Once He Was a Prince (H/Kros, L/J, K-11) / VALMIS; 22. lukua 31.12.2011

[Röhkö]

Title: Once He Was a Prince (alkuperäinen: Kun puoliverinen prinssi rakastui)
Author: Röhkö
Genre: Potter-seikkailu (aikamatka), huumorilla ja romansseilla liekitettynä
Pairing: nuori Kalkaros/Hermione + L/J, S/OC
Rating: K-11
Summary: On kesäloma ja 17-vuotias Harry Potter on saapunut Kotikoloon seuraamaan Billin ja Fleurin häitä. Pian hän löytää tavaroidensa joukosta vanhan taikajuomakirjansa, joka kuului kerran myös Puoliveriselle prinssille, Severus Kalkarokselle. Harry löytää kirjasta loitsun, jonka avulla voi matkata läpi ajan. Edessä on seikkailu, jonka aikana Harry, Ron ja Hermione kohtaavat nuoret kelmit, odottamattomat romanssit ja tulevaisuudesta tutut vaarat.
  Jatkan tässä ficissä siitä, mihin JK:n Puoliverinen prinssi jäi. HUOM! fici on kirjoitettu alun perin ennen DH:n ilmestymistä, eli se ei ole vaikuttanut tähän mitenkään, vaikka yhtäläisyyksiä löytyykin. Muokkasin muutamaan kohtaan DH-vaikutteita (mm. Lilyn ja Snapen ystävyyttä).
Disclaimer: mitä ette tunnista Rowlingille kuuluvaksi on minun keksimääni. En saa tästä mitään rahallista palkkiota.
Warnings: Kun ajan kanssa lähdin pelaamaan, saattavat iät ja muut asiat sisältää virheitä. Yritin kuitenkin tehdä vähän taustatutkimusta vuosiluvuista, ennen kuin aloin kirjoittaa. Älkää kuitenkaan takertuko pikkuseikkoihin, aikomukseni oli kirjoittaa kevyttä ajanvietettä.
Tässä ficissä Siriuksen veli Regulus on kuudennella luokalla, kelmit ja Kalkaros seitsemännellä.  Bellatrix on myös 17, mikä varmaan pistää monella vihaksi.
Muuta: Kyseessä on ns. Deluxe-versio Kun puoliverinen prinssi rakastui-ficistäni. Olen parannellut sitä vähän, korjannut kirjoitus- ja asiavirheet sekä lisäillyt lauseita sinne tänne. Myös loppua vähän pidensin. Postailen lukuja hiljalleen tänne. Moninaiset vanhat kommentit auttoivat minua parannustyössä, kiitos lukijoille!
Yhteensä 22 lukua

Once He Was a Prince

Dobby käveli kolmesti seinän ohi, ajatellen samalla: Dobby tarvitsee paikan, jonne piilottaa Oljon Dumbledoren hautajaisten ajaksi, Dobby tarvitsee piilopaikan...

Seinään ilmestyi salaperäinen ovi, jonka Dobby avasi. Oven takaa paljastui suuri ja hieno huone, jollaista Dobby ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Huone veti vertoja jopa Tylypahkan suurelle salille. Tähän huoneeseen Dobby raahasi tajuttoman Oljon (eräs keittiön kotitontuista oli lyönyt sitä paistinpannulla).

Huoneessa oli paljon tavaroita, kuten pelottavan näköisiä kirjoja, rikkinäisiä hyllyjä ja veritahrainen kirves. Dobby raahasi Oljoa kaiken sen roinan läpi ja löysi vihdoin sopivan kokoisen ja raihnaisen kaapin, johon Oljon voisi piilottaa. Oljo ei saisi missään nimessä aiheuttaa harmia näin tärkeänä päivänä, joka oli jo muutenkin hirveä. Dobby ei halunnut uskoa, että rehtori Dumbledore oli kuollut.

Dobby avasi syöpyneen kaapin oven. Kotitonttu otti kaapista suuren häkin ja siirsi sen lattialle. Kaapissa oli myös kirja, jonka kannessa luki selvästi: Taikasienien kehitys ennustajille. Dobby katsoi kirjan sisäkantta ja hihkaisi. Kirja kuului Harry Potterille. Nyt Dobbyn pitäisi vain palauttaa Harry-herran kirja ja Harry ilahtuisi varmasti. Dobby tunki Oljon kaappiin. Sitten kotitonttu lähti viemään kirjaa Rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen, Harryn matkalaukkuun.

1. luku
Menopaluuloitsu

Aurinko paistoi ja kaikki tuntui olevan kohdallaan. Ihmiset nauroivat. Heidän ilmeensä olivat iloisia ja jännittyneitä, kun he istuivat katoksessa Kotikolon takapihalla, kauniissa puutarhassa. Olihan heillä hyvä syy juhlimiseen: kaksi rakastunutta ihmistä yhdistäisivät pian suvun. Bill Weasley ja Fleur Delacour olivat menossa naimisiin. Mistään ei voinut päätellä, että velhomaailmassa vallitsi uhkaava kaaos.

Harry Potter istui omalla paikallaan toisella rivillä, parhaiden ystäviensä Ronald Weasleyn ja Hermione Grangerin välissä. Pitkänhuiskea Ron oli punatukkainen ja pisamanaamainen, mikä oli tyypillistä hänen puhdasveriselle suvulleen. Ronilla oli yllään tummanvihreä juhlakaapu, jonka hän oli saanut lahjaksi Frediltä ja Georgelta vuotta aiemmin.

Hermionen yleensä pörröiset ruskeat hiukset valuivat siistille ja pitkälle letille niskaan. Hänellä oli yllään sievä turkoosi kesämekko, eikä mitään liian hörhelöistä juhlakaapua, kuten monilla Ronin sukulaisnoidilla.

Ron ja Hermione olivat Harryn parhaat ystävät, jotka olivat valmiita seuraamaan Harrya vaikka maailman pimeimpiin kolkkiin. Juuri se Harrya hieman huolettikin, koska hän oli aina ollut luonteeltaan jalo ja epäitsekäs. Hän ei halunnut, että hänen ystävänsä joutuisivat vaaraan - mikä oli hieman typerää, koska vaarassa he olivat jo olleet ja vaarassa he tulisivat joka tapauksessa olemaan. Harry oli päättänyt ystäviensä kohtalon 11-vuotiaana, kun oli tullut istuneeksi junassa nuoren punatukkaisen pojan viereen.

Harry tunsi uteliaiden häävieraiden tuijotuksen itsessään. Ihan kuin Harry Potter - valittu ja poika, joka elää ja Ginevran entinen poikaystävä – olisi ollut jonkinlainen harvinainen nähtävyys Weasleyn perheen puutarhassa. Eivätkä nuo ihmiset tainneet edes tietää, että kuuluisa Harry Potter oli uurastanut hiestä märkänä saadakseen Kotikolon puutarhan näyttämään siedettävältä juhlapaikalta.

  ”Ron, sinun mummosi tuijottaa minua yhä”, Harry sanoi vaivaantuneena. Ron kääntyi katsomaan parin rivin päässä istuvaa punatukkaista mummoaan, joka oli kuin vanhempi versio Ronin äidistä – pyöreähkö ja punaposkinen. Ron katsoi mummoaan varoittavasti ja tämä tajusi vihdoin lopettaa Harryn toljottamisen.

”Mummo on yhtä utelias kuin äiti”, Ron sanoi hieman nolona.

Rouva Weasley oli sinä aamuna ehtinyt kaivaa Ronin vaatekaapin hyllyt läpi ja tarkistaa, että kaavut olivat varmasti siistissä järjestyksessä. Toimenpiteen aikana Molly oli löytänyt Lavenderin antaman riipuksen, jossa luki huomiota herättävästi kultaseni. Vaikka Ronin kasvot olivat palanneet entisen värisiksi vieraiden saapumiseen mennessä, kaksoset olivat jaksaneet vitsailla asiasta koko aamupäivän. Nyt kultaseni-riipus killui hääteltan sisääntuloaukon yläpuolella.

Harry katseli hiljalleen täyttyviä tuolirivistöjä. Fred ja George istuivat lähellä mummoaan. Muutenkin Harryn takana istui lähinnä punatukkaisia ihmisiä, joiden hän oletti olevan Weasleyden sukulaisia. Hiusten värin lisäksi Harry tunnisti muitakin tuttuja Weasleylle ominaisia piirteitä, kuten pitkiä käsiä ja jalkoja.

Harry vilkaisi toiselle puolelle käytävää. Siellä hiusväreissä vallitsi vaalea; lähes jokainen Fleurin sukulaisista oli blondi. Etupenkissä istuivat Fleurin vanhemmat. Molemmat olivat solakoita ja vaaleita. Fleurin äidin platinanvaalea polkkatukka kimalteli auringossa. Hän muistutti etäisesti vanhempaa versiota Marilyn Monroesta.
Fleurin isä näytti lempeältä ja jotenkin haltiamaiselta. Hänellä oli pidemmät hiukset kuin vaimollaan, ja luonnottoman vaaleat silmät.
 
