Kirjoittaja: Smarou
Beta: Ei ole, vastuu yksin minulla
Ikäraja: S
Paritus: On
Genre: Drama (Fluff, hurt/comfort)
Yhteenveto: Joskus on pieni olo
A/N: Tuota tuota.. Tämä on taas tällainen fiktiivinen heijastus minusta ja elämästäni. Mm, kiva olisi kuulla miten kolahti
***
Kerro mulle lohikäärmeistä
Makaamme hiljaa sängylläni, ilta-aurinko muuttaa kaistaleen sinisestä päiväpeitostani lähes valkoiseksi. Levy, jota soitimme on jo loppunut ja huoneeseen on jäänyt hiljaisuus. Kumpikaan ei jaksa, tai halua vaihtaa levyä. Makaat kyljelläsi, kun piirrän pieniä ympyröitä olkapäähäsi. Äkkiä pyörähdät selällesi ja katsot minua nurinpäin vihreillä kissansilmilläsi.
“Kerro mulle lohikäärmeistä”, pyydät hiljaa.
Ei ole ensimmäinen kerta, kun pyydät jotain hassua, jotain lapsekasta. Ei ole edes ensimmäinen kerta, kun pyydät kertomaan lohikäärmeistä. Ja aina sinulla on tuo sama hiljainen äänensävy. Enkä vieläkään osaa tätä leikkiä.
“Mitä mä kerron sulle lohikäärmeistä?”
Käännyt taas kyljellesi, niin että nojaat päätäsi päiväpeittoani vasten ja pyydät vilpittömästi silmilläsi kertomaan lohikäärmeistä.
“Mitä vaan. Kerro jotain.”
Mietin hetken mitä olen aiemmin kertonut niistä, koitan keksiä jotain uutta.
“Mm… Lohikäärmeet on kerrostalon kokosia. Ne syöksee tulta.”
“Ja mitä muuta?” pyydät vaativasti lisää.
“Ne vie kauniita neitoja. Lukitsee ne torniin, ja syö ne sit ku ne muuttuu rumiks.”
“Valehtelija. Ei lohikäärmeet oo tollasia”, julistat hiljaa, mutta päättäväisesti.
En oikein vieläkään tiedä millaisia lohikäärmeet mielestäsi ovat. Eivät ainakaan sellaisia millaisiksi itse ne kuvaan.
“Yritä uudelleen”, kehotat.
“Lohikäärmeet asuu metsissä. Niillä on vihreet suomut ja kaks vihreetä sarvea.”
“Mitä ne syö metsässä? Missä ne asuu siellä?”
“Ne syö karhuja. Hirviin ne ei koske, koska ne pitää niitä melkein tasavertaisina, koska ne on saman kokosia ja niilläki on isot sarvet. Sit ne asuu luolissa. Tai sellasten kuusitiheikköjen keskellä.”
Ilmeestäsi näkee, että arvioit sanojani. Mietit hyväksytkö ne vai et.
“Onks ne laumaeläimiä?”
“Ei oo.”
“Mitä ne sit tekee?”
En minä tiedä mitä lohikäärmeet tekevät. Yritän miettiä edes jotain vastauskelvollista.
“Ne… Ne ei tee mitään. Uusia lohikäärmeitä tulee meteoriittien mukana avaruudesta. Ne vaan tulee.”
Rypistät kulmiasi mietiskelevästi. Et tainnut olla tyytyväinen vastaukseeni.
“Mut mitä ne tekee elämällään? Onks niillä mitään tarkoitusta?”
Useimmiten tuntuu, ettei ole mitään väliä mitä kerron lohikäärmeistä. Kunhan en vain jää miettimään turhan pitkäksi ajaksi.
“Ne kaivaa kuoppia. Ne koko elämänsä kaivaa yhtä, mahdollisimman syvää kuoppaa. Ne toivoo pääsevänsä maan keskipisteeseen missä on lämmintä. Pakoon kylmää. Samalla ne yrittää päästä piiloon ihmisiä. Pakoon kaikkea.”
Hymyilet lempeästi, ehkä hieman huvittuneena kertomalleni.
“Valehtelija”, naukaiset hymyillen.
“Aika hyvä, mut ei lohikäärmeet oo tollasia”, sanot hiljaa ja kiemurrat minuun kiinni. Käännät selkäsi minulle, ja tartut käsiini kiertäen ne ympärillesi.
Painan kasvoni niskaasi ja nuuhkaisen kerran. Tiukennan hetkeksi otettani sinusta.
“Miks sä aina haluut kuulla lohikäärmeistä?”
En ole koskaan kysynyt tätä. Olen vain kuuliaisesti kertonut lohikäärmeistä.
“Musta on kiva kuulla lohikäärmeistä”, vastaat pian.
“Mitä sä haluat kuulla niistä?”
Vedät jalkasi ylös, niin että olet pienessä kippurassa sylissäni. Et hetkeen sano mitään.
“Totuuden”, vastaat hiljaa hihaani vasten. En näe kasvojasi, enkä siksi näe surumielisen mietteliästä ilmettäsi.
“Mitä sulle pitäis kertoo lohikäärmeistä?”
“Mä haluan kuulla mitä lohikäärmeet tekee. Mä haluan että sä kerrot mulle kaiken lohikäärmeistä.“
Olet taas hetken hiljaa ja nuuhkaiset paitani hihaa. Lomitat toisen kätesi sormet omiini.
“Mä haluan että sä puhut mulle niin kauan lohikäärmeistä ku mulla on pieni olo. Niin kauan että mulle tulee parempi olo.”
Työnnät itseäsi paremmin rintaani vasten, vedät päätäsi polviasi kohti, niin että olet vielä tiukemmassa sykkyrässä. Korjaan toisen käteni asentoa pitääkseni sinusta tiukemmin kiinni.
“Mä haluan kuulla, että lohikäärmeet on yksinäisiä. Että ne asuu yksin, eikä nää toisiaan. Et ne koko elämänsä etsii toista puoliskoaan, jota ei ees oo olemassa.”
“Miksi sä sellasta haluut kuulla?”
“Koska ku mulla on pieni olo, voi ajatella lohikäärmeitä. Joilla on vielä onnettomampaa. Voi ajatella, miten kauniita, ja intohimoisia ne on. Ku ne 300 vuotta etsii jotain mitä ei oo, eikä koskaan luovuta. Se niissä on hienoo mun mielestä.”
Hymähdän kevyesti niskaasi, niin kevyesti ettei se kuulosta huvittuneelta, mutta on olemassa.
“Tää ei siis oikeesti liity lohikäärmeisiin?” uskallan viimein kysyä.
“Ei”, sanot ja käännyt otteessani selällesi, että näet kasvoistani siivun. Vaaleat hiuksesi kehystävät kasvosi ja kissansilmäsi nauravat.
“Mä vaan halusin kuulla sun puhuvan.”
