Title:Ajatustenlukija
Author:Saatte nyt ja aina, syyttää näistä minua
Beta:Äikänope, kiva sellainen
Rating: K-11
// Ikäraja lisätty myös alkutietiohin. :> - RennetoGenre:Angst, höystettynä pienimuotoisella väkivallalla ja lähes huomaamattomalla seksuaalisella viritteellä, one-shot
Pairing:Tom Riddle jr./neiti Dawes(OFC)
Summary:
Hänellä ei ollut mitään oikeutta lukea ajatuksiani.Disclaimer:Aivan, leipä täytyy yhä hankkia pöytään jostain muualta
A/N~Jos kehtasin näyttää tämän äidinkielenopettajalleni, kehtaan näyttää tämän myös teille
Spin-off Hyvä on vain pahan oikea käsi löytyy
täältä, K-15.
AjatustenlukijaSe katse seurasi minua. Se kylmä, jäätävä, mutta silti niin lumoava katse. Tunsin sen niskassani ja tiesin sen omistajan seuraavan minua.
Yhtäkkiä katseen aiheuttama polte niskassani katosi. Käännyin kulmasta ja törmäsin katseen omistajaan, kirjaimellisesti törmäsin. Olin niin ajatuksissani, että kävelin suoraan hänen rintakehäänsä päin. Tunsin horjahtavani ja olisin kaatunut, ellei hän olisi tarttunut nopealla liikkeellä hartioihini. Eikö hän äsken ollut takanani?
"Katsoisit eteesi, Dawes!" hän moitti. Mietin hetken ennen kuin päätin, että olisi parempi pyytää anteeksi. Hän oli sentään johtajapoika ja voisi kyllä järjestää minut jälki-istuntoon. Iltani olivat muutenkin täysiä. Miksi otinkaan niin paljon kursseja?
"Olen pahoillani, Tom. Olin vain niin ajatuksissani."
"Mitä sinä yleensä hortoilet käytävillä tähän aikaan? Eikö sinun pitäisi olla tunnilla?" hän tiukkasi. Jihuu, lisää kysymyksiä.
"Kyllä minä olin tunnilla, aina siihen asti, kun joku tollo unohti pitää silmällä myrkkylonkeroisen pistokkaita. No, ne raatelivat oppilaita ja vahingoittumattomat saivat lähteä, kun tuntia ei kuitenkaan olisi voitu jatkaa. Kasvit näet karkasivat ja puoli luokkaa joutui sairaalasiipeen", selitin tylsistyneeseen sävyyn.
Tässä sitä oltiin. Selittämässä komealle ja hyväkäytöksiselle johtajapojalle jostain katastrofista yrttitiedossa, kun olisin paljon mieluummin suudellut häntä. Tai kuristanut hänet. Lamaannuin hetkeksi. Päässäni vuorottelivat kaksi selkeää ajatusta: "Suutele häntä, hän on ihana!" ja "Kurista hänet, hän on idiootti!"
Onneksi -huonoksi sellaiseksi- Tom keskeytti sisäisen taisteluni mutisemalla:
"Vai niin siinä kävi", ja heti perään kysymällä:
"Ketä muuten ajattelit suudella?"
Pimahdin. Hänellä ei ollut mitään oikeutta lukea ajatuksiani! Sekunnin murto-osassa päätin, että olisi sittenkin parempi kuristaa hänet.
Ennen kuin Tom ehti tajuta mitään, ravistin hänen kätensä hartioiltani, taklasin hänet keskellä onneksi tyhjää käytävää ja painoin polveni hänen kurkulleen. Olin puoliverisperheestä ja pelannut jästikoulun poikien kanssa jääkiekkoa liikuntatunneilla, joten tiesin kyllä, miten taklataan. Tiesin myös sen, että painoin vähän liian kovaa.
"Ai, että ketä ajattelin suudella?" kysyin lähes itkuisella äänellä.
"No-sinua-sinä-senkin-idiootti-en-kai-minä-ketään-puuskupuhin-ääliötäkään-ajattele-kun-sinä-seisot-edessäni!" papatin niin nopeasti kuin kykenin. Halusin vain sylkäistä sen ulos, ettei hän ehtisi lukea sitä ajatuksistani.
Kun Tom tajusi sanani ja sen, ettei hän voinut hengittää polveni painaessa hänen henkitorveaan, hän loitsi niin voimakkaan estokirouksen, että lensin vastapäiseen seinään. Nousin taikasauva ojossa jo ennen kuin ehdin kunnolla kaatuakaan, mutta Tom oli nopeampi. Hän riisti taikasauvan kädestäni ja löi minua avokämmenellä kasvoihin. Tuijotettuamme hetken toisiamme murhaavasti hän yhtäkkiä suuteli minua, nuolaisten huuleltani siihen hänen lyöntinsä jäljiltä valuneen veren.
"Ole hyvä", hän ivasi,"sitähän sinä kuitenkin halusit." Sanomatta enää sanaakaan, hän lähti. Minulle kun olisi riittänyt pelkkä "koitahan pärjätä" tai jotain. Se olisi rikkonut mystisyyden verhon pojan ympärillä. Miksi Tom ei ikinä -siis tasan
ikinä- puhunut suoraan?
Kun Tom katosi näkyvistä, annoin polvieni pettää ja valuin seinää myöten lattialle. Hautasin kasvoni käsiini, mutten itkenyt. En itkenyt koskaan. Minulle itkeminen oli merkki omasta heikkoudestani, eikä heikkouttaan saa näyttää, ainakaan tässä maailmassa. Vastoikäymiset oli vain kestettävä, mutta sillä hetkellä itku oli lähellä.
Kiedoin käteni polvieni ympäri painaen pään polviini, toivoen, ettei kukaan huomaisi minua siellä nurkassa. Varsinkaan hän.
Miksi minun täytyi olla niin tyhmä? Miksi en tajunnut kertoa hänelle, vaikka tiesin rakastavani häntä? Miksi?
Minuutit tuntuivat vuosilta, mutta silti ne kuluivat. Miksi hän oli suudellut minua? Välittikö hän oikeasti, vai oliko se vain hänen tavanomaista ivaansa, en tiennyt. Minä en lue ihmisten ajatuksia.
Mutta jotain minä tein. Jotain mitä en tehnyt ikinä.
Minä itkin.A/N~Tälläinen aloitus tälle haasteelle. Kerro, jos pidit ja jos et pitänyt, kerro, mikä meni vikaan.