”Minä en ole ennen ollut velhojen häissä”, Harry myönsi.
”En minäkään”, Hermione sanoi ja kuulosti tavattoman innokkaalta.
”Minä olin viimeksi 8-vuotiaana, kun serkkuni meni naimisiin”, Ron sanoi ja venytteli. ”Ei siinä ole mitään sen erikoisempaa kuin jästienkään häissä.”
”Oletko sinä sitten ollut jästien häissä?” Hermione kysyi hämmästyneenä.
”En”, Ron myönsi. ”Mutta ainakin luulen sen olevan samanlaista, paitsi etteivät jästit tietenkään käytä taikaa…”
Kun sekä Harry että Hermione katsoivat Ronia edelleen uteliaasti, Ron alkoi selittää heille hääjärjestelyjä hitaasti kuin puhuisi lapsille:
”No, hääpari hyppelee tuonne eteen, tuonne missä on tuo pöytä ja siellä Valtuutettu laittaa heidät vannomaan jonkun rakkausvalan ja sitten siinä mutistaan jotain… Ja sitten hääpari hyppelee pois tuolta edestä. Jos eivät ole jääneet kielistään kiinni.”
”Hyppelee?” Hermione toisti, mutta juuri silloin alkoi soida erikoisin musiikki jota Harry oli milloinkaan kuullut. Se kuulosti tuhansien pienien kellojen kilinältä.

Ihmiset nousivat seisomaan ja Harry seurasi heidän esimerkkiään. Harry yritti kurkotella ihmisten päiden yli ja nähdä, mistä tuo erikoinen, mutta jollain tavalla kaunis musiikki kantautui. Hetken kuluttua käytävän läpi kulki hopeaan kaapuun pukeutunut, itämaiselta näyttävä vanha viiksekäs mies. Hänellä oli kädessään taikasauva, josta leijaili ilmaan kimaltelevaa usvaa. Harry tajusi samalla, että helkkyvä musiikki kantautui tuosta usvasta. Vanha mies asteli katoksen etuosaan, pienen pöydän taakse. Musiikki jatkui. Seuraavaksi käytävälle ilmestyi kultavalkoiseen hameeseen pukeutunut Ginny ja täsmälleen samanlaisessa asussa Gabrielle, Fleurin pikkusisko. Ginny ei näyttänyt ollenkaan tyytyväiseltä, mutta Harryn mielestä kauniilta. Ginnyn hiukset olivat auki, ja niihin oli kiinnitetty pieniä ja kultaisia ruusuja. Ginny ja Gabrielle kävelivät hitaasti katoksen etuosaan ja heittelivät käytävälle ruusun terälehtiä. Harry tavoitti Ginnyn katseen. Ginny hymyili hänelle väkinäisesti.

Ginny ja Gabrielle menivät seisomaan lähelle vanhaa miestä, jonka Harry oletti olevan Ronin mainitsema Valtuutettu. Harry ei huomannut heti Billin ja Fleurin saapuneen käytävän päähän, koska hän oli unohtunut tuijottamaan Ginnya.
Harry havahtui, kun Ron tallasi vahingossa hänen varpailleen (Ron melkein hyppi paikoillaan nähdäkseen Fleurin paremmin). Tuskaillen Harry kääntyi katsomaan hääparia. Billin hiukset olivat poninhännällä kuten aina. Hänellä oli yllään tummanvihreä juhlakaapu ja kasvoillaan jännittynyt ilme. Harmaaselän tekemät arvet näkyivät yhä selvästi, mutta Billin vierellä säteilevä Fleur ei näyttänyt välittävän niistä.
Fleur oli aina ollut kaunis, mutta nyt hänen upeutensa tuntui valaisevan koko juhlakatoksen. Hänen pukunsa oli tehty samasta kankaasta kuin Ginnyn ja Gabriellen morsiusneitopuvut: mekko oli valkoinen, mutta se oli koristeltu kultaisilla kirjailuilla. Ohuet olkaimet eivät peittäneet Fleurin kimaltelevaa ihoa. Hänellä oli kaulassaan kultainen kaulakoru. Hänen hiuksensa oli sidottu taidokkaalle nutturalle, ja hänelläkin oli kultaisia ruusukoristeita kampauksessaan. Fleur hymyili avoimesti ja näytti äärimmäisen onnelliselta.
Bill ja Fleur pysähtyivät pienen pöydän eteen, jonka toisella puolella Valtuutettu seisoi. Harry siirsi taas katseensa Ginnyyn, joka seisoi Gabriellen vieressä ja hymyili jo vapaammin. Harryn ja Ginnyn erosta oli alle kuukausi. Niin kuin oli Dumbledoren kuolemastakin…

”Harry, istu alas!”

Harry havahtui ja katsoi ympärilleen. Kaikki muut olivat jo painuneet istumaan, ja Harry oli ainut joka seisoi. Hermione oli huomauttanut häntä kuiskaten, ja Harry istui nopeasti Fredin ja Georgen virnistellessä. Musiikki lakkasi.

Valtuutettu alkoi puhua:
”Olemme kokoontuneet tänne todistamaan näiden kahden ihmisen liittoa. Todisteeksi rakkaudestaan he vannovat valan, joka vahvistaa heidän siteensä. Läsnäolijat toimivat todistajina. Bill Weasley, oletko valmis vannomaan ikuista rakkautta Fleur Delacourille?”
”Olen”, Bill vastasi ja kääntyi katsomaan Fleuriin päin. Hän ojensi vasemman kätensä Fleurille, ja Fleur tarttui siihen omallaan.
”Fleur Delacour, oletko valmis vannomaan ikuista rakkautta Bill Weasleylle?” Valtuutettu kysyi.
”Olen”, Fleur vastasi heleällä äänellä ja lisäsi ranskaksi: ”Oui.”
”Nyt rakkauden vala vannotaan”, Valtuutettu sanoi runollisesti. ”Pari sitoutuu ja liitto virallistuu. Vala vahvistaa varmuutta, eikä valaa vannottua katkota kuin kuivaa oksaa. Se on vahva, mutta sitä on vaalittava, ettei se haurastu.”

Valtuutettu höpisi lisää erinäisiä sulosäkeitä ja pian sekä Bill että Fleur vannoivat rakastavansa toisiaan ikuisesti.
Harry kuuli suuren nyyhkäyksen ja huomasi edessään istuvan Molly Weasleyn itkevän, luultavasti onnesta. Hänen asenteensa Fleuria kohtaan oli kokenut muutoksen viimeisen kuukauden aikana.
Harry vilkaisi Ronia, joka haukotteli.
Fleurin ja Billin käsien ympärille oli kietoutunut hopeista usvaa, aivan kuin joku olisi loitsinut pienen suojeliuksen. Hopeinen usva kiemurteli heidän käsiensä ympärille ja haihtui sitten.
”Julistan teidät mieheksi ja vaimoksi”, Valtuutettu sanoi. ”Voit suudella morsianta”, hän lisäsi hieman harmistuneena Billille. Fleurin kauneus oli tainnut tehdä vaikutuksen häneenkin.
Bill ja Fleur kietoutuivat kiinni toisiinsa ja vaihtoivat pitkän suudelman. Irrottauduttuaan he lähtivät hymyillen pois katoksesta käytävää pitkin. Ginny ja Gabrielle seurasivat heidän jäljessään.
Seuraten muiden esimerkkiä Harry nousi seisomaan.
"Ruokaa", Ron totesi selvästi helpottuneena siitä, että muodollisuudet olivat ohi.

Rouva Weasley oli leiponut upean hääkakun, jonka kuorrute oli kultaista ja koristeluun oli käytetty marsipaanista muovailtuja ruusuja. Kotikolon takapiha oli täynnä pieniä ja pyöreitä pöytiä, joissa ihmiset istuivat. Harry, Ron, Hermione ja Ginny istuivat lähelle tanssilattiaa, joka oli toistaiseksi tyhjä.
”Kai velhojenkin häissä hääpari tanssii häävalssin?” Hermione varmisti.
Ron nyökkäsi ahmiessaan kakkua.
”Bill vihaa tanssimista”, Ginny sanoi virnistellen. ”Mutta eilen hän sanoi odottavansa innolla häävalssia. Tosin Fleur istui vieressä.”
”En haluaisi olla Bill juuri nyt”, Ron tuumasi. ”Onneksi minun ei tarvitse tanssia.”
”Niinpä”, Harrykin myönsi. Hän muisti, miten hän oli jännittänyt joulutanssiaisten avausta.
Hermione ja Ginny tuijottivat poikia järkyttyneinä.
”Mitä?” Ron kysyi hölmistyneenä, kun tytöt mulkoilivat heitä vihaisina.
”Kyllä te joudutte tanssimaan”, Ginny totesi vakaasti ja Hermione nyökkäsi vieressä.
”Te tanssitte meidän kanssamme. Me nimittäin haluamme tanssia”, Hermione sanoi ja risti kätensä.
 Harry ja Ron katsahtivat toisiinsa kauhistuneina.
Pian tekaistun parketin viereen ilmestyi viisi juhlakaapuun pukeutunutta velhoa, joista kahdella oli viulu, yhdellä sello ja kahdella muulla huilu. Hermostuneen näköinen Bill saattoi Fleurin parketille. Soittajat alkoivat soittaa kaunista häävalssia, jonka tahtiin Bill ja Fleur pyörähtelivät tanssilattialla. Fleur liikkui sulavasti ja sirosti, ja Bill vei häntä vakaasti. Hetken kuluttua parketille menivät myös herra ja rouva Weasley ja Fleurin vanhemmat. Harry vilkaisi Ginnya. Tapoihin kai kuului, että miesten oli haettava naisia, ja sitä Ginny näytti odottavan kädet puuskassa. Harry vilkaisi Ronia. Tämä näytti pohtivan täsmälleen samaa. 
Lopulta Ron nyökkäsi Harrylle epävarmana. He molemmat nousivat.

