Kirjoittaja: Robine
Ikäraja: S
Paritus: Merope/Tom Valedro vanhempi
Genre: Tuplaraapale
Summary: Tom Valedro oli juuri hymyillyt hänelle.
A/N: Mikä ihme siinä on että kirjoitan koko ajan Meropesta ja Tom Valedro vanhemmasta? Ja juu, en ollut ihan varma että tuleeko tämä tänne, tavallaan on angstia, mutta tavallaan taas ei.. Tavallaan fluffya, mutta tavallaan taas ei.. valaiskaa minua ^_^ Ensimmäinen raapaleeni ja oikeastaan ensimmäinen minkä julkaisen, mutta ei ensimmäinen minkä kirjoitan. Rakentavaa kritiikkia kiitos n.n
Deep, deep fantasy
Ikkuna oli avattu, sillä se oli ainoa keino nähdä ulos. Kahdeksantoistavuotias tyttö nojasi keittiöntasoon ja kuunteli lintujen laulua ulkona. Kunpa hänkin osaisi laulaa. Tyttö ei ollut koskaan kokeillut, hänen isänsä ja veljensä olivat kieltäneet sen, siinä missä kaiken muunkin paitsi heidän palvelemisensa. Ei hän siltikään varmaan osaisi laulaa. Hänelle oli koko elämänsä ajan toisteltu kuinka kamala ja surkea ihminen hän oli, eikä hän ollut saanut kokeilla edes taikomista kuin hyvin harvoin. Siitä huolimatta Merope voisi elää nuo kamalat vuodet uudestaan ja uudestaan, kunhan hän vain saisi nähdä erästä tulevaa kartanonherraa aina silloin tällöin.
Hän antaisi sekä oman, että keiden tahansa muiden elämän Tom Valedron puolesta.
Tyttö lähti kävelemään ulos, otti luutansa ja alkoi lakaista rappusia, kuten aina joka aamu. Kauaa ei aikaa kulunut kun tieltä kuului kopsetta, ja Merope näki kuinka tummanruskea hevonen asteli arvokkaaseen tahtiin kantaen Meropen mielestä maailman arvokkainta asiaa selässään.
Ratsastaessaan ohi, Tom Valedro huomasi “palvelustytön” lakaisevan rappusia, kuten joka aamu siihen aikaan ja ensimmäistä kertaa osoitti huomaavansa sen. Kun komea mies hymyili ystävällisesti Meropelle ja nyökkäsi päätään sanoakseen “huomenta”, Meropesta tuntui että jalat pettäisivät tytön alta. Tom Valedro oli juuri hymyillyt hänelle. Tuntui kun Merope hukkuisi ja kuolisi ikuiseen uneen. Niin onnelliseen ja niin täydelliseen. Niin valheelliseen.
A/N: kommenttia sitten ^^