Once He Was a Prince (H/Kros, L/J, K-11) / VALMIS; 22. lukua 31.12.2011

[Ayos]

Jipii, jatkoa on tullut 
Kiitos, kiitos ja kiitos tästä.
Jee, Kalkaros ja Hermione puhuu jo... eikun romanssia odotellessa.
* Haaveilee Severuksesta. *

Ayos, joka on hieman sekaisin...

[Röhkö]

A/N: ooh mikä kommenttipläjäys täällä odottelee. Nam. Kiitos laajasti näppäimistön näpyttäjille ja lukijoille.
Amanecer: ei kuole, mutta annoit elvytystä ;]
The Mind: tulejo, 9. luku. Voilá!
Kuurankukka: Tiedän, miten vaikeaa kommentointi joskus on. Toiveesi paritusten ja toiminnan suhteen toteutunee piakkoinkin, sieltä se muhina muodostuu :'D
Ayos: Öh, ole hyvä, ja olen pahoillani, mutta ainakaan tässä ficissä Severus ei mene kanssasi naimisiin. ; )
Nähkäämme.

9. luku
Tyttö nimeltä Lily Evans

Kolmannella luokalla James Potter oli ensimmäisen kerran huomannut olevansa ihastunut punatukkaiseen rohkelikkotyttöön nimeltä Lily Evans. Aluksi James ei kehdannut kertoa ihastumisestaan kenellekään, ei edes parhaalle ystävälleen Siriukselle. Kolmannella luokalla tytöt ja pojat olivat luontaisesti toistensa vihollisia, vaikka olisivatkin kuuluneet samaan tupaan: Lilyn ystävä Rosalie haukkui Jamesia rilliruhtinaaksi. Sitä paitsi Lily oli lukutoukka ja vihasi huispausta, joten olisi ollut noloa myöntää kelmeille ihastuksesta.

Neljännellä luokalla Sirius oli alkanut kiinnittää Tylypahkan tyttöjen huomion. Murrosiän mukana kulkeutunut komea ulkonäkö teki Siriuksesta yllättäen suositun, ja samalla muutkin kelmit huomasivat olevansa ihailun kohteita. James myönsi ensi kerran ääneen ystävilleen, että Lily Evans oli hänen mielestään viehättävä. Kelmien itsetunto kohosi äärimmilleen, kun Jamesin huispaustaitoja palvottiin, Siriuksen ulkonäkö valloitti ja Remuksen hyvät arvonsanat synnyttivät kateutta. Peter Piskuilan oli se varakas ja onnekas poika, jonka muut kelmit olivat hyväksyneet joukkoonsa.

James keräsi rohkeutta ja pyysi Lilyä kanssaan Tylyahoon. Pettymyksekseen James sai kieltävän vastauksen ja vajosi alakuloon, joka näkyi jopa hänen huispauspelissään. Ystäviensä tukemana hän päätti yrittää uudestaan. Ja uudestaan. Kuukausien kuluessa James sai kuulla Lilyltä useaan otteeseen, kuinka itserakas ja pinnallinen hän muka oli, ja niinpä Jamesista lopulta tuli sellainen. Hän turtui Lilyn ja Kalkaroksen heittämiin ikäviin kommentteihin, eikä enää välittänyt niistä niin paljon kuin aluksi.

Hän muisti Lilyn sanoja vuosien varrelta:
  ”Luulet olevasi hauska, Potter, mutta olet pelkkä röyhkeä ja päsmäröivä jalkarätti. Minua ihmetyttää, että luudanvartesi jaksaa ollenkaan nousta maasta kun paksu pääsi on kyydissä. Sinä KUVOTAT minua.”

Kaikesta huolimatta James ei luovuttanut, vaikka Lilyn sanat tuntuivatkin ikävinä pistoksina. Vasta kun Lily oli suudellut Mark Smithiä kuudennen luokan päättäjäispidoissa, Jamesin sisälle tulvahti aito mustasukkaisuus. Silloin James oli viimein ymmärtänyt, miten järjetöntä oli ihastua tyttöön, joka piti huispausta vain pelinä ja kelmejä vain idiootteina. Rakastuminen oli junttimaista puuhaa, mikä sopi unohtaa, jos aikoi huispausammattilaiseksi.

James heräsi Siriuksen hilpeään huutoon ja avasi silmänsä vastentahtoisesti. Hän oli nähnyt unta Evanssista, mutta ei muistanut muuta kuin punaiset hiukset kirkkaassa vedessä. Typerä uni, jonka James pyyhkäisi mieluusti mielestään.
  ”Huispaamaan!” Sirius kailotti.
Huispausottelu, James muisti ja ponkaisi ylös pylvässängystään. Rohkelikot pelaisivat tänään luihuisia vastaan, ja James saisi viimein näyttää kykynsä joukkueen kapteenina. Mikään ei saisi tänään häiritä hänen keskittymistään.

  ”Kapteeni Sarvihaara, aamiaiselle, fanitytöt odottavat!” Sirius hihkui innoissaan ja pyöritteli lyöjän mailaansa uhkaavasti. Hän oli harvoin niin innostunut matseista, yleensä James oli se joka vaahtosi taukoamatta pelitaktiikasta. Nyt James tunsi hienoista pahoinvointia vatsanpohjassaan.

  ”Ottelu alkaa tunnin päästä”, Sirius mesosi ja hyppeli ympäri makuusalia. James huokaisi hermostuneesti ja etsi pelikaavun käsiinsä. Yli-innostunut Sirius oli rasittavaa seuraa silloin, kun häntä itseään oksetti.

Suuressa salissa James vastaanotti onnentoivotuksia ja hymyili vaivautuneesti. Huono olo myllersi edelleen vatsaonteloissa. Kun hän oli istumassa pöydän ääreen, joku tyrkkäsi häntä ohimennen päähän. James vilkaisi ympärilleen ja näki nyrpeän Evanssin asettuvan vähän matkan päähän pyytämättä anteeksi.

Uni palasi Jamesin mieleen ja hän tunsi pienen ärtymyksen vihlaisun. He olivat jo 17-vuotiaita, käyneet samaa koulua yli kuusi vuotta, eivätkä he edes tervehtineet toisiaan Viistokujalla. Sen sijaan he käyttäytyivät kuin kuusivuotiaat ja tönivät toisiaan aamiaisella, tai ainakaan Lily ei vaivautunut väistämään. James ei muistanut, miksi juuri Lily Evans oli kiinnittänyt hänen huomionsa monta vuotta sitten. Ehkä syynä olivat suloiset, mantelinmuotoiset, vihreät silmät tai Lilyn suorasukaisuus...

  "Upea, eikö vain? Suutele sitä!"
Sirius oli kiikuttanut luudanvartensa muiden ihailtavaksi. Hän kertoi sen tuovan onnea peliin.

James söi hyvällä ruokahalulla puuroa ja mietti samalla kannustuspuhetta joukkueelleen. Hetken kuluttua tuttu ääni keskeytti hänen pohdintansa.
  ”Rosalie, nopeasti sitten!”
James kääntyi katsomaan ja näki Evanssin luoneen katseensa lumottuun kattoon. Hän ei ilmeisesti ollut aikeissa pahoitella tönäisyään.

Rosalie seisoi Evanssin vieressä ja tapitti maitokannua. Hän oli sitonut vaaleat kiharansa kookkaalla punakeltaisella rusetilla. Evanssista sen sijaan ei nähnyt mitenkään, että hän olisi lähdössä pian katsomaan huispausottelua. Rosalie änkytti, kun edellinen onnentoivottaja oli lähtenyt Anturajalan luota.
   ”Kuule Musta, haluan vain sanoa että… toivottavasti matsi menee hyvin.”
Rosalien sydämenmuotoiset huulet menivät mutruun ja hän punastui hieman. Hän katsoi hämmentynyttä Siriusta odottavasti.
  ”Ai, no, kiitos”, Sirius änkytti takaisin ja virnisti typerästi. Outoa, yleensä Sirius ei todellakaan änkyttänyt tytöille eikä sen puoleen kenellekään muullekaan.

Rosalie tuijotti häntä epäuskoisena ja raotti hieman suutaan.
  ”Eikö sinulla ole muuta sanottavaa?” hän tiuskaisi luonnottoman kimeällä äänellä. James aisti lähestyvän vaaran ja viimeisteli puuronsa mahdollisimman nopeasti. Tyttöjä ja huispausta ei kannattanut ajoittaa samalle päivälle, sen tiesivät jo muinaiset antiikin tietäjät.

Sirius pureksi rauhallisesti murojaan.
  ”Minähän sanoin”, Lily puuskahti, ”ajan hukkaa –”

”Sirius!” Remus sihahti pöydän takaa ja potkaisi ystäväänsä huomaamattomasti. Kuutamo taisi jostain typerästä syystä luulla olevansa osasyyllinen Siriuksen outoon käytökseen ja siihen hemmetin suudelmaan, jonka takia tytöt luultavasti vihoittelivat.

Rosalie oli jo ehtinyt repiä jättimäisen rusetin hiuksistaan, kun Sirius lopulta täräytti:
  ”Anteeksi! Anteeksi, että suutelin sinua.”
Rosalien loukkaantunut olemus vaihtui hetkessä yllättyneeseen ilmeeseen.
  ”Olen ollut viimeaikoina vähän epätasapainoinen”, Sirius sanoi asiallisesti ja nousi pöydästä. Hän vilkaisi kattoa (harmaita pilviä) ja jatkoi:
  ”Eikä se sylkienvaihto tule todellakaan toistumaan.”
Anturajalka marssi eteishalliin rempseästi, luudanvarsi olallaan.
  ”No jaa, tuo oli häneltä jo paljon. Etsikööt jonkun muun, jota nuolla”, Rosalie sanoi kovaa ja löi kätensä yhteen innostuneesti, ”lyödäänkö vetoa tuloksesta?”

Ulkona ilma oli hyvin syksyinen. Vettä tihutti harmaalta taivaalta, kun James käveli ystäviensä kanssa kohti huispauskenttää. Yhtäkkiä hän tunsi pienen tönäisyn kyljessään.
  ”Mitä?” hän kysyi äkäisesti Matohännältä, joka käveli hänen takanaan. Peter näytti yksinomaan hämmentyneeltä.
  ”Se olin minä”, matala ääni sanoi Jamesin viereltä. James tunnisti sen kuuluvan Durmstrangin Larrylle.
  ”Ai, tekin olette tulossa katsomaan matsia”, James totesi ja vilkuili ympärilleen, ”jos teitä edes on useampi.”
  ”On meita”, kuului toinen ääni. Puhuja oli Ron Poljakoff, Larryn vaalea ja pisamanaamainen hölösuinen ystävä.
  ”Onnea peliin”, Larryn ääni toivotti ja vaimeni. Kummallinen, aiemmin tuntematon sukulainen viihtyi paljon näkymättömyysviitan alla, James hämmästeli. Varsinkin Larry oli välillä todella omituinen. He eivät edes opiskelleet, vaan hiippailivat ympäri linnaa. Kelmien pitäisi myöhemmin selvittää, mitä porukka oikein touhusi.

Sitten James näki luihuisten härnäävän jahtaajaansa Oscar Woodia ja riensi apuun.

Joukkue katsoi Jamesia odottavasti, kun hän tuli ulos kapteenin huoneesta.
  ”No niin, luihuiset vastassa”, James aloitti epäröiden. Sitten hän kohtasi Siriuksen rohkaisevan katseen ja unohti hermoilun.
  ”Jahtaajia ovat vanha kunnon Ruikuli, Bellatrix Musta ja Terence Wilish. Lyöjiä ovat George Saapaspolku, hän on se joka näyttää kaljulta villisialta, ja ruipelo Kevin Lynn. Pitäjä on edelleen luihuisten joukkueen rakas kapteeni Tomas Georghamas. Etsijänä toimii älykääpiö Polly Parkinson. Hän on tarkkanäköinen, mutta toivon hänen kiinnittävän tänään enemmän huomiota Siriukseen kuin sieppiin.”

James väläytti leveän, toivottavasti kannustavan hymyn, ja Sirius iski hänelle silmää. Hmm, ehkä sitten kun James olisi oikea huispaaja ammattilaisliigassa, hän ei kannustaisi pelaajiaan flirttailemaan vastapuolen pelaajien kanssa.

Hetken kuluttua he poistuivat pukuhuoneesta ja vastaanottivat yleisön suosionosoitukset. Ottelua selosti aiemmilta vuosilta tuttu Mark Smith, josta James ei kauheasti pitänyt.

Matami Huiski patisti Jamesin kättelemään Tomas Georghamasin kanssa. Vinosilmäinen Georghamas yritti perinteisesti murtaa Jamesin sormiluita, joten James vastasi puristukseen samanlaisella voimalla.

Matami Huiski puhalsi pilliin ja neljätoista pelaajaa nousi kohti lyijynharmaata taivasta. James sai kaadon haltuunsa. Hän kiisi hieman lähemmäs luihuisten maalisalkoja ja viskasi kaadon sitten tummalle Henry Cottonille, rohkelikon joukkueen toiselle jahtaajalle. Henry puikkelehti luihuisten välistä kohti Georghamasin puolustamia maalisalkoja. Kun luihuisten toinen lyöjä kiilasi hänen eteensä, Henry heitti kaadon takaisin Jamesille, joka nappasi sen ketterästi käsiinsä. Hän viskasi kaadon saman tien kohti luihuisten vasemman puoleista maalisalkoa, eikä Georgehamas ollut tarpeeksi nopea.

”Rohkelikko tekee maalin! 10-0 Rohkelikolle!” Smith kuulutti. ”Maalin tekijänä James Potter, joukkueen uusi kapteeni.”
James ja Sirius läimäisivät kätensä yhteen ilmassa.
Peli jatkui. Kaato oli Bellatrix Mustalla. Hän lensi salamana kohti rohkelikkojen maalisalkoja, joita Thomas Fullmoon vahti itsevarmana. Rohkelikon joukkueen lyöjät Vincent Varama ja Sirius tähtäsivät ryhmyjä kohti Bellatrixia.
Bellatrix heitti kaadon Kalkarokselle. Tämä yritti heittää kaadon maaliin, mutta Thomas Fullmoon sai sen juuri ja juuri kiinni. Hän heitti kaadon hermostuneen näköiselle Oscar Woodille, jolle ottelu oli ensimmäinen laatuaan. James oli valinnut hänet kolmanneksi jahtaajaksi, koska poika osoitti silloin tällöin merkkejä huomattavasta lahjakkuudesta – tai tilapäisestä onnesta. Lisäksi Wood oli hyvästä huispaajasuvusta.

Oscar Wood piti kaatoa kömpelösti sylissään ja lensi kentän puoleen väliin. Hän väisti ryhmyä täpärästi ja näytti huojentuvan siitä niin paljon, että tiputti kaadon. James ja Kalkaros lensivät kilpaa kohti punaista palloa.
”Potter ja Kalkaros taistelevat kaadosta”, Smith kuulutti. ”Tilanne edelleen 10-0 Rohkelikkolle. MUTTA MITÄ SIELLÄ TAPAHTUU?”
Smithin ääni kohosi, kuten koko yleisön. Kalkaros oli yhtäkkiä tipahtanut luudaltaan ja makasi rähmällään maassa. James virnisti ja lensi kaadon kanssa takaisin ylös. Matami Huiski puhalsi pilliin.
  ”Törkeää!” Huiski raivosi ja silmäili yleisöä. ”Minä varoitan! Jos näen vielä yhdenkin kamppiherjan, huispausottelut lopetetaan!”
Katsomosta kuului kohahdus, kun ihmiset huusivat vihaisina ja katselivat toisiaan uteliaina. Pian peli jatkui, kun Kalkaros oli noussut takaisin ilmaan.

James heitti kaadon Henry Cottonille, joka heitti sen Oscar Woodille, joka heitti kaadon kohti luihuisten keskisalkoa. Tällä kertaa Georghamas kuitenkin nappasi kaadon ajoissa. Luihuiset hurrasivat.

Luihuisten kolmas jahtaaja, tummaihoinen Terence Wilish sai kaadon. Hän näytti haluavan kostaa Kalkaroksen puolesta. Hän tönäisi Woodin melkein alas luudalta, kun viiletti tämän ohi ja heitti kaadon Bellatrixille.
  ”Hei Fullmoon!” Bellatrix huusi rohkelikkojen pitäjälle väistettyään ryhmyä. ”Kerro terveisiä Harmaaselälle!”
Thomas Fullmoon näytti hämääntyvän niin, että Bellatrix sai rauhassa heitettyä kaadon oikean vanteen läpi.
  ”LUIHUINEN KYMMENEN, ROHKELIKKO KYMMENEN!” Smith kuulutti.
James arveli Bellatrixin tarkoittavan Harmaaselällä ihmissutta, joka oli purrut aikoinaan Remustakin. Sitä James ei tosin tiennyt, miten Harmaaselkä liittyi Thomas Fullmooniin, paitsi sukunimeen.

James jatkoi peliä vihaisena, mutta luihuisten onnistui tehdä toinen maali.
  ”Tilanne on 20-10 Luihuisen hyväksi”, Smith kuulutti ja kuulosti melkein voitonriemuiselta. James kirosi häntä mielessään ja viskasi kaadon täydellä vauhdilla kohti pikkuista Oscar Woodia, joka nappasi sen säikähtäneenä, pyörähti sukkelasti ympäri ja teki maalin sen näköisenä että kyseessä oli vahinko.
”Ja Wood yllättää meidät kaikki”, Smith huusi leppoisasti. James ei välittänyt vaan kehui Woodia.
  ”MUTTA MITÄ TEKEE PARKINSON”, Smith huusi yhtäkkiä. ”Rohkelikon etsijä Susan Ratamo on nähnyt siepin, mutta Parkinson on keskittynyt kuuntelemaan Sirius Mustaa!”
Katsomosta kuului hihitystä ja voihkaisuja.

James kääntyi katsomaan joukkueensa etsijää, piikkitukkaista Susan Ratamoa, joka lensi vauhdilla kohti maata. Kultainen sieppi häälyi luihuisten maalisalkojen juurella. Raivostuneen näköinen Parkinsonkin oli lähtenyt kiihdyttämään kohti pikkuista palloa. 

James näki molempien kurkottavan kädellään kohti sieppiä. Yhtäkkiä virnuileva Bellatrix Musta lensi Susanin eteen, ja tämä joutui tekemään äkkijarrutuksen. Susan lensi luutansa selästä Bellatrixin yli ja tippui muutaman jalan verran ennen kuin tömähti selälleen maahan. Matami Huiski oli puhaltanut pilliinsä, mutta liian myöhään:
  ”SIEPPI ON PARKINSONILLA!” Smith kuulutti ja James tunsi raskaan painoin putoavan sisälleen. ”LUIHUINEN VOITTAA PISTEIN 170-20!”

Luihuisten hurraahuudot kantautuivat läpi huispauskentän. James laskeutui vaitonaisena maahan. Hänen teki mieli repiä kapteeninmerkki rinnastaan ja sytyttää se tuleen. Jostain kaukaa kuului Mark Smithin taialla voimistettu ääni:
  ”Lily Evans, tuletko kanssani halloweentanssiaisiin?”

James tunsi yllättäen suurta halua syöksyä saman tien Smithin luokse ja lyödä tätä täydellä voimalla kasvoihin. Hän ei kuitenkaan saanut jalkojaan liikkeelle. Sen sijaan hän valahti polvilleen ja kuunteli pauhua. Meluisasta katsomosta ei saattanut kuulla vastausta Smithin kysymykseen, eikä James osannut päättää, oliko sillä edes väliä.

  ”Sarvihaara, jaksatko sinä?”
Sirius oli laskeutunut Jamesin viereen. James varoi katsomasta häneen ja yritti hillitä valkohehkuisen raivonsa. He olivat hävinneet. Hän oli hävinnyt.
”Luihuiset saa maksaa”, Sirius sanoi vakaalla äänellä.

Luihuisen joukkue käveli yhtenä rykelmänä heidän ohitseen. Polly Parkinsonia kannateltiin muiden olkapäillä.
”Siriuuuuus!” Parkinson huusi hymyillen ilkeästi ja vilkutti Siriukselle. ”En todellakaan halua edes harkita lähteväni tuollaisen luuserin kanssa tanssiaisiin!”

 Luihuisen joukkue remahti nauruun. Kalkaros hymyili voitonriemuisena rasvaisten hiustensa läpi.
James katsoi kysyvästi synkkäilmeistä Siriusta, joka kohautti olkiaan.
  ”Vihjasin, että voisin mennä hänen kanssaan tanssiaisiin”, Sirius sanoi tuimasti. ”Yritin kiinnittää huomion pois siepistä, mutta Smith pilasi kaiken.”
James katsoi mykkänä, kun Mark Smith käveli joustavin askelin pois kentältä Lily Evanssin kanssa. Ukkonen jyrähti ja sadepisarat aloittivat luontaisen tanssinsa.

Loppuillan tunnelma kulminoitui hyvin siihen hetkeen, kun Siriuksen tornipöllö Raakalainen tiputti kuolleen hiiren Jamesin päähän. Matohäntä polttohautasi hiiren oleskeluhuoneen takassa ja kaikkialle levisi mädän lihan katku.

James ei puhunut kenenkään kanssa. Sirius purki raivoaan luihuisten haukkumiseen ja ihastui toden teolla, kun Peter paljasti olleensa syypää Kalkaroksen kiroamiseen kamppiherjalla.

  "Jos Matohäntä olisi jäänyt kiinni, olisitte saaneet heittää hyvästit huispausotteluille”, Remus sanoi ankarasti.
Sirius tuhahti.
  ”Susan Ratamo ei olisi nyt sairaalasiivessä murtuneen selkärangan takia, jos Bella ei olisi tehnyt laitonta kamppausta!”
 
Remus aloitti tavanomaisen saarnansa siitä, kuinka huispaus oli kaiken kaikkiaan huono aktiviteetti tupien välisen sovun kannalta. Sirius kumosi sen puhumalla ikiaikaisesta perinteestä, jonka takia Tylypahkaan edes kannatti tulla. Hänen puolustuspuheensa keskeytyi, kun Rosalie ilmestyi taas varautuneen näköisenä kelmien luokse. Hänellä oli edelleen suuri rusetti hiuksissaan.

  ”Bagman”, Sirius sanoi lyhyesti ja tiiraili ylikiinnostuneena takkatulta.

Rosalie kohotti kulmiaan ja sanoi huvittuneen ja hämmästyneen sekaisella äänellä:
  ”Esitätkö sinä suuttuneesi minulle?”
Sirius vilkaisi Remusta tukea hakien.
  ”Noh”, Sirius sanoi tyynesti, ”minä en ole levittänyt päättömiä juoruja minusta.”
Rosalie vaihtoi painoin vasemmalta jalalta oikealle ja risti kätensä.
  ”Anteeksi mitä? Olisiko minun pitänyt olla iloinen, kun sinä suutelit minua ja heitit sitten menemään kuin käytetyn sulkakynän?”
  ”Ei”, Sirius sanoi kuin asia olisi ollut sillä selvä. ”Sinun olisi pitänyt ymmärtää, että minä olin silloin herkässä tilassa.”
Rosalie naurahti halveksuvasti.
  ”Minä hävisin teidän takianne viisi kaljuunaa”, hän syytti, ”onnentoivotukseni taisi mennä hukkaan.”

Lähellä istuva Oscar Wood mulkaisi äksyä Rosalieta. Jamesistakin oli turhaa lyödä lyötyä. Rosalie halusi aina lyödä vetoa kaikesta, ja hän oli huono häviäjä.

 ”Minä haluaisin takaisin ne kymmenen sirppiäni”, Matohäntä huomautti hajamielisesti. Rosalien posket punehtuivat ja hän kaivoi taskustaan rahaa.
Sirius mulkoili heitä ja piiloutui sitten Päivän Profeetan taakse. 
  ”Minä menen nukkumaan”, Rosalie julisti kiivaasti. Ikävä kyllä hän jäi kuitenkin seisomaan paikoilleen leveä otsa rypyssä ja kysyi nopeasti:
”Oletteko nähneet Lilyä?”
   ”Varmaan piehtaroi jossain Smithin kanssa”, James veikkasi ja hiljensi mielessään jyskyttävän pikkuäänen: ”haluaisit itse olla Smithin paikalla nyt, eikö niin?”

Rosalie pudisti päätään. 
  ”Ei, Lily suree edelleen isäänsä, ei hän tällä hetkellä kiinnitä huomiota poikiin... ”
Rosalie sulki vikkelästi suunsa ja punastui entistä rajummin.
”Mikä hänen isällään on?” Matohäntä uteli, mutta Rosalie sihahti hiljentääkseen hänet ja painui nukkumaan. James nautti hiljaisuudesta ja ummisti silmänsä. Hän ei kuitenkaan voinut olla ajattelematta, että Lilyllä oli vaikeaa.

Anturajalka venytteli raukeasti ja lähti nukkumaan. Matohäntä oli nukahtanut tuoliinsa takan ääreen ja kuorsasi hiljaa. Kuutamo jutteli hiljaa Thomas Fullmonnin kanssa huoneen hiljaisimmassa nurkassa. James oli kuulevinaan Harmaaselän nimen.

Pian joku kömpi muotokuva-aukosta oleskeluhuoneeseen. James kääntyi katsomaan tulijaa ja käänsi saman tien katseensa takaisin takkaan. Hän kuuli Evanssin kävelevän hitaasti huoneen halki. Samalla James yritti vakuuttaa itsensä siitä, että Evans oli jästisyntyinen tosikko, johtajaoppilas, joka tuoksui aina imelältä hunajashampoolta.

Sitten James muisti Rosalien lipsautuksen ja ponkaisi seisomaan. Hän tiesi millaista oli olla huolissaan omasta isästä. Jamesin isä oli tuomarina ministeriössä, ja muutaman kerran heille kotiin oli saapunut uhkauskirjeitä. Ajat eivät olleet mitenkään poliittisesti vakaat, joten James ei turhaan luottanut liikaa aurorien suojaan. Nyt hän halusi kuitenkin puhua.

  ”Olenpa- pahoillani”, James sopersi ja totesi itsekseen, että oli unohtanut puhekykynsä huispauskentälle. Hän haroi hiuksiaan ja suoristi silmälasinsa.

Lily oli ilmeisesti säikähtänyt Jamesin äkkipikaista liikettä, koska hän piteli toisella kädellään kiinni samettituolin selkänojasta.
  ”Ei se mitään”, Lily vastasi nopeasti, hieman poissaolevasti ja jatkoi matkaansa kohti portaikkoa. Hän ilmeisesti luuli, että James katui jotain aikaisempaa rikettään, kenties olemassaoloaan.
  ”Odota!”
James tunsi itsensä typeräksi ja punastui. Oliko hän tosiaan näin huono puhumaan tytöille?

”Oliko – hauska – ilta?” James kysyi ja kirosi mielessään typerää kysymystään. Oliko hauska ilta? Osaatko sinä taikoa? Olenko minä yksisilmäinen tanssiva marakatti?

Lily näytti hämmentyneeltä.
”Öh, ihan mukava. Harmi, että ottelu – ottelussa kävi huonosti.”

James nielaisi. Hän ei oikein tiennyt, miksi ei pannut pistettä itsensä nolaamiselle ja rynnännyt nukkumaan.
  ”Onko kaikki hyvin?” James kysyi ja kuulosti omasta mielestään ihan Eunice-tädiltään. Vanhalta, ryppyiseltä Eunice-tädiltä, joka tarjosi kamomillateetä ja leikkasi Jamesin kurittomat hiukset älyttömän lyhyiksi joka kesä.
   ”On”, Lily vastasi ääni särähtäen, ”Potter, onko sinulla oikeasti jotain asiaa?”

Niin, sitähän James tässä itsekin juuri mietti. Lopulta hän työnsi oikean kätensä typerästi eteenpäin. Lily katsoi kättä hämillään ja James häpesi tottelematonta jäsentään, joka riippui typeränä ilmassa. Lopulta Lily tarttui siihen ja he kättelivät.