”No Ginny, haluatko sinä tanssia?” Harry kysyi ja ojensi kätensä Ginnylle.
”Tietenkin”, Ginny sanoi ilahtuneena ja tarttui Harryn käteen. Ginny veti Harryn parketille, joka oli alkanut täyttyä ihmisistä. Harry ja Ginny alkoivat pyörähdellä hitaasti. Harry yritti viedä. Hän näki Fredin ja Georgen virnuilevan läheisestä pöydästä. Kokeilisivat itse valssia, Harry ajatteli ärtyneenä. Ron ja Hermione tanssivat heidän lähellään.
”Harry”, Ginny sanoi hetken kuluttua mietteliäällä äänellä, ”miksi sinun pitää aina olla niin jalo?”
Harry ei osannut vastata, eikä hän oikein ymmärtänyt mitä Ginny haki kysymyksellään. Kun näki Ginnyn katsovan poissaolevasti kukkuloille, Harryn mieleen tulvi erinäisiä kysymyksiä. Miksei Ginny voisi lähteä mukaan tuhoamaan hirnyrkkejä? Koska hän oli alaikäinen, ja koska… Harry ei halunnut tehdä sitä uhrausta.
”En minä ole jalo”, Harry mutisi, ”minua vain pelottaa.”

Harry avasi voipuneena Ronin huoneen oven ja lysähti häntä varten sijatulle patjalle. Muut olivat jääneet vielä juhliin takapihalle. Musiikki ja ihmisten nauru raikuivat Ronin huoneeseen asti.
Herra Weasley tarjosi lähisukulaisilleen tuliviskiä keittiössä sillä välin, kun Molly oli esittelemässä lentoruusutarhaansa Muriel-tädille. Harry olisi mieluusti ottanut yhden lasillisen tuliviskiä. Tuleva matka jännitti häntä, mutta myös pelotti.
Harryn kohtalo oli tuhota kaikki seitsemän hirnyrkkiä, eli Voldemortin sielun palaset. Voldemortin, joka oli murhannut Harryn vanhemmat ja aiheuttanut yleistä paniikkia velhomaailmassa. Joskus vielä Harry joutuisi kohtaamaan tuon pahuuden perikuvan, sillä seitsemäs hirnyrkki olisi itse Voldemort.
Harry kaivoi matka-arkustaan medaljongin, jonka hän oli Dumbledoren kanssa löytänyt alle kuukausi sitten Voldemortin salatusta luolasta. Medaljonki ei ollut hirnyrkki. Harry avasi sen ja luki jälleen lyhyen viestin.

Pimeyden lordille,
tiedän että olen kauan sitten kuollut, kun luet tämän,
mutta haluan sinun tietävän, että juuri minä löysin salaisuutesi.
Olen varastanut oikean hirnyrkin ja aion tuhota sen heti kun voin.
Kohtaan kuoleman siinä toivossa, että kun sinä kohtaat vertaisesi,
olet taas kuolevainen.
R.A.M.

Nimikirjaimet kirjeen lopussa eivät sanoneet Harrylle mitään. Turhautuneena hän laittoi lapun takaisin medaljongin sisälle ja sulki sen. Hän heitti medaljongin tavaroidensa sekaan ja oli juuri sulkemassa matka-arkkunsa kannen, mutta sitten hän näki tavaroidensa seassa jotain kiinnostavaa. Taikajuomien valmistus edistyneille-kirja pilkotti hänen paitojensa alta. Turtana Harry noukki kirjan käsiinsä ja vilkaisi sen sisäkantta. Siinä luki hänen oma nimensä. Harry käänsi kirjan ja katsoi sen takakantta. Alareunassa luki pienellä ja tiuhalla käsialalla:
TÄMÄN KIRJAN OMISTAA PUOLIVERINEN PRINSSI

Harry heitti kirjan täydellä voimalla Ronin huoneen oranssiin seinään. Kirja osui melkein yhden julisteen jahtaajaa päähän, mutta tämä väisti taitavasti. Harry pamautti matka-arkkunsa kannan kiinni ja mulkaisi vihaisesti Taikajuomien valmistus edistyneille-kirjaansa. Tuon kirjan edellinen omistaja oli murhannut Albus Dumbledoren, Harryn tärkeimmän auttajan taistelussa Voldemortia vastaan. Nyt kirja oli kummallisesti päätynyt takaisin Harrylle.
Harry seisoi hetken paikoillaan ja kirosi Severus Kalkaroksen Murjottavan Myrtin saastaisimmasta vessanpöntöstä alimpaan helvettiin.
Rauhoituttuaan hän käveli viattomalta näyttävän kirjan luokse ja poimi sen. Hän selaili pienellä käsialalla tuhrittuja sivuja. Hän pysähtyi hetkeksi kohtaan, jossa Kalkaros oli maininnut septusempran. Harryn teki niin kovasti mieli kokeilla kyseistä loitsua siihen petturiin.
Harry selasi kirjan loppuun. Melkein viimeiselle sivulle Kalkaros oli kirjoittanut peräkkäin numeroita ja sanat:

Menopaluu, aika ja paikka.

Harryn mielenkiinto heräsi. Vaikka hän ei luottanut Kalkarokseen, tämän kirjaan kirjoittamat loitsut olivat silti toimineet. Ehkä tämä loitsu oli aikamatkailua varten.
Harry alkoi heti kuvitella, miten hän matkaisi tulevaisuuteen katsomaan Voldemortin kohtaloa. Sitten hän sai vielä paremman idean: entä jos hän menisikin vilkaisemaan vanhempiensa aikaista Tylypahkaa?

[Larísa]

Luin tätä joskus kauan sitte ku tää oli vielä nimellä "kun puoliverinen prinssi rakastui"  ja se kuulosti sillonkin aikas hyvältä. En vaan muista et jäiks se kesken vai enks mä vaan käyny lukemassa sitä loppuun, koska joku siinä oli kun en oo lukenu siitä kun ehkä kaks ekaa lukua...
Mutta tulen kyllä lukemaan kun jatkoa tähän laitat.
<3
Larissa

[Röhkö]

Kiitos sinulle Larissa kommentista. Tämä oli kyllä joskus ihan kokonaisuudessaan Finissä, mutta nyt korjailen/muuttelen tätä hissukseen ja kesän aikana laitan kaikki 22 lukua tänne. Tässä jo toinen luku, kolmas tulee loppuviikosta.

2. luku
Kohtaamisia

Vain se, että Tylypahkan maille saattoi livahtaa menopaluuloitsun avulla, tuntui kiinnostavan Hermionea. Tylypahkan historia oli erehtynyt ja Hermione kauhisteli tätä koko aamupäivän. 

Harry ja Ron olivat sen sijaan erittäin innostuneita aikamatkailusta ja sen tarjoamista mahdollisuuksista.
”Me voimme mennä tapaamaan vanhempiani!” Harry hehkutti ties kuinka monennen kerran. Hermione leijutti likaisia astioita pahvilaatikkoon. Oli häiden jälkeinen aamu, ja Harry, Ron ja Hermione olivat kolmestaan Kotikolon takapihalla siivoamassa. Pian he lähtivät kuljettamaan likaisia lautasia ja haarukoita takaisin keittiöön.

”Se on vaarallista”, Hermione sanoi. ”Kukaan ei saisi nähdä meitä.”
”Itsekin käytit ajankäännintä”, Ron sanoi viitaten heidän kolmanteen kouluvuoteensa Tylypahkassa. Silloin Hermione oli ehtinyt käydä samaan aikaan järjestetyillä kursseilla maagisen ajankääntimen avulla.
”Otan näkymättömyysviitan mukaan”, Harry sanoi nopeasti. Hän oli suunnitellut koko yön aikamatkaa ja kertonut siitä heti herättyään Ronille ja Hermionelle. 
”Emme me kaikki mahdu viitan alle”, Hermione huomautti ja vilkaisi merkitsevästi Ronia, joka oli häntä päätä pidempi.
”Hei, en minä voi sille mitään, että sinä olet tuollainen tappi”, Ron sanoi virnistäen. He vaikenivat, kun saapuivat keittiöön.

Ronin äiti ja Ginny siivosivat ja tiskasivat. Edellisen illan hääjuhlien jäljet eivät haihtuneet hetkessä.
Hermione leijutti astiapahvilaatikon tiskipöydälle.
”Ginny, olisitko kiltti ja herättäisit Arthurin?” Rouva Weasley sanoi ja vilkaisi paheksuvasti miestään, joka retkotti kuorsaten nuhjuisella sohvalla. Hänen silmälasinsa vinksottivat nenällä.
”Hän taisi juhlia aika rankasti”, Ron tokaisi ja Hermione pidätteli nauruaan. Ginny käveli isänsä luokse ja ravisteli tämän hereille.
”Isä, herää!” Ginny huusi. Herra Weasley näytti hieman pöllämystyneeltä avattuaan silmänsä. Hän suoristi silmälasinsa ja vilkuili ympärilleen.
”On melkein keskipäivä”, Ginny vastasi herra Weasleyn äänettömään kysymykseen. ”Fred ja Georgekin ovat jo nousseet niistä äänistä päätellen, mitä heidän vanhasta huoneestaan kuuluu.”

