Author: nami
Rating: S
Genre: Romance/Angst (I guess...?)
A/N: Ihan lyhyt teiniromanssimössö. Kommentointi sallittua ja jopa toivottavaa.
---
Tunnen, että joku katselee minua. Joku muukin kuin suloiset, kirkkaat auringonsäteet, jotka tunkevat koulun käytävän liasta ja pölystä harmaantuneiden ikkunoiden läpi. Käännän päätäni aavistuksen, ja huomaan että se olet sinä. Nojaat seinään kavereidesi jutellessa sinulle, mutta katseesi on pysähtynyt minuun. Kun tajuat, että huomaan sinut käännät katseesi pois. Kevätaurinko säihkyy hiuksissasi, mutta hymysi valaisee päiväni paremmin kuin aurinko ikkunasta näkyvän koulunpihan. Sydämeni hypähtää mukavasti, mutta minä en pidä siitä. En yhtään.
Kävelen kotiin. Kaunis auringonpaiste on nyt harmaiden sadepilvien verhoama, ja ensimmäiset pisarat putoilevat jo hitaasti synkeältä taivaalta. Mietin yhä sinun hymyäsi. Se on ehkä suloisin näkemäni hymy, mutta ehkä juuri siksi se ahdistaa minua niin kovasti. Puut ovat ihanasti hiiren korvalla. Suuret pisarat jäävät orastaville lehdille lepäämään. Nopeutan hieman väsyneitä ja apeita askeleitani. Olen kai kävellyt näin viime keväästä asti. Hänen lähdöstään asti.
En minä kaipaa häntä. Tiedän, että oli meille molemmille parasta jatkaa erillään. Mutta kaikki salaisuuteni, jotka kerroin hänelle, kaikki noloimmatkin asiat, jotka uskalsin paljastaa. Ja sitten kaikki hänen lauseensa ja tekonsa, jotka satuttivat ja loukkasivat, saivat sulkeutumaan ja käpertymään itseeni.
Suorastaan juoksen kohti kotia. Pieni, keväinen sadekuuro on yltynyt myräkäksi, joka runtelee puiden oksia ja maata. Sadeveden seassa kasvoillani valuu myös kyyneliä. Sattuu vieläkin. En halua rakastua sinuun. Minä en vain uskalla. En halua enää pettyä.
Kotiovi näyttää ihanammalta kuin koskaan, kun viimein olen perillä. Kaivan likomärät ja liukkaat avaimet inhottavan kosteasta farkuntaskustani. Avaan oven ja sukellan lämpöön. Talo on aivan pimeänä. En jaksa liikkua, joten lösähdän eteisen lattialle. Hymysi välähtää jälleen mieleeni. Se on tosiaan suloinen. Ovikello soi. Se olet sinä.
Kysyt tahtoisinko lähteä kanssasi ulos, tarjoat paikkaa sateenvarjosi alta. Hymyilet taas, tällä kertaa ujommin. Olen jo vähällä sanoa kyllä, mutta sitten puren huultani ja luon katseeni kasvojesi sijaan kenkiisi. Huokaan syvään.
Mentyäsi purskahdan itkuun. Sattuu taas. Miksi edes yritin? Myöhästyin. Ehdin jo rakastua sinuun, ei tämä muuten olisi näin tuskallista. Istun vieläkin eteisen lattialla kenkien seassa ja itken. Omaa pettymystäni enemmän vihlaisee se, mitä tein sinulle. Anteeksi. En olisi halunnut, että rakastuisit minuun, koska tiesin, että oman pelkoni vuoksi torjuisin sinut. En halunnut päästää sinua lähelleni, etten olisi joutunut menettämään sinua. En vain pystynyt siihen vielä.
Tiedän, että tämä on itsekästä, mutta silti toivon sitä. Voisitko tulla myöhemmin uudestaan? Ehkä kuukauden tai parin, ehkä vuoden päästä? Avaisin sinulle oven, ja vastaisin valoa säihkyvään hymyysi vähintään yhtä säteilevästi pyytäessäni sinut sisään. Kyyneleeni kuivuvat hiljalleen, kun vaivun unelmiini. Tuudittaudun niihin, vaikka tiedän, etten enää koskaan saa tilaisuutta lähteä mukaasi.