[Ayos]

Hoohee, taas on tullut jatkoa (jee)
Yhyy enkö pääse Severuksen kanssa naimisiin? Mikä harmi 
Mutta joo... tässä ei ollut Hermyä ja Severusta yhessä, itkuparku.
Joo tuotanoin... lopetan tämän sekoilun.

Ayos.

[Amanecer]

Hmm, viimeisimmässä luvussa ei ollut pahemmin mitään Harryyn, Roniin ja Hermioneen liittyvää, mitä nyt tuossa ennen kisaa he olivat näkymättömyysviitan alla ja vaihtoivat pari sanaa. Ei sinänsä, ei se minua haitannut, mutta välissä olisi voinut olla jotain Harryn näkemystä hänen isästään pelaamassa. Kiva muuten vaihteeksi tällainen huispausottelu. Kävi sääliksi Jamesia, kun Rohkelikko hävisi pelin. En tiedä kylläkään miksi.

Toivottavasti uusi luku tulee pian. Ei malttaisi odottaa enää.

[Röhkö]

Hei taas ja kiitos kommenteista ja kärsivällisyydestä
Ayos: tulossa
Amanecer: tässä luvussa vähän enemmän trioa ja varsinkin myöhemmissä luvuissa. Kiitos kommentista!
Jatkoa:

10. luku
Törmäilyä

Pian koitti vuoden ensimmäinen Tylyahon retki. James ystävineen näytti vahtimestari Vorolle lupalappunsa, jonka avulla sai poistua linnasta. Kun he kävelivät hiekkatietä pitkin kohti kylää, he ohittivat joukon luihuisia.
”Hei Potter! Tarvitsevatko rohkelikot uuden kapteenin? Minä voin lainata pöllöäni, se osaa lentää ja sillä on vähintään yhtä isot aivot kuin sinulla…”
Huutaja oli aina niin nokkela Bellatrix Musta. Hänen takanaan seisovat luihuiset nauroivat kuuluvasti. James piti katseensa päättäväisesti sorassa.

Oli kulunut viikko siitä, kun luihuiset olivat voittaneet rohkelikot huispauksessa. James oli aikoja sitten tottunut huispausta koskeviin pilkkoihin ja huuteluihin, mutta nyt hän ennemmin vakavoitui kuin nauroi kuullessaan niitä. Hän oli hävinnyt Luihuiselle vasta toisen kerran elämässään. Tämä kerta oli pahempi, koska hän oli ollut kapteeni.

Siriuskaan ei huutanut luihuisille mitään purevaa takaisin. Hän näytti mietteliäältä, kun he kävelivät Tylypahkan pahkasika-porttien välistä.
”Niissä durmstrangilaisissa on jotain outoa”, Sirius sanoi hetken kuluttua. Muut katsoivat häntä kysyvästi.
”Kysyin McGarmiwalta heistä”, Sirius selitti, ”hän luuli minun keksineen koko jutun päästäni ja käski jatkaa Peterin muuttamista rotaksi.”
Sirius virnisti. Muodonmuutostunneilta sai aina helposti ylimääräisiä pisteitä, jos oli rekisteröimätön animaagi. Toisaalta kelmit alkoivat olla muodonmuutoksissa muutenkin luokan parhaita.
”Se on kyllä vähän omituista”, Remus myönsi. ”He sanoivat käyneensä Durmstrangia. Nyt he ovat täällä, mutta eivät käy oppitunneilla. Lisäksi se Larry näyttää ihan Jamesilta.”
James tuhahti ja haroi hiuksiaan.
”Ei hän ole täysin minun näköiseni. Hän on ruipelo ja hänellä on otsassa sellainen ruma arpi.”
Kevyt syystuuli puhalsi vasten heidän kasvojaan.
James ei ollut vielä kertonut ystävilleen, että erimielisyydet Lily Evanssin kanssa olivat mennyttä aikaa. Oikeastaan James murehti, että ystävyys Lilyn kanssa saattaisi etäännyttää häntä kelmeistä. Ajatus johtui siitä tosiasiasta, että tyttöjen mielestä ihmissuden kanssa juoksentelu öisin ei tainnut olla kovin kehittävää puuhaa.

Kaksi luudanvartta oli täynnä Tylypahkan oppilaita. Sirius meni hakemaan baarinpitäjä Rosmertan tyttäreltä kermakaljat, kun muut etsivät vapaan pöydän. Siriuksella kesti juomien hakemisessa yllättävän kauan, mikä saattoi liittyä jotenkin kauniskasvoisen Rosmertan äänekkääseen kikatukseen. Lopulta pubin isäntä talutti Siriuksen istumaan ja pamautti juomat heidän eteensä niin että kermakaljaa läikkyi joka puolelle. Sirius kohautti olkiaan hämmästyneenä.

Aina kun pubin ovi aukesi, James käänsi kasvonsa vaistomaisesti tulijaan. Hän ei oikein tiennyt itsekään, mitä odotti ulkoa ilmaantuvan. Lopulta James havahtui, kun joku tökkäsi häntä olkapäähän.
”Pelasit hienosti”, ääni sanoi hyväntuulisesti ja James tunnisti puhujan Larryksi.
 ”Olisitte voittaneet, jos peli oli ollut yhtään reilumpi.”
James oli samaa mieltä ja hän otti aimo kulauksen kermakaljaa. Hän teki pöytään tilaa ja tyhjät tuolit siirtyivät itsestään.
”Toisaalta tekin olisitte voineet pelata reilummin”, sanoi sen pörrötukkaisen tytön, Hannahin, ääni toruvasti.
”Istuimme Peterin ja Remuksen takana ja näimme, kun kirositte Kalkaroksen!”
Peter näytti närkästyneeltä ja tuhahti vikisevällä äänellään:
”Kalkaros ansaitsi sen!”
James nyökkäsi ja oli yhtä mieltä Peterin sanojen kanssa. Hannah hyökkäsi seuraavaksi hänen kimppuunsa:
”Mitä hän on sinulle tehnyt?”
Jokin liikahti Jamesin mielessä; aivan kuin hän olisi kuullut nuo sanat ennenkin, mutta jonkun muun suusta. James kuuli Ron Poljakoffin naurahtavan vieressään pilkallisesti.
Kuutamo rykäisi sellaisella tyylillä, että hän halusi mitä ilmeisimmin puhua jostain muusta aiheesta.
”Mikäli olen ymmärtänyt oikein, te haluatte pysyä näkymättöminä Dumbledoren käskystä?” Remus kysyi huolettomasti ja pyöritteli kermakaljapullon korkkia arpisissa käsissään.
Sirius haukotteli liioitellun suurieleisesti.
”Niin juuri”, Hannah vastasi oudon korkealla äänellä, ”mutta rehtori ei pidä siitä, että meidän läsnäoloomme kiinnitetään huomiota, me – ”
Hannahin ääni muuttui epäselväksi muminaksi. Kahden luudanvarren ovi kilahti ja James heilautti kättään huomaamattomasti, kun hän kohtasi Lilyn katseen. Muut kelmit keskustelivat durmstrangilaisten kanssa eivätkä huomanneet, kun Lily hymyili epävarmasti ja vilkutti Jamesille. Vasta korotetut äänet saivat Jamesin kiinnostumaan taas pöytäseurueestaan.
”Her – Hannah hei, et kai sinä puolusta Kalkarosta?” Ron ilkkui.
Tyhjän näköinen istuin Peterin vieressä liikahti.
”Hänen ei pitäisi levitellä meidän asioitamme”, Larry huomautti melkein kuiskaten, ja vain James saattoi kuulla nuo sanat Hannahin lisäksi meluisassa pubissa.
”Hän on niin kuin sinä”, Hannah sanoi melkein vihaisesti, ”hän on utelias. Hän haluaa tietää, mitä me teemme, ehkä hän suojelee – koulua – ”
James nauroi ääneen ajatukselle.
”Miksi kukaan haluaisi Tylypahkaa suojella teiltä? Toisaalta Ruikuli on saastaisesta perheestä, äiti on siivooja ja isä mielipuoli jästi, ehkä Tylypahka on vähän niin kuin lomaa, haha..”
Hannahin tuoli kaatui ja nopeat askeleet tiedottivat jonkun poistuneen juuri näkymättömyysviitan kanssa ovesta ulos.
”Naiset”, Ronin ääni sanoi merkitsevästi.

* * *

Hermione marssi vihaisena ja päämäärättömästi pitkin Tylyahon pääkatua. James Potterille kuuluva näkymättömyysviitta tuntui raskaalta yllä. Harry ja Ron ehkä halusivat tanssia kelmien pillin mukaan ja pitivät koko sotkua huviretkenä, mutta Hermione tunsi vatsassaan vellovan kovuuden vain kasvavan. Hän poikkesi sivukujalle, vetäisi näkymättömyysviitan yltään ja sujautti sen taskuun. Hänen paha olonsa helpotti hiukan, kun ei tarvinnut väistellä kokoajan kaikkia.

Oikeastaan Hermione ei enää säälinyt Kalkarosta, joka kuitenkin oli ja tulisi olemaan Dumbledoren murhaaja. Pikemminkin Hermione tunsi vihaa kelmien periaatteita kohtaan. Viattomien ihmisten kiroamista Hermione ei voinut käsittää. Se oli jotain, minkä hän yhdisti Voldemortiin.
Hermione käveli huomaamattaan niin kovaa ja niin raivon sokaisemana, että pian hän törmäsi yhteen vastaantulijaan täydellä voimalla. Hermione kaatui maahan ja voihkaisi. Ei häneen sattunut, mutta tilanne turhautti. Kaatuminen oli pientä lähiaikojen vastoinkäymisiin verrattuna, mutta se tuntui kruunaavan kaiken.
”Katso eteesi.”
Hän voihkaisi uudestaan tunnistaessaan karhean äänen. Hermione nousi takaisin seisomaan ja heilautti taikasauvaansa puhdistaen vaatteensa mudasta. Sitten hän nosti katseensa Kalkarokseen, joka näytti tavalliseen tapaansa päivänpaisteeseen eksyneeltä vampyyrilta.
”Ei sattunut, kiitos kysymästä”, Hermione vastasi ja yritti saada kasvoilleen yhtä synkän ilmeen kuin Kalkaroksella. Hermione ei onnistunut siinä kovinkaan kiitettävästi, joten hän käänsi katseensa lähimpään näyteikkunaan. Siinä luki kultaisilla ja koukeroisilla kirjaimilla: Madam Pitsikaulus: kaapuja arkeen ja juhlaan.
Hermione näki sisällä liikkeessä kaksi tuttua hahmoa sovittamassa juhlakaapuja: Lilyn ja Rosalien.
Hän havahtui, kun Kalkaros puhui taas:
”Sinähän olet Durmstrangista, se kätyri.”
Hermione katsoi häntä hetken hämmentyneenä, koska hän oli Tylypahkasta ja Kalkaros tiesi sen vallan hyvin. Sitten Hermione muisti taas missä oli ja milloin. Hän nyökkäsi lannistuneena.
Vastaus näytti miellyttävän Kalkarosta. Luultavasti se johtui siitä, että 1970-luvun Durmstrang tunnettiin ”mustan ajan opinahjona”, josta valmistui sellaisia pimeyden velhoja kuin Lecter Irkoroff ja Vladimir Synkkä. Nuori Kalkaros varmaan kuvitteli, että Hermione edusti samaa lajia.
”Onko näkynyt ketään mieluista?” Kalkaros kysyi tyynesti. Hänellä oli kädessään iso ja pehmeä paperipaketti, jonka sisällä oli luultavasti uusi kaapu.
”Tanssiaisiinko? Ei, en minä taida – ”
”En minä puhunut niistä typeristä pidoista”, Kalkaros tiuskaisi ja Hermione hätkähti, ”tarkoitin teidän hommaa, sitä valintaa!”
Hermione muisti valheen, jonka oli aikaisemmin kertonut. Kalkaros näytti tosiaan uskovan, että Hermione oli valikoimassa tylypahkalaisia ulkomaalaiseen kouluun. Hän tyytyi kohauttamaan olkiaan arvoituksellisesti. Kalkaroksen ilme synkkeni. Sitten Hermione sai idean.
”Tuota, haluaisitko sinä tulla minun kanssani sinne halloweentanssiaisiin?” hän kysyi vilpittömän kuuloisena, mutta punastui aidosti.
Kalkaros näytti hämmästyneeltä ja Hermione alkoi jo toivoa, että olisi pitänyt suunsa kiinni.
”Onko tämä jotain kelmien pilaa?” Kalkaros kysyi hiljaa ja puristi kaapupakettiaan.
Hermione pudisti päätään.
”Ne ovat vain tanssiaiset”, Hermione sanoi kannustavasti ja hymyili mahdollisimman hyväntahtoisesti.
Lopulta Kalkaros nyökkäsi, kääntyi ja lähti pitkin askelin kohti linnaa. Muutama kolmasluokkalainen osoitti häntä ja nauroi, mutta Kalkaros ei pysähtynyt rokottamaan tupapisteitä.

Hermione ei voinut uskoa sitä. Hän oli menossa Severus Kalkaroksen kanssa halloweentanssiaisiin.
Kyseessä oli nuori Kalkaros, joka ei vielä tiennyt Hermionen olevan hänen tuleva oppilaansa. Tämä Kalkaros piteli käsissään Hermionen pääsylippua omaan aikaansa, ja tanssiaisissa Hermione aikoi selvittää Puoliverisen prinssin menopaluuloitsun salat. Tämä Kalkaros ei ollut vielä tappanut Albus Dumbledorea.
Hermione tunsi kuplivaa jännitystä sisällään, kun hän astui Madam Pitsikauluksen liikkeeseen. Hän tunsi olonsa aivan salaiseksi agentiksi, jonka tehtävä oli huijata tietoa kohteestaan valeasussa.
Hermione näki Lilyn suuren peilin edessä. Hän oli pukeutunut valkoiseen juhlakaapuun, jossa oli lantion kohdalla paksu ja vihreä vyö.
”Tuo on ihana”, Rosalie yhtyi Hermionen ajatuksiin. Hän sovitti juuri sähkönsinistä mekkoa, jossa oli röyhelöinen helma. Hänen vaaleat hiuksensa oli loihdittu suureksi kiharapilveksi.
Lily näki ovelle peilin kautta ja päästi hyvin harrymaisen äännähdyksen huomatessaan Hermionen.
”Hannah! Tulitko sinäkin sovittamaan juhlakaapuja? Tuletko sinä sittenkin tanssiaisiin?”
Hermione ei voinut olla hymyilemättä Lilyn innostuneelle hämmästykselle.
”Taidan minä sittenkin tulla”, Hermione vastasi hieman vältellen. Rosalie kiljaisi riemastuneena ja kiirehti heti kysymään:
”Kenen kanssa? Tai pitäisikö kysyä, kumman kanssa? Varmaan sen Larryn tai Ronin…”
Hermione tunsi poskiaan kuumottavan. Hän ei ollut vielä kehitellyt suunnitelmaa, miten kertoisi Kalkaroksesta muille. Kaikista typerintä oli, ettei hän oikeasti ollut menossa tanssiaisiin
Kalkaroksen kanssa. Pikemminkin Hermione oli vakoilemassa Kalkarosta.
”Näette sitten.”
Rosalie katseli uteliaana Hermionen kasvoja, kuin yrittäen lukea niistä vastauksen. Ludo Bagmanin sisko oli hyvin tuttavallinen häntä kohtaan, vaikka he eivät varsinaisesti toisiaan tunteneetkaan.
”Hinta on kalliimpi kuin ajattelin”, Lily sanoi katsoessaan itseään peilistä. Hän tuhahti kärsimättömästi. ”Mitä jos menisimme kaikki juhliin tavallisissa kaavuissa!”
”Loistava ajatus”, sanoi Hermione, joka oli juuri muistanut rahatilanteensa. Tarvehuoneeseen ilmestyneet vaatteet haihtuivat käyttäjänsä yltä muutamassa tunnissa, jos niiden kanssa lähti muualle linnaan (havainnon oli tehnyt Ron, mutta hän oli onneksi pitänyt myös näkymättömyysviittaa mukanaan kaavun kadotessa).
Hermionea ei hirveästi huvittanut leikkiä Tuhkimoa ja häipyä juhlista kesken kaiken.
”Ainahan te voitte vuokrata kaavun”, sanoi liikkeen omistaja, nyrpeän oloinen Matami Pitsikaulus, joka oli pukeutunut pinkkiin silkkikaapuun. ”Se tekee viisi kaljuunaa yhdeltä kaavulta.”
Lily päätti vuokrata mekkonsa ja istui Hermionen viereen odottamaan Rosalieta.
”Tiedätkö mitä Hannah”, Rosalie sanoi hetken kuluttua, ”kertoisitko meille tanssiparisi, jos minä ja Rosalie maksetaan kaapusi vuokraus?”
Rosalie käänsi katseensa peilistä ja virnisti. Hän katsoi Hermionea odottava ilme kasvoillaan, aivan kuin tanssiparit olisivat kouluaine.
”Sopii minulle”, Lily sanoi hymyillen.
Hermione empi. Toisaalta sopimus olisi hyödyllinen, koska hänellä ei ollut muutakaan keinoa saada kunnollista juhlakaapua.
”Hyvä on”, Hermione huokaisi ja lisäsi ankarasti:
 ”Ette sitten kerro kenellekään!”
Lily ja Rosalie pudistivat päitään ja katsoivat Hermionea uteliaina.
”Severus Kalkaros”, Hermione lausui nimen nopeasti. Lily ja Rosalie tuijottivat häntä edelleen, kuin odottaen Hermionen lisäävän sen olleen vitsi.
Mutta Hermione oli tosissaan.
”Hannah… Tunnetko sinä häntä ollenkaan?” Lily kysyi hitaasti. Hän taisi pelätä Hermionen järjen puolesta.
”Tunnen!” Hermione huudahti ärtyneenä. Miksi kaikki olivat niin ennakkoluuloisia? Sitä paitsi hän oli menossa tanssiaisiin oman kotiinpaluunsa turvaamiseksi. Sitä hän ei kuitenkaan voinut kertoa
Lilylle ja Rosalielle.
”Kalkarosta kävi sääliksi, kun kelmit kiusaavat häntä kokoajan. Haluan näyttää kelmeille, etteivät he määrää kenen kenkiä täällä pitää nuolla.”
Lily näytti ymmärtävän, mutta Rosalie vaikutti edelleen kuin puulla päähän lyödyltä. Hermione oli alun perinkin ihmetellyt, miten joku saattoi olla valmis maksamaan tuntemattomalle ihmiselle sellaisesta tiedosta.
”No, eiköhän aleta etsiä sinulle upeaa juhlakaapua”, Lily sanoi iloisesti, nousi seisomaan ja riensi vaaterekille.
”Me sijoitetaan Kalkarokseen”, Rosalie parahti melkein ihaillen ja päätti samalla ostaa sähkönsinisen kaavun, joka sai hänen silmänsä näyttämään entistäkin valjummilta.
Hermione nousi epävarmana seisomaan ja ihmetteli, mihin hän oikein oli päänsä työntänyt. Ei ainakaan siihen kirkkaan violettiin kellohameeseen, jota Rosalie ehdotti.

* * *

Harry ja Ron palasivat Tylypahkaan kelmien kanssa yhtä matkaa. Ensin he olivat käyneet ostamassa kelmeille uudet juhlakaavut. Loppujen lopuksi Harry oli kertonut nuorelle isälleen olevansa huonossa rahatilanteessa eikä siksi halunnut tanssiaisiin, ja James oli ilomielin suostunut vuokraamaan hänelle ja Ronille kaavut heidän vastaväitteistään huolimatta. Ron katsoi pahalla Jamesin huoletonta tuhlailua ja Harry uumoili, että Hermionekin suuttuisi entistä enemmän, jos he menisivät näyttäytymään halloweentanssiaisiin.
”Eihän meillä ole edes pareja!” Ron oli yrittänyt epätoivoisesti vakuuttaa kelmeille, että heillä oli hyvä syy jäädä pois tanssiaisista.
”Ei se mitään, ei meilläkään ole”, James oli sanonut iloisesti.
Hetken kuluttua kävi ilmi, että se ei ollut itse asiassa täysin totta. Remus oli menossa tanssiaisiin luokkatoverinsa Isabella Brownin kanssa, jonka James oli aikaisemmin torjunut.
Peter ei suostunut kertomaan oman parinsa nimeä, vaikka James ja Sirius yrittivätkin monin keinoin nyhtää sen hänestä esiin.
”Minä ja Sarvihaara sentään puolustetaan velhojen kunniaa”, Sirius totesi. Moni tyttö oli jo uskaltautunut kysymään häntä parikseen, mutta Sirius oli antanut jokaiselle kieltävän vastauksen. Harry ihmetteli hieman kummisetänsä halveksivaa suhtautumista tyttöihin.

Kelmit erosivat Harrysta ja Ronista eteisaulassa. He menivät suureen saliin, kun Harry ja Ron menivät tarvehuoneeseen kantaen mukanaan uusia juhlakaapujaan. Hermione odotti jo siellä, kasvot kiinni kirjassa. Hänenkin sänkynsä viereen oli ripustettu suuri keltainen pussi, joka sisälsi epäilemättä kaavun.
”Oletko sinäkin tulossa halloweentanssiaisiin?” Ron hämmästeli.
Jostain syystä Hermione punastui.
”Olen minä”, Hermione myönsi, ”Lily ja Rosalie maksoivat kaapuni vuokran.”
Ron viskasi juhlakaapunsa sängylleen ja istui siniseen nojatuoliin.
”Joo. Kelmit maksoivat meidän kaavut. Ihan kuin raha kasvaisi puussa.”
Ron pyöräytti silmiään.
Hermione käänsi kirjansa sivua. Harry huomasi, että hänen silmänsä tuijottivat vain yhtä ja samaa kohtaa.
”Ai niin Hermione, joulutanssiaisissa lykkäsin tätä liian pitkään, niin kuin sinä minulle siitä ystävällisesti muistutit, joten tuletko sinä halloweentanssiaisiin minun kanssani?” Ron kysyi huolettomasti ja virnisti. Hän näytti uskovan vakaasti vain yhteen mahdolliseen vastaukseen.
Hermione nosti katseensa kirjastaan ja näytti olevan aidosti pahoillaan – toisin kuin ennen joulutanssiaisia.
”Minä – minä lupasin jo toiselle”, hän sanoi hiljaa.
”Mitä?” Ron huudahti. ”Kenelle muka?”
Hermione nousi istumaan ja kiiruhti selittämään:
”Se oli välttämätöntä.  Minä ajattelin, että niin me päästään nopeammin kotiin ja takaisin omaan aikaamme.”
”Mutta kenen kanssa sinä menet?” Ron tivasi kuin menneisyyden kaiku.
Hermione avasi suunsa ehkä kertoakseen, mutta pudisti sitten rivakasti päätään.
”Näet sitten”, hän sanoi äkäisesti ja kääntyi katsomaan taas kirjaansa, tällä kertaa silmät hurjasti rivejä lukien.
Harry huokaisi raskaasti. Onneksi kukaan ei ollut udellut hänen parinsa nimeä.

* * *

Lily palasi suuresta salista yksin Rohkelikkotorniin. Rosalie oli jäänyt hoitamaan ”hoitamattomia asioita”, jotka liittyivät luultavasti jotenkin vedonlyöntiin.
Lily meni omaan makuusaliinsa ja kaivoi esiin läksykirjat. Hän viimeisteli nopeasti pimeyden voimilta suojautumisen tutkielman ja siirtyi sitten lukemaan Loitsujen käsikirja kuutosta. Hän ei kuitenkaan pystynyt keskittymään vaimennusloitsun teoriaan. Jostain syystä hänen ajatuksensa harhailivat asioista toisiin kuin pikajuna.
Isän hautajaiset heti halloweentanssiaisten jälkeen… Hannah ja Kalkaros… Mark Smith… ystävyys James Potterin kanssa… isän murha.
 Lily paukautti koulukirjansa kiinni ja istuutui ikkunalaudalle katselemaan Tylypahkan tiluksia.
Hän antoi kyynelten valua poskilleen. Kun hän maistoi suolaisen maun suussaan, Lily pyyhkäisi kyyneleet käsivarteensa ja potkaisi vihaisesti Isabella Brownin punnussarjaa.
Jos hän olisi tavallinen jästi, hänen isänsä ei olisi kuollut. Petunian ei tarvitsisi syyttää häntä isän kuolemasta jokaisessa kirjeessään.
Kaikki olisi hyvin, jos Lily ei olisi eräänä päivänä saanut kirjettä Tylypahkan noitien ja velhojen koulusta.
Toisaalta Lily ei pystynyt kuvittelemaan maailmaa ilman taikaa. Se oli osa häntä, siksi hänet oli kai Tylypahkaan valittukin.
Lily mietti, kuinka paljon nuo kaksi maailmaa – taikova ja ei-taikova – poikkesivat toisistaan ja kuinka ne silti elivät rinnakkain, muistuttaen toisiaan kuin peilikuvat. Loppujen lopuksi jästit olivat kuin noidat tai velhot – he ajattelivat ja tunsivat. Lily huomasi vajoavansa yhä syvemmälle katkeraan pohdintaansa, joka ei tuntunut johtavan mihinkään. Hän ei huomannut, kun makuusalin ovi aukesi ja Rosalie astui sisälle. Vasta sitten Lily havahtui, kun kylmä käsi kosketti hänen olkapäätään.
”Minä säikähdin!” Lily syytti.
Rosalie katsoi ymmärtäväisesti Lilyn itkun punoittamia silmiä. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän yllätti Lilyn suremasta.
Rosalie heilautti luonnottoman vaaleat kiharat pois kasvoiltaan ja kysyi tuttuun tapaansa:
”Oletko kunnossa?”
Lily ei ollut kunnossa henkisesti, mutta fyysisesti kyllä. Siispä hän tyytyi nyökkäämään. Rosalie istui lähimmän sängyn reunalle ja katsoi Lilyä otsa rypyssä.
”Koska sinun isäsi hautajaiset ovat?”
Lily keskittyi tuijottamaan ikkunan toiselle puolelle jähmettynyttä kärpästä, ettei vain alkaisi taas itkeä.
”Kahden viikon päästä, halloweentanssiaisten jälkeen.”
Kärpänen näytti kuolleelta. Ehkä se yritti pysyä liikkumatta, jotta säästäisi mahdollisimman paljon voimia.
”Minä – minä olen vähän miettinyt sitä… murhaa”, Rosalie aloitti varovaisesti. ”Oletko sinä varma, ettei isälläsi ollut yhteyksiä velhoihin?”
Kärpänen oli ilmiselvästi kuollut, lakannut olemasta.
”Olen varma, että isä oli töissä pankissa eikä hän tuntenut yhtäkään taikovaa ihmistä!” Lily sanoi kovaa ja kääntyi viimein katsomaan Rosalieta. ”Isä harrasti keilaamista ja hän nauroi postipöllöille. Hän oli yllättynyt ja lopulta iloinen kuulleessaan minun olevan noita!”
Lily vaikeni ja katsoi Rosalieta kuin vaatien, että tämä kyselisi lisää typeriä kysymyksiä. Rosalie ei kuitenkaan kysynyt enää mitään. Hän siirtyi halaamaan Lilyä lohduttavasti.
”Anteeksi”, Rosalie sanoi hartaasti. ”Minä ihan oikeasti pelkään myös oman äitini puolesta.”
Lily nyökkäsi. Rosalie oli puoliverinen, hänen isänsä oli velho ja äiti jästi. Rosalien äiti Eliza kertoi mieluusti hauskaa kertomusta siitä, kuinka hän oli tavannut miehensä kuin taikaiskusta.
Rosalie istui takaisin sängyn reunalle ja silitteli päiväpeitettä.
”Puhutaan jostain muusta”, Rosalie sanoi ja hymyili väkinäisesti. ”Oletko sinä jo vastannut myöntävästi Mark Smithille? Pian alkaa olla kiire.”
Lily huojentui hieman, kun sai muuta ajateltavaa. Toisaalta tanssiaisparin ajatteleminen ei ollut ajatuksista huojentavin.
”En”, Lily voihkaisi, ”äläkä puhu siitä kuin se olisi kosinta!”
 Rosalie tirskahti. Lily loi häneen äkäisen silmäyksen.
”No, suostutko jo kertomaan kenen kanssa itse menet?”
Rosalie vaikeni saman tien. Hän pudisti päätään ja hänen poskilleen levisi kevyt puna.