Herra Weasley nousi seisomaan.
”Arthur, joko sinä heräsit?” Rouva Weasley kysyi ja ilmestyi katsomaan miestään tiskien lomasta.
”Kulta!” Herra Weasley huudahti iloisena nähdessään vaimonsa. ”Meidän vanhin poikamme on naimisissa!”
”Sinä hoit tuota eilen koko illan”, rouva Weasley huomautti, mutta kaikesta huolimatta hänen kasvoilleen kiiri hymy. Hän siirtyi taas vahtimaan itsestään peseytyviä tiskejä ja kuivaamaan niitä.
”Odotan jo innolla, milloin saamme hoitaaksemme sellaisen pienen käärön”, rouva Weasley sanoi toiveikkaan kuuloisena. Hän silitteli kädessään olevaa posliinilautasta hellästi kuivauspyyhkeellä.
Ron katsoi epäuskoisena äitiään.
”En kai minä ole saamassa seitsemättä sisarusta?”
Rouva Weasley naurahti ja sanoi:
”Höpsö, tarkoitin lapsenlasta. Jos Bill ja Fleur saavat vauvan.”

Harrysta tuntui kummalliselta kuvitella Bill isänä. Hän oli aina ajatellut Weasleyn perheen vanhimman pojan rakastavan vain seikkailuja ja kirousten murtamista Egyptissä. Ja tietysti Fleuria, jonka kanssa naimisissa olo taisi olla jo sinänsä yksi seikkailu.
”Mikä lapsenlapsi?” Kysyi väsynyt ääni portaikosta. Haukottelevat ja venyttelevät kaksoset laskeutuivat alakertaan. Fred istahti heti keittiön pöydän ääreen ja heilautti taikasauvaansa, jolloin leipä ja voirasia lennähtivät hänen luokseen.
”Onko Ron raskaana?” George kysyi väsyneenä, tuskin edes tajuamatta omia sanojaan. Ron tähtäsi häntä omenalla, mutta Fred muutti sen näppärästi pumpulipalloksi. Koukkujalka riensi saalistamaan pallon.
”Puhuin vain Billistä ja Fleurista”, rouva Weasley sanoi hempeästi. ”He lähtivät aikaisin aamulla häämatkalleen Ranskaan.”
Fred vihelsi pitkästi.

Harry, Ron ja Hermione siirtyivät yläkertaan siivoamaan. Se ei vienyt kauaa, koska suurin osa vieraista oli pysytellyt ulkosalla.
”No, lähdemmekö me menneisyyteen?” Harry kysyi, kun he istahtivat Ronin sängylle. Ron vaikutti innostuneelta, mutta Hermione empi edelleen. Kyllä Harrykin myönsi aikamatkailun riskit, mutta hän vakuutti olevansa varovainen.
”Entäs hirnyrkit?” Hermione huomautti. ”Minusta meidän ei pitäisi tuhlata aikaa – ”
”Tavallaan me emme tuhlaa aikaa, koska voimme palata tähän hetkeen takaisin”, Harry vastasi. Hän oli ottanut huomioon senkin, että hirnyrkit olivat etusijalla.
”Hyvä on”, Hermione sanoi lopulta ja näytti päättäneen matkan olevan hyväksi heidän yleistiedolleen. ”Mutta vain hetkeksi!”
Harry nousi riemuissaan seisomaan ja varmisti, että hänen näkymättömyysviittansa oli taskussa. Hän otti varmuuden vuoksi myös kelmien kartan mukaan.
”Toivottavasti me emme näy kartassa, jos sinun isälläsikin on sellainen”, Hermione sanoi huolestuneena.  ”Jos hän huomaisi siinä nimen Harry Potter, olisimme mennyttä.”
”Ehkä Voro on jo takavarikoinut hänen karttansa”, Harry huomautti. Sitten hän otti taikasauvansa esiin.
Hermione ja Ron tarttuivat Harryn olkapäihin.
”Valmista?”
Ron ja Hermione nyökkäsivät. Harry kohotti taikasauvansa.
”Menopaluu, syyskuun toinen ja vuosi 1977, Tylypahka”, Harry lausui selkeästi. Musta sumu peitti hänet ja hänen ystävänsä.

Kun sumu taas haihtui, seisoivat he suoraan Tylypahkan linnan tammisten ovien edessä.
Hermione henkäisi hämmästyksestä.

”Siinäs näit Hermione, Tylypahkan maille pääsee taikakeinoin”, Ron hihkaisi voitonriemuisena.
Hermione ei välittänyt Ronin sanoista, mutta näytti kuitenkin huolestuneelta.
”Harry, anna nopeasti se viitta!”
Harry teki työtä käskettyä ja otti näkymättömyysviitan esiin. Hän ja Ron pujahtivat sen alle, mutta silloin Hermione ei enää mahtunut sen alle.
”Me ollaan kasvettu liikaa”, Ron sanoi huolestuneena.
Hermione vilkuili ympärilleen. Lähimailla ei näkynyt ihmisiä. Hagridin mökki oli siellä, missä se oli aina ollut ja sen piipusta tuprusi savua.
”Pääasia on, että Harry pysyy piilossa”, Hermione sanoi lopulta. ”Hän muistuttaa niin paljon isäänsä, että se herättäisi huomiota. Tärkeintä on, että klkaan opettajista ei kiinnitä minuun huomiota. Tai ainakaan sellaiset professorit, jotka saattaisivat muistaa minut tulevaisuudessa.”

Tämän löyhän suunnitelman turvin he astuivat sisälle Tylypahkaan, jonne Harry ei ollut uskonut enää koskaan pääsevänsä. Oli selvästi keskipäivä, ja oppilaat taisivat hiljaisuudesta päätellen istua oppitunneilla. Harry, Ron ja Hermione vaelsivat kolkkoja käytäviä pitkin. He näkivät paljon tuttuja maalauksia, mutta myös tuntemattomia esineitä.
Suuret tiimalasit ja salakäytävät olivat tutuilla paikoillaan, mutta seinillä oli enemmän haarniskoita ja maalauksia. Ehkä ne olivat menneet rikki siihen mennessä, kun Harryn sukupolvi oli saapunut kouluun. Aaveet liikkuivat  jostain syystä ryhmissä, eivätkä erikseen, kuten Harry oli tottunut ne näkemään. Harry muisteli Melkein Päätöntä Nickiä ja päätöntä jahtia. Myös aaveiden keskuudessa saattoi syntyä välirikkoja, Harry tuumi.
Haikeana Harry katseli ympärilleen käytävillä ja mietti, kuinka paljon muistoja hän oli vuosien saatossa linnasta saanutkaan. Nyt hän pääsisi näkemään kunnolla, millaisia tarinoita hänen vanhempansa olivat linnaan jättäneet.

Pian oppitunnit päättyivät, ja iloinen puheensorina täytti käytävät. Hermostuneena Hermione kiiruhti läheiseen tyttöjen vessaan piiloon, vaikka tuskin kukaan olisi ennättänyt kiinnittää häneen huomiota. Oppilailla oli selvästi kiire vaihtaa kuulumisia ennen seuraavaa tuntia.
Harry lähti jännityksestä kihisten etsimään vanhempiaan ja muita tuttuja. Ron yritti pysytellä hänen vauhdissaan. Moni oppilas käveli heitä vastaan käytävällä. Harry ja Ron väistelivät heitä parhaansa mukaan viitan alla. Harry pani merkille, että koulupukujen tyyli poikkesi siitä, mihin hän itse oli tottunut: poissa olivat tutut mustat kaavut. Sen sijaan tylypahkalaisilla oli omien tupiensa väriset kaavut: rohkelikoilla oli tummanpunaiset koulukaavut, joiden kauluksissa oli kultainen somiste.
Ilokseen Harry näki pian nuoren äitinsä viilettävän ohitseen kolmannessa kerroksessa. Lily Evansilla oli täsmälleen samanväriset vihreät silmät kuin Harrylla, kuten hän oli monta kertaa saanut kuulla, ja punainen paksu tukka. 17-vuotias Lily nauroi heleästi ystäviensä vierellä, autuaan tietämättömänä muutaman metrin päässä seisovasta pojastaan.

Lilyn mentyä Harry näki vihdoin isänsä, nuoren James Potterin. Harry oli nähnyt hänet aikaisemminkin, Kalkaroksen muistossa. Se ei kuitenkaan ollut sama asia. Silloin kelmit olivat olleet viidennellä luokalla. Ajatuseulan näyttämä muisto ei kuitenkaan ollut yhtä terävä kuin oikea näky.
 Nyt Harryn isä oli 17-vuotias ja suunnilleen samanpituinen kuin Harry. Heidän hiuksensa olivat samaa mustan sävyä ja erittäin kurittomat. Kaikki olivat aina sanoneet Harrylle ärsyttävyyteen asti, kuinka paljon hän muistuttikaan isäänsä. Nyt Harry ymmärsi noita ihmisiä. He todella olivat kuin veljeksiä.
Jamesin rinnalla kävelivät hänen parhaat ystävänsä: Sirius Musta, Remus Lupin ja hiirimäinen Peter Piskuilan. He kaikki näyttivät iloisilta. Harry katseli heitä kiinnostuneena ja lähti Ronin kanssa heidän peräänsä.
Siriuksen hiukset olivat puolipitkät ja tummat. Hänen kasvonsa olivat sileät ja pirteät, ja niissä oli terävyyttä, joka sai hänet näyttämään jopa komealta. Sirius ei yksinkertaisesti näyttänyt lainkaan siltä kummisedältä, joka oli joutunut viettämään vuosia Azkabanissa. Harry huomasi lähellä kävelevien tyttöjen luovan Siriukseen pitkiä katseita.

