolleita kuin tänään elossa, epätietoisuus tuntui kaivertavan häntä kivuliaasti kuin lusikka ja hän ei aina pystynyt nousemaan aamulla sängystä ylös ilman apua. Mutta he olivat yhä täällä, täpärästi elossa ja Draco tiesi olevansa oikeasti kiitollinen siitä. Harry oli jälleen se sama henkilö kuin seitsemän vuotta sitten, nauroi elämälleen ja piti siitä.
“Me kai ollaan niin kuin nuo.”
Harry osoitti taas vanhaa pajukkoa, sitä joka näytti kyllä surkealta ja ränsistyneeltä mutta oli niin ehdottoman elossa kuin suinkin. Ja kun Draco tajusi mitä Harry tarkoitti, ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen hän oikeasti nauroi.
Minä rakastan näitä iltojani kanssas sun
Kun hetken päässä aamu odottaa
Ja me nauramme ja silmiämme pyyhimme ja helppo huominen on unohtaa
Oomme taas kuin kaksi lasta
Ne jotka aikoinaan puolivahingossa lähti samaa tietä kulkemaan
Ja sä viet mut ikkunan luo
Ja sä sanot: me kai ollaan niin kuin nuo
kertosäe:
Kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää
Katsoo kevääseen
Seisoo erillään
Ja kestää joka tuulen ja sään
Kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää
Katsoo kevääseen
Seisoo erillään
Ja jossain alla maan
Ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan
Kaksi ylvästä ja nuorta
Varmoina on voimistaan
Taivaankantta kohti kasvaneet
Ehkä vuodet ovat kuorta ja talvet viimoillaan hiukan ohuemmaks raapineet
Kuinka onkaan kaksi lasta matkan myötä muuttuneet
Se ihme on kai vasta;
Oomme tänne selvinneet
Ja sä viet mut ikkunan luo
Ja sä sanot: mehän ollaan niin kuin nuo
kertosäe (2x)