Lily ei ehtinyt udella enempää. Makuusalin ovi aukesi jälleen, ja sisään astuivat loput huoneen asukeista: Isabella Brown ja Susan Ratamo, jonka selkärangan Matami Pomfrey oli saanut korjattua edellisenä päivänä.
”Pois sängyltäni”, Isabella komensi Rosalieta.
”Kyllä, oi teidän majesteettinne”, Rosalie huokaisi ja pyöräytti silmiään. Hän nousi ja heittäytyi omalle pedilleen. Isabella loi häneen myrkyllisen katseen ja alkoi kihartaa mustia hiuksiaan taikasauvalla.
”Mahtavaa päästä tanssiaisiin kelmin kanssa”, Isabella sanoi kuuluvalla äänellä ja katsoi Rosalieta sivusilmällä. Lily valui pois ikkunalaudalta ja tuhahti. Hän tunsi Isabellan katseen itsessään.
”Remus on niin viisas”, Isabella jatkoi ja katseli itseään pienestä taskupeilistä. Lily ei sanonut ajatuksiaan ääneen, mutta hänen mielestään Isabella puhui kerrankin totta: Remus oli tuhat kertaa viisaampi kuin Issie itse.
Lily antoi Issien puheen valua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hän ei jaksanut lapsellista käytöstä juuri nyt.
”Kenen kanssa sinä menet?” Lily kysyi Susan Ratamolta, jota oli aina pitänyt järkevänä vaikka tämä pelkäsikin Isabellaa niin paljon, että näki parhaaksi seurata tätä kuin uskollinen kamarineito.
”Mark Smithin”, Susan vastasi ujosti. Lily ei ollut varma, oliko hän kuullut oikein, joten hän kysyi samaa uudestaan.
”Smithin, sen puuskupuhin joka on meidän yrttitiedon ryhmässä”, Susan sanoi kovempaa ja punastui. Isabella kääntyi katsomaan ystäväänsä hymyillen.
”Smith on aika suosittu ja huispauskapteeni”, Isabella sanoi hyväksyvästi. Ja valvojaoppilas, jonka kanssa Lily oli vielä hetki sitten kuvitellut valssaavansa suuressa salissa. Hän vaihtoi Rosalien kanssa hämmästyneen katseen.
 Smith ei siis ollutkaan jäänyt odottelemaan Lilyn vastausta vaan porskutti jo eteenpäin. Lilyn teki mieli sanoa pojalle pari valittua sanaa, mutta tarkemmin ajatellen hän sai syyttää vain itseään vitkastelusta.
”Taidan mennä käymään kirjastossa”, Lily sanoi, vaikka hän aikoikin mennä etsimään Smithin käsiinsä ja tehdä selväksi, että hän oli oikein tyytyväinen Smithin valintaan. Nyt kun Lilyllä ei enää ollut tanssiaisparia, hän voisi yhtä hyvin lähteä päivää aikaisemmin kotiin, hautajaisiin.

Smithiä ei näkynyt kirjastossa eikä sairaalasiivessä. Lily tajusin harhaillessaan, ettei missään vaiheessa ollut vakavissaan menossa Smithin kanssa tanssiaisiin. Oikeastaan hän oli koko ajan suunnitellut, kuinka jättäisi menemättä koko tanssiaisiin ja menisi sen sijaan auttamaan isänsä hautajaisvalmisteluissa. Se oli kaikin puolin järkevämpi vaihtoehto kuin typerät, iänikuiset ja naurettavat tanssiaiset, joissa Isabella Brownin kaltaiset ihmiset leikkivät prinsessaa röyhelömekoissa ja yrittivät napata itselleen illan komeimman ja suosituimman vastakkaisen sukupuolen edustajan – tumps.
Lily tajusi törmänneensä johonkin kiinteään. Hän olisi kaatunut, ellei se jokin kiinteä olisi tarttunut häntä käsistä ja auttanut takaisin pystyyn. Lily tajusi katsovansa suoraan James Potterin pähkinänruskeisiin silmiin.
”Varo, James”, Lily sanoi uhmakkaasti.
James päästi irti ja näytti jostain syystä yllättyneeltä.
”Mitä?” Lily kysyi ärtyneenä, kun James ei saanut silmiään irti hänestä.
”Outoa kuulla sinun kutsuvan minua etunimeltä”, James tokaisi ja kohautti olkiaan. ”No, kerropa ystävälle, miksi sinä olet vihainen?”
Lily kohotti kulmiaan Jamesin muodollisille sanoille.
”Äh, onko kaikki hyvin?” James kysyi turhautuneena.
”Sain taas huomata, miten kärsivällisyys ei aina riitä minun kanssani”, Lily vastasi puhuen Smithistä. Oikeastaan kaikki oli sattumusten summaa.
”Luuletko sitten, että ihmisten hermot kestävät minua ja Siriusta!” James nauroi. ”No, mitä sinä olet tehnyt?”
”Pikemminkin mitä minä en ole tehnyt”, Lily huokaisi. ”Ja nyt taidan jättää halloweentanssiaiset väliin.”
”Et kai?” James näytti kauhistuvan ajatusta. Mikä ihmisiä oikein vaivasi, kun kaikki tuntui pyörivän juhlien ympärillä?
Lily ei voinut olla nauramatta Jamesin hölmölle ilmeelle. Sitten hän tajusi itsekin nauravansa James Potterille ja olevansa tämän kanssa kahdestaan käytävällä. Hän vaikeni. Hänhän oli kuin se idiootti Isabella Brown!
”Kuule, tule vain sinne tanssiaisiin. Niissä voi olla ihan hauskaakin”, James suostutteli. Lily käänsi katseensa pois.
”Ei tämä toimi”, hän mutisi.
”Mikä?” James kysyi hämmentyneenä.
Lily kääntyi katsomaan häntä ja sanoi:
”Meidän ystävyytemme.”
James näytti vähintäänkin yllättyneeltä. Hänen ilmeensä synkkeni.
”Miten niin ei toimi?”
Lily huokaisi. Hän oli kuin Isabella Brown.
”Tämä ei vain tunnu… ystävyydeltä.”
James katsoi jalkoihinsa.
”Minä haluan olla sinun… jotain. Ystävä on tosiaan väärä sana, mutta miten olisi kaveri?”
Lily katsoi häntä tutkivasti.
”Mitä jos minä kertoisin, että olen ihastunut Mark Smithiin?” Lily kysyi.
James tuijotti häntä ilmeettömästi.
”Hieno juttu”, hän sanoi hitaasti, ”minä voin auttaa sinua iskemään hänet. Kävisikö paistinpannulla?”
Lily tirskahti. Sitten hän tajusi taas olevansa kuin Isabella Brown. Isabella Brown, jonka isä oli juuri kuollut ja hän vain nauroi.
”En vain jaksaisi halloweenhössötystä juuri nyt”, Lily sanoi ja hieroi otsaansa.
James huokaisi teatraalisesti.
”Minulla ei ole edes tanssiparia”, James sanoi kyllästyneesti, ”mitä jos me tehtäisiin kaikkia kivoja tyttöjen juttuja, kun muut on tanssimassa?”
Lily ei voinut sille mitään, hänen suupieltään nyki.
”Minun pitää mennä, olen johtajaoppilas.”
James katseli häntä pää kallellaan ja hymyili vinosti.
”Etkä sinä voi tuottaa pettymystä Smithille.”
En niin.

[Ayos]

Jipii, jipii... jatkoa on tullut. Jees, täsä luvussa oli myös ihuna Severus<3
Mmm... halloween-tanssiaiset.

Ayos~

[Amanecer]

Hermione ja Severus tanssiaisissa parina, sekä James ja Lily hommaamassa jotain ”tyttöjen juttuja” niiden aikana – mielenkiintoinen tanssiaisluku tulossa jossain käänteessä. Virheetön ja muutenkin kiva luku. Trion selitykset on jotenkin aika huterat, ja ne tulevat ehkä jossain vaiheessa ilmi ja pitää keksiä jotain järkevämpää? No jaa, se nähdään sitten joskus.

 En nyt saa jostain kumman syystä mitään pidempää kommenttia irti... Väsymystä.

[Röhkö]

Ayos ja Amanecer, kiitos kommenteista!

11. luku
Halloweentanssiaiset
31.10.1977

Hermione katseli hämmentyneenä kuvajaistaan tyttöjen makuusalin suuresta peilistä. Hän näytti mielestään vanhemmalta kuin yleensä. Luultavasti se johtui meikistä ja siitä, ettei hän yleensä pukeutunut näin hienosti. Lisäksi hän sai lisäpituutta jalassaan olevista valkoisista kengistä, joiden koroilla olisi voinut vaikka murhata menninkäisen.
Turkoosi mekko kimalteli lämpimässä valossa. Helma laskeutui kevyesti maahan saakka. Pörröiset hiuksensa Hermione oli sitonut satiininauhalla niskaan.
”Sinä olet kuin eri aikakaudelta”, Hermione kuuli Lilyn kommentoivan takaansa. Hermione näki Lilyn peilin kautta, eikä voinut olla hymyilemättä. Lilyn röyhelöinen juhlakaapu edusti selkeästi 1970-luvun tyyliä, ja linja jatkui hiuksissa.
Rosalie sipsutti heidän luokseen sähkönsinisessä mekossaan. Niin hänen kuin Lilynkin hiukset olivat suurilla kiharoilla.
”Ikävää, ettei sinulla ole kavaljeeria”, Rosalie huokaisi ja kieputti vaaleita hiuksiaan taikasauvan ympärille. Hänellä oli kirkkaan punaiset huulet ja turkoosia luomiväriä. Räiskyvä meikki sai hänen siniset silmänsä näyttämään melkein sokeilta.
”Minä olen vain tyytyväinen. Kerro sinä sen sijaan oman parisi nimi”, Lily huomautti ja istui pukeutumisjakkaralle.
Rosalie näytti hieman ahdistuneelta. Hän jatkoi hiuksiensa kihartamista keskittyneesti. Hetken kuluttua hän sanoi:
”Siriusta minä en alentunut edes kysymään parikseni. Eikä hän kysynyt minua. Kenen kanssa hän menee?”
Rosalie salasi harmistuksensa huonosti. Hän viskasi taikasauvansa kovakouraisesti lattialle ja viimeisteli kampauksensa Matami Juurevan hiusliemellä.
”Te olette niin itsepäisiä”, Lily sanoi pudistellen päätään. ”Tanssiaisethan ne vain ovat.”
Rosalie naurahti pilkallisesti.
”Vain tanssiaiset? Luuletko Isabellan ajattelevan noin, kun hän tarkastelee muiden pareja? Enkä minä ole itsepäinen.”
Lily pyöräytti silmiään, muttei sanonut enää mitään. Hermione tunsi vatsassaan myllertävän ja empi, oliko sittenkään järkevää näyttäytyä Kalkaroksen ja koko koulun edessä.

Viimein he kolme pääsivät lähtemään eteisaulaan, jossa oppilaiden oli määrä odottaa suuren salin ovien avautumista. Isabella Brown ja Susan Ratamo olivat lähteneet jo aikaisemmin tapaamaan ”suosituimpia poikia koko Tylypahkassa”, kuten Isabella asian ilmaisi.
Hermione huomasi helpotuksekseen, ettei onneksi herättänyt kovin paljon huomiota juhkalaapuisten oppilaiden massassa. Hän oli kehitellyt mielessään varasuunnitelman siitä, kuinka hän kertoisi olevansa kutsuvieras Durmstrangista.
Eteisaulassa oli tiheä tunnelma. Kuului hermostunutta ja vähemmän hermostunutta naurua, oppilaat huutelivat parejaan nimeltä ja tungeksivat toistensa ohi.

”Äh, olisi pitänyt tavata oleskeluhuoneessa”, Rosalie mutisi seuratessaan väenpaljoutta. Lily tarttui heti hänen sanoihinsa:
”Ahaa, se on siis rohkelikko!”
Rosalie ei vastannut, vaan katseli ekaluokkalaisten päiden yli.
”Hemmetin sirkus”, Lily tuskaili. Lopulta hän selitti jotain McGarmiwasta ja lähti tuskastuneena raivaamaan tietään juhlakaapuihin sonnustautuneiden oppilaiden läpi.
”Ei kai tässä muukaan auta”, Hermione myönsi ja lähti Lilyn perään. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut etsiä pariaan kauaa.
Kalkaros seisoi porrastasanteella, piteli toista kättään kaiteella ja katseli inhoten edessään siintävää näkymää. Lopulta hän kohtasi Hermionen katseen ja näytti melkein siltä, kuin hän olisi hymyillyt. Hän taivutti hieman päätään ja ojensi käsivartensa.
Hermione tervehti hiljaa ja tarttui Kalkaroksen käteen. He menivät sivummalle ruuhkasta ja jäivät odottelemaan ovien avautumista. Samalla Hermione näki, kuinka pulisevat oppilaat jakautuivat vähitellen pareiksi.
Hetken kuluttua Rosalie tupsahti hänen viereensä, raahaten tanssipariaan perässään. Hermione yllättyi nähdessään Peter Piskuilanin punoittavan naaman.
”Iltaa”, Rosalie sanoi arvokkaasti ja hymyili väkinäisesti, aivan kuin hän ei olisi vain kymmenen minuuttia sitten auttanut Hermionea korjaamaan nutturaansa. Matohäntä loi Kalkarokseen epäröivän silmäyksen ja käänsi sitten katseensa pikaisesti muualle. Hän oli Rosalieta aavistuksen lyhyempi.
Kalkaros seisoi hievahtamatta paikoillaan ja näytti uppoutuneen täysin omiin ajatuksiinsa. Myös Rosalie vilkaisi häntä nopeasti ja kääntyi sitten hymyillen Hermioneen päin.
”Toivottavasti teillä on… öh, hauska ilta!”
Hermione toivotti samoin ja haki katseellaan muita tuttuja. Harrya ja Ronia ei näkynyt. Synkkäilmeinen Sirius laskeutui aulaan yksin, yllään tyylikäs liituraitainen juhlakaapu. Pian hänen perässään tuli typerästi hymyilevä Isabella, vierellään hieman vaivaantuneen oloinen Lupin. He asettuivat lähelle Peteriä ja Rosalieta. Hermione huomasi vaaleanpunaiseen mekkoon pukeutuneen Isabellan vilkuilevan ympärilleen kuin varmistaakseen, että kaikki varmasti näkivät hänen parinsa. Oli omituista nähdä Remus Lupin sellaisessa tilanteessa. Onneksi Hermione tiesi, että Lupin löytäisi todellisen rakkauden muualta, tulevaisuudesta. Tonks ei ollut vielä edes aloittanut Tylypahkaa...

Suuren salin ovet aukesivat. Kaikki yrittivät päästä sinne ensimmäisinä, ja sieltä täältä kuului repeytyvän kankaan ääniä ja vihaisia huutoja. Kalkaroksella ei näyttänyt olevan kiire minnekään. Hän pysyi hievahtamatta paikoillaan.
”Mennäänkö?” Hermione kysyi, kun pahin ruuhka oli ohi. Ehkä Kalkaros oli tullut katumapäälle eikä halunnutkaan hänen kanssaan tanssiaisiin.
Kalkaros kuitenkin nyökkäsi ja he siirtyivät kurpitsakynttilöin valaistuun saliin. Pitkät tupapöydät puuttuivat. Niiden tilalle seinien viereen oli asetettu pieniä ja pyöreitä pöytiä. Sivummalle oli pystytetty pieni lava, aivan kuten joulutanssiaisissa.
Seinät oli koristeltu oranssin ja hopean sävyillä. Hermione oli näkevinään oikeita lepakoita katonrajassa.
Kalkaros johdatti hänet lähimpään pikkupöytään. Hermione istuutui ja katseli toistaiseksi tyhjää, kirkkaimmin salissa valaistua tilaa, joka oli tarkoitettu tanssimiselle.
”Hannah!”
Hermione katseli opettajien pöytää. Dumbledore istui tutulla paikallaan. Toivottavasti hän ei kiinnittäisi mitään huomiota Hermioneen, koska rehtorin muistiin hän ei kajoaisi kuuna päivänä -
”Hannah!”
Hermione tajusi, että Hannah tarkoitti häntä. Hän etsi huutajaa ja näki Rosalien istuvan muutaman pöydän päässä Peterin kanssa.
”Mitä?” Hermione yritti huutaa niin hiljaa, kuin oli mahdollista huutaa hiljaa. Hän ei halunnut herättää huomiota.
Rosalie osoitti suuren salin ovelle kärsimättömästi, kasvoillaan epäuskoinen ilme. Siellä ei ollut mitään sen yllättävämpää kuin James Potter, vierellään epävarmasti hymyilevä Lily. Rosalie viittoi heidät omaan pöytäänsä. Hermione saattoi kuulla Rosalien innostuneen äänen:
”Lily! Onko hän sinun parisi?”
”McGarmiwa vaati minua hankkimaan jonkun ensimmäiseen tanssiin”, Lily selitti alistuneena.
Rosalien hykertely kantautui Hermionen korviin. Hän katseli ympärilleen tanssiaissalissa ja näki Ronin istuvan yksin toisella puolella tanssilattiaa. Hermione kohtasi hänen katseensa, joka oli täynnä epäuskoa. Hermione käänsi katseensa nopeasti pois ja kohtasi tällä kertaa Kalkaroksen arvioivan ilmeen.
”Öh, mukava linna teillä”, Hermione yritti saada aikaan keskustelua. Hän yritti kuumeisesti miettiä, miten voisi huomaamattomasti kysyä menopaluuloitsusta.
”On tämä omalla tavallaan kiehtova”, nuori Kalkaros sanoi hiljaa. ”Varsinkin linnan historia. Paljon salaisuuksia.”
Hermione ei viitsinyt kysellä enempää. Hän oli lukenut Tylypahkan Historiikin, mutta niin sanotuista monista salaisuuksista siinä ei paljon puhuttu. Salaisuuksien kammiokin mainittiin vain kerran, ja se nimettiin hölynpölyksi. Hermione tiesi, ettei se ollut totta, ja kyseenalaisti sen takia Historiikin tiedot. Kotitontutkin opus sivuutti suin päin.

Pian kaikki pöydät olivat täynnä innokkaasti puhuvia oppilaita. Moni vilkuili toisten pareja tai loi kateellisia silmäyksiä naapuripöytiin. Ilman paria istuva Sirius keräsi hämmästyneitä katseita, mutta tämä tyytyi naureskelemaan jollekin Jamesin vieressä.
Dumbledore nousi seisomaan. Hän oli huomattavasti nuorempi kuin millaisena Hermione oli hänet oppinut tuntemaan. Hänen hiuksensa olivat ruskeat, ja hänen elämän kuluttamissa kasvoissaan oli vain muutama ryppy. Hän odotti hetken, kunnes sali oli hiljentynyt täysin.
”Hyvää iltaa”, Dumbledore toivotti. ”Tervetuloa halloweentanssiaisiin. Tätä noitien, velhojen ja kummitusten juhlapäivää on vietetty Tylypahkassa yli viisisataa vuotta, ja päätimme juhlistaa tapahtumaa tänä vuonna tanssien.”
Dumbledore piti pienen tauon. Muutama oppilas taputti kohteliaasti.
”Toivon, että pidätte tänä iltana hillitysti hauskaa. Musiikillaan meitä viihdyttää Apocamystiikka.” Suurin osa salin oppilaista kiljaisi riemusta. Dumbledore jatkoi:
”Kolmasluokkalaisten ja sitä nuorempien on kuitenkin palattava makuusaleihinsa kello kymmeneen mennessä” - seurasi muutama kiukkuinen vastalause - ”Vanhempien oppilaiden ohjelma loppuu yhdeltä yöllä. Nyt, olkaa hyvät ja nauttikaa ruuasta!”
Dumbledore laskeutui takaisin istumaan. Samalla jokaisen oppilaan ja opettajan eteen ilmestyi tyhjä lautanen ja ruokalista. Hermione otti ruokalistan, vilkaisi sitä nopeasti ja sanoi lautaselleen:
”Pippuripihvi.”
Hänen eteensä ilmestyi herkullisen näköinen ateria. Hermione vilkaisi ympärilleen. Muut oppilaat näyttivät hieman hämmentyneen tällaisesta tehokkaasta tarjoilusta. Kalkaros oli jo tilannut itselleen annoksen hyvältä tuoksuvaa muhennosta.

Kun kaikki olivat saaneet ruokansa syötyä, oli tanssimisen vuoro. Hermione voihkaisi. Hänen olonsa oli niin täysi, että hän tunsi olevansa täysin kyvytön valssaamaan – etenkään Kalkaroksen käsivarsilla. Joka tapauksessa huoneen toiseen päähän oli ilmestynyt joukko velhoja selloineen. He aloittivat hitaan, rentouttavan sävelmän. Dumbledore saattoi parketille Professori Verson ja alkoi pyöriä hitaasti ympäri salia.
Hermione alkoi jo toivoa, että ehkä Kalkaros ei haluaisikaan tanssia. Kalkaros nousi kuitenkin seisomaan ja siirtyi Hermionen eteen. Hän kumarsi ja ojensi kätensä.
”Saanko luvan?”
Hermione tarttui käteen hämmentyneenä ja tunsi poskiaan kuumottavan. Kalkaros saattoi hänet salin keskelle ja asetti toisen kätensä Hermionen selkään. Toisella hän otti kiinni Hermionen kädestä ja alkoi kuljettaa Hermionea vakaasti läpi tanssilattian. Hermione tunsi ihmisten tuijotuksen itsessään. Kukaan ei tuntenut häntä, ja siksi hän oli kiinnostava.
Kun Hermione toipui hämmennyksestä, hän tajusi muidenkin johtajaoppilaiden saapuneen pareineen valssaamaan. Harryn tulevat vanhemmat näyttivät hyvin vaivaantuneilta pyöriessään hitaan sävelmän tahdissa. 
Hermione tunsi Kalkaroksen rauhallisen hengityksen ja rauhoittui itsekin.

* * *

Lily oli kuluneen viikon aikana huomannut, että Jamesin kaverina oleminen oli helpottanut hänen elämäänsä huomattavasti. Kelmit tuntuivat käyttäytyvän huomattavasti rauhallisemmin, aivan kuin he olisivat kerrankin totelleet Lilyä. Lisäksi James oli yllättävän hauskaa seuraa. Hän ei puhunut jatkuvasti itsestään tai huispauksesta, kuten Lily oli kuvitellut, vaan viihdytti Lilyä kertomalla kommelluksistaan kesätöissä. James sai Lilyn unohtamaan murheensa.
  Lily katseli hiljalleen täyttyvää tanssilattiaa Jamesin olan yli. Peter ja Rosalie pyörähtelivät vähän matkan päässä, Rosalie säpsähteli Peterin astuessa silloin tällöin hänen varpailleen. Punertavaan kaapuun sonnustautunut Kalkaros tanssi yllättävän taitavasti Hermionen kanssa.
Lily itse antoi Jamesin viedä ja yritti olla näyttämättä typerältä.
 ”Kai sinä olet kertonut Hannahille, millainen tyyppi Ruik- Kalkaros on?” James kysyi, kun he olivat tanssineet hetken vaiti. Lily, joka oli ollut äärimmäisen tietoinen Jamesin kädestä vyötäröllään, ilahtui saadessaan muuta ajateltavaa.
”Älä kutsu häntä sillä nimellä”, Lily torui, ”ja minä varoitin Hannahia eilen.”
He ohittivat Coraline Tummasurman, joka tanssi Professori Kuhnusarvion kanssa. Tummasurman mustat hiukset olivat äkäisen tiukalla nutturalla, josta pisti esiin kaksi hiuspuikkoa.
”Vanhat tottumukset”, James mutisi anteeksipyytävästi ja pyöräytti Lilyä tavattoman nopeasti. ”Olenko muuten jo sanonut, kuinka kauniilta sinä näytät tänään?”
Lily tunsi punastuvansa. Samalla häntä raivostutti, että antoi James Potterin vaikuttaa itseensä niin - toisaalta kyseessä oli vain kohteliaisuus. Hän kiitti Jamesia vaisusti ja piti katseensa tiukasti tummassa katossa. Hän antoi ajatustensa valua Severus Kalkarokseen, joka oli joskus ollut hänen hyvä ystävänsä. Severus oli kertonut hänelle ensimmäisenä velhomaailman olemassaolosta. Nyt he molemmat aikuistuivat kovaa vauhtia, mutta he olivat valinneet erilaiset tiet. Lily vilkaisi taas Hannahia. Ulkomaailainen tyttö saattoi olla Lilyn ainoa keino saada jälleen yhteys vanhaan ystävään...

Mark Smith ja Susan Ratamo ilmestyivät jostain Lilyn ja Jamesin vierelle. Kiiltävätukkainen Smith katsoi Lilyä yllättyneenä.
”Eikö Potter olekaan sinun mielestäsi itsekeskeinen ja säälittävä paskiainen?” Smith kysyi halveksivasti. Hän kuljetti Susanin kauemmas ja jätti jälkeensä vaivaantuneen hiljaisuuden.
”En minä tarkoittanut – ” Lily aloitti häpeillen.
”Ei se mitään”, James keskeytti kylmällä äänellä, ja Lilyä nolotti entistä enemmän.
Totta kyllä, Lily oli ainakin jossain vaiheessa pitänyt Jamesia täysin itsekkäänä mänttinä, mutta eivätkö kaikki tytöt ja pojat haukkuneet toisiaan jossain vaiheessa?
  ”Minä olen ollut vähän sokea”, James sanoi ja piti pienen tauon. Huomaamattaan hän tiukensi otettaan Lilystä, aivan kuin haluaisi saada tästä tukea. ”Oli niin mahtavaa, kun muut ottivat minusta mallia. Nyt tajuan, että samalla loukkasin joidenkin tunteita.”
Jamesin ruskeiden silmien katse porautui Lilyyn.
  ”Maailmassa on tärkeämpiäkin asioita kuin huispaus tai suosio”, James sanoi hiljaa. Lily hämmästyi hieman pojan äkillistä tunteiden purkausta.
Lilyn oli pakko kääntää katseensa pois. Hän näki Siriuksen istuvan yksinään ja katsovan tanssijoita happamasti.
Lily huokaisi. Huomenna hänkin lähtisi isänsä hautajaisiin ja saisi vapaasti vajota omaan suruunsa.
”Itketkö sinä?” Lily kuuli Jamesin huolestuneen äänen. Lily yritti räpytellä kiivaasti silmiään. Hän oli huomaamattaan päästänyt muutaman typerän kyyneleen paljastamaan tunteensa. Typerä meikkikin menisi ihan piloille.
Musiikki lakkasi. James pysähtyi, ja Lily teki samoin. Apocamystiikka alkoi soittaa toista, hieman nopeampaa kappaletta. Ihmiset liikkuivat vauhdikkaasti ympäri salia, mutta Lily ja James pysyivät paikoillaan.
  ”Minä taidan lähteä nukkumaan”, Lily sanoi hiljaa. Kuinka hän vihasikaan tällaisia julkisia hienostelutilaisuuksia.
”Lily, mikä sinulla on?” James kysyi ja yritti tavoittaa Lilyn katseen. Hänen äänensävynsä vaihtui hieman ärtyneeksi:
”Teinkö minä jotain väärin? Kertoisit nyt.”
Lily pudisti päätään ja ryntäsi ulos suuresta salista. James jäi yksin tanssilattialle, ihmisten tanssiessa hänen ympärillään.