  Remus Lupin hymyili, mutta näytti väsyneeltä. Ehkä täysikuu oli juuri päättynyt. Hänen hunajanvaaleat hiuksensa olivat hieman sotkuiset, mutta hänen silmänsä hohtivat kirkkaina. Hän kantoi kädessään muutamaa kirjaa, koska hänen laukkunsa näytti olevan jo täynnä.

  Remuksen vierellä käveli Peter Piskuilan, joka oli muita lyhyempi ja pyöreämpi. Hänen kasvonsa eivät olleet vielä niin rottamaiset kuin tulevaisuudessa, mutta pyylevyydestään huolimatta Matohäntä vaikutti ketterältä ja jäntevältä. Hänen poskensa punoittivat, ja hän näytti hieman hajamieliseltä. Harry pohti, mahtoiko petturi Piskuilan jo harkita pimeiden voimien puolelle siirtymistä. Jostain syystä Piskuilan oli kuitenkin päätynyt Rohkelikon tupaan, jossa arvostettiin rohkeutta ja jaloutta.

Harry ja Ron livahtivat kelmien perässä Rohkelikon oleskeluhuoneeseen (salasana oli ruohonjuuritaso). He asettuivat lähelle tuttua punaista sohvaa, jonka luona kelmit istuivat. Harry pani merkille, että sohva näytti paljon ehjemmältä kuin heidän aikanaan.

”Ensimmäinen päivä ohi ja olen jo kyllästynyt Professori Dumbodoreen ja McMiukulaan”, Sirius sanoi laiskasti ja valui sohvalle puoliksi makaamaan. Harrysta oli outoa kuulla Siriuksen puhuvan niin epäkunnioittavasti Feeniksin killan jäsenistä - varsinkin Dumbledoresta.
”Ajattele positiivisesti: tämä on meidän viimeinen ensimmäinen päivä Tylypahkassa”, James sanoi. Selvästi hän halusi piristää ystäväänsä, joka loi laimean katseen läksypinoon. Harry ymmärsi mielissään, mistä hän oli perinyt nuivan suhtautumisensa teoriaopintoihin. Sitä hän ei sen sijaan käsittänyt, miksi Tylypahkasta pois pääsy tuntui merkitsevän hänen isälleen ja Siriukselle niin paljon. Harry olisi sillä hetkellä voinut vaikka jäädä Tylypahkaan asumaan loppuiäkseen.

Samassa James nosti oikean kätensä ylös ja pöyhi hiuksiaan. Hän katsoi tyttöjen makuusaliin vievään portaikkoon. Lily Evans ja hänen ystävänsä olivat laskeutuneet oleskeluhuoneeseen. Remus nauroi.
”Et ole päässyt tuosta tavasta vieläkään eroon”, hän huomautti.
”Tai siis hänestä”, Sirius mutisi.
Hieman nolona James laski kätensä ja vilkaisi Lilyä nopeasti. Tämä oli keskittynyt juttelemaan ystäviensä kanssa mahdollisimman kaukana kelmeistä.
”Minulla on nälkä”, Peter valitti ja hieroi mahaansa.
Sirius nousi pois sohvalta ja venytteli. Sitten hän sanoi:
”Matohäntä on oikeassa. Voisimme tehdä pienen vierailun keittiöön. Itse asiassa voisimme illalla järjestää pienet kemut viimeisen ensimmäisen päivämme kunniaksi. Mainio tuuma, Matohäntä!”
Peter hymyili viekkaasti. Remus otti yhden kirjoistaan esille ja alkoi lukea sitä. Hän ei selvästikään tukenut Siriuksen ideaa, mutta kuten Harry muisteli Lupinin kertoneen, hän ei yrittänyt koskaan hillitä ystäviään.
  Sen sijaan isänsä kasvoilla Harry näki innostuneen ilmeen, kun tämä sanoi:
”Mainiota. Lähdetään saman tien keittiöön.”
James ponkaisi itsensä ylös sohvalta ja melkein hipaisi Harryn oikeaa kättä. Harry väisti ja astui vahingossa Ronin varpaille.
”Aih”, Ron vingahti.
James vilkaisi epäluuloisesti suunnilleen siihen, missä Harry ja Ron seisoivat.
”James, tule jo!” Peter hoputti muotokuva-aukon luota ja näytti kärsivältä.
James katsoi vielä muutaman sekunnin tietämättään Harrya silmiin. Harry ja Ron pidättivät hengitystään. Onneksi James lähti vihdoin ystäviensä perään. Remus oli jäänyt sohvalle lukemaan kirjaa Näin koulutat ihmissutesi.

*

Kun Harry ja Ron olivat lähteneet kelmien luokse, oli Hermione päättänyt piiloutua. Hän ei kuitenkaan jaksanut istua vessassa odottamassa poikia, joten hän suuntasi kirjastoon. Vaikka Hermione tiesi sen olevan hyvin suosittu paikka, hän luotti siihen, ettei kukaan loppujen lopuksi kiinnostuisi hänen henkilöllisyydestään. Hän ei osannut harhautusloitsua, mutta päätti opetella sen heti seuraavan tilaisuuden tullen, koska loitsu oli epäilemättä hyödyllinen myös hirnyrkkijahdissa.
Kirjasto oli entisensä. Se oli täynnä pölyisiä kirjahyllyjä ja pöytiä. Matami Prilli oli roimasti nuorempi kuin ennen, mutta hän istui yhtä kaikki tutulla paikallaan pöytänsä ääressä ja tutki kirjoja kasvoillaan hapan ilme. Hän muistutti erehtymättömästi harakkaa, jonka suurimpia aarteita olivat kirjat.
Hermione kiiruhti kirjaston perimmäiseen nurkkaan, lähelle kiellettyjen kirjojen osastoa. Hän kuuli askelia hyvin läheltä ja nappasi Y-hyllystä sattumanvaraisen kirjan. Hermione vilkuili ympärilleen ja yritti piilottaa kasvonsa opuksen taakse.
Pian kulman takaa ilmestyi esiin tummatukkainen ja kalpea poika, joka ohitti Hermionen ja jäi katselemaan kirjahyllyä vähän matkan päähän.
Hermione olisi tunnistanut pojan, vaikkei tämän koululaukussa olisikaan lukenut pienellä, mutta sievällä käsialalla:
Kalkaros

Hermione vilkuili nuorta Kalkarosta sivusilmällä. Kalkaroksen hiukset valuivat kasvoille ja näyttivät hyvin samanlaisilta kuin aikuisen Kalkaroksen hiukset. Ne olivat rasvaiset ja peittivät pojan kelmeät kasvot. Hänellä oli koukkunenä, ja hänen ryhtinsä oli huono. Hermionen mielestä Kalkaros näytti mustassa kaavussaan lepakolta, joka oli ollut liian kauan päivänvalossa.
  Hermione kääntyi katsomaan taas kirjaansa, mutta ei keskittynyt sen tekstiin. Hänen sydämensä jyskytti rinnassa nopeasti. Häntä pelotti seisoa siinä, tulevan opettajansa vieressä väärässä ajassa ja paikassa.
Hermione kääntyi taas varovaisesti katsomaan Kalkarosta. Tämän ilme oli hyvin myrtynyt. Hermione pohti, kuinka tuollaisesta säälittävästä, melkein masentuneen oloisesta nuoresta velhosta oli tullut aikuisena murhaaja ja Voldemortin kannattaja. Ehkä yksinäisyys oli tehnyt hänestä katkeran. Ennen kuin Hermione ehti estää itseään, hän kysyi uteliaana:
  ”Mitä sinä etsit?”
Kalkaros näytti hämmästyvän, kun joku puhui hänelle. Hän kääntyi katsomaan Hermionea, mutta hämmästyksen lisäksi hänen ilmeensä oli varautunut.
  ”Yksilöllisten ainesosien vaikutus taikajuomiin”, Kalkaros sanoi hiljaisella, mutta raakkuvalla äänellä. Hän vaikutti olevan varma, että Hermione ei tiennyt kyseistä kirjaa. Harmikseen Hermione totesikin, ettei hän ollut kuullut Kalkaroksen mainitsemasta kirjasta, vaikka se kuulostikin erittäin hyödylliseltä.

Kalkaros jatkoi kirjan etsimistä hiljaa, tiiraillen leveää kirjahyllyä happamasti. Hermionea ärsytti, koska  nuori Kalkaros luuli selvästi Hermionen olevan joku tavallinen ja tietämätön oppilas. Niin aikuinen Kalkaros oli kohdellut häntä: kuten ketä tahansa tavallista tylypahkalaista, joka ei nähnyt vaivaa opinnoissaan. Muut opettajat olivat aina myöntäneet, että Hermione oli luokan terävin. Hermione näki vaivaa opiskeluunsa, ja kehut olivat palkitsevia. Ei hän tietenkään tavoitellut mitään ylistetyn neron leimaa, mutta silti oli mukavaa saada kunnioitusta opettajilta. Vain Kalkaros oli päinvastoin kohdellut häntä kuin ilmaa.
  ”Vai muka prinssi”, Hermione tuhahti vahingossa puoliääneen. Kalkaros kääntyi heti katsomaan häntä epäluuloisesti.
”Pinssi”, Hermione sopersi ja punastui. ”Sinulla on hieno pinssi.”
Hermione viittasi johtajaoppilaan merkkiin, joka oli kiinnitetty Kalkaroksen kaapuun.
Kalkaros ei katsonut Hermionea silmiin, vaan tuijotti tämän kädessä olevan kirjan kantta. Hermione vilkaisi sitä itsekin.
Yksisarvisten yhdyntä.
Hermione viskasi kirjan nolona takaisin hyllyyn, mutta Kalkaros näytti löytäneen etsimänsä ja häipyi paikalta.

[Kuurankukka]

Mielenkiintoiselta vaikuttaa. En ole kauheasti aikamatkailuficcejä lukenut, mutta vaihtelu virkistää aina. Paritukset ainakin ovat hyvin kohdallaan.
Hahmot olet saanut hyvin toteutettua, ja ne on IC:t. Oli mielestäni hyvin Hermionemaista epäillä ensin aikamatkaa, ja Harrynkin innostus vanhempiinsa on helposti kuviteltavaa. Sait myös oikein kivasta kuvailtua Fleurin ja Billin häät, tuli ihan samanlainen olo kuin olisi itse ollut häissä. Teksti on sujuvaa, enkä virheitä ole huomannut ollenkaan. Pidin myös siitä, miten Hermione lähestyi Kalkarosta. Se tapa vain sopi jotenkin Hermionelle, tai siis, hyvä että he tapasivat jo näin alussa. Odotankin innolla miten heidän välinsä kehittyvät Tuo loppu aiheutti pienen repeämiskohtauksen, Yksisarvisen yhdyntä, no lol
Kaikinpuolin hyvää luettavaa, tykkään tästä. Luvut voisivat olla ehkä hivenen pidempiä, sitä toivoisin.
Toivottavasti laitat jatkoa pikapuolin, tämä kun on hyvää luettavaa.

Kiitos paljon  

[Röhkö]

Kuurankukka (ihana nimimerkki), kiitos kommentista! Toiveesi toteutui eli aika pianhan jatkoa nyt laitan. Varsinkin loppua kohden tämän ficin luvut ovat muuten jo melko mammuttimaisiakin, alussa sellaisia n. 5-7 sivun pituisia worldilla. \o

3. luku
Pimeitä suunnitelmia

Harry ja Ron tapasivat Hermionen kolmannessa kerroksessa, murjottavan Myrtin vessassa. Kuten tavallista, vessassa ei ollut muita oppilaita. Myrttiäkään ei näkynyt, joten Harry ja Ron riisuivat näkymättömyysviitan yltään.
”Me nähtiin vanhat kunnon kelmit – tai siis ei niin kovin vanhat”, Ron kertoi Hermionelle innoissaan. ”Ne aikoo pitää tänä iltana juhlat oleskeluhuoneessa. Miksi me ei ikinä juhlittu kuin huispausvoittoja?”
Hermione, joka ei ollut ikinä osoittanut erityistä kiintymystä edes huispauspitoihin, kiiruhti muistuttamaan tärkeämmistä asioista.
”Meidän pitää palata samantien nykyaikaan!” Hermione huudahti ja vaikutti hermostuneelta. Hän ei ollut vielä kertonut Harrylle ja Ronille kohtaamisesta Kalkaroksen kanssa.
”Hermione on oikeassa”, Harry myönsi. ”Olemme pulassa, jos jäämme kiinni täällä tai poissaolomme huomataan Kotikolossa.”
Ron näytti epäröivän, mutta sanoi varmana:
”Kai me voidaan palata siihen aikaan josta lähdimmekin. Ei meillä ole kiire mihinkään.”
Harry oli oikeastaan samaa mieltä, mutta ei viitsinyt sanoa mitään, koska Hermione oli silti epäluuloinen ja varuillaan.
”Häivytään heti niiden pitojen jälkeen”, Hermione sanoi topakasti, "mutta jos jotain sattuu, minä poltan sen Prinssin kirjan."
Harry ja Ron suostuivat tähän, vaikka he olisivatkin halunneet jäädä pidemmäksi aikaa. Harrysta oli mukavaa nähdä vanhempiensa nauravan ja juttelevan, elävän. Ronista koko aikamatka oli seikkailu, joka oli hyvää harjoitusta tulevaa varten.

Ron keksi mielestään mainion suunnitelman. Hän antoi Hermionen taikoa hiuksistaan täysin vaaleat, jolloin häntä olisi vaikeampi muistaa tai tunnistaa. Harryn silmät Hermione muutti sinisiksi ja hiukset lyhyemmiksi ja siisteiksi. Omat hiuksensa Hermione suoristi ja lyhensi yhdellä taikasauvan heilautuksella.
Hermione ja Harry heilauttivat näkymättömyysviitan ylleen, eli vain Ronin muodonmuutos oli oikeasti tarpeellinen. Ron oli yhä pukeutunut vihreään koulukaapuunsa, joten hän voisi vakuuttaa olevansa pelkkä vierailija ulkomaalaisesta koulusta.
”Nyt me olemme varautuneet utelijoihin”, Ron vakuutteli ja katseli itseään vessan peilistä, "mina olla Durmstrang."
Hermione hoputti häntä, ja niin he lähtivät vessasta ja suuntasivat taas Rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen. Matkalla Hermione jollotti suunnitelman vaarallisuutta, Ron pöyhi hiuksiaan jamesmaisesti ja Harry yritti olla astumatta Hermionen varpaille.
”Ron”, Hermione sanoi hiljaa, kun he lähestyivät Lihavaa Leidiä, ”lähdetään pois tasan kahden tunnin päästä. Me tulemme sinun perässäsi muotokuva-aukosta.”
Ron nyökkäsi.