* * *

Hermione oli tanssinut Kalkaroksen kanssa sanaakaan vaihtamatta melkein tunnin. Lopulta hän sanoi menevänsä hakemaan juotavaa. Matkalla hän näki tummaihoiseksi muunnetun Harryn liittyneen Ronin seuraksi yhteen pienistä pöydistä.
”Hermione, mitä sinä teet Kalkaroksen kanssa?” Ron tivasi heti, kun Hermione pysähtyi heidän kohdallaan. Harry näytti melko huvittavalta uudessa olomuodossaan.
”Eikö se ole ilmiselvää? Minä yritän saada meidät pois täältä!” Hermione suutahti. Toisaalta hänen suunnitelmansa menisi pahasti pieleen, jos Kalkaros osoittaisi yhtä paljon halua puhumiseen kuin illan aikana oli ilmennyt.
Ron näytti hapanta naamaa. Joulutanssiaisten muisto hiipi ikävästi Hermionen mieleen.
”Minä – minä yritin jotain samansuuntaista”, Harry myönsi nolona. Hän hypisteli hopeapikarin vartta.
Hermione kohotti kulmiaan yllättyneenä.
”Pyysitkö sinäkin Kalkarosta tanssipariksi?” Ron kysyi äksysti.
Harry siemaisi kermakaljaa.
”Äh, minä… Bellatrix Lestrange, ei kun siis Musta, pakotti minut parikseen. Ajattelin, että voisin samalla kysellä, jos hän vaikka tietäisi jotain menopaluuloitsusta”, Harry selosti.
Ron ja Hermione katsoivat häntä suut auki. Kun Ron sai viimein puhekykynsä takaisin, hän kysyi:
  ”Missä hän on nyt?”
Harry naurahti hermostuneesti ja vastasi:
  ”Kolmannen kerroksen luutakomerossa. Harjoittelin hänellä muistiloitsua ja tainnutin hänet sen jälkeen, kun hän oli kertonut vihaavansa Kalkarosta eikä tiennyt mistään menopaluuloitsusta yhtään mitään.”
Hermionesta kuulosti uskomattomalta, että Harry oli melkein tullut tanssiaisiin Siriuksen murhaajan kanssa. Toisaalta muistinmuuntelu kuulosti hyvältä. Olipahan ainakin yksi ihminen vähemmän, joka tiesi heistä.
  ”Hermione”, Ron sihahti. ”Kalkaros on tuolla Siriuksen veljen kanssa! Mene salakuuntelemaan!”
Hermione kääntyi katsomaan salin toiselle puolelle ja mietti samalla, että jopas Ronilla vaihtui taas ääni kellossa. Tosiaan, Kalkaros jutteli tuiman näköisenä Regulus Mustan kanssa. Hetken kuluttua he siirtyivät ulos suuresta salista.
  ”Nähdään myöhemmin tarvehuoneessa”, Hermione sanoi Harrylle ja Ronille. Sitten hänkin kiiruhti eteisaulaan.
Kalkaros ja Regulus juttelivat hiljaa mutta kiivaasti lähimmän käytävän luona. Hermione hivuttautui nurkan taakse ja yritti kuunnella heidän keskusteluaan.
  ”Olen ollut vasta kahdessa kokouksessa”, Regulus sanoi vihaisesti. ”Saat kiittää minua siitä, että tätini sattuu omistamaan tehtaan, jossa valmistetaan kuivattua ananasta.”
Musiikki kantautui suuresta salista. Hermione yritti sulkea sen mielestään ja keskittyä kuuntelemaan Kalkaroksen vastausta. Ilmeisesti kyse oli Kuhnukerhosta.
  ”Sanoiko Kuhnusarvio mitään tästä… tästä Voldemortista?”
Regulus hyssytteli vihaisesti Kalkarosta olemaan hiljempaa. Hän sanoi innokkaasti:
  ”Häntä sanotaan kuulemma Pimeän Lordiksi. Kuhnusarvion mukaan hänen nimensä aiheuttaa pelkoa uhrien omaisten keskuudessa.”
Seurasi hetken hiljaisuus.
  ”Hän on siis tappanut…?” Kalkaros varmisti. Hänen äänessään häivähti pelkoa, mutta myös kunnioitusta.
”Hän on murhannut jästejä ja kuraverisiä”, Regulus sanoi lähinnä innostuneena. ”Hän tappoi myös Agatha Solukan, sen puhdasverisen noidan ministeriöstä. Solukka hoiti jästien oikeuksia koskevia asioita.” Regulus piti lyhyen tauon. ”Minusta hän vaikuttaa loistavalta, melkein täydelliseltä kapinalliselta, jonka ansioista tilanteisiin tulee vihdoinkin… muutoksia.”
Jälleen seurasi lyhyt hiljaisuus, jonka aikana Hermione yritti tasata hengitystään.
  ”Kuhnusarvioko sinulle tämän kaiken kertoi?” Kalkaros kysyi epäluuloisena. Hermione oli juuri ehtinyt miettiä samaa.
”Seitsemän jäsentä on totta”, Regulus sanoi hiljaa. ”Minähän kerroin jo, että juotin hänelle totuusseerumia kokouksen jälkeen. Kuhnusarvio tuntee paljon ihmisiä. Jopa hänet. Kuhnusarvio kertoi paljon kaikenlaista, kaikkea sellaista mistä sinä et osaisi edes uneksia.”

Hermione kuuli Kalkaroksen liikahtavan malttamattomasti. Hermionenkin oli vaikea pitää itseään koossa. Hän oli juuri kuullut Voldemortin ensimmäisistä julmuuksista.
  ”Pimeyden veikkojen tehtävä oli alun perin vain vakoilla Kuhnusarviota”, Kalkaros sanoi hitaasti. Hänen äänensä tärisi hienoisesti. ”Mutta oletammeko me, että liittyisimme hänen riveihinsä?”
Regulus nauroi kuuluvasti.
  ”Me olemme 17-vuotiaita, Severus! Me emme ole vielä… valmiita tekemään uhrauksia. Tai ainakaan kaikki meistä eivät ole. Mutta kyllä, minusta tulee vielä jonain päivänä kuolonsyöjä, Severus.”
Hiljaisuus. Sitten Hermione kuuli nopeita askeleita, ja hän ryntäsi nopeasti lähimmän patsaan taakse piiloon. Hän näki Reguluksen palaavan takaisin suureen saliin omahyväinen virne komeilla kasvoillaan. Reguluksella oli yllään mahdollisesti koko Tylypahkan kallein kaapu: se oli tummanvihreä, mutta kaulus oli kirjailtu yksityiskohtaisilla mustilla lohikäärmeen suomuilla. Hermione tunnisti Mustan suvun vaakunan rinnuksessa.
  Hetken kuluttua Kalkaros meni turhautuneen näköisenä takaisin saliin.

Hermione toivoi, että hänellä olisi ollut ajatuseula johon upottaa juuri kuulemansa asiat. Nyt hän yritti epätoivoisesti painaa ne mieleensä jokaista tavua myöten. Ei se hänelle yleensä vaikeaa ollut, mutta jokin hänessä halusi epätoivoisesti unohtaa puheen Voldemortista.
  Tunnelma suuressa salissa oli muuttunut hilpeämmäksi, kun Hermione palasi sinne. Hän näki Peterin tanssivan kikattavan Susan Ratamon kanssa. Rosalie oli siirtynyt istumaan Siriuksen viereen, ja he juttelivat jostain kiihdyksissään. Siriuksen kaapu ei selvästi ollut yhtä hieno kuin Regulus-veljen, Hermione pani merkille. Ilmeisesti Mustan vanhemmat olivat sulkeneet kapinoivan lapsensa rahahanat.
  Lupin istui Harryn ja Ronin pöydässä, eikä Hermione siis voinut mennä heti kertomaan heille kuulemaansa keskustelua. Hän yritti mennä mahdollisimman rauhallisen näköisenä Kalkaroksen viereen.
  ”Tämä on hyvä kappale”, Kalkaros sanoi hyväntuulisesti ja Hermionen yllätykseksi hymyili. ”Jaksatko sinä vielä tanssia?”
Hermione tunsi ärtymyksen pistoksen sisällään.
  ”Tietysti jaksan!” Hermione tiuskaisi, vaikka oikeasti hänen jalkansa tuntuivat yhtä painavilta kuin lyijy.
Tällä kertaa Kalkaros ei tarttunut häneen kiinni. He tanssivat erillään riehakkaan kappaleen tahdissa. Kalkaroksen silmissä oli haastava katse.
  ”Meillä Durmstrangissa ei kulutettu aikaa tanssimalla”, Hermione keksi sanoa. Samalla hänen mielessään alkoi kehkeytyä loistava suunnitelma. ”Me teimme paljon muuta hyödyllistä.”
  Kappale vaihtui taas hitaampaan. Kysymättä lupaa Kalkaros kietoi kätensä Hermionen vyötärölle. Hermione laittoi kädet tämän olkapäille ja he alkoivat tanssia yksinkertaisesti ja hitaasti pyörien.
  ”Puhutko jostain sellaisesta, mistä minä en ole kuullut?” Kalkaros kysyi ja irvisti.
Hermionea ällötti hieman Kalkaroksen äänensävy.
  ”Me emme opetelleet pimeyden voimilta suojautumista. Me harjoittelimme pimeyden voimia”, Hermione sanoi muistellen Ronin vuosien takaista väitettä ja toivoi nyt osittain, että se piti paikkansa. Viktor Krum ei ollut koskaan puhunut siitä, ei muuta kuin sen että häpesi Durmstrangin moraalikäsitystä.
Kalkaroksen silmissä viivähti utelias katse, ja Hermionen suunnitelma sai tuulta siipiensä alle.
  ”Me osaamme paljon sellaista, mitä täällä Tylypahkassa ei osata”, Hermione sanoi. ”Kaikenlaista… anteeksi antamatonta.”
Hermionen tarkkaan harkitut sanat näyttivät vaikuttavan Kalkarokseen. Hän sanoi selvästi kehuskellen:
  ”Minäkin olen huomannut, että nykyinen opetuksen taso on helposti ylitettävissä.”
He pyörähtelivät hetken vaiti. Lopulta Hermione sanoi:
  ”Tuskin kukaan edes vähän viisaampi vielä tämän ikäisenä pystyy keksimään esimerkiksi aikamatkustamisen saloja. Sehän olisi järjettömän suuri osoitus neroudesta!”
Kalkaros näytti voitonriemuiselta. Hermione ei voinut olla hymyilemättä.
  ”Minä tiedän siitä jotain”, Kalkaros myönsi. Hermione odotti malttamattomana. Nyt kaikki riippui vain Kalkaroksesta ja sitten Hermione pääsisi takaisin omaan aikaansa…
  ”Voin ehkä näyttää sinulle joskus”, Kalkaros sanoi ja vaihtoi Hermionen pettymykseksi aihetta: ”Näitkö sinä, miten kuraveri-Evans hylkäsi Potterin äsken?”
Hermione tyytyi nyökkäämään. Näytti siltä, että hänen suunnitelmansa lähtisi etenemään tuskallisen hitaasti. Kalkaros hymyili hänelle melkein kiitollisen oloisena.

* * *

James ei todellakaan tiennyt, mikä oli mennyt vikaan. Lily oli rynnännyt pois suuresta salista silmät kyynelissä kuin olisi juuri kokenut elämänsä kamalimman tanssin. James huokaisi turhautuneena. Hän istui yksinään eteisaulan alimmalla portaalla eikä saanut ajatuksiaan irti tuosta punatukkaisesta rohkelikkotytöstä, johon oli peruuttamattomasti ihastunut. 
Lopulta hän nousi seisomaan. Hän päätti mennä etsimään Siriuksen käsiinsä ja jutella jostain muista asioista kuin tytöistä tai tanssimisesta.
James käveli halloweenin mukaisesti koristeltuun suureen saliin. Yhtäkkiä Melkein päätön Nick tupsahti jostain hänen eteensä, eikä James ehtinyt pysähtyä. Tuntui inhottavalta kävellä aaveen läpi. Se oli kuin olisi saanut jääkylmän suihkun niskaansa - tai aivan kuin Jamesin sen hetkinen olotila.
”Hauskaa halloweeniä!” Nick toivotti ja leijui tiehensä. James etsi katseellaan Siriusta suuresta salista. Viimein hän näki tämän istumassa kermakaljapikari edessään. Hänen vieressään mökötti Rosalie kädet ristissä.
”Tämä on samanlainen fiasko kuin Tylypahkan viimeinen joulunäytelmä”, James huokaisi lysähdettyään vapaaseen tuoliin.
”Vain jättisuuri fletkumato puuttuu”, Sirius lisäsi ja katsoi inhoten hymyileviä tanssipareja. James kaatoi itselleen juotavaa ja silmäili synkkää kattoa.
”Te olette vain katkeria, kun ette kaikessa säälittävyydessänne kerää huomiota”, Rosalie naljaisi.
Sirius kalautti juomalasinsa loiskuen pöydälle.
”Minä olisin saanut tanssiparin tuosta vain”, Sirius sanoi karkeasti ja napsautti sormiaan, ”mutta minua ei huvittanut ottaa osaa tällaiseen hölmöilyyn.”
James päätti olla huomauttamatta, miten innoissaan Sirius oli aluksi ollut halloweentanssiaisista.
”Olisit siis saanut kenet tahansa?” Rosalie varmisti kylmästi.
Sirius nyökkäsi hyvin hitaasti, suu mutrussa.
”Lyödäänkö vetoa?” Rosalie kysyi pahaa enteilevästi, silmät viiruina.
Sirius katsoi häntä varautuneena.
”Lyödään vetoa siitä, kumpi meistä alkaa seurustella ensin”, Rosalie selvensi. Sirius meni heti mukaan peliin:
”Siis kumpi meistä alkaa seurustella ensin sen tyypin kanssa, jonka toinen määrää.”
Rosalie kurtisti kulmiaan, mutta ei näyttänyt muita merkkejä epäröinnistä. Taustalla alkoi soida entistä riehakkaampi musiikki, ja James näki Matohännän hyppivän järjettömästi muiden mukana.
”Mitä on panoksena?” Sirius pohti ja hieroi leukaansa, ”miten olisi näkymättömyysviitta?”
Tässä vaiheessa Jamesin oli pakko kääntyä ja toppuutella ystäväänsä:
”Pidä minut ja minun omaisuuteni ulkona tästä, onko selvä?”
Rosalien jo valmiiksi suuret silmät olivat ehtineet pyöristyä innostuksesta. Nykyään oli yleisessä tiedossa, että Jamesilla oli hallussaan näkymättömyysviitta – tieto ei tosin ollut kantautunut vielä opettajien pariin.
”Hyvä on”, Sirius sanoi päättäväisesti, ”minä asetan panokseksi… tämän.”
Hän veti kaapunsa alta esiin kiiltävän, kultaisen medaljongin, joka roikkui aina hänen kaulassaan. Medaljongin pinnassa ei ollut mitään kaiverruksia, mutta James tiesi sen taikavoimista.
”Se on puhdasta kultaa, saat kokeilla sitä jos voitat”, Sirius sanoi hiljaa, ”onko sinulla mitään yhtä arvokasta, vai luovutatko?”
  Rosalie katseli ahnaasti, kun Sirius tunki medaljongin takaisin juhlakaapunsa alle.
”On minulla”, Rosalie sanoi heleällä äänellä, ”minä voin antaa sinun juoda Puuskupuhin kupista.”
James ei ollut uskoa korviaan. Oliko Bagmaneilla hallussaan yhden Tylypahkan perustajan perintökalleus?
”Se on isällä kiillotettavana viikon päästä”, Rosalie selitti, ”eli silloin veto loppuu.”
Sirius nyökkäsi ja ojensi kätensä itsevarmasti ylös. Rosalie puristi sitä kovaa.
”Hetkinen”, James huomautti tajuttuaan joutuneensa tuomariksi, ”kenet teidän pitää iskeä?”
”Regulus”, Sirius sanoi heti.
”Hannah”, Rosalie sanoi samaan aikaan.
James sulatteli hetken kuulemaansa. Hänen tietääkseen Regulus oli vannoutumaton luihuinen, joka vihasi rohkelikkoja. Hannah taas näytti ihastuneen Kalkarokseen eikä erityisemmin pitänyt Siriuksen kopeasta käytöksestä.
”Jos isket Hannahin”, James sanoi Siriukselle”, ota minuun heti yhteyttä peilillä.”
Sirius nyökkäsi.
”Hannah, jos alat seurustella Reguluksen kanssa – ” Sirius naurahti pilkallisesti, ”käytä melutusloitsua ja sano minun nimeni.”
Rosalie hymyili ovelasti.

Kello tuli kymmenen. Kolmasluokkalaiset ja sitä nuoremmat oppilaat patistettiin takaisin omiin oleskeluhuoneisiinsa. Se synnytti pientä hälinää ja nurinaa, mutta lopulta Professori McGarmiwa ja valvojaoppilaat saivat raahattua pienimmät pois jaloista. Kalkaros, joka oli johtajapoika ja jonka olisi kuulunut olla mukana pienempien häätämisessä, keskittyi vain tanssimaan Hannahin kanssa. Jamesin ärtymys kasvoi kasvamistaan. Onneksi Siriuksella oli suunnitelmissa puhkaista nuoren parin vaaleanpunainen hattarapilvi.
Juotuaan pari lasia kermakaljaa James nousi ylös ja päätti lähteä makuusaliin murjottamaan. Halloweentanssiaiset olivat olleet kaiken kaikkiaan huono kokemus, ja James muisteli kaihoisasti tavallisia kurpitsajuhlia.

Kuten James oli uumoillutkin, oleskeluhuone oli täynnä meluisia kolmasluokkalaisia ja muutamia nuorempia oppilaita. Hän pisti silmään pikkuisten ihmisten joukossa. Muutama rohkea uskaltautui kysymään, miksi hän ei ollut pidoissa ja miksi hänen selkäänsä oli liimattu lappu: Sirius pyytää Hannahilta anteeksi typerää käytöstään.
Hän raahautui poikien makuusaliin vievään portaikkoon ja lähti nousemaan ylöspäin.
”Loistavaa!” hän karjaisi, kun näki Peterin istumassa makuusalissa Susan Ratamon kanssa. He eivät suudelleet, mutta James oli epäilemättä keskeyttänyt jotakin tärkeää. James ei tajunnut turhautumiseltaan edes läimäistä ovea kiinni ja häipyä. Sen sijaan Susan ponkaisi seisomaan, toivotti Peterille hyvät yöt ja kiiruhti Jamesin ohi portaisiin.
”Kiitos!” Peter vinkaisi raivostuneena. Hän alkoi vaihtaa juhlakaapuaan pyjamaan. James teki samoin. Samalla ajatus pian koittavasta unesta rauhoitti häntä.
”Anteeksi”, James sanoi karheasti. ”Minä olen vain niin vihainen.”
Peter katsoi häntä kysyvästi.
”En sinulle tietenkään”, James sanoi vilpittömästi. ”Olen enemmänkin vihainen itselleni.”
Peter vaihtoi verkkaisesti juhlakaavun pyjamaan.
”Mitä sinä sitten teit?” Peter kysyi otsa rypyssä täsmälleen sen kysymyksen, jota James oli itsekin pohtinut. Hän ei tiennyt vastausta, ja juuri se turhautti hänen oloaan hirveästi.
”Minä taisin vain olla oma itseni”, James puuskahti lopulta.
Peter kömpi sänkyynsä ja jäi tuijottamaan kaukaisuuteen.
”Tytöt ovat outoja”, Peter myönsi lopulta. ”Rosalie kysyi minua parikseen heti sen jälkeen, kun hän oli kysynyt Remusta. No, Remus oli edellisenä päivänä suostunut Isabellan pariksi ja joutui kieltäytymään. Siriuskin istui vieressä, mutta Rosalie kysyi sitten minua tanssiaisiin! Kuvittele!”
James pystyi kuvittelemaan sen oikein hyvin.
”Pidetään me kelmit vain yhtä”, James sanoi päättäväisesti.
”Aina”, Peter vannoi.

[Amanecer]

Oojee, tanssiaiset. Tässä saatiin sitten vähän enemmän Hermione/Severusta ja Lily/Jamesia, mahtavaa.

Sopivan pituinen ja kirjoitusvirheetön luku, jota olen odottanutkin jo innoissani. Pidempää kommenttia en saa nyt väännettyä, mutta kiitos tästä (jälleen kerran) taas todella paljon, tykkäsin.

[Röhkö]

Amanecerille kiitos kommentista, hienoa että tykkäsit viime luvusta ^_^

12. luku
Vastauksien lähteillä

Kaikkien suureksi pettymykseksi normaalit oppitunnit jatkuivat heti maanantaina. Lokakuu oli vaihtunut marraskuuhun, ja säät viilenivät kovaa kyytiä. Linnan tunnelma kuitenkin lämpeni: halloweentanssiaiset olivat jättäneet jälkeensä vapautuneen ympäristön, kun oppilaat olivat illan myötä solmineet uusia tupienkin välisiä suhteita. Ihmiset olivat kaiketi uskaltautuneet lähestymään toisiaan riehakkaissa pidoissa.

Maanantain iltapäivätunnilla, pimeyden voimilta suojautumisessa, James teki vakavia päätelmiä. Lily ei ollut ilmeisesti kestänyt sitä, että koko tanssiaisillan Mark Smith oli liimaantunut Isabella Browniin kuin iilimato. Mustasukkaisuus oli ilmeisesti saanut tytön kyynelkanavat hereille, eikä James tuntenut olevansa enää syyllinen Lilyn suruun. Sen sijaan James tunsi kasvavan katkeruuden sisuksissaan. Hän oli taas päästänyt tunnepuolensa valloilleen.

Lily, joka kuunteli keijukaismaisen Professori Tummasurman ankaraa puhetta, näytti hyvin kalpealta.
James huokaisi raskaasti. Hän ei ollut nähnyt Lilyä halloweentanssiaisten jälkeen kertaakaan – aivan kuin tämä olisi kadonnut ilmaan. Nyt Lily oli kuitenkin palannut piilostaan oppitunneille.
”Aivan niin, suojeliuksia!” Professori Tummasurma täräytti yhtäkkiä niin kuuluvasti, että luokan nurkassa kuorsaava Peterkin hätkähti hereille.
”Joudutaanko me tekemään suojeliuksia S.U.P.E.R. -kokeissa?” James kysyi viittaamatta. Peter näytti huolestuneelta.
”Ette”, Tummasurma kivahti vihaisesti, aivan kuin James olisi juuri loukannut häntä verisesti.
”Silti teidän ikäisiltänne velhoilta ja noidilta odotetaan yli keskitasoon yltäviä suorituksia. Suojelius on vaativa taikuudenhaara, enkä minä oleta teidän oppivan sitä tämän vuoden aikana täydellisesti – tarkoitan tietenkin suojeliuksen luomista todellisessa vaaratilanteessa. Tuskin kukaan teistä edes kuvittelee pystyvänsä siihen.”
Tummasurma silmäili luokkaa hetken, aivan kuin odottaen jonkun väittävän vastaan. Kaikki pysyivät kuitenkin vaiti, ja opettaja naksautti kieltään.
”Suojeliuksen tarkoitus on suojella loitsijaansa”, Tummasurma jatkoi ja käveli työpöytänsä luokse. Hän otti pöydältään punaisen laatikon, joka oli tuskin kaatoa suurempi.
”Se voi kuitenkin toimia myös lähettinä, joka on pöllöä nopeampi. Lausukaa perässäni: Odotum suojelius! Ilman taikasauvaa. Odotum suojelius.”
Luokka lausui sanat kuorossa.
”Samalla kun lausutte sanat, teidän on ajateltava jotain äärimmäisen onnellista. Esimerkiksi rakasta muistoa tai tapahtumaa”, Tummasurma sanoi ja asetti punaisen laatikon Mark Smithin pulpetille. Smith katsoi sitä huolestuneena, ja James tunsi silkkaa tyydytystä. 
”Älkää heilutelko taikasauvaanne, kun lausutte loitsun”, Tummasurma neuvoi ja heristi sormeaan, jonka kynsi oli lakattu räikyvän punaiseksi.
 ”Suojelius vaatii paljon luonnetta ja vakautta. Etenkin silloin, kun teillä on vastassanne vaarallinen… otus.”

Seuraavaksi Tummasurma käski heidän kokeilla loitsua käytännössä. James nousi seisomaan ja mietti hetken, millainen muisto tai ajatus olisi tarpeeksi onnellinen. Ehkä se, kun hän oli saanut 17-vuotis syntymäpäivänään uuden luudan, Lieska seiskan. James kohotti taikasauvansa ja lausui:
”Odotum suojelius!”
Hänen sauvansa kärjestä purkautui hopeanvalkoista sumua. Hän vilkaisi pettyneenä ympärilleen, mutta näki ettei kukaan muukaan ollut onnistunut ensimmäisellä kerralla. Siriuksenkin sauvasta tuprusi valkoista usvaa. Peter ei ollut saanut aikaiseksi sitäkään.
”Odotum suojelius!” James huudahti uudelleen ajatellen hyviä V.I.P. -tuloksiaan ja tulevaisuuttaan aurorina. Hänen sauvansa kärjestä ilmestyi jälleen utuista sumua, tällä kertaa hieman enemmän. James yritti vielä muutaman kerran. Hetken kuluttua Coraline Tummasurma pysähtyi hänen kohdalleen.
”Sinun pitää valita onnellisempi ajatus”, Tummasurma käski, ”tällaisessa rauhallisessa tilanteessa suojeliuksen loitsimisen pitäisi olla teidän kaltaisillenne keltanokillekin helppoa!”
Itsehän Tummasurma oli sanonut, ettei hän odottanut heiltä mitään täydellistä, James ajatteli närkästyneenä. Hän katseli taas muuta luokkaa. Hän näki Lilyn olevan vielä surkeampi kuin hän; Lilyn taikasauvan kärjestä tuprusi vain pieniä valkoisia hahtuvia.

Viiden minuutin kuluttua luokassa nähtiin ensimmäinen onnistunut suojelius. Se oli hohtavan valkoinen, tavallista suurempi rotta, joka sai oppilaat huokaamaan ihastuksesta.
James ällistyi nähdessään Peterin onnesta hehkuvat kasvot, kun hänen suojeliuksensa kiisi luokan ympäri ja haihtui.
”Loistavaa!” Tummasurma huudahti ja taputti käsiään,”loistavaa, Piskuilan! Kymmenen pistettä Rohkelikolle!”
Kuutamo taputti Matohäntää selkään ja Sirius onnitteli tätä äänekkäästi. Peter hymyili koko olemuksellaan ja nauroi, kun Rosalie kätteli häntä. Matohäntä oli harvoin missään luokan paras, mutta James ei voinut olla tuntematta kateutta. Jamesin isä oli arvostettu velho, James oli saanut pimeyden voimilta suojautumisesta Upean.

”No niin Piskuilaan”, Tummasurma sanoi ovelasti, ”koska olit ensimmäinen joka onnistui, saat myös ensimmäisenä kokeilla suojeliusta elävään kohteeseen!”
Muu luokka lakkasi yrittämästä suojeliusten luomista. Kaikki kiinnittivät odottavat ilmeensä Matohäntään, Mark Smith näytti nälkäiseltä eläimeltä.
Tummasurma asteli punaisen laatikon luokse. Säikky Peter pysyi hievahtamatta paikoillaan, kevyt puna pyöreillä kasvoillaan. Muut oppilaat perääntyivät luokan perälle, mutta kelmit jäivät Peterin taakse.
”Valmista?” Tummasurma kysyi, eikä jäänyt odottamaan vastausta. Hän avasi laatikon kannen. Samalla luokan valot himmenivät. James näki tumman hahmon lipuvan esiin laatikosta. Se valui lattialle kuin silkkinauha. Matohäntä osoitti sitä taikasauvallaan, mutta ei saanut sanoja suustaan. Hän änkytti ja luokka pimeni kokoajan enemmän, aivan kuin littana otus olisi imenyt valon huoneesta.
”Odotum suojelius”, Matohäntä sanoi epävarmana, ja taikasauvasta tuprusi pari hopeaista hahtuvaa.
Tumma otus valui pitkin lattiaa, kohti Jamesia. Se oli hyvin litteä ja ohut. Luokka oli melkein pilkkopimeä. James muisti lukeneensa otuksesta pimeyden voimilta suojautumisen oppikirjastaan. Se oli valonsyöjä, nuori ankeuttaja. Sellaiset halusivat ihmisistä vain yhtä asiaa: elämän valoa, pieniä onnen hetkiä.
”Odotum suojelius!” James karjaisi, muistellen tanssimista Lilyn kanssa. Hän ei ollut aikaisemmin ollut niin lähellä Lilyä.
Valonsyöjä oli metrin päässä, kun Jamesin taikasauvan kärjestä purkautui hopeanvalkoinen uroshirvi.  James huomasi, että valonmäärä lisääntyi. Varjoa muistuttava valonsyöjä kutistui ja pakeni takaisin punaiseen laatikkoon, piiloon Jamesin suojeliusta. Valo palasi luokkaan ja James huokaisi helpottuneena. Hän tiesi heti, miksi hänen suojeliuksensa oli sellainen kuin oli.
Tummasurma sulki punaisen laatikon kannen ja hymyili Jamesille.
”Toiset kymmenen pistettä Rohkelikolle.”
Samassa kello soi tunnin päättymisen merkiksi. James tunsi sydämensä hakkaavan kiivaasti ja palasi omalle paikalleen hakemaan tavaransa. Hän ei huomannut luokasta poistuvan Matohännän musertunutta ilmettä.

”Potter!” Tummasurma viittasi hänet luokseen. James näki opettajan hymyilevän niin, että hän näytti keijulta enemmän kuin koskaan korkeiden poskipäidensä ja suurten silmiensä takia.
Mielikuva murtui, kun Tummasurma avasi taas suunsa:
”Olen kuullut Minervalta, että sinä ja Musta olette halutessanne erittäin taitavia. En kuitenkaan olisi uskonut sinun oppivan suojeliusta noin nopeasti.”
James mutisi kiitoksen. Hän oli tottunut opettajien imarteluihin, joissa oli kuitenkin sättivä sävy. Hän ja Sirius olivat usein myöntäneet olevansa taitavia koulussa, varsinkin pimeyden voimilta suojautumisessa, mutta mikään ei saisi heitä luopumaan kelmeille sopivasta käytöksestä.
”Dumbledore itse halusi minun opettavan teille suojeliusten taikomista”, Tummasurma sanoi ja risti kätensä pöydälle. ”Hän haluaa mahdollisimman monen pystyvän suojelemaan itseään. Vaaralliset ajat saattavat olla edessä.”
 Hän vaikeni ja näytti vajoavan hetkeksi omiin ajatuksiinsa.
”Professori?”
Tummasurma hätkähti ja hieroi toisella kädellä otsaansa.
”Ai, olet vielä siinä… Menehän nyt!”
James totteli ja lähti luokasta. Käytävällä hän melkein törmäsi Siriukseen ja Hannahiin, jotka näyttivät kinastelevan jostain. Samassa James muisti vedon, joka oli pantu alulle halloweentanssiaisissa, ja ohitti parivaljakon virnistäen. Ainakaan vielä Sirius ei pääsisi juomaan Puuskupuhin taianomaisesta kupista, sillä Hannahin äksy kivahdus kaikui Jamesin korviin:
”Kuule, minä tunnen sinut ihan tarpeeksi hyvin tietääkseni, miten sinä kohtelet alempiarvoisia!”
James ehtisi hehkuttaa suojeliustaan myöhemminkin kelmien kanssa. Hän suuntasi eteisaulaan, mihin monet oppilaat olivat jääneet pitämään suojaa sateelta. Lilyä ei näkynyt. James olisi halunnut pyytää anteeksi (hän ei vain tiennyt mitä) tai ainakin lohduttaa Lilyä.

Nojatessaan tiiliseinään James tunsi yllättäen kevyen painalluksen olkapäässään. Hän tunsi pienen ärtymyksen vihlaisun: alkuhohdokkuuden haihduttua durmstrangilaiset olivat pelkästään omituisia.
”Äi- Lily on yksin ulkona”, Larry kuiskasi hiljaa.
Mitä, nytkö he jakoivat jo neuvoja ihmissuhteissakin, James ajatteli närkästyneenä.
”Miksi sinä piileskelet?” James tivasi.
Larry ei vastannut mitään.
”Olkoot ulkona jos häntä huvittaa vilustua”, James sanoi tarkoittaen Lilyä.
Ei vastausta. James huokaisi ja hänen ärtymyksensä vain kasvoi, kun typerästi hymyilevä Kalkaros lampsi hänen ohitseen. Mikä ikinä saikin Ruikulin iloiseksi, se ei voinut tietää hyvää kelmeille.

Hetken kuluttua James tarpoi suuren salin ovista syksyiselle pihamaalle. Lily istui yksin kiviportaiden lähellä olevalla penkillä ja katseli eteensä aukeavaa kaunista maisemaa. Sanaakaan sanomatta James meni hänen viereensä.
”Minun isäni kuoli”, Lily sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen, ”vain pari viikkoa sitten.”
Kesti hetken, ennen kuin James tajusi Lilyn sanojen vakavuuden. Sen takia Lily oli siis vaikuttanut niin surulliselta viime aikoina, siksi hän oli lähtenyt tanssiaisista kesken kaiken. James toivoi, että syy olisi sittenkin ollut hänen.
”Olen pahoillani”, James sanoi ja kuulosti omasta mielestään hyvin kömpelöltä. Kello soi tuntien alkamisen merkiksi. James puristi nopeasti Lilyn kättä ja nousi sitten seisomaan.

* * *

Harry ja Ron olivat kuulleet Hermionelta kaiken Kalkaroksen ja Reguluksen keskustelusta. Yhdessä he olivat tulleet siihen tulokseen, että Kuhnusarvio tiesi jotain merkittävää koskien Voldemortia. Jotain, mistä saattoi olla hyötyä hirnyrkkien tuhoamisessa. Jotain, mistä hän oli kertonut Regulus Mustalle.

Harrylla, Ronilla ja Hermionella ei kuitenkaan ollut totuusseerumia tai Felix felicistä apunaan, kuten viimeksi Harryn yrittäessä pusertaa tietoa Kuhnusarviosta.
”He puhuivat liittymisestä seitsemään”, Harry varmisti muistellen Hermionen kertomusta, ”ei kai se voi tarkoittaa hirnyrkkejä?”
Hermione pudisti päätään.
”En usko, että kuolonsyöjät – tai siis pimeyden veikot – tietävät niistä missään vaiheessa. Muutenhan joku hänen lähipiiristään olisi voinut tuhota ne.”
Harrystakin se tuntui viisaammalta. Voldemort ei ollut koskaan halunnut oikeita ystäviä, eikä hän luultavasti luottanut kehenkään kannattajistaan täydellisesti. Varsinkaan koululaisiin, jotka olivat perustaneet oman pimeydenvoimien ryhmän.
”Ehkä Tiedät-kai-kuka puhuu pelkästään seitsemästä, eikä kerro mitä ne ovat”, Ron arveli. ”Se voisi lisätä vähän pelkoa ja kunnioitusta häntä kohtaan. Miten se meni, nimen pelko lisää pelkoa itse oliosta. Siinä tapauksessa itse hirnyrkkien nimeä tai muotoa ei tiedetä, mikä on vielä pelottavampaa.”
Hermione kohautti olkiaan. ”Ehkä. Me ollaan menneisyydessä, jossa Voldemortin nimeä ei vielä edes tunneta laajalti. Sinä voit yhtä hyvin alkaa sanomaan häntä nimeltä.”
Ron keskittyi nyppimään langanpätkiä päiväpeitostaan. He istuivat jälleen kolmisin tarvehuoneessa. Kelmeillä ja muilla Tylypahkan oppilailla oli oppitunteja.
”Mutta jos Voldemort on jo jakanut sielunsa osiin, sehän tarkoittaa – ” Harry yritti miettiä. Ajatus oli vasta pompahtanut hänen päähänsä. Se oli mahdoton.
”Se tarkoittaa sitä, että hirnyrkit ovat jo olemassa tässä todellisuudessa!” Hermione päätti hänen lauseensa vimmoissaan.
”Ehkä Kuhnusarvio osaa kertoa, missä ne ovat”, Ron innostui.
Hermione tuhahti.
”Voldemort ei jakele sellaista tietoa vanhoille opettajilleen.”
”Voi Kuhnusarvio silti tietää jotain merkittävää”, Ron kiivastui.
”En minä väittänytkään, ettei tietäisi”, Hermione sanoi ärtyneenä.
Ronin ja Hermionen kinastellessa Harry punnitsi heidän vaihtoehtojaan. Lopulta hän sai idean.
”Hermione, sanoitko sinä, että nämä pimeyden veikot vakoilivat Kuhnusarviota?”
Hermione herkesi jankuttamasta Ronille ja nyökkäsi.
”No, mehän voitaisiin tehdä samalla tavalla”, Harry sanoi hitaasti. ”Otetaan näkymättömyysviitta ja seurataan häntä.”
Harry kaivoi taskustaan kelmien kartan.
”Jossain vaiheessa hän puhuu varmasti Voldemortista muiden opettajien kanssa.”
Ron ja Hermione nyökyttelivät innoissaan päitään ja näyttivät unohtaneen riitansa.

Harry ystävineen päätti jakaa Kuhnusarvion seuraamisen vuoroihin, koska näkymättömyysviitan alle mahtui nykyään heistä vain kaksi kerrallaan. James oli pyytänyt oman viittansa takaisin, koska tarvitsi sitä kuulemma kipeästi kermakaljan hankkimiseen. Harry oli kuitenkin huomannut, että täysikuu lähestyi jälleen. He olivat viettäneet menneisyydessä pian kaksi kuukautta, kuten stressaantunut Hermione jaksoi vähän väliä huomauttaa.

Muutaman päivän ajan Harry, Ron ja Hermione seurasivat Kuhnusarviota vuorollaan oppitunneille, opettajien huoneeseen ja kerran jopa kuhnukerhoon. He eivät kuitenkaan kuulleet mitään Voldemortista. Kuhnusarvio oli lähinnä keskittynyt suunnittelemaan joulukemuja kerholaisille. Hän kertoi innoissaan, kuinka oli kutsunut paikalle London Fly:n etsijän Elliot Siipelän ja lisäksi muutamia veeloja (Ron halusi heti päästä kemuihin – tietenkin kuuluisan etsijän takia). Mitään epäilyttävää Kuhnusarvio ei tehnyt. Taikajuomatunneilla hän kehui Harryn nuorta äitiä ja kuhnukerhossa hän suhtautui Regulus Mustaan täysin normaalisti, tyytyi vain kiittämään suurista määristä kuivattua ananasta.

Harry hämmentyi huomatessaan, kuinka kohtelias Sirius oli yllättäen heitä kohtaan. Varsinkin Hermionea kohtaan hän osoitti jonkinlaista katumusta, aivan kuin nuori Sirius olisi yllättäen päättänyt tutustua heihin kunnolla.
Harry joutui muistuttamaan itseään siitä, että joutuisi pian karistamaan itsensä nuoren kummisetänsä mielestä.

”Menen kohta kysymään Kuhnusarviolta suoraan, kuka on Tiedät-kai-kuka ja mistä hän teki hirnyrkkejä”, Ron puuskahti eräänä keskiviikkoiltana. Hänen ja Harryn oli tarkoitus lähteä taas vakoilemaan Kuhnusarviota. Hermione oli sanonut lähtevänsä samalla kirjastoon, ja vastahakoisesti myöntänyt auttavansa Siriusta läksyissä.
”Minä olen aina halunnut tietää, miten he tekivät kelmien kartan”, Hermione sanoi tuskastuneena, kun Ron tuijotti häntä epäuskoisena.
”Voin samalla muunnella hänen muistiaan”, Hermione huomautti, kun Ron heilautti näkymättömyysviitan itsensä ja Harryn ylle.
”Saattaisi herättää epäilyksiä, jos Sirius ei muistaisi meistä mitään”, Harry sanoi viitan alta, ”kelmien mieli pitää unhoituttaa samaan aikaan.”
Hermione kohautti olkiaan ja lähti tarvehuoneesta. Harry katsoi kelmien karttaa. Kuhnusarvio pyöri huoneessaan, joten hän ja Ron päättivät lähteä oven taakse odottamaan.
Heidän ei tarvinnut odotella kauaa käytävällä, kun Kuhnusarvio jo astui ulos huoneestaan suuri maha edellä.
He lähtivät seuraamaan Kuhnusarviota turvallisen välimatkan päästä. Harry tajusi hetken kuluttua hänen suunnistavan kohti Dumbledoren kansliaa. Harry nopeutti askeleitaan, jolloin Ron joutui tekemään samoin. Kuhnusarvio pysähtyi kivihirviön kohdalle. Harry ja Ron lähestyivät häntä mahdollisimman nopeasti ja hiljaa.
”Hmm… Oliko se minttusuklaa?” Kuhnusarvio arveli. Kivihirviö ei liikahtanutkaan. Harry hiipi Ronin kanssa vain muutaman metrin päähän.
”Aivan, se olikin viime viikolla”, Kuhnusarvio mutisi itsekseen. ”Suklaasammakko?”
Kivihirviö siirtyi. Tyytyväisenä Kuhnusarvio astui sen ohi, Harry ja Ron kintereillään. Toivottavasti Dumbledoren kansliaan ei ole asennettu ylimääräisiä turvatoimia, Harry ajatteli epätoivoissaan. Kuhnusarvio pääsi ylös ja Dumbledoren ovelle. Hän koputti siihen nopeasti ja avasi oven saman tien.
”Iltaa”, Kuhnusarvio toivotti pöydän ääressä istuvalle Dumbledorelle, joka oli lukemassa pitkää kirjettä. Dumbledore laski pergamentin käsistään.
”Sitä samaa”, ruskeatukkainen Dumbledore sanoi ja oikoi puolikuulasejaan. ”Käy ihmeessä istumaan.”
Kuhnusarvio istuutui pöydän toiselle puolelle ja huokaisi syvään.
”En olisi uskonut, että joskus istuisimme tässä keskustelemassa näin… harmillisesta asiasta.”
Dumbledore nyökkäsi hitaasti ja katsoi sitten pöydälleen jäänyttä kirjettä.
”Sain juuri viestin ministeriöstä”, hän sanoi. ”Tom on aiheuttanut heille kamalasti päänsärkyjä. Erityisesti Agatha Solukan menetys on viimein saanut heidät varuilleen.”
Kuhnusarvio liikahteli tuolissaan, aivan kuin sifonkinen päällyste olisi ollut erityisen epämukava.
”Poika on antanut itselleen lempinimen, Voldemort.”
Taas Dumbledore nyökkäsi. Hänen ilmeensä oli hyvin harmistunut. Lopulta hän sanoi:
”Horatius hyvä, pojasta on kasvanut mies.”
Kuhnusarvio katseli arvioiden ministeriön kirjettä.
”Jahtaako ministeriö häntä?”
Dumbledore nousi seisomaan. Hän käveli feenikslintu Fawkesin luokse ja silitti sen päätä toisella kädellään.
”Uskon, että ministeriön aurorit eivät mahda hänelle mitään”, Dumbledore sanoi samalla, kun Fawkes katosi tulenlieskojen saattelemana huoneesta kuin tuhka tuuleen. Kuhnusarvio hätkähti ja katseli ärtyneenä tyhjää alustaa, jolla feeniks oli hetki sitten istunut.
”Oletko sinä ylpeä hänestä?”
Dumbledore istui takaisin pöytänsä taakse. Hän liitti käsiensä pitkät sormet yhteen ja asetti kyynärpäänsä pöydälle.
”Tom on valinnut tiensä”, Dumbledore sanoi hitaasti. ”Ei, minä en voi sanoa olevani hänestä ylpeä. Silti hän tulee aina olemaan kenties mielenkiintoisin oppilas tässä koulussa.”
Harrya hymyilytti väkisinkin. Hän tiesi, kuka oli hyvä kilpailemaan tuosta kunniasta.
Kuhnusarvio näytti tuntevan olonsa epämukavaksi.
”Mutta mitä halusit kuulla minulta tänä iltana?” hän kysyi hermostuneena. ”Minä olen päättänyt erota tämän vuoden jälkeen ja pysyn päätöksessäni!”
Kuhnusarvio katsoi Dumbledorea haastavasti. Tämä kuitenkin pudisti päätään.
”Saat vapaasti lähteä eläkkeelle heti kun haluat. Ennen sitä haluan kuitenkin kuulla kaiken, mitä tiedät Tom Lomen Valedrosta.”
Kuhnusarvio lakkasi kiemurtelemasta tuolissaan. Hän katsoi tiiviisti Dumbledoren pöydän tummaa pintaa, jäykkänä kuin kivi.
”Sinä olit hänen tupansa johtaja. Tom oli mukana kuhnukerhossa ja piti sinusta”, Dumbledore sanoi rauhallisesti. ”Varmasti hän on joskus osoittanut sinulle kiinnostuksensa kohteen ja kysellyt siitä.”
Hetken sekä Kuhnusarvio että Dumbledore olivat vaiti. Harry huomasi Dumbledoren katsovan Kuhnusarviota ankarasti. Tämän pyöreät kasvot punoittivat hienoisesti.
”Vastustat jopa lukitilista niin voimakkaasti, että varmasti tiedät jotain”, Dumbledore huokaisi. ”Anteeksi. Haluan sinun ymmärtävän, että tietosi tulevat olemaan vielä merkittäviä.”
Kuhnusarvio nousi äkisti seisomaan. Hän pyyhki hikeä otsaltaan. Aivan kuin hän olisi ollut kuulusteltavana suuresta rikoksesta.
”Tom oli aina kiinnostunut Tylypahkasta”, hän henkäisi. ”Linnan salaisuudet ja historia kiinnostivat häntä kovasti. Hän halusi tietää kaikesta, mutta vain yleistiedon kannalta.”
Dumbledore katsoi häntä odottavasti.
”Etenkin tupien perustajat kiehtoivat häntä. Tom halusi tutkia Tylypahkaa”, Kuhnusarvio sanoi ja jatkoi hieman puolustellen: ”Tom oli minusta niin hyvä poika. Hänestä olisi voinut tulla jotain suurta! Minä vaistosin sen, ainakin luulin niin. Usko minua, olen hyvä sellaisessa. Voi Tom…”
Kuhnusarvion puhe muuttui vaikerrukseksi. Dumbledore katsoi häntä ymmärtäväisesti, mutta silmät synkkinä.
”Horatius hyvä, pahoin pelkään, että vaistosi ovat täysin kunnossa. Tomista voi vielä tulla jotain suurta. Hyvin suurta.”

Harry ja Ron palasivat myrtyneen Kuhnusarvion perässä käytävälle. He lähtivät takaisin tarvehuoneelle.
”Minun mielestä me ollaan alkupisteessä”, Ron sanoi. ”Me ollaan jo käyty salaisuuksien kammiossa, joka oli selvästikin Tiedät-kai-kenen kiinnostuksen kohde Tylypahkassa.”
Harry mietti samaa. Voldemort oli kouluaikoinaan löytänyt linnasta legendaarisen salaisuuksien kammion, jonka oli rakentanut itse Salazar Luihuinen, Luihuisen tuvan perustaja. Tappava jättiläiskäärme, basiliski, oli pitänyt kammiota kotinaan ja totellut vain Salazarin jälkeläistä, nuorta Voldemortia. Voisiko olla mahdollista, että Voldemort oli kätkenyt linnaan jotain muutakin?
”Kuhnusarvio sanoi hänen olleen erittäin kiinnostunut Tylypahkasta”, Harry sanoi lopulta. ”Voisiko olla mahdollista, että hän piilotti tänne hirnyrkkejä?”
Harry ja Ron huomasivat kääntyneensä vahingossa väärälle käytävälle. Sieltä he päättivät oikaista salakäytävän kautta oikeaan suuntaan. Harry veti näkymättömyysviitan pois heidän yltään hämärässä ja kuumassa tunnelissa.

Pian he törmäsivät kuitenkin tuttuihin kasvoihin. James seisoi Harryn ja Ronin edessä yllättyneen näköisenä. Lily istui maassa ja nojasi seinään. He näyttivät olleen keskustelemassa jostain vakavasta, koska Lily pyyhki nopeasti kyyneliä silmiltään.
”Anteeksi”, Harry mutisi ja ohitti Jamesin. Hänen ei tehnyt mieli jäädä häiritsemään nuoria vanhempiaan. Lily nousi kuitenkin seisomaan.
”Ei se mitään”, hän sanoi. ”Olimmekin juuri lähdössä.”
James katsoi Harrya sen verran murhaavasti, että Harry arvasi Lilyn valehtelevan. Harry ja Ron suuntasivat nopeasti salakäytävän toiseen päähän.
”Saatoit juuri estää heidän ensisuudelmansa”, Ron mutisi hiljaa. ”Nyt sinun olemassaolosi tulevaisuudessa saattaa olla vaakalaudalla.”
Lily ja James tulivat heidän perässään ulos salakäytävästä. He lähtivät kävelemään käytävällä samaan suuntaan, kunnes James pysähtyi ja huudahti:
”Hei! Katsokaa!”
Harry, Ron ja Lily kääntyivät. James osoitti erästä luokkahuonetta, jonka ovi oli raollaan. James harppoi ovelle ja avasi sen.
”Täällä ei ole ketään… eikä mitään.”
Lily kohautti olkiaan.
”Mitä ihmeellistä siinä on? Etkö ole ennen nähnyt luokkaa, joka on auki silloinkin kun tunnit on päättynyt?”
James kääntyi katsomaan Lilyä hieman hämmästyneenä.
”Oletko sinä muka käynyt joskus luokissa ilman lupaa? Minä kyllä tiedän, mitä varten ihmiset niihin menee.”
Lily punastui. James näytti ärtyneeltä.
”Tuo luokka hohtaa”, Harry huomautti ja tajusi, miksi se oli herättänyt Jamesin huomion. Synkälle käytävälle tulvi tyhjästä luokkahuoneesta houkuttelevaa ja kaunista valoa. Harry meni luokkaan. Hän henkäisi. Se ei ollutkaan tyhjä. Seinän viereen oli asetettu korkea, kultareunuksinen peili, josta tavallisen soihdun valo heijastui valkohehkuisesti. Peilin yläreunaan oli kaiverrettu: Iseeviot nämmi vysna avisajo vsak ätyänne.
”Mitä tuo siansaksa tuolla ylhäällä on?” kysyi Harryn perässä luokkaan tullut James, joka asteli peilin eteen. Samassa James päästi yllättyneen älähdyksen.
”Lily! Oletko tosissasi -?”
James kääntyi katsomaan viereensä, tyhjää seinää. Pettymys oli luettavissa hänen kasvoiltaan.
”Mitä?” kysyi luokkaan Ronin kanssa tullut Lily. James häkeltyi. Ron vilkaisi peiliä ja näytti tajuavan Harryn tavoin, että kyseessä oli iseeviot-peili, joka näytti katsojansa syvimmän toiveen.
”Minulla on auroriakatemian todistus”, James sanoi vilkaistuaan taas peiliin. Hän kääntyi katsomaan taas viereensä. 
”Saanko minäkin katsoa?” Lily kysyi. ”En ole vilkaissut peiliin sitten aamun…”
James kuitenkin esti käsillään Lilyä pääsemästä peilin luokse.
”Sinä et – sinä et pitäisi näkemästäsi”, James yritti. Lily katsoi häntä kulmat koholla. James naurahti hermostuneesti.
”En minä tarkoittanut, että sinä näytät rumalta tai mitään. Tuo peili on varmaan pilailuväline, älä sitten suutu!”
James väisti ja päästi Lilyn suuren peilin eteen.
 ”Isä! Oletko sinä elossa!” Lily kiljaisi saman tien, kun katsoi peiliin. Hän kääntyi Jamesin tavoin katsomaan ympärilleen. Pettymys kiri hänenkin kasvoilleen.
”Etkö sinä näe minua?”, James kysyi hämmästyneenä.
Lily pudisti päätään. ”Vain isän.”
James näytti mietteliäältä.
”Ehkä tuo peili näyttää viimeaikaisimmat ajatukset.”

Harry ja Ron eivät sanoneet mitään. He tiesivät totuuden, mutta eivät halunneet herättää sillä huomiota. Toisaalta he olisivat voineet huomauttaa peilin yläreunassa olevasta tekstistä, joka piti lukea väärinpäin. Jostain syystä Harry ei halunnut paljastaa sitä.
”Kokeilkaa tekin”, James yllytti Harrya ja Ronia, ”Se on ihmeellinen!”
Lily käveli pois peilin luota vastahakoisesti. Hän näytti järkyttyneeltä. James laittoi käden lohduttavasti hänen olalleen, näyttäen itsekin vähän pöllämystyneeltä. Lily nyyhkäisi.
Harry tunsi myötätuntoa: hän tiesi turhankin hyvin, miltä tuntui nähdä kuolleita rakkaitaan tuossa peilissä.
”Kuva on muuttunut”, Ron mutisi hetken kuluttua peilin edestä ja varmisti:
”Ettehän te näe samaa kuin minä?”
Harry pudisti päätään. Hän näki vain Ronin peilistä heijastuvan kuvajaisen. Toisten toiveita ei voinut nähdä.
”Mitä sinä näet?” James kysyi uteliaana.
Ron kohautti olkiaan.
”Onnellisuutta”, hän vastasi ympäripyöreästi ja päästi Harryn katsomaan peiliin.
Viimeksi Harry oli nähnyt iseeviot-peilissä aikuiset vanhempansa elossa. Lisäksi hän oli nähnyt taustalla muita sukulaisiaan. Nyt hän astui melkein kuuden vuoden tauon jälkeen uudestaan (luultavasti) saman iseeviot-peilin eteen. Hänenkin peilikuvansa oli muuttunut, syvin toive oli muuttunut.

Harry näki itsensä hymyilevän. Hänen otsassaan ei ollut arpea. Taustalla oli paljon iloisia ihmisiä, jotka hän tunsi. Ron, Hermione, Ginny, Lupin, Tonks, Vauhkomieli ja… Dumbledore. Lisäksi siellä oli aikuinen Sirius. Harryn jalkojen juuressa makasi liikkumaton luuranko. Harry tuijotti luurankoa. Se oli ontto, mädäntynyt ja eloton.
”Harry?” Ron kysyi huolestuneena jostain kauempaa. ”Oletko kunnossa? Sinä olet ihan kalpea.”
Harry havahtui ja siirtyi nopeasti pois peilin edestä. Hän tunsi ärhäkän vihlaisun otsassaan. Ron katsoi säikähtäneenä, kun Harry voihkaisi ja hieroi otsaansa. Ensimmäisen kerran kahteen kuukauteen Harryn arpea särki.

[The Mind]

Ihana ihana ihana tuo iseeviot-peili kohtaus, jotenkin todella fiksu. Dumbledore ja Kuhnusarvio on leikattu kuin suoraan jostain Rowlingin ennen julkaisemattomasta kirjasta

”Tom on valinnut tiensä”, Dumbledore sanoi hitaasti. ”Ei, minä en voi sanoa olevani hänestä ylpeä. Silti hän tulee aina olemaan kenties mielenkiintoisin oppilas tässä koulussa.”
Harrya hymyilytti väkisinkin. Hän tiesi, kuka oli hyvä kilpailemaan tuosta kunniasta.

Mahtia.

Odotan innolla Hr/Krosta.. Jatkoa pian

[Röhkö]

The Mind: Kiitos kommentista, ilahduin kuulla että pidät DD:stäni (vaikea hahmo ficcarille, ainakin minulle). IC-tyylistä yritän pitää aina mahd. paljon kiinni.

13.luku
Yäk

Ei ollut alkuunkaan hyvä merkki, että arpea särki menneisyydessä. Siirryttyään vuoteen 1977, Harry oli melkein unohtanut salama-arpensa olemassaolon. Syyksi hän oli kuvitellut sen, ettei Voldemort yksinkertaisesti vielä edes tuntenut Harrya. Se hetki koittaisi myöhemmin, sitten kun Voldemort murhaisi hänen vanhempansa. Iseeviot-peilin nähtyään arpi oli ikään kuin herännyt eloon.

”Oliko luurangolla punaiset silmät?” Hermione kysyi hiljaa. He istuivat kolmisin kirjastossa, jonne Harry oli suunnistanut Ronin kanssa suoraan iseeviot-peilin luota. Harry ja Ron olivat piilossa näkymättömyysviitan alla, koska kirjasto oli vielä täynnä oppilaita.
”Ei, sillä ei ollut silmiä lainkaan”, Harry vastasi hiljaa. Häntä kuvotti muistella peilissä näkynyttä lähes lihatonta ruumista. Sen pää oli ollut vitivalkoinen.
”Minä hymyilin”, Harry kuvaili omaa kuvajaistaan. ”Muutkin ihmiset olivat iloisia, tekin olitte siellä.”
Heidän pöytänsä ohi kulki joukko tyttöjä, ja Harry joutui hiljenemään. Tyttöjen joukossa oli Isabella Brown, joka loi Hermioneen uteliaan katseen.
”Hän on jo listalla”, Hermione sanoi tyttöjen mentyä ulos kirjastosta, ”Isabella Brown.”
Ron katsoi Hermionea kysyvästi, mutta Hermione ei tietenkään voinut nähdä häntä.
”Millä listalla?” Ron kysyi.
”Muistinmuuntelulistalla”, Hermione vastasi matalalla äänellä. ”Tein listan ihmisistä, joiden muistia pitää muunnella ennen paluutamme nykyaikaan.”
Hermione yskäisi kuuluvasti, koska Matami Prilli vilkuili häntä epäluuloisesti pöytänsä luota.
”Tuskin törmäämme suureen osaan näistä ihmisistä enää koskaan omassa ajassamme”, Ron tuumi.
Siihen Hermione totesi, ettei koskaan pidä sanoa ei koskaan ja kääntyi takaisin kirjansa puoleen.
”Se luuranko”, Harry muistutti. ”Minä ajattelin… voisiko se olla Voldemort? Ehkä minä toivon hänen kuolemaansa enemmän kuin mitään muuta.”
Ron katsoi häntä hämmästyneenä
”Ehkä?”
Harry kohautti olkiaan.
”Se on vain yksi toiveista, mutta sitä ennen pitää tehdä vielä paljon muuta. En minä tiedä, mikä minun suurin toiveeni on.”
Hermione sanoi riimujensa lomasta poissaolevasti:
”Sinulla on luurankoja kaapissa.”
Ron naurahti.
”Entäs Kuhnusarvio sitten”, Hermione vaihtoi aihetta katse yhä avonaisessa kirjassa, ”hän puhui Tom Valedron kiintymisestä Tylypahkaan. Hirnyrkit… Hän varmaan piilotti niitä tänne.”
Lopulta Hermione nosti taas katseensa paksusta opuksesta.
”Salaisuuksien kammiota ole vielä löydetty”, Harry tajusi, ”mehän sen teimme, ja löysimme basiliskin ja tuhosimme päiväkirjan.”
Samalla Harry tajusi erään kammottavan yksityiskohdan. Myös Hermionen ja Ronin kasvoilla näkyi pelonväristys.
”Basiliski on elossa!” Ron parkaisi hiljaa.
He joutuivat vaikenemaan, koska tumma hahmo lähestyi heidän pöytäänsä. Harry kompuroi seisomaan ja veti Ronin mukanaan kauemmas pöydästä siltä varalta, että Kalkaros yrittäisi istua heidän päälleen. Hymy hyytyi Hermionen kasvoilta.
”Hei”, hän sanoi arasti, kun Kalkaros pääsi kuuloetäisyydelle. Kuten Harry oli ehtinyt pelätä, heidän tuleva opettajansa istuutui juuri Harrylta vapautuneelle paikalle.

”Mitä sinä luet?” Kalkaros kysyi hyväntahtoisesti. Hermione vilkaisi kirjansa kantta hermostuneesti. Kalkaros hymyili pilkallisesti.
”Kuinka valmistaa aikalientä kymmenessä päivässä”, Hermione vastasi nopeasti. ”Huvin vuoksi vain. Sitä paitsi ainesosat ovat todella harvinaisia…”
Kalkaros vilkaisi kirjaa syrjäkarein, melkein halveksivasti.
”Yksikin tippa liikaa thestralin verta voi jättää sinut ikuisiksi ajoiksi menneisyyteen”, hän sanoi hiljaa. Mustat hiukset valuivat hänen kasvoilleen kaikkea muuta kuin tyylikkäästi.
”Mielenkiintoista.”
Hermione kohautti olkiaan. Hän nousi seisomaan, kompastui melkein kaapunsa helmaan ja lähti viemään riimukirjaa takaisin hyllykköön. Matkalla hän pudotti kirjan kerran lattialle ja palasi punakkakasvoisena Kalkaroksen luokse.
”Öh, kaunis päivä tänään”, Hermione sanoi. Harrylle tuli mieleen pöllölä monta vuotta sitten ja Cho, jonka kanssa Harry oli alkanut puhua säästä.
Kalkaros istui hiljaa paikoillaan. Hermione heilautti olalleen laukun, jonka hän oli kaivanut esiin tarvehuoneen kätkettyjen esineiden piilopaikasta. 
”Minulla oli yllättävän hauskaa halloweentanssiaisissa”, Kalkaros sanoi tyynesti. ”Yleensä en pahemmin piittaa sellaisesta… ajanhaaskauksesta.”
Hermione näytti hämmentyneeltä. Hän laski laukkunsa takaisin penkille ja näpräsi sen hihnaa.
”Oli siellä ihan mukavaa”, hän myönsi.
Kalkaros istui hievahtamatta paikoillaan.
”Meidän pitää jutella”, Kalkaros sanoi lopulta ja kohotti katseensa Hermioneen, ”Durmstrangista.”
Hermione katsoi takaisin yllättyneenä.
”Mitä sinä haluat tietää?”
Kalkaros naurahti halveksuvasti. Hän nousi seisomaan.
”Minä tarkoitin, että sinä kerrot minulle Durmstrangista… rauhassa.”
Hermione näytti hermostuneelta, mutta hän nyökkäsi.
”Hyvä”, Kalkaros sanoi venytellen, ”käykö perjantai-iltana kuudelta? Lammella?”
Hermione suostui. Näkymättömyysviitan alla kyhjöttävä Harry toivoi, että Hermione olisi osannut olla hieman luonnollisempi Kalkaroksen nähden. Hehän olivat olleet yhdessä tanssiaissakin, mitä jännitettävää Hermionella enää oli?

* * *

James rentoutui lukemalla poikien makuusalissa sarjakuvaa jästistä, joka seikkaili velhojen maailmassa. Jästi oli juuri löytänyt luudanvarren ja yritti lentää sillä.
Makuusalin ovi tempaistiin auki, ja James nosti katseensa ylös sarjakuvasta. Sirius laahusti huoneeseen rasittuneen näköisenä. Heti hänen perässään saapui Remus, rasittuneen näköisenä hänkin. Täysikuusta oli kulunut vasta kaksi päivää.
”Te näytätte tosi pirteiltä”, James sanoi virnistäen. Hänen olonsa ei ollut lainkaan väsynyt. Itse asiassa hän oli saanut uutta voimaa selvitettyään asioita hieman Lilyn kanssa.
”Minulla on viisi päivää aikaa hurmata Hannah”, Sirius huokaisi ja heittäytyi sängylleen. James kääntyi katsomaan häntä kysyvästi.
”Joko hän tietää, kuka sinä olet?”
Sirius ei vastannut, vaan ähisi epäselvästi tyynyynsä. Lopulta hän potkaisi turhatuneesti sängynpäätyään ja parahti kivusta.
”Perkele, minä en sitä hiiskatin vetoa häviä”, Sirius mesosi ja katsoi uhmakkaasti Jamesista Remukseen, aivan kuin heidän olisi pitänyt väittää vastaan.
”Mikäli muistan oikein, voittaja saa toiselta vain lainaan arvoesineen”, Kuutamo rauhoitteli, ”kummankaan ei oikeasti tarvitse luopua mistään.”
Sirius tuhahti.
”Minä en todellakaan aio hävitä Rosalie Bagmanille”, Sirius tiuskaisi, ”sen jälkeen minä en saa häneltä hetken rauhaa, kun hän rehentelee voitollaan.”
James pyöräytti silmiään Kuutamolle ja laittoi pesusta saapuneet vaatteensa pieneen kaappiinsa.
"Minusta te teette väärin, kun leikitte ihmisten tunteilla", Remus huomautti.
Sirius tuhahti. Luultavasti hän ei uskonut, että ainakaan hänen veljellään oli herkkiä tunteita. James oli sitä mieltä, että Regulus oli pesunkestävä luihuinen: koppava, ylimielinen ja rikas ketku.
”Hannah oli äsken kirjastossa”, Remus sanoi hetken kuluttua, ”hän pitää lukemisesta.”
Sirius yökkäsi teatraalisesti. Remus pudisti päätään.
”Tuolla menolla sinä ainakin häviät. Kyselisit vaikka hänen perheestään, kertoisit itsestäsi – ”
Sirius tuhahti jälleen.
”Minun perheestäni riittäkin kerrottavaa”, Sirius huomautti ivallisesti. "Äitini on päitä katkova matriarkka, isäni muita huijaava kavaltaja ja pikkuveljeni pelkuri mäntti. Minä karkasin heidän takiaan kotoa ja asun parhaan ystäväni luona riesana."
Sirius kääntyi tuijottamaan seinää.
"Et sinä ole riesa", James lohdutti.
 Huoneeseen lankesi hetkellinen hiljaisuus, jonka rikkoi pian terävä koputus. James kääntyi katsomaan makuusalin ikkunaan.
  ”Sirius, sinun perheestäsi puheen ollen…”
James nousi, avasi ikkunan ja päästi Siriuksen mustan pöllön, Raakalaisen, liihottamaan makuusaliin. Se laskeutui Siriuksen tummansiniselle päiväpeitolle.
  ”Kuka minulle muka kirjoittaa?” Sirius kysyi hämmästyneenä ja alkoi irrottaa kirjettä Raakalaisen koivesta. Samassa makuusalin ovi aukesi. Raakalainen nousi heti siivilleen nähdessään tulijan.
  ”EIIIIIII”, Peter huusi ja laittoi kädet kasvojensa suojaksi. Raakalainen lennähti Matohännän olkapäälle ja rupesi repimään tämän kaapua nokallaan.
Sirius riensi repimään  pöllön irti Peteristä. Hän sai kirjeen irti pöllön koivesta.
”Nyt tiehesi siitä”, Sirius komensi ja heitti pöllön myttynä ulos ikkunasta. Hän avasi kirjeen ja syventyi lukemaan lyhyttä viestiä.
”Miten tuo pöllö voi tietää, että minä pystyn muuttumaan rotaksi?” Matohäntä kyseli ja hieroi kättään ärtyneesti. Kuutamo alkoi selittää eläinten vaistoista, mutta Sirius sai kirjeensä luettua ja hihkaisi:
”Minun serkkuni Andromeda on mennyt onnellisesti naimisiin jästin kanssa. Hänet on räjäytetty pois sukupuusta!”
Sirius hymyili hetken itsekseen kuin ihanalle muistolle ja vilkaisi kirjettä uudestaan.
”Lisäksi hän on raskaana. Rakas äitini on takuulla hyvällä tuulella juuri nyt, kun sukuni musta olemus saa vähän uutta väriä.”

James kohautti olkiaan. Hänestä tuntui aina vähän vaikealta haukkua Siriuksen perhettä, vaikka Mustan suvulla olikin paljon huonoja piirteitä. Se oli kuitenkin… osa Siriusta. Se osa Siriusta, joka oli antanut hänelle isänsä komean ulkonäön ja äitinsä äänekkään luonteen. Sirius ei voisi koskaan irrottautua täydellisesti juuristaan, vaikka hän olikin rohkelikko ja teki kaikkensa ollakseen erilainen kuin muu perhe.
James syventyi lukemaan taas sarjakuvaansa. Sirius lähti hetken kuluttua etsimään Hannahia, ilman jännityksen häivääkään.

* * *

Hermione kuvitteli tuntevansa helpotusta, koska hän viettäisi taas kahdenkeskistä aikaa Severus Kalkaroksen kanssa. Totuus pitäisi nyhtää ulos ”Puoliverisestä Prinssistä”, vaikka Hermione joutuisi turvautumaan taikakeinoihin.
Harry ja Ron olivat palanneet tuleemeneehuoneeseen, mutta Hermione oli jäänyt kirjastoon.
Pojat olivat löytäneet iseeviot-peilin ja koetelleet taas rajojaan tekemällä sen Harryn isän ja äidin nenän edessä. Hermione yritti olla ajattelematta mielikuvaa, jossa tulevaisuus mureni pala palalta.
  Luuranko, jonka Harry oli nähnyt, oli epäilemättä Voldemort. Se, mitä Voldemortista oli jäljellä Harryn syvimmissä toiveissa.
Hermione kirjoitti muistikirjaansa (joka toimi nykyään enemmän päiväkirjana) Harryn näystä. Samassa hänen mieleensä putkahti, ettei Ron ollut kertonut omasta kuvajaisestaan. Asia pitäisi selvittää mahdollisimman pian. Kaikki, mitä menneisyydessä tapahtui, vaikutti tulevaisuuteen, Hermione muistutti itselleen. Hän ei ollut pessismisti, vaan realisti, mikä oli mahdollista velhomaailmassakin.

Hermione oli tuskin saanut kopioitua kymmentä sivua Hermedoksen eeposta, kun hänet jo keskeytettiin.
”Aika paljon kirjoja täällä, vai mitä?”
Tyylikkäät mustat hiukset valuivat siniharmaille silmille huolettomasti. Hermione kohautti olkiaan. Sirius istui hänen viereensä kysymättä lupaa – aivan kuten Kalkaros aikaisemmin.
  ”Siitä onkin pitkä aika, kun olen viimeksi käynyt täällä”, Sirius sanoi ja katseli ympäri kirjastoa. Hermione muisti Kalmanhanaukion pölyiset piirongit ja lasivitriinit, joissa lepäsi läjäpäin vanhoja pimeyden voimiin keskittyneitä kirjoja. Sirius ei ilmeisesti ollut niiden alkuperäinen omistaja.
  ”Kuule Durmstrang, mitä jos pitäisit vähän taukoa opiskelusta ja tulisit Tylypahkan esittelykierrokselle?” Sirius heitti leppoisasti. Hän oli kyllä hauskannäköinen, Hermionen oli pakko myöntää itselleen. Hän oli paljon reippaamman näköinen kuin Azkabaniin tutustunut Sirius.
  ”Onko tuo sinun veljesi?” Hermione kysyi huomattuaan laihan pojan vastaanottotiskillä. Sirius vilkaisi Hermionen katseen suuntaan.
”On se, mutta mennäänkö nyt?”
Hermione katseli Regulus Mustaa, joka palautti lainaamansa kirjapinon tiskille ja käveli ryhdikkäästi kirjahyllyjen kätköön. Tiesiköhän Regulus paljon Voldemortista? Harmi, ettei hän tullut toimeen veljensä kanssa. Sirius olisi voinut olla hyödyllinen apukeino tiedon hankinnassa. Ellei sitten...
Hermione havahtui mietteistään, kun hän tunsi Siriuksen tarttuneen käteensä.
  ”Mm, Rosalie on tuolla”, Hermione mutisi tunnistettuaan vaaleatukkaisen Bagmanin sisaren lähellä Reguluksen äskeistä olinpaikkaa. Rosalie näytti epävarmalta ja liikkui hiipimällä, aivan kuin hän olisi vakoillut jotakuta.
 Sirius naurahti kuivakasti. Hermione oli hyvin tietoinen hänen kädestään omallaan. Hän on Harryn kummisetä, Hermione ajatteli inhoten. Sirius kohteli kotitonttuaan Oljoa kuin räsymattoa...
  ”Mennäänkö?” Sirius kysyi taas ja kumartui lähemmäs.
Hermione kohtasi Rosalien katseen ja vilkutti tälle suurieleisesti, tuntien itsensä typeräksi. Toivottavasti Rosalie tajuaisi tulla pelastamaan hänet Siriuksen oudolta käytökseltä.
 Mutta Rosalien suuret silmät kaventuivat viiruiksi ja hän hymyili pinnoittuneesti. Sirius naurahti taas, ja Hermione punastui.
”Onko sinulla sisaruksia?” Sirius kysyi kai omasta mielestään hyvin huolettomasti ja ajantajuisesti. Hän oli liian lähellä Hermionea ja hiveli sormillaan Hermionen oikeaa rannetta.
  ”Ei”, Hermione vastasi ahdistuneena, ”tai on – Ron – hän, Ron, on minun veljeni.”
Hän yritti kiireesti muistaa, mitä kaikkea kelmeille oli valehdeltu heidän taustastaan. Sirius ei kuitenkaan näyttänyt kuuntelevan. Hän sujautti vapaan kätensä Hermionen niskaan ja painoi päänsä hälyttävän lähelle Hermionen kasvoja.
”Ei”, Hermione vinkaisi ja yritti perääntyä. Hän tiesi jo etukäteen, mitä seuraavaksi tapahtuisi: Sirius nojautui suutelemaan häntä suulle melkoisen antaumuksellisesti. Hermione työnsi hänet käsillään kauemmas ja henkäisi naama punaisena:
”Sirius – me ei voida – YÄK!”
Kädet täristen Hermione keräsi tavaransa kiireesti kuin pommiuhassa ja juoksi ulos kirjastosta.


* * *

”Yäk? Yäk?”
Sirius toisti Hannahin kuuluisia viimeisimpiä sanoja oleskeluhuoneessa kelmeille ja havainnollisti esitystä levittelemällä käsiään.
 James pidätteli nauruaan ja ajatteli salaa, että Hannahin reaktio oli Anturajalalle ihan oikein. Veto oli alun perinkin ollut pelkkää egojen nostatusta. Häviäminen tekisi Siriukselle hyvää.
”Se oli varmaan Hannahin ensisuudelma”, Matohäntä tuumasi muodonmuutosläksyjen lomasta, ”muistan hyvin oman ensimmäisen suudelmani, kostean, limaisen – ”
  ”YÄK!” James, Sirius ja Remus huudahtivat yhteen ääneen.
Matohäntä nyökkäsi kasvoillaan hyvin opettajamainen, totinen ilme.
  ”Kuutamo!” Isabella Brownin kimakka ääni keskeytti heidän naurunsa. Hän oli ottanut ärsyttäväksi tavakseen käyttää kelmien omia lempinimiä.
”Voisitko auttaa minua häivytysloitsun kanssa?” Isabella kysyi keimaillen. James jaksoi ihmetellä, miten joku ei voinut osata häivytysloitsua kahden vuoden opiskelun jälkeen.
  ”Miksi Valvojaoppilas-Smith ei auta sinua?” Sirius kysyi kärkevästi.
Isabella kääntyi katsomaan häntä kuin erityisen rumaa menninkäistä.
  ”Koska Mark on tähtitornissa viimeistelemässä ryhmätyötään Lily Evanssin kanssa.”
Jamesille selvisi heti, miksi Isabella kinusi Kuutamon apua läksyissä. Isabella oli mustasukkainen, koska joku toinen vietti aikaa hänen mielitiettynsä kanssa. Mark Smith oli linnan korkeimmassa tornissa katsomassa tähtiä Lily Evanssin kanssa. Totta kai sellainen herätti epäluuloja. James nousi seisomaan.
  ”Kuule Isabella, älä vaivaa Remusta”, James sanoi rempseällä äänellä, ”minä voin mennä varmistamaan, että Smith on okei.”
Isabella katsoi häntä hämmentyneenä ja haroi mustia hiuksiaan.
  ”Pitäisikö minun tulla mukaan?”
James pudisti päätään.
  ”Ehei, minä selviän yksinkin.”
Niine hyvineen James poistui oleskeluhuoneesta ja suunnisti joustavin askelin kohti tähtitornia. Hänellä ei ollut selkeää suunnitelmaa siitä, mitä aikoisi perille päästyään tehdä. Hän selvitti pitkät portaat hengästymättä ja tempaisi opetustason oven auki. Kirkas valo halkaisi pimeän muurin ja osui kahteen esitelmän tekijään.
  ”Mitä nyt?” Mark Smith kysyi melkein ystävällisesti nähtyään Jamesin, ”voinko auttaa jotenkin?”
James häkeltyi hetkeksi Smithin miellyttävästä äänensävystä. Sitten hän muisti taas kiivaan mielialansa. ”Isabellalla on sinulle asiaa.”
  Ja minä haluan katkoa sinulta niskat nurin, James ajatteli. Hänen sisuksissaan oli herännyt uusi tunne, jollaista hän ei ollut ennen tunnistanut.
”Se voi odottaa”, Smith sanoi hieman kireän kuuloisena. Hän käänsi selkänsä Jamesille ja katsoi kaukoputkeen.
  Lily katsoi Jamesia kulmat kurtussa. James piteli ovea auki ja ilmeisesti häiritsi heidän työntekoaan. Hän ei halunnut vielä lähteä, koska hän olisi halunnut kommentoida Smithin liian pientä ja kireää kaapua tai huomauttaa Lilyn olevan rohkelikko ja Smithin puuskupuh.
  Hetken tuskallisen hiljaisuuden jälkeen James vaihtoi painoa jalalta toiselle ja sanoi uudelleen, että Isabella odotti Smithiä.
”James, anteeksi, mutta minä en nyt ymmärrä, mistä tässä on kyse”, Smith sopersi viattomasti. Smith näytti erittäin typerältä pystynenineen. Hän kääntyi poispäin teleskoopista.
  ”Häivy täältä”, James komensi. Tunne hänen sisällään ohjasi häntä.
Smith tuli lähemmäs ja tarttui hävyttömästi hänen käteensä, mutta James kavahti kauemmas.
  ”James, sinä saat kohta häipyä, jos et rauhoitu!” Lily tiuskaisi hiljaa. James mulkaisi häntä. Lily ei selvästikään ymmärtänyt nyt omaa parastaan. James nojautui lähemmäs tyttöä ja sanoi välittämättä lähellä seisovasta Smithistä:
  ”Miten sinä voit olla täällä hänen kanssaan?”
James tunsi Lilyn hengityksen kasvoillaan. Vihreät silmät kipunoivat.
  ”Minä teen täällä esitelmää”, Lily sanoi normaalilla äänellä ja vetäytyi kauemmas Jamesista. ”Sinä puolestasi voit olla kaverini ja poistua.”
James ojentui suoraksi.
”Hyvä on”, James sanoi tomerasti. ”Minä lähden.”
Lily mutisi jotain ’hei heiltä’ kuulostavaa ja syventyi lukemaan muistiinpanojaan. Smith osoitti jotain kohtaa Lilyn paperilla.
”Hyvin keksitty”, Smith sanoi ja valutti kätensä hitaasti Lilyn sormien yli, koskien niitä pehmeästi. Sitten Smith kääntyi katsomaan Jamesia kasvoillaan ylimielinen virne.
  ”NYT RIITTÄÄ!” James karjaisi ja syöksyi Smithin kimppuun. Hän veti Smithin vasten tiiliä ja
potkaisi tätä jalkaan. James syöksyi lyömään tätä kasvoihin, mutta Smith kamppasi hänet. James kaatui maahan. Smith yritti nousta ylös, mutta James sai hänestä tukevan otteen ja löi nyrkillään Smithiä mahaan.

James kuuli Lilyn huutavan taustalla. James ei välittänyt. Hän tunsi raivon pulppuavan suonissaan. Hän halusi satuttaa Smithiä…
He kamppailivat hetken ilman sauvoja, kunnes James tunsi vahvan loitsun paineen ja hän lensi muutaman jalkaa läpi ilman.
  ”Lopettakaa”, Lily huusi taikasauva uhmakkaasti kädessään. "Lopettakaa, tai minä hommaan teidät molemmat jälki-istuntoon!"
James nousi katkerana ja lähti kierreportaikkoon veren maku suussaan. Hän alkoi vähitellen tuntea häpeää käytöksestään, jolle ei tuntunut olevan järkevää selitystä. Jokin hänen sisällään oli mennyt sekaisin...

”James Potter, odota!” Lily huusi hänen peräänsä. James ei uskaltanut pysähtyä. Hän saisi tietenkin kaikki syyt niskoilleen. Hän oli varmasti taas se itserakas Potter… Ehkä hän oli, todella.
  ”James, mikä sinuun meni?” Lily kysyi, kun hän oli kiiruhtanut Jamesin vierelle. ”Miksi helvetissä sinä ja Smith olette aina riidoissa? Tai miksi sinä ylipäätään olet aina siellä, missä riidellään?”
James pysähtyi. Hän oli tarpeeksi kaukana tornin huipulta, jotta Smith ei kuulisi heidän puhettaan.
  ”Tahdotko sinä tosiaan tietää?”
Lily nyökkäsi kärsimättömästi.
  ”Minä – ” James aloitti itsevarmuutta uhkuen, mutta rohkeus tuntui katoavan veren mukana nieluun, ”koska Smith on pelkkää kuraa.”
Hetken he vain tuijottivat toisiaan, molemmilla epäuskoinen ilme kasvoillaan.
  ”Sinun huulestasi valuu verta”, Lily sanoi hiljaa. Yllättäen hän ojensi kätensä ja kosketti sormellaan Jamesin leukaa. James ei tuntenut mitään, hän ei edes värähtänyt Lilyn kosketuksesta.
Lily maistoi veristä sormeaan.
  ”Yäk”, Lily totesi ilkikurisesti, ”sinun veresi maistuu tosi pahalle. Oletko varma, että olet puhdasverinen? Sinuna en haukkuisi Smithiä.”
James toljotti Lilyä. Ehkä tyttö oli lyönyt päänsä äskeisessä rytäkässä. Lopulta James sai puhekykynsä takaisin.
  ”Oletko sinä vampyyri?”
Lily naurahti vapautuneesti.
  ”Minä olen kuraverinen. Mutta sen sijaan sinä olet pulassa.”
James kohotti kulmiaan.
  ”Sinun pitää mennä pyytämään Markilta anteeksi. Sitten minä ehkä harkitsen sitä, että puhun sinulle taas.”
Lily laskeutui kierreportaat alas ja jätti Jamesin yksin.

[Röhkö]

14. luku
Salaisuuksien kammiossa jälleen

Perjantai-iltana Harry ja Ron aikoivat lähteä tutkimaan Tylypahkaa kahdestaan, koska Hermionen piti mennä tapaamaan Kalkarosta. Ronin ivailujen saattelemana Hermione marssi ulos tarvehuoneesta. Näkymättömyysviitta jäi Harrylle, kuten oli sovittu.
”Täysin turhaa”, Ron jupisi heidän kävellessään kohti keittiötä, ”ei se mitään hyödytä.”
”Hyödyttääpäs”, Harry väitti vastaan, ”minä ainakin uskon, että linnaan on piilotettu hirnyrkki.”
Ron kutitti tauluun maalattua päärynää. Maalaus siirtyi ja paljasti oviaukon. He olivat päättäneet aloittaa kierroksensa kaikkein epätodennäköisimmästä paikasta, jonne nuori Voldemort olisi osan sieluaan kätkenyt.
”Minä puhuin Kalkaroksesta”, Ron tuhahti.
He astuivat keittiöön. Joukko kotitonttuja rynnisti heidän luokseen tarjottimet koholla. Ne kuhisivat hetken heidän ympärillään, kunnes Harry ja Ron olivat saaneet taskunsa täyteen herkkuja. Lyhyen sananvaihdon jälkeen tuli selväksi, ettei kotitontuilla ollut aavistustakaan mistään ”hirvinyrkistä”.

”Tuskin sielunpalasia luokkahuoneissakaan on”, Ron tuumi ja tunki suuhunsa siirappibanaanileivoksen. He palasivat eteisaulaan ja lähtivät nousemaan portaita ylös.
”Olen vähän miettinyt”, Harry aloitti hitaasti. Hän oli pyöritellyt suunnitelmaa mielessään jo pari päivää. Hän tiesi, että Hermione olisi torjunut sen heti.
”Salaisuuksien kammiossa hirnyrkki olisi ainakin piilossa”, Harry sanoi lopulta. Ron kääntyi katsomaan häntä järkyttyneenä.
”Tarkoitatko, että menisimme sinne?” Ron kysyi nielaistuaan mahtavasti. ”Entäs basiliski? Ja… Harry hei, minä en halua kuulostaa Hermionelta, mutta tulevaisuus muuttuu liikaa, jos me kuollaan! Tai siis, jos sinä kuolet.”
He olivat huomaamattaan saapuneet murjottavan Myrtin vessan oven eteen. Ron katsoi kahvaan ripustettua kylttiä, jossa luki: epäkunnossa. Harryn mieleen juolahti, että ehkä itse nuori Voldemort oli aikoinaan askarrellut kyltin.
”Ilman sinua me oltaisiin hävitty se shakkipeli ekana vuonna”, Harry huomautti. Hän halusi saada parhaan ystävänsä itsetunnon kohdilleen ennen kuin he laskeutuisivat hengenvaaralliseen kammioon.
  ”Meidän täytyy kai sitten… mennä tuonne?” Ron varmisti.
Harry nyökkäsi, tarttui kahvaan ja astui ruosteiseen vessaan ensin. Murjottava Myrtti leijaili katonrajassa eikä näyttänyt huomaavan tulijoita.
Harry käveli sen pesualtaan luokse, jonka toisen hanan kylkeen oli raaputettu pikkuruinen käärme.
  ”Aukene”, Harry lausui hitaasti, tuijottaen tiiviisti käärmeen kuvaa. Ronia puistatti hänen vieressään. Hana alkoi hohtaa kirkkaan valkoisena ja kieppua. Pesuallas liikkui. Se laskeutui maahan ja katosi näkyvistä. Jäljelle jäi avoin putki, jonka kautta pääsi salaisuuksien kammioon.
Ron katsoi aukkoa empien.
”Harry, ehkä siellä ei sittenkään ole hirnyrkkiä.”
Harry kohautti olkiaan. Hän oli jääräpäisesti päättänyt varmistaa, ettei mikään paikka linnasta jäisi tutkimatta. Hän hyppäsi niljaiseen putkeen sen enempää ajattelematta. Liukumäki oli yhtä loputtomalta tuntuva kuin edelliselläkin kerralla. Luisuessaan alas Harry ehti miettiä, että viimeksi hän oli ollut vain 12-vuotias. Nyt hän oli melkein viisi vuotta vanhempi – mutta nyt hänellä ei ollut Dumbledorea apunaan. 
Lopulta Harry putosi kostealle lattialle. Ron tuli pian perässä kasvot vihertäen. 
”Valois!” Harry komensi taikasauvaansa, ja loi kirkasta valoa kylmään pimeyteen. Kahdestaan he lähtivät kulkemaan tunnelia pitkin. Käärmeennahkaa ei lojunut heidän tiellään kuten edellisellä kerralla. Heidän askeleensa päästivät litiseviä ääniä märkää lattiaa vasten.
”Ehkä basiliski ei ole täällä”, Ron sanoi toiveikkaasti. Hän ei ollut koskaan nähnyt suurta, katseellaan tappavaa käärmettä, jonka Harry oli murhannut rohkelikon miekalla. Ron oli silloin jäänyt sortuneen kivikasan toiselle puolelle.
Ikävä kyllä Harry muisti Professori Binnsin kertoneen taikahistorian tunnilla, että basiliskin oli tuonut linnaan itse Salazar Luihuinen, joka oli elänyt tuhat vuotta sitten. Toisaalta Binns ei ollut itse uskonut tarinaan.

Tunneli alkoi kiemurrella. Lopulta Harry ja Ron saapuivat kiinteän seinän luokse. Harry tunnisti toisiinsa punoutuneet käärmeet.
”Aukene”, Harry sanoi taas. Käärmeet irrottautuivat toisistaan, seinä lohkesi auki ja paljasti tien kammioon. Harry kohotti taikasauvansa.
”Pelkkiä käärmeitä”, Ron mutisi tuijottaessaan kivipilareita, joita kiersivät kaiverretut matelijat, ”onneksi ei sentään hämähäkkejä…”
Harry ja Ron kulkivat eteenpäin mahdollisimman hiljaa ja valmiina painamaan katseensa maahan.
Missään ei näkynyt liikettä.
”Meidän olisi pitänyt kertoa Hermionelle. Harry, mitä jos basiliski tulee?” Ron pohti kuiskaten. ”Pystytkö sinä komentamaan sitä?”
Harry pudisti päätään.
”En usko. Se tottelee vain Luihuisen perillistä. Siksi se ei varmasti tule nytkään esiin – AI!”
Ron oli lyönyt häntä kivuliaasti olkapäähän. Harry käänsi äkäisesti katseensa Roniin.
”Minä en ymmärtänyt sanaakaan”, Ron sanoi kiivastuen. ”Sinä puhuit kärmeskieltä!”
Harry katsoi häntä ihmeissään. Ron mutisi taas jotain Hermionesta ja katseli peloissaan ympärilleen.

Hämmentynyt Harry ei ehtinyt sanoa sanaakaan, kun jostain kuului kolahdus. Harry kääntyi nopeasti katsomaan ympärilleen. Hän näki Salazar Luihuista esittävän patsaan, ja muisti basiliskin viimeksi luikerrelleen esiin sen suusta.
Harry tuijotti patsaan vanhoja kasvoja tiiviisti. Sitten hän kuuli sen: tutun ja kylmän äänen, joka sihisi matalasti:
  ”Minä tulen tappamaan… repimään… raatelemaan...
Harry värähti. Puhuja oli selvästi basiliski, ja sen ääni kantautui patsaan sisältä. Harry toivoi, että hänen ja Voldemortin yhteys hämäisi käärmettäkin. Voldemortin ansiosta Harry kuuli käärmeen.
  Ääni täristen Harry yritti keskittyä puhumaan kärmeskielellä:
”Onko tänne piilotettu jotain, mikä on tärkeää perilliselle?”
Ron katsoi pelokkaana Harrya ja patsasta.
”Päästä minut poissss.” Harry kuuli suuren käärmeen anelevan. ”Olen virunut täällä ikuisuudesta iättömyyteen. Haluan päästä… tappamaan.”
Harrya puistatti. Hän toivoi todella, ettei patsas avaisi suurta suutaan muuten kuin kärmeskieltä osaavan ihmisen käskystä. Sen lisäksi, että basiliski voisi tappaa heidät molemmat, Harry ei voisi mitenkään puolustautua – ei vaikka hänellä olisi ollut aseenaan Rohkelikon miekka. Jos basiliski kuolisi, tulevaisuus kääntyisi päälaelleen eikä Valedron päiväkirjaa löydettäisi ehkä koskaan.

”Onko täällä hirnyrkkejä?” Harry kysyi suoraan. Basiliski pysyi hetken hiljaa kunnes käärmeen kolkko ääni sihisi:
  ”Minun tehtäväni on sielujen tuhoaminen, ei niiden suojeleminen...”
Harry alkoi turhautua. Hän oli kyllä hyvin tietoinen basiliskin murhanhimosta ilman, että käärme kertoi siitä hänelle itse.
  ”Onko Tylypahkassa sellainen sielun osa?” Harry kysyi kärsimättömänä Luihuisen suurelta patsaalta.
”Tylypahkaan… Päästäisit minut raatelemaan… tappamaan…” hiljalleen basiliskin kylmä ääni vaimeni ja lopulta hiljaisuus laskeutui kammioon.
"Onko täällä perillisen osia?" Harry huusi.
Basiliski sihisi.
"Isäntä... hän on täällä... mutta ei kokonaan..."
Harry kuuli patsaan sisältä raahaavaa ja hiljalleen loittonevaa ääntä.
  ”Mitä se sanoi?” Ron kysyi nopeasti.
Harry kertoi ja lähti palaamaan tunnelia pitkin takaisin sinne, mistä he olivat tulleetkin. Salaisuuksien kammiossa vierailu oli saanut Harryn ihon kananlihalle. Tärkeintä oli tieto siitä, että linnassa oli kuin olikin yksi tai useampi hirnyrkki.
   ”Miten me päästään takaisin ylös?” Ron kysyi ja katseli putkea, josta he olivat laskeutuneet alas. Kipuaminen ylös olisi mahdotonta. Harry kohotti taikasauvansa ja huudahti:
”Tulejo koulun kanuuna kahdeksan!”

* * *

Hermione istui viileällä kivellä ja katseli järven tummiin syvyyksiin. Kalkaros seisoi parin metrin päässä. He olivat olleet siinä melkein viisitoista minuuttia ja keskustelleet.
  Hermione oli kertonut Durmstrangista asioita, joita oli lukenut lähinnä kirjoista tai kuullut Viktorilta. Kalkaros oli kysellyt kiinnostuneena, varsinkin pimeyden voimista. Hermione oli sepittänyt heidän opetelleen okklumeusta ja lukitilista. Niistä Kalkaros oli ollut erityisen ihastunut, koska ei kuulemma ollut perehtynyt vielä ajatustenlukemiseen. Sitten Hermione oli kertonut kuvitteluista kouluvuosistaan ja sanonut kyllästyneensä opiskeluun (mikä ei ollut missään mielessä totta).

Hermione vilkaisi vaivihkaa nuorta Kalkarosta. Hän seisoi huonossa ryhdissä ja katseli Tylypahkan tummaa profiilia. Mustat hiukset eivät roikkuneet kasvoilla kuten tavallisesti. Ne olivat sileät ja puhtaat, ja hento tuuli sipaisi ne pois hänen silmiltään.
Hermione rykäisi kurkkuaan ja kysyi uteliaana:
”Mitä sinun vanhempasi tekevät työkseen?”
Hitaasti Kalkaros kääntyi katsomaan häntä arvioiden.
”Minä halusin puhua täällä Durmstrangista”, hän sanoi karheasti, mutta hymyili kuitenkin vinosti.
Hermione katsoi odottavasti hänen kalpeita kasvojaan, jotka erottuivat selvästi hämärässä.
”Minä olen puoliverinen”, Kalkaros myönsi ja katsoi Hermionea haastavasti, aivan kuin odottaen tämän nauravan pilkallisesti. Hermione ei kuitenkaan nauranut, eihän hänellä mitään syytä siihen olisi ollutkaan.
  ”Minun isäni on jästi”, Kalkaros jatkoi. ”Hän on töissä apteekissa. Isä on varmaan surkein jästi, jonka olen koskaan tavannut. Minun äitini sen sijaan on noita, ja sitä minun isäni ei voi sietää. Hän… ” Kalkaros piti pienen tauon, jonka aikana hän vilkaisi Hermionea empien.
”Minun isäni Tobias ei anna äidin taikoa kotona. Äiti oli ennen töissä ministeriössä, mutta isä ei halunnut hänen palaavan enää meikäläisten pariin. Hän halusi äidistä ja minusta jästejä. Isä katkaisi äidin taikasauvan.”
  Kalkaros vaikeni. Hän näytti hieman katuvan, aivan kuin hän olisi vahingossa paljastanut itsestään liikaa. Hermionekin hämmästeli Kalkaroksen avautumista. Ehkä hänellä ei ollut ketään muuta, jolle purkaa patoutumiaan.
  ”Älä häpeä juuriasi. Minä olen jästisyntyinen”, Hermione myönsi rohkeasti. Hän oli odottanut Kalkaroksen reagoivan rajusti, mutta tämän ilmekään ei värähtänyt. Sen sijaan hän nyökkäsi hitaasti.
  ”Puhdasveriset noidat ja velhot kuolevat vielä sukupuuttoon”, Kalkaros arveli. ”Minun mielestäni jästisyntyiset ovat mielenkiintoisia… tai siis, heidän voimansa eivät ole periytyviä vaan tavallaan täysin uusia. Olen aina janonnut tietää, mistä ne voimat syntyvät.”
Jostain kuului pöllön huhuilua. Hermionen mielestä se oli kaunis ääni.
  ”Mistä taikuus tulee?” Kalkaros kysyi lähinnä itsekseen.
Hermione kohautti olkiaan. Kalkaros käänsi päänsä hitaasti häneen ja näytti hämmästyneeltä.
  ”Miten Durmstrangissa on kuraverisiä?”
Hermione tuijotti Kalkarosta kylmänviileästi ja kohautti taas olkiaan. Asia näytti kiehtovan nuorta Kalkarosta, joka hieroi leukaansa mietteliäästi. Hermione alkoi epäröidä, oliko hän mennyt liian pitkälle paljastuksissaan. Hän ei nimittäin ollut varma, sallittiinko Durmstrangissa tosiaan jästisyntyisten opiskelu.
  ”Valitse minut”, Kalkaros sanoi yhtäkkiä hyvin käskevällä äänellä. Hän katkaisi maasta noukkimansa risun käsillään. Hermione meni ymmälleen, ja Kalkaros astui tuiman näköisenä lähemmäs.
  ”Minä näin sinut ja Mustan rakin kirjastossa.”
Kalkaros taisi viitata Siriukseen ja hyvin odottamattomaan suudelmaan. Hermione nauroi Kalkaroksen vakavamielisyydelle, mutta katui sitä saman tien. Kalkaroksen kasvot vääntyivät raivoisaan irveeseen ja hän huusi:
  ”Ne on rohkelikkoja, eivät ne tee mitään Durmstrangissa!”
Hermione käsitti, miten suuri painoarvo hänen tyhjällä lupauksellaan oli Kalkarokselle. Hän taisi kuvitella Durmstrangin pääsylipukseen maineeseen.
  ”Musta on ehkä hyvästä perheestä”, Kalkaros sanoi melkein hädissään ja haroi hiuksiaan, ”mutta hän on vain Potterin kenkien nuolija!”
  Hermione ei osannut vakuuttaa Kalkarosta mitenkään siitä, ettei ollut valitsemassa kelmejä ”kouluunsa”. Hän ei keksinyt oikeita sanoja, mutta sitten Kalkaros keksikin ne itse:
  ”Rehtori Dumbledore sanoi, että minä pääsen Irkoroffin kouluun, jos todella haluan.”
Hermionen sisuksia kylmäsi. Hän ei pystynyt katsomaan nuorta Kalkarosta, koska häntä ahdisti niin paljon.
  ”Sinä – sinä puhuit Dumbledorelle?”
Kalkaros katsoi häntä kulmat kurtussa.
  ”Sanoin, että minut kannattaa valita.”
Hermione haukkoi henkeä, koska happi tuntui loppuvan keuhkoista nopeammin kuin aikaisemmin.
”Minä en halua, että sinä puhut minusta rehtorin kanssa”, Hermione sanoi suoraan ja katsoi Kalkarosta ankarasti. Hän luisui alas kiveltä ja tarttui Kalkaroksen kalpeaan käteen.
  ”Voin auttaa sinua”, Hermione sanoi nopeasti ja hänen ajatuksensa laukkasivat nopeammin kuin V.I.P.-kokeissa, ”voin auttaa sinua pääsemään Durmstrangiin, jos et kerro Dumbledorelle mitään meistä.”
Kalkaroksen tummanruskeat silmät kapenivat viiruiksi.
  ”Meistä?” hän toisti kuiskaten.
”Niin, minusta, Larrysta ja Ronista”, Hermione selvensi.
Kalkaros katsoi mietteliäästi järvelle ja pudisteli kätensä irti Hermionen otteesta. Lopulta hän käänsi laskelmoivan katseensa taas Hermioneen ja sanoi:
  ”Tästä hetkestä lähtien myös me olemme salaisuus.”
Hermione hämmentyi ja punastui. Tarkoittiko hän –
”Puoliverinen Prinssi ja jästisyntyinen… valitsija ”, Kalkaros sanoi tunnustellen.
Hermione hymyili vinosti. Hänen tuleva opettajansa tuntui innostuneen liikaa ideasta, että hän pääsisi Hermionen avulla pois kotimaastaan.
”Hei!” Kalkaros napsautti sormiaan. ”Sinä autat minua tekemään Tylypahkasta hieman siedettävämmän paikan!”
Hermione kohautti olkiaan ja hätkähti, kun Kalkaros alkoi varoittamatta nauraa.

Hermione palasi sekavin ajatuksin tarvehuoneeseen. Hän ei ollut puhunut Kalkaroksen kanssa sanallakaan menopaluuloitsusta, mikä olisi ollut välttämätöntä. Sen sijaan he olivat suunnitelleet typeriä keinoja James Potterin nolaamiseksi. Kalkaroksen viimeisin idea (johon liittyi Remus-ihmissusi) raivostutti Hermionea niin, että hän avasi tarvehuoneen oven turhan voimakkaasti.
Harry ja Ron olivat jo palanneet tutkimusretkeltään.
  ”Arvaa mitä?” Ron hihkaisi heti. ”Me käytiin salaisuuksien kammiossa taas.”
Hermione istui puuskahtaen. Salaisuuksien kammio, mitä hömpötystä -
  ”Salaisuuksien -? Te teitte mitä?” Hermione tajusi Ronin sanat.
Harry nyökkäsi vahvistukseksi.
  ”Siellä ei ollut hirnyrkkiä. Basiliski kertoi.”
Hermione katsoi Harrysta Roniin suu auki. Hänen pitäisi vielä opettaa ystävilleen, mitä vastuullisuus on. Tai sitten ei, itsehän hän juoksenteli järvellä Severus Kalkaroksen kanssa ilman näkymättömyysviittaa.
  ”Harry, jonain päivänä sinä kuolet uhkarohkeutesi takia”, Hermione huokaisi. ”Toivottavasti et vaaranna samalla hirveän montaa viatonta.”
Ron tuhahti ja heitteli vihreää torahammasfrisbeetä.
  ”Miten Ruikulin kanssa meni?”
Hermione mulkaisi Ronia vihaisesti. Nimittely oli turhaa. Samalla hän päätti jättää kertomatta, että Kalkaros oli kertonut hänelle Remuksen olevan ihmissusi. Totta kyllä, Hermione olisi tiennyt sen muutenkin, mutta Kalkaroksen paljastus osoitti kasvavaa luottamusta häntä kohtaan.
  ”Severus on melko fiksu. No, hänestä tulee sentään opettaja”, Hermione imarteli ja hymyili päälle.
 Ron nappasi frisbeen ilmasta ja näytti äksyltä.
”Mainitsitteko menopaluuloitsua?” Harry kysyi kysymyksen, jota Hermione oli osannutkin hermostuneena odottaa.
”Eeh, Kalkaros ei maininnut sitä, enkä voinut suoraan mainita loitsua.”
Hermione tyytyi pudistelemaan uupuneena päätään. Hänellä itsellään oli kokoajan sellainen olo, että hän teki jotain väärin, eikä se johtunut menopaluuloitsusta.

Lauantaina Hermione tapasi Lilyn Rohkelikkojen oleskeluhuoneessa. Rosalie oli seuraamassa luihuisten huispausharjoituksia, koska hänen piti tehdä vaikutus Regulus Mustaan. Veto Siriuksen kanssa päättyisi sunnuntaina, ja molemmilla alkoi olla kiire voittaa.

Selvisi, että Lilynkin tunteet olivat sekavia. James oli kuulemma tapellut Smithin kanssa ja Lily oli ottanut sen hämmästyttävän rauhallisesti. Hän ei ollut edes huutanut Jamesille.
  ”Sovimme jonkinlaisen välirauhan”, Lily sanoi hiljaa, koska oleskeluhuoneessa istuivat myös Peter ja Remus.
”Minä tavallaan inhoan häntä vieläkin. Haluaisin hänen ymmärtävän, että maailmassa on tärkeämpiäkin asioita kuin huispaus ja kaverit. Kuvittele! Jos me seurustelisimme – mikä on tietenkin täysi mahdottomuus – se olisi sama kuin minä seurustelisin kaikkien kelmien kanssa. He ovat Jamesin elämä. Lisäksi on luuta ja se tapa miten hän pöyhii hiuksiaan, siepillä leikkiminen ja viattomien kiroaminen käytävillä ja – ”
  ”Lily!” Hermione keskeytti väsyneesti, ”sinun ei tarvitse todistella minulle, kuinka kamala James sinun mielestäsi on.”
Lily punastui helakasti.
  ”Anteeksi”, hän mutisi.
Hermione keskittyi lukemaan Ajan käyttö -nimistä teosta. Hetken kuluttua Lily alkoi taas luetella James Potterin vikoja, lähinnä itsekseen.
Hermione pyöräytti silmiään.
  ”Ja sinä väität olevasi hyvä koulussa”, Hermione sanoi virnistäen. ”James Potter pitää sinusta. Onko siinä jotain epäselvää?”
Lily nyökkäsi kärsimättömänä.
  "Mikä ihmisiä oikein vaivaa?" Hermione puuskahti. "Ennakkoluulot tuntuvat merkitsevän enemmän kuin itse teot! Mitä pahaa hän on sinulle tai kenellekään tehnyt? Hän on vain nuori ja utelias."
Lily kohotti kulmiaan. Hermione tajusi, ettei hän puhunut enää Jamesista.

[Ayos]

Olen edelleenkin sitämieltä että tämä on mahdottoman hyvä. Hermione ja Severus, awws.

[HomoBanana]

jeiii. Kommentoin nyt ekaa kertaa.  
Juonihan on vallan mielenkiintoinen ja voi olla että olen yrittänyt lukea tätä joskus aikaisemminkin. 
Mietin vain että löytyisikö sitä alkuperäistä kappaletta vielä jostain kun oon niin malttamaton ni voisin jo vähän vilkuilla etukäteen..?
 
Toivon vain että Severuksen ja Hermionen suhde etenee niin pitkälle, että ne tekee jtn. ikimuistettavaa :DDD
Jatkoa

[Röhkö]

A/N:
Ayos: Kiitos jatkuvasta kommentoinnista
HomoBanana: Ikävä kyllä alkuperäitä ei löydy, ja se kyllä sekoittaisi tätä uutta versiotakin aika paljon. Sen verran kuitenkin olen muutoksia tehnyt. :s

15. luku
Totuus animaageista

Sää muuttui marraskuun edetessä yhä kylmemmäksi, mutta lumesta ei ollut tietoakaan. Tylypahkan tilustenvahti Hagrid nähtiin usein ulkona kouluttamassa pikkuruista Tora-koiraa, josta oli tullut hyvin suosittu ekaluokkalaisten keskuudessa. Siriuskin oli luopunut kalmakoira-teoriastaan.
”Minä vähän tutustuin siihen yhtenä päivänä, Anturajalkana tietenkin”, Sirius tuhahti ja vilkuili opettajien pöytään, jossa suurikokoinen Hagrid istui. Sirius oli ollut apealla tuulella sunnuntaista asti, koska hän oli hävinnyt Rosalien kanssa lyömänsä vedon. Kun Rosalie oli kuuluttanut hänen nimeään taialla voimistetulla äänellä, Sirius oli vältellyt häntä siitä asti.
”Kalmakoiria ei ole olemassakaan”, James sanoi jälleen kerran ja söi viimeiset lusikalliset puurostaan. Oli tiistai, ja ensimmäisellä tunnilla olisi luvassa loitsuja. Ainetta opetti pikkuruinen Professori Lipetit, joka olisi mahtunut mukavasti Hagridin takin taskuun.
Pian muutkin kelmit saivat syötyä kyllikseen ja niin he poistuivat yhdessä suuresta salista. James toivotti Lilylle hyvää huomenta tämän kohdalla. Lily hymyili vaisusti ja vastasi toivotukseen. He eivät olleet pahemmin puhuneet sen jälkeen, kun James oli hyökännyt tähtitornissa Mark Smithin kimppuun. James oli kyllä pyytänyt Markilta (hyvin pikaisesti) anteeksi. James katui tekoaan oikeasti, koska ei ollut Markin syy, ettei Lily pitänyt Jamesista.

Professori Lipetit päästi seitsemäsluokkalaiset S.U.P.E.R.-opiskelijat luokkaansa. Lipetitillä oli lyhyet ja ruskeat hiukset, joita hän suki välillä hajamielisesti. Hän ei huutanut oppilaille ikinä turhaan, mutta hänen opetuksensa oli tehokasta. Lisäksi hänen tunneillaan oli yleensä niin kova meteli, että keskusteleminen parin kanssa onnistui huomaamattomasti.
”Hyvää huomenta”, Professori Lipetit piipitti. Hän seisoi suuren kirjapinon päällä, jotta oppilaat näkisivät hänet paremmin. ”Tänään harjoitellaan yksinkertaista harhautusloitsua.”
Selvisi, että harhautusloitsu muistutti hyvin paljon näkymättömyysviitan ideaa. Siinä loitsija taikoi päälleen suojan, joka teki hänestä läpinäkyvän. Puolentunnin ajan oppilaat tekivät loitsusta muistiinpanoja vihkoonsa. Sitten heille jäi aikaa harjoitella harhauttamista käytännössä.
”Harhautu”, James mutisi ja osoitti taikasauvallaan Siriusta, joka toimi hänen parinaan. Jamesin taikasauvan kärjestä purkautui paksua ja hopeaa mönjää, joka valui Siriuksen päälle.
”Kylmää”, Sirius hytisi. Mönjä valui vain osittain hänen ylleen. Ne kohdat, joissa ainetta oli, jäivät läpinäkyviksi.
”Lisää itsevarmuutta”, kommentoi ohi kävelevä Lipetit, heilautti taikasauvaansa ja Sirius palasi ennalleen.
Sirius kokeili muutaman kerran harhauttaa Jamesin. Kun James oli palauttanut päänsä taas näkyväksi, hän kuuli itseään kutsuttavan. Hän katseli ympärilleen, mutta kaikki olivat keskittyneet harhauttamiseen.
”Mitä nyt?” Sirius hämmästeli.
James kohautti olkiaan. Ehkä hän oli kuullut harhoja.
”James?” ääni kuiskasi kuitenkin taas. ”Kalkaros haluaa kaksintaistella kanssasi tänään, kuudelta kaatuneen puun luona, Kielletyn metsän laidalla.”
James tunnisti puhujan Hannahiksi. Hän oli varmaankin piiloutunut näkymättömyysviitan alle, kuten durmstrangilaisilla oli tapana. Jamesin mielessä oli käynyt, mahtoiko kyseessä olla hyvin yleinen ulkomaalainen tapa.
”Mitä?” James kysyi epäuskoisena. ”Ruikuli haluaa kaksintaistella? Miksi?”
Hannah vastasi niin hiljaa, että vain James saattoi kuulla vastauksen:
”Hän haluaa rehellisen tappelun, yksi vastaan yksi.”
James ei voinut muuta kuin nyökätä. Jos hän jättäisi menemättä, Kalkaros arvatenkin kertoisi koko koululle, ettei hän uskaltanut kohdata ketään ilman muita kelmejä. Juuri sitä Kalkaros oli väittänyt ennenkin.
”Hän kerjää verta nenästään”, James sanoi kovemmalla äänellä. Hannah ei vastannut enää mitään, joten James oletti hänen häipyneen. Hän taisi muutenkin toimia vain viestin välittäjänä. James katseli ympärilleen luokassa. Kalkaroksen olisi kuulunut olla samassa ryhmässä, mutta nyt hänestä ei näkynyt jälkeäkään.
”Kuulin, kun mainitsit Ruikulin”, Sirius sanoi närkästyneenä. ”Haaveiletko hänestä yksinäsi vai mistä tässä on kyse?”
James oli hetken vähällä kertoa yllättävästä kaksintaistelukutsusta. Sitten hän kuitenkin päätti, että oli parempi jättää se kertomatta. Sirius ei saisi rientää apuun kesken kaiken. James ei halunnut olla pelkuri.
”Oletko sinä mustasukkainen?” James kysyi pilkallisesti. Sirius tähtäsi häneen harhautusloitsun, joka muutti Jamesista kokonaan läpinäkyvän.
”Hienoa, herra Musta! Kymmenen pistettä Rohkelikolle”, riemuitsi Professori Lipetit.

Sen päivän viimeinen oppitunti vietettiin tyrmissä Professori Kuhnusarvion valvovan silmän alla. Tavoistaan poiketen Kalkaros jätti senkin tunnin väliin. Yleensä hän oli loistamassa taidoillaan kilpaa Lilyn kanssa.
Jamesin ajatukset pyörivät niin keskittyneesti tulevassa kaksintaistelussa, että hänen naurujuomansa meni pahasti pieleen. Kymmenen minuuttia ennen tunnin päättymistä hänen noidankattilastaan nousi sankkaa ja mustaa savua. Haju muistutti kovasti tuoretta asfalttia.
”Neiti Evans, kymmenen pistettä Rohkelikolle ja palanen suklaata onnistuneesta aprikoosin tuoksusta”, Kuhnusarvio kailotti Lilyn kattilan luota ja ojensi tytölle palan hunajaherttuan hienointa maitosuklaata. ”Joko sinulla on seuralainen minun pieneen joulujuhlaani? Haluaisin mielelläni tutustua sinun kaltaisiisi menestyjiin.”
Kuhnusarvio iski mahtavasti silmää. Lily pudisti nopeasti päätään, mikä aiheutti Jamesin sisuksissa pienen hypähdyksen. He olivat olleet yhdessä halloweentanssiaisissa. Voisiko sen tasoinen ihme toistaa itseään?
Kuhnusarvio lyllersi seuraavaksi kelmien pöydän ääreen. Hän julisti Remuksen keskeneräisen juoman kelvolliseksi. Peterin noidankattilaan hän ei voinut edes katsoa, koska sai pelkästä hajusta kuulemma allergiakohtauksen. Jamesin kohdalla hän voivotteli. Lopuksi hän vilkaisi hämmentyneenä Siriuksen kattilaan, joka oli tyhjä.
”Nauru kaikuu paremmin tyhjässä noidankattilassa”, Sirius selitti Kuhnusarviolle samalla, kun kello soi tunnin päättymisen merkiksi. Sirius sai näsäviisaudestaan palkinnoksi jälki-istuntolapun.
 
”Minä joudun siivoamaan hänen huoneensa tänään”, Sirius valitti. ”Hän tekee aina niin. Kotitontut eivät kuulemma osaa käsitellä hänen tavaroitaan tarpeeksi hellästi.”
James oli salaa tyytyväinen. Ainakaan hän ei joutuisi selittelemään Siriukselle poissaoloaan illalla.
Kelmit astuivat suureen saliin päivälliselle. James katseli Luihuisten pöytään. Tällä kertaa hän näki Kalkaroksen, joka istui Regulus Mustan ja Bellatrix Mustan vieressä.
”Illalla se nähdään”, James mutisi itsekseen.
”Mikä?” Remus kysyi hämmentyneenä.
”Äh, ei mitään”, James sanoi ja istui pöydän ääreen. Hän otti ison annoksen makaronilaatikkoa ja oli juuri työntämässä ensimmäistä haarukallista suuhunsa, kun Peter tökkäisi häntä niin että ruoka tippui Jamesin syliin. Peter jatkoi tökkimistä.
”Kyllä siitä riittää vielä sinullekin”, James sanoi ärtyneenä.
”Lily tuijottaa sinua”, Peter kuiskasi.
James katseli ympärilleen ja näki Lilyn vähän matkan päässä. Lily tosiaan katsoi häntä, mutta hänen otsansa oli rypyssä.
Hän käänsi päänsä nopeasti poispäin, kun heidän katseensa kohtasivat. James jatkoi syömistä, vaikka hänen vatsansa tuntui jo olevan täynnä jotain kuplivaa.

Sirius lähti jälki-istuntoonsa viiden aikoihin. James istui hetken oleskeluhuoneessa tekemässä pimeyden voimilta suojautumisen ainetta. Hän oli perunut huispaustreenit sillä verukkeella, että Sirius oli jälki-istunnossa ja etsijä Susan Ratamo makasi kuumeisena sairaalasiivessä.
Kun kello tuli varttia vaille kuusi, James nousi nojatuolistaan ja sanoi Remukselle ja Peterille:
”Menen käymään kirjastossa.”
Remus tuskin kuuli hänen sanojaan, niin keskittyneesti hän kirjoitti ainettaan suojeliuksesta. Muuten hän olisi luultavasti ihmetellyt, tiesikö James edes missä koulun kirjasto oli.

James poistui oleskeluhuoneesta muotokuva-aukon kautta. Hänellä oli taskuissaan taikasauva, kelmien kartta ja näkymättömyysviitta – hänen kalleimmat aarteensa lukuun ottamatta luutaa.
Matkalla James ehti miettiä, mitä kirouksia käyttäisi Kalkarokseen. Hän huomasi toivovansa, että paikalle ilmaantuisi jokunen katsoja. James halusi todistaa, että hän pystyi taistelemaan yksinkin. Lisäksi kaksintaistelu olisi hyvää harjoitusta tulevaa aurorin uraa varten.
Hän astui ulos tammisten ovien kautta. Kylmä ilma pureutui hänen ihoonsa. Hän ei ollut vielä pukenut ylleen talvikaapua.
Sitten James käveli jännittyneenä kohti metsän laitaa, lähelle kaatunutta mäntyä. Sen juurakko muistutti hämärässä hieman peikon naamaa.
James otti taikasauvansa varmuuden vuoksi esiin. Kalkaros ei luultavasti pelaisi reilua peliä, vaan haluaisi päästä yllättämään.
James odotti ainakin kymmenen minuuttia hiljaisuudessa. Hän istui puunrungolle ja alkoi jo epäillä, tulisiko Kalkaros paikalle lainkaan. Ehkä tämä oli jänistänyt, tai sitten koko juttu oli Hannahin käsitys vitsistä.
Pöllö huhuili jossain metsän siimeksessä. James huokaisi ja aikoi juuri nousta seisomaan, kun jostain singahti hohtava valosuihku. James ei ehtinyt väistää. Valosuihku osui häntä rintaan ja kangisti hänen vartalonsa. James kaatui jäykkänä maahan.
  ”Sarvihaara, sait viestini”, kuului hiljainen, mutta tyytyväinen ääni. James kuuli lähestyviä askeleita. Pian hän näki Kalkaroksen kalpean naamaan yläpuolellaan.
  ”Iltaa”, Kalkaros sanoi silkinpehmeällä äänellä. James ei voinut liikauttaa sormeaankaan. Hän pystyi vain ajattelemaan niitä kamaluuksia, joita Kalkaros tulisi vielä kokemaan…
Yhtäkkiä Kalkaros kuitenkin tähtäsi häneen taas äänettömän loitsun. James tunsi kokovartalolukon hellittävän. Hän tarttui taikasauvaansa, mutta Kalkaros oli nopeampi.
  ”Kidutu!”
James ei ollut ehtinyt nousta edes seisomaan, kun hän jo tunsi kipua jokaisessa solussaan. Hän huusi niin lujaa kuin pystyi. Kipu säteili aivoihin asti. Sitten se lakkasi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. James huohotti hetken maassa ja kääntyi sitten katsomaan Kalkarosta raivoissaan.
  ”Mitä sinä pelleilet?” James sai kysyttyä. Hän nousi vapisten seisomaan. Kalkaros vain hymyili ivallisesti.
”Anteeksiantamaton kirous”, James sanoi kuuluvammin. ”Sinä joudut Azkabaniin!”
Kalkaros vain nauroi metallisesti.
”Karkotaseet!” James huusi. Kalkaroksen taikasauva lennähti Jamesin ojennettuun käteen.
”Älä ole säälittävä, Potter.”
James osoitti Kalkarosta taikasauvallaan.
”Minä EN OLE säälittävä!” James karjaisi. Hän ei voinut uskoa, että Kalkaros haukkui häntä säälittäväksi.
”No, näytä osaako Potter kiduttaa”, Kalkaros sanoi pilkallisesti. Hän ei näyttänyt lainkaan pelkäävän. James yritti koota ajatuksiaan. Kalkaros oli itse kutsunut hänet tänne.
  "Sinä et koskaan pääse hänen tasolleen", rasvaletti ilkkui. "Lily Evans on tunnistaa tuollaiset pyöhkeilijät kaukaa!"
Kalkaroksen sanat valuivat hitaasti Jamesin tajuntaan.
”Evans? Kuvitteletko sinä, että hän haluaa edelleen olla sinun ystäväsi?"
Kalkaroksen ilme oli murhaava.
"Potter, sinun takiasi minä olen Lilyn silmissä pelkkä pettymys. Minä löysin hänet ennen sinua", Kalkaros sylkäisi sanat suustaan, "sinä et ansaitse häntä!"
James hengitti nopeasti. Sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa. Tuo liero...
"Se kuraverinen olisi pitänyt heittää Tylypahkasta ulos aikoja sitten", Kalkaros naljaisi.
Jamesin taikoma kirous osui suoraan Kalkaroksen kasvoihin. Se oli pelkkä välähdys, Kalkaros huudahti tuskasta ja kaatui maahan, mutta ei kiemurellut.
  James tuijotti Kalkarosta hitaasti hengittäen.
Sitten James kuuli jostain läheltä vaimean parahduksen. Hän kääntyi ja näki kauhukseen Lilyn seisovan nurmikolla vähän matkan päässä. Hänen kasvonsa olivat valahtaneet kalpeiksi.
”Potter! Mitä HELVETTIÄ sinä luulet tekeväsi?” Lily huusi järkyttyneenä.
James tunsi sisustensa lentävän savuna ilmaan. Lily huusi ääni täristen:
  ”Sinä – sinä lähetit minulle kirjeen, että minun pitäisi tulla tapaamaan sinua tänne ja sinulla olisi jotain hienoa näytettävää, mutta sinä halusitkin vain kerskailla taidoillasi!” Kyyneleet valuivat hänen poskilleen.
  ”Mistä hemmetistä sinä puhut?” James kysyi ja haroi hiuksiaan hermostuneena. Hän ei ollut lähettänyt Lilylle yhtään mitään kirjettä.
  ”Älä esitä tyhmää!” Lily huusi vihaisena ja pyyhki kyyneleitä hihaansa. ”Minä luulin, että olet oikeasti erilainen, mutta oletkin pahempi kuin mitä luulin! Käytit anteeksiantamatonta kirousta Severukseen!"
  Lily kääntyi katsomaan maassa makaavaa Kalkarosta, joka voihki tuskaisen kuuloisena. Lily riensi Kalkaroksen luokse ja kyseli tämän vointia.
”Ruikuli käytti minuun kidutuskirousta ensin!” James puolustautui turhautuneena. Nyt jos koskaan Lilyn pitäisi uskoa häntä.
 ”Lily, kuuntele!”
Mutta Lily auttoi voihkivan Kalkaroksen istumaan. James olisi voinut laittaa vaikka päänsä pantiksi siitä, että Kalkaros näytteli loukkaantunutta.
  ”Lily, hän sanoi sinua taas kuraveriseksi. Hän usutti minua hyökkäämään kimppuunsa. Se kirje tuli häneltä!"
Lily kääntyi hitaasti katsomaan Jamesia.
  ”Minä tunnistan Severuksen käsialan, Potter. Minä olen tunnistanut sen 10-vuotiaasta asti."
Kalkaros hymyili Lilyn selän takaa ivallisesti. Aivan kuten Mark Smith muutamaa päivää aikaisemmin. Tällä kertaa James ei kuitenkaan hyökännyt Kalkaroksen kimppuun.
"Minä kerron Dumbledorelle!" Lily parahti.

James tarttui Lilyn olkapäihin. Samalla hän yritti olla välittämättä siitä, että Lilykin oli nimittänyt häntä säälittäväksi. Lily yritti turhaan rimpuilla irti Jamesin otteesta.
  ”Päästä irti!” Lily huusi. Kun James ei totellut, Lily sylkäisi hänen naamaansa.
Kalkaros vaikeroi typerästi taustalla.
”Lily kiltti, minä en halua satuttaa sinua”, James sanoi anovasti, mutta irrotti otteensa. ”Kuuntele! Remus ei pärjää tässä koulussa ilman ystäviään, enkä minä halua satuttaa Kalkarosta enkä ketään!”
Lily katsoi häntä vihaisesti.
”Aiotko sinä kertoa Dumbledorelle?” James kysyi rauhallisesti.
Lily nyökkäsi.
  ”Lily älä tee tätä minulle…”
Mutta Lily oli nähtävästi päättänyt pysyä päätöksessään. Hän lähti juoksemaan kohti linnaa. James kohotti taikasauvansa ja tähtäsi. Hän ei olisi halunnut tehdä sitä, mutta tilanne vaati…
”Tainnutu!” Kalkaros ehti loitsimaan ennen Jamesia. Hän oli poiminut maahan pudonneen taikasauvansa jälleen itselleen.
Punainen valosuihku osui Lilyn selkään, ja hän kaatui velttona maahan.
  ”Sinä saat maksaa tästä!” James karjaisi.
”Karkotaseet!” Kalkaros huusi varoittamatta. Nyt oli Jamesin vuoro menettää taikasauvansa.
  ”Ajattelitko kiduttaa minut kuoliaaksi?” James kysyi sylki suusta lentäen.
Kalkaros kuitenkin käveli hänen taakseen ja tökkäsi häntä taikasauvalla selkään.
”Kävele metsään.”
”Mitä?” James kysyi hämmästyneenä. Kalkaros toisti käskynsä. James totteli vastahakoisesti, ja hän lähti kävelemään hitaasti Kielletyn metsän syvyyksiin. Kalkaros seurasi perässä ja tökki Jamesia selkään. Puiden aiheuttama pimeys laskeutui heidän ylleen. James kihisi raivosta, kun hän ajatteli kidustuskirouksen aiheuttamaa kipua, Lilyn järkyttynyttä ilmettä, Kalkaroksen ivallista hymyä, tajutonta Lilyä…

Kuivat oksat rusahtelivat Jamesin ja Kalkaroksen jalkojen alla.
  ”Olen nähnyt täällä hämähäkkejä”, Kalkaros puhui viimein. ”Haluan näyttää ne sinulle. Ne eivät ole ihan tavallisia, vaan vähän isompia… Akromantelloja.”
Jamesin niskakarvat nousivat pystyyn. Hän jatkoi kävelyä, mutta puhui samalla:
  ”Sinä olet hullu. Sinä jäät kiinni, jos tapat minut. Lily näki sinut… ”
Kalkaros naurahti pilkallisesti.
  ”Väärin. Evans näki sinut kiduttamassa minua. Sitten sinä tainnutit hänet ja juoksit karkuun metsään. Ikävä kyllä juoksit vähän liian pitkälle… Tiesitkö muuten, että akromantellojen myrkkyä käytetään ajankääntimissä?”
James ei kuunnellut Kalkaroksen ivallista puhetta. Hän yritti punoa pakosuunnitelmaa. Hän ei kuitenkaan ehtinyt keksiä mitään, kun Kalkaros jo käski hänen pysähtyä. James lakkasi oitis kävelemästä ja kääntyi salamana Kalkarosta päin. James yritti siepata hänen sauvansa, mutta Kalkaros säikähti ja tiputti sauvan maahan.
  ”Ei!” Kalkaros huusi ja tavoitteli sauvaa takaisin itselleen. James potkaisi häntä sääreen. Hetken he taistelivat potkien ja lyöden toisiaan. Sitten kuului torven kaikuva törähdys. James saattoi kuulla lähestyvien kavioiden kopseen. Ilahtuneena hän kääntyi katsomaan, kun kymmenen kentauria piiritti heidät. Kalkaros nappasi taikasauvansa, mutta ei voinut tehdä mitään kentaurien osoittaessa heitä viritetyillä jousillaan.
  ”Kas, nuori Herra Potter”, sanoi palominon värinen kentauri. ”Pitkästä aikaa. Mutta mitä teette metsässä ihmisen muodossa? Ja miksi täällä on toinenkin ihminen?”
Kalkaros vilkuili kentaureja hieman hätääntyneenä.
  ”Omaksi parhaaksesi, ihminen, ole hyvä ja poistu”, palominon värinen kentauri sanoi Kalkarokselle. James ei muistanut kentaurin nimeä, jos sitä oli koskaan edes kuullut, mutta ainakin hän oli tavannut sen joskus ollessaan hirven hahmossa.
”Anna taikasauvani takaisin”, James käski ennen kuin Kalkaros ehti liikahtaakaan. Nyreänä hän ojensi Jamesille takaisin tämän sauvan. Sitten hän lähti äreänä pois kentaurien piiristä. Seuraavaksi palomino käski Jamesia:
  ”Sarvihaara. Metsässä ei ole turvallista noin.”
James vain nyökkäsi ja aloitti muodonmuutoksen. Hänen naamansa piteni, siitä tuli kuono. Hänen ihonsa peittyi ruskeasta ja paksusta karvasta. Hänen jaloistaan ja käsistään tuli kaviot, ja hän asettui seisomaan niiden varaan. Hän hirnahti tyytyväisenä. Hirvenä oli aina niin vapauttavaa olla.
”Juokse pois nyt, vasa”, palonimo sanoi. ”Olette päätyneet liian lähelle akromantelloja.”
James hirnahti taas ja lähti laukkaamaan pois metsän pimennosta. Matkalla hän ei nähnyt Kalkarosta, joka oli kaiketi valinnut toisen reitin. James ei kuitenkaan unohtaisi ikinä, mitä Kalkaros oli tehnyt.

James pääsi takaisin metsän laidalle. Hän muuttui tahdonvoimalla takaisin ihmiseksi.
  ”Miten sinä tuon teit?”
James käännähti katsomaan taakseen. Hän näki Lilyn ja Kalkaroksen seisovan vähän matkan päässä. Kalkaros oli herpaannuttanut tainnuttamansa Lilyn.
  ”Tuo halusi tappaa minut!” James huusi ja osoitti Kalkarosta, välittämättä Lilyn kysymyksestä. ”Hän pakotti minut metsään, hän olisi syöttänyt minut akromantelloille.”
Lily kavahti kauemmas Kalkaroksesta, joka pudisteli päätään.
”Älä ole typerä, Potter. Lähinnä oli mukavaa pelotella sinua… ”
Yllättäen Lily huusi vihaisena:
  ”James olisi voinut KUOLLA!”

James astui pari askelta lähemmäs Kalkarosta.
  ”Kaikki olikin pelkkää typerää pelleilyä? Sinä lähetit Lilylle sen kirjeen? Halusit vain nähdä minut alistettuna. Aivan kuten sinä olet vuosia ollut kelmien alistama, eikö niin? VASTAA!”
James osoitti Kalkarosta taikasauvallaan. Häntä ärsytti nähdä, kuinka Kalkaros hymyili taas ällöttävän ivallista hymyään.
  ”Sinä pistit minut käyttämään kidutuskirousta. Herpaannutit tainnuttamasi Lilyn, koska halusit olla sankari. Kuule Ruikuli, sinä et saa ihmisiä vihaamaan minua kuten he vihaavat sinua.”
James puhui, mitä sylki suuhun toi. Kalkaroksen ilme muuttui myrtyneeksi. Lilyn kasvoilla näkyi taas kyyneliä. Hän valahti istumaan kaatuneen puun rungolle.
  ”Älä unohda Potter, että minä tiedän nyt sinun salaisuutesi”, Kalkaros kuiskasi hiljaa. Sitten hän lähti kävelemään nopeasti kohti linnaa.

James tuijotti henki pihisten hänen peräänsä. Sitten hän kuuli nyyhkäisyn ja näki Lilyn haudanneen kasvonsa käsiinsä. James istui hänen vierelleen ja laittoi toisen kätensä hänen olkansa yli, mutta Lily irrottautui pikaisesti ja siirtyi kauemmas.
”Lily, minä en oikeasti tiedä mitä tapahtui”, James sanoi totuuden mukaisesti. Hän yritti muistella illan tapahtumia. Kaikki hänen ajatuksensa päätyivät koko ajan Kalkarokseen.
  ”Älä unohda Potter, että minä tiedän nyt sinun salaisuutesi”, Kalkaros oli sanonut. Lilykin oli nähnyt Jamesin muodonmuutoksen, mutta James halusi sanoa sen ääneen.
”Lily, minä olen animaagi. Rekisteröimätön animaagi.”
Hetken aikaa oli aivan hiljaista. Lily lakkasi nyyhkyttämästä, hän laski kätensä puunrungolle ja kääntyi hämmästyneenä katsomaan Jamesia.
”Animaagi?” Lily varmisti.
James nyökkäsi.
”Sinä… Sinä voit muuttua hirveksi”, Lily sanoi heikosti.
James nyökkäsi taas. Lily jäi tuijottamaan häntä silmiin.
”Käytin kidutuskirousta… Minä en tiedä, mikä minuun meni. Minä kai halusin kostaa sen, että hän puhui sinusta rumasti", James sanoi.
Lily katsoi häntä huolissaan.
"Severus ja minä olimme joskus parhaat ystävät", hän huokaisi ja pyyhki kyyneleensä.
James tiesi sen. Hän muisti, miten erottamattomia Lily ja Severus olivat olleet alimmilla luokilla.
”Lily, uskotko minua? Minä en missään vaiheessa ole halunnut sinua katsomaan kaksintaistelua.”
Lily katsoi Jamesia tutkivasti. Hän huokaisi ja nyökkäsi. James tunsi valtavaa helpotusta.
  ”Kiitos, kun jäit kuuntelemaan minua”, James sanoi hetken kuluttua. ”Pelkäsin, ettet uskoisi minua. Kalkaros on paha, Lily. Hän ei ole enää se sama poika, joka kertoi sinulle Tylypahkasta. Minusta tuntuu, että hän olisi oikeasti voinut syöttää minut niille hämähäkeille.”

Lily hikkasi. James kietoi uudestaan kätensä hänen ympärilleen. Tällä kertaa Lily ei kavahtanut pois. Ilma oli viilentynyt huomattavasti. James tärisi hieman kylmästä.
  ”Miksi sinä olet animaagi?” Lily kysyi.
James empi hetken. Sitten hän kertoi Lilylle kaiken, koska hän luotti Lilyyn. Kun hän pääsi kertomuksen loppuun, Lily näytti unohtaneen täysin Kalkaroksen ja sen illan tapahtumat.
  ”Animaageja ja ihmissusi”, Lily mutisi heikosti. ”Te osaatte aina yllättää.”
Sitten hän naurahti hermostuneesti.
  ”Sarvihaara!”
James hymyili vinosti ja vinkkasi silmää.
”Anturajalka, Matohäntä ja Kuutamo”, Lily jatkoi ja nauroi. Hän nousi seisomaan ja piteli toisella kädellä päätään, aivan kuin se olisi putoamassa.
”Minun aivoni varmaan halkeavat kohta. Liikaa järkytystä tänä iltana, tiedäthän.”
Hän pudisti päätään ja lähti kohti linnaa.

* * *

Sirius jupisi itsekseen käytävällä. Hän oli juuri vapautunut jälki-istunnosta ja palasi oleskeluhuoneeseen. Hän oli varmaan viettänyt enemmän aikaa opettajien huoneissa kuin luokissa, sen verran usein hän oli jälki-istunnoista nauttinut.
  ”Musta!” joku kutsui häntä Lihavan leidin luona. Ikävä kyllä huutaja oli Rosalie, joka halusi varmaan leveillä voitollaan.
Sirius voihkaisi.
  ”Minä tiesin, ettet sinä saa ketä tahansa nalkkiin!” Rosalie ivasi hymyillen. Kuten Sirius oli arvellutkin, Rosalie aloitti heti nälvimisen. Sirius hypisteli medaljonkiaan. Sääli, miten hän olisikaan halunnut juoda Puuskupuhin legendaarisesta kupista.
  ”Sitä ei lasketa, jos käytit Regulukseen lemmenjuomaa”, Sirius huomautti. Hänen vajaamielinen veljensä oli tietysti juonut kaiken mitä povikas tyttö tarjosi.
"No, tervetuloa sukuun", Sirius jatkoi.
Rosalie pudisti päätään.
”En minä voittanut”, hän sanoi hämmentyneenä. Sirius kohotti kulmiaan.
Lihava leidi näytti hieman närkästyneeltä, koska he eivät lausuneet tunnussanaa. Rosalien katse harhaili Siriuksen medaljonkiin.
  ”Olisi se kyllä ollut hienoa. Kutsuin sinua vain todetakseni, että veto on ohi. Puuskupuhin kuppi lähtee huomenna takaisin omistajalleen.”
Sirius hypisteli ketjua mietteliäästi. Sääli…
”No, koska me molemmat tavallaan hävittiin, eikö olisi reilua antaa molemmille lohdutuspalkinto?” hän ehdotti hitaasti ja toiveikkaasti. Rosalie tarttui ehdotukseen.
”Huomenna, aamulla, kun kaikki muut on tunneilla”, Rosalie sanoi innoissaan, ”nähdään oleskeluhuoneessa.”
Sirius nyökkäsi.

[HomoBanana]

Mukavaa et tuli jatkoa : )
 Sääli ettei tässä luvussa ollut Severus/Hermione kohtia.  
Toi kaksintaistelu suunnitelma oli kyllä ilkeä. Tipahdin ehkä vähän kärryiltä yhdessä kohdassa, mutta ei se mitään.
Kaikenkaikkiaan hyvä luku ja jatkoa nopeasti.

 
 Kiitos  

[Ayos]

Kuten edellinen on jo sanonut, sääli tosiaan sillä Hermione/Severusta kaivataan... ainakin minä teen niin. Jatkoa vaan.

[Amanecer]

Minä taas pidin tosi paljon tästä Lily/James luvusta, etkä onneksi tukkinut tähän enää Hermione/Severusta, sillä se olisi voinut pilata tämän... tunnelman? Siis ei sillä, etten pitäisi ko. parituksesta, mutta tähän lukuun sitä ei olisi saanut sopimaan. Aika jännä kyllä, että Kalkaros sai tietää Jamesin animaagiudesta ja näin... sehän on oiva apuväline kiristykseen. Ugh, no jaa, jatkoa!

// Uskon (tai ainakin toivon), ettei tätä ole unohdettu. Viaton veikkaukseni olisi inspiksen puute, armoton kiire jonkun kouluntapaisen parissa (nääh, en ole selvittänyt, missä vaiheessa elämää Röhkö tällä hetkellä marssii) tai jotenkin onnettomasti reistaileva modeemi (...kuten minulle on käynyt, ja näinpä pääsen taas vaiheeksi koneelle kaksi kertaa vähemmän). Mutta näiden arvailujeni jälkeen tulen vielä uudelleen anelemaan sitä jatkoa, jos vain pikkuinen kommenttini huomataan, rukoukseni kuullaan ja uusi luku laitetaan.

[Ayos]

Onko tämä unohdettu ihan tyystin  Minua ainakin kiinnostaisi vielä lukea jatkoa...