Oleskeluhuoneessa olivat pidot alkaneet. Vanha gramofoni soitti nurkassa vauhdikasta musiikkia. Muutamat nuoremmat oppilaat tanssivat. Puinen pöytä oli lastattu täyteen tuulihattuja, kermaleivoksia ja muita keittiön herkkuja sekä kermakaljaa. Huone oli täyttynyt vilkkaasta puheensorinasta.
  Harry oli näkevinään vain äitinsä ja Lupinin kasvoilla tyytymättömän ilmeen. Harry tiesi katsomattakin, että Hermionen kasvoilla oli sillä hetkellä sama ilme.
Ron meni heti noukkimaan käsiinsä kasan syötävää ja lasin kermakaljaa. Sitten hän kiiruhti istumaan syrjään muista. Ron sujautti vaivihkaa Harrylle palan siirappitorttua.
Viitan alla turvallisesti leivostaan mutustava Harry etsi isänsä näköpiiriinsä. Tämä istui tuttuun tapaan kelmien vieressä, tosin joukkoon oli liittynyt nyt kaksi niistä tytöistä, jotka olivat aikaisemmin katselleet Siriusta kiinnostuneina.
Harry ei erottanut kelmien puheesta mitään metelin yli. Sen sijaan hän kuuli pian nuoren äitinsä äänen yllättävän läheltä.
”Anteeksi, mutta oletko uusi täällä?”
Harry käänsi katseensa kelmeistä ja näki Lilyn vain vajaan metrin päässä itsestään. Hänen pitkät punaiset hiuksensa olivat auki, ja hänellä oli yhä koulukaapu päällä. Rinnassa kiilteli johtajatytön merkki.
Lily katsoi kysyvästi Ronia.
”Öh, tuota, en ole kovin uusi tai siis…” Ron katsoi avuttomana ympärilleen hakien apua Harrylta ja Hermionelta, jotka eivät kuitenkaan voineet auttaa. Kuten yleensä, jännittävä tilanne heikensi Ronin suoritusta.
”Ensiluokkalainen et ainakaan ole”, Lily sanoi epäluuloisesti.
”Olen tutustumassa kouluun”, Ron sopersi. ”Olen siis ehka vaihtamassa koulua, tulen Durmstrangista. Olen Tylypahkassa vain taman illan.”
Vaikka Ronin selitys selvästi ontui, Lily näytti uskovan Ronin tekoaksenttia.
 Harry katseli pisamaista äitiään viitan alta ja paloi halusta kysyä tältä vaikka mitä.
”Albus Dumbledore on koulumme rehtori”, Lily jatkoi keskustelua Ronin kanssa, ”hän on etevä velho, usko pois!”
Ron nyökkäsi ja otti kulauksen kermakaljastaan. Harry saattoi melkein kuulla hänen aivojensa raksutuksen.
”Mikä sinun nimesi on?” Lily kysyi uteliaana.
Hänellä ei näyttänyt olevan kiire mihinkään.
”Ron… Poljakoff”, Ron tajusi muuttaa sukunimensä.
”Lily Evans”, Harryn äiti sanoi ja ojensi kätensä Ronille. He kättelivät.
Harry vilkaisi taas kelmeihin päin. Sirius tanssi nyt toisen kanssa niistä tytöistä, jotka olivat liittyneet kelmien seuraan aikaisemmin. James ja Remus istuivat paikoillaan ja juttelivat hiljaa. He näyttivät riitelevän jostain, koska Jamesin ilme oli vihainen ja Remus pudisteli päätään. Peter oli keskittynyt tuulihattuihin.
”He ovat epäkypsiä idiootteja”, Lily sanoi ääni täynnä inhoa. Harry käänsi päänsä ja näki Lilynkin katsovan kelmejä.
”Miksi?” Ron kysyi Lilyltä hämmästyneenä. Harry ei ollut koskaan kertonut ystävilleen viidennen luokan ajatuseulamatkasta, eikä liioin vanhempiensa erimielisyyksistä.
”Ensinnäkin he ovat niin olevinaan”, Lily sanoi ja heilautti päätään niin, että punaiset hiukset lennähtivät kevyesti. ”Nimittävät itseään kelmeiksi ja puhuvat toisistaan tyhmillä lempinimillä. He luulevat saavansa aina kaiken mitä haluavat.”
Lilyn katse viivähti Jamesissa.
”Etko sina seurustelekaan Jamesin kanssa?” Ron möläytti. Harryn olisi tehnyt mieli läimäyttää käsi hänen suunsa eteen. Lilyn ilme kieli samaa.
”Kuka sinulle sellaista on väittänyt? Jamesko? Minä en ikinä seurustelisi hänen kanssaan”, Lily kiivastui.
Ron kiirehti selittämään, että hän oli varmasti erehtynyt. Lily risti kätensä ja vilkuili Jamesia kiukkuisesti.
”Tylypahka vaikuttaa mukavalta paikalta”, Ron totesi hetken hiljaisuuden jälkeen. Lilyn ilme vaihtui hymyyn ja hän nyökkäsi.
”Harmi ettet viivy pidempään. Olisi ollut mukavaa ystävystyä paremmin. Kansainvälisten taikasuhteiden ylläpito on tärkeää.”
Ron punastui kevyesti.
"Niin on", hän vakuutti, "minulla olla paljon ulkomaalaisia tuttuja."
Hermione tuhahti hiljaa Harryn vieressä.
”Vaihto-oppilas vai?”
Harry kääntyi ja näki nuoren isänsä katsovan hymyillen Ronista Lilyyn. James piteli kermakaljatuoppia kädessään ja hörppäsi siitä rennosti kulauksen.
”Potter”, Lily sanoi kylmästi. Harry hätkähti, vaikka tajusikin samalla Lilyn tarkoittavan Jamesia.
”Evans”, James sanoi välinpitämättömästi. Hän haroi laiskasti hiuksiaan toisella kädellään. Sitten hän katsoi Roniin ja hänen ilmeensä muuttui arvioivaksi.
”Ja kukahan sinä olet?” James kysyi Ronilta melko töykeästi.
Ron nousi seisomaan ja katsoi Jamesia tuimasti.
”Hän on Durmstrangista käymässä”, Lily ehätti vastaamaan. ”Ron Poljakoff.”
Harry tunsi Hermionen nykivän hänen hihaansa sen merkiksi, että heidän pitäisi häipyä. Ron vaikutti kuitenkin siltä, ettei hän ollut häipymässä yhtään minnekään.
”Miksi sinä et ole hieromassa ystävyyttä luihuisten kanssa?” James ilkkui Ronille. ”Olet Durmstrangista! Pimeiden voimien ihailija!”
Ron puristi kätensä nyrkkiin.
”Minusta pimeissä voimissa ei ole mitään hienoa, tiedän sen varmasti paremmin kuin sinä”, Ron sanoi unohtaen tekaistun aksentin ja näytti siltä, että oli aikeissa tapella. Lähes koko oleskeluhuone tuijotti nyt Jamesia ja Ronia. Luultavasti he halusivat nähdä tappelun, mikä ei sopinut olelnkaan Harryn suunnitelmaan.
”Sinä olet Durmstrangista”, James syytti taas ja veti taikasauvansa esiin.
”Lopeta, James!” Lily huudahti ja astui Ronin ja Jamesin väliin. ”Se ei ole mikään syy käydä hänen kimppuunsa. Miksi sinun pitää olla aina isottelemassa?”
  James pyöräytti silmiään halveksivasti.
”Meidän pitää häipyä, me herätetään liikaa huomiota”, Hermione kuiskasi Harrylle. Sitten hän hivuttautui lähemmäs Ronia ja tökkäsi tätä olkapäähän. Ron hätkähti, mutta näytti tajuavan merkin. Hän rauhoittui ja nosti kätensä puolittain ylös.
”Anteeksi, jos olin vaivaksi”, Ron sopersi Jamesille ja Lilylle. ”Taidankin sitten palata sinne Durmstrangiin. Hyvästi!”
Ron ryntäsi muotokuva-aukolle ja viiletti ulos oleskeluhuoneesta. Harry ja Hermione juoksivat ulos hänen jäljessään, ja Harry kuuli Lilyn huutavan isälleen:
”Katso nyt, mitä sinä teit! Ajoit hänet pois Tylypahkasta! Senkin itserakas pässi!”

Murjottavan Myrtin vessa oli edelleen tyhjä. Harry, Ron ja Hermione saapuivat sinne hengästyneinä, koska he olivat juosseet koko matkan Rohkelikkojen oleskeluhuoneesta vessaan.
”Sinä kiinnitit liikaa huomiota”, Hermione sanoi kiukkuisesti Ronille, joka taikoi hiuksensa taas punaisiksi, ”typerää muutenkin – tietenkin he ihmettelivät – meidän ei olisi pitänyt – ”
”Minkä minä sille voin, jos Harryn äiti puhui minulle? Olisiko pitänyt sanoa, että nimeni on Viktor Krum ja että olen täydellinen huispaaja? Eikä siitä voinut olla mitään haittaa, Harryn vanhemmat eivät koskaan ehtineet nähdä minua, koska he…”
Ron ei sanonut lausettaan loppuun. Harry kuitenkin tiesi, miten se olisi päättynyt. Hänen vanhempansa olivat kuolleet, kun hän oli vuoden vanha. Heistä ei ollut enää mitään haittaa kenellekään. He elivät vain menneisyydessä.
”Harry?”
Hermione katsoi Harrya huolestuneena.
”Meidän pitää palata takaisin omaan aikaamme”, Hermione vaati.
”Totta”, Harry sanoi havahtuen mietteistään ja otti taikasauvansa esiin. Hermione ja Ron tarttuivat hänen olkapäihinsä.
”Menopaluu, kolmas päivä elokuuta ja vuosi 1997, Kotikolo!” Harry lausui selkeästi.
Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. He olivat ja pysyivät Myrtin likaisessa vessassa, vuodessa 1977.

”Tämä ei voi olla mahdollista!” Hermione huusi epätoivoisesti. ”Me olemme jumissa menneisyydessä!”
Hermione valui istumaan vessan lattialle, nojasi kaakeliseinään ja painoi kasvot käsiinsä.
”Jos yrittäisimme vielä kerran”, Ron sanoi ääni täristen, mutta Hermione pudisti päätään.
”Me ollaan kokeiltu jo kymmenen kertaa ja eri tavalla… ei ei ei, me ei päästä enää takaisin.”
  Hermione näytti olevan hermoromahduksen partaalla. Kyynelet valuivat hänen poskilleen.
Harry käveli ympyrää vessassa eikä voinut ymmärtää, miksi loitsu ei toiminut. Ehkä se oli ollut Prinssin – tai siis Kalkaroksen – tarkoituskin. Huijata ihmiset menneisyyteen, mutta ei takaisin. Harry saattoi sielunsa silmin nähdä, miten Voldermort ojensi parhaillaan Kalkarokselle kultaisen mitalin urotyöstään.
  Ron hypisteli näkymöttömyysviittaa ja tuijotti tyhjyyteen. Hetken he olivat vain hiljaa ja kuuntelivat vuotavan hanan hiljaista lotinaa.
”Meidän on pakko mennä puhumaan Dumbledorelle”, Ron sanoi sitten hitaasti.
”EI!” Hermione huudahti mielipuolisesti ja nousi seisomaan. ”Me emme voi muuttaa menneisyyttä!”
Sitten hän ryntäsi ulos vessan ovesta. Harry ja Ron jäivät kahden.
”Liikaa järkytystä yhdelle päivälle”, Ron sanoi ja pudisti päätään.

Hermione suuntasi jälleen kirjastoon. Hänen jalkansa vain yksinkertaisesti kuljettivat hänet sinne. Käytävillä oli hiljaista. Kello oli melkein kahdeksan, mutta kirjasto oli vielä auki. Harva oppilas vietti aikaa siellä, koska lukukausi oli vasta alkanut. Rohkelikot olivat tietysti pidoissa oleskeluhuoneessaan, huispaajat harjoituksissa ja muut viettämässä aikaa mahdollisimman kaukana oppikirjoista. Mutta Hermionelle kirjat eivät olleet vihollisia. Ne olivat olleet hänen turvansa siitä asti, kun hän oli 6-vuotiaana alkanut tuntea olonsa erilaiseksi kuin naapurin lapset - toisin sanoen jästit. 

Hermione pujahti Matami Prillin ohi ja sukelsi kirjahyllyjen väliin piiloon. Siellä hän saattoi tuntea olonsa edes jossain määrin rauhalliseksi, kotoisammaksi.
Hermione vaelsi hyllyjen lomassa ja noukki sieltä täältä kiinnostavan näköisiä kirjoja, joista saattaisi löytää apua aikamatkailuun. Tietenkin ajankäännin olisi ratkaissut kaiken, mutta sellaisen saattoi saada vain opettajien kautta. Eikä Hermione halunnut ottaa sitä riskiä, että tulevaisuus… kuolisi.
Hetken kuluttua hän kuuli ääntä hiljaisuuden keskeltä. Jotkut puhuivat toisella puolella sitä kirjahyllyä, jonka luona Hermione seisoi.

”…mutta olemme luvanneet tehdä sen”, sanoi kopea pojan ääni, joka ei kuulostanut tyytyväiseltä.
”Sinä voit sitten tehdä sen”, sanoi toinen ääni, joka kuulosti tutummalta. ”Minä en halua paljastua.”
Ensimmäinen ääni mutisi jotain niin hiljaa, ettei Hermione kuullut sanoja. Hän painoi korvansa kiinni hyllyyn ja yritti kuulla, mistä henkilöt sen toisella puolella keskustelivat.
  ”Olet yhtä sietämätön kuin raukkamainen veljesi”, toinen ääni sanoi, ja nyt Hermione tunnisti sen. Ääni kuului nuorelle Kalkarokselle, joka jatkoi puhumista:
”Pimeyden veikkojen tehtävä on vain vakoilla häntä.”
Pimeyden veikot? Hermione ei ollut kuullut sellaisista koskaan aikaisemmin.
”Vakoilussa ei ole mitään ideaa, koska hän ei tee mitään kiinnostavaa koulun käytävillä”, sanoi tyytymätön ääni ivallisesti.
Sitten he lakkasivat puhumasta. Uteliaana Hermione yritti vielä kuulostella, mitä Kalkaros ja toinen poika tekivät. Sitten Hermione kuuli kolmannen äänen yllättävän läheltä:
”KIRJASTO ON MENNYT KIINNI JO KYMMENEN MINUUTTIA SITTEN!”
Hermione hätkähti rajusti ja näki Matami Prillin tuijottavan häntä silmät leimuten.
  ”A-anteeksi”, Hermione sopersi ja kiiruhti ulos kirjastosta. Hän toivoi, ettei Prillillä ollut loistava kasvomuisti.
Käytävällä hän näki Kalkaroksen ja tummatukkaisen, pitkän ja ryhdikkään pojan, jota Hermione ei tuntenut. He ilmeisesti jatkoivat kirjastossa käymäänsä riitaisaa keskustelua. Hermione kiihdytti askeleitaan erottaakseen heidän sanansa paremmin.
  ”Regulus, sinun pitäisi ujuttautua heidän joukkoonsa”, Kalkaros sanoi happamasti. Regulukseksi nimitetty poika tuhahti halveksivasti.
”Vaikka minä pääsisin lähipiiriin, he eivät puhuisi minun kuulteni mistään, mikä koskee seitsemää.”
Hermione henkäisi kuuluvasti. Liiankin kuuluvasti, sillä Kalkaros ja Regulus kääntyivät hetkessä katsomaan suoraan Hermionea. Regulus veti taikasauvansa esiin, mutta Kalkaros pudisti hänelle päätään.
  ”Hän ei kuitenkaan tajunnut mitään”, Kalkaros mutisi Regulukselle, joka laski sauvansa vastahakoisena.
Jokin Hermionen sisuksissa kolahti inhottavasti. Ei kuitenkaan tajunnut mitään. Sehän nähdään.
”Tuollaisen heitukan pitäisi tietää, ettei minua kannata seurata”, Regulus tiuskaisi vihaisesti Hermionelle ja asteli pois paikalta äkäisenä. Hermione mulkaisi Kalkarosta, joka väisti hänen katseensa ja lähti Reguluksen perään.
  ”Mitä on seitsemän?” Hermione kysyi uhkarohkeasti. Kalkaros pysähtyi, mutta ei kääntynyt katsomaan Hermionea.
Ehkä ei olisi pitänyt kysyä, Hermione tuumi itsekseen sydän pamppaillen. Tällaista kohtausta Kalkaros ei saisi muistaa kahdenkymmenen vuoden päästä.
Hermione otti varmuuden vuoksi taikasauvansa esiin. Kalkaros saattaisi vaikka kirota hänet. Hermionen täytyisi ehkä harjoitella muistiloitsun tekemistä...
”Kuten Regulus sanoi”, Kalkaros töksäytti ja kääntyi hitaasti katsomaan Hermionea. ”Varo.”
Sitten Kalkaroskin poistui paikalta muisti tallella ja Hermione jäi yksin käytävälle, päällimmäisenä mielessään seitsemän hirnyrkkiä.

Harry ja Ron eivät istuneet rikkinäisessä vessassa enää kahdestaan.
”Myrtti!” Hermione huudahti kauhuissaan, kun hän näki silmälasipäisen tyttöaaveen leijuvan ilmassa Harryn yllä. Murjottava Myrtti kikatti ja pyörähti vallattomasti kuperkeikan ilmassa.
”Myrtillä on taas salaisuus varjeltavanaan”, Myrtti sanoi ovelasti ja lennähti Harryn viereen. ”Ja ehkä joudutte jäämään tänne minun kanssani ainiaaksi.”
Ron kohautti olkiaan Hermionelle, kun Myrtti oli keskittynyt härnäämään Harrya.
”Hermione, oletko sinä kunnossa?” Ron varmisti, kun näki hänen järkyttyneet kasvonsa.
Hermione vilkaisi varautuneesti Myrttiä ja sanoi vakavana:
”Kuulin jotain kiinnostavaa.”
”Jotain kiinnostavampaa kuin meidän kotiinpaluu?” Ron kysyi epäuskoisena, ja Myrtti alkoi hihkua kovaäänisesti. Sitten se lennähti lähimpään vessanpönttöön ja katosi.
Seuraavaksi Hermione kertoi Harrylle ja Ronille kaiken, mitä oli kuullut Kalkaroksen ja äkäisen Reguluksen puhuvan.
”Sinä näit Kalkaroksen?” Ron hämmästeli. ”Nuoren Kalkaroksen?”
Hermione väänteli käsiään.
”Oikeastaan näin hänet jo toisen kerran”, hän sanoi nopeasti. ”Mutta he selvästikin vakoilevat jota kuta. Ja ne seitsemän… ”
”Ovat hirnyrkkejä”, Harry päätti Hermionen lauseen.
”Se ei ole varmaa”, Hermione sanoi, mutta näki Harryn kasvoilla tutun ilmeen, joka kertoi pojan päättäneen, että asia oli sillä selvä.
”Ei Voldemort olisi kertonut salaisuudestaan teinipojille”, Hermione yritti.
Kului tovi, ja sitten Harry sanoi ääneen sen, minkä he kaikki olivatkin jo osanneet arvata:
”Meidän on jäätävä tänne, kunnes saamme asian selvitettyä.”

[Amanecer]

Vou, luin kaikki kolme lukua nyt heti. Todella mielenkiintoinen ficci. Teksti on todella sujuvaa, luvut ovat sopivan pituisia, eikä kirjoitusvirheitäkään tainnut löytyä. Ei kun löytyipäs yksi toisesta luvusta.

Sirius ei yksinkertaisesti näyttänyt lainkaan siltä kummisedältä, joka oli joutunut viettämään vuosia Azkbanissa – vielä.

Piti varmaankin kirjoittaa Azkabanissa.

Olen muistaakseni yhden aikamatkailusta kertovan ficin lukenut, mutta siitä on jo iät ja ajat, ja se oli aivan erilainen. Voin aivan hyvin jäädä odottamana jatkoa. Toivottavasti sitä tuleekin sitten taas pian. Olen suhteellisen kärsimätön tällaisissa asioissa, oli se sitten hyvä tai huono asia.

Kiitos todella paljon.

- Amanecer

[Röhkö]

Amanecer: Damn, Azkabanissa on liikaa vierasperäisiä kirjaimia ;} Suht pian pystyn tähän ficiin pitkiäkin lukuja laittamaan (vaikka minulla on toinenkin fici kesken), koska kyseessähän on siis vain parannelma (joka jopa omasta mielestäni on varsinkin loppua kohden todellakin parempi). Kiitos kommentista ja mielenkiinnosta!

4. luku
Samaa verta

Yhden erittäin epämukavan vessassa vietetyn yön jälkeen Harry, Ron ja Hermione päättivät etsiä yöpaikan Tylyahosta. He kävelivät sinne näkymättömyysviitan avulla tällipajun kautta. Tylyahon kylä vaikutti muuttumattomalta. Se näytti lähes samanlaiselta kuin Harryn kouluaikoina, rakennuksia oli ehkä muutama enemmän, ja ne olivat ehjempiä kuin Harryn muistoissa.
”Minä tarvitsen lisää vaatteita”, Hermione valitti, kun he pääsivät Hunajaherttuan kohdalle.
”Ja minä ruokaa”, Ron sanoi.
He eivät olleet uskaltautuneet aamupalalle suureen saliin.
”Minulla on taskussa kaksi kaljuunaa”, Harry sanoi ja tajusi ongelman ytimen. ”Meillä ei siis ole rahaa.”
”Onneksi olen tottunut siihen”, Ron sanoi huolettomasti. ”Voin opettaa teidätkin kerjäämään.”
Harry nauroi, vaikkei tilanteessa ollutkaan mitään hauskaa.
”Onneksi me emme ole velhoja, joilla on lupa taikoa”, Hermione huomautti sarkastisesti.
Harry ja Ron katsoivat häntä kysyvästi.
”No, mehän voimme käyttää lainaloitsua”, Hermione selitti.
Ron näytti ymmärtävän mistä Hermione puhui, mutta Harry ei. Tällaiset tilanteet, joissa Harry ei ollut selvillä taikamaailman kummallisuuksista, olivat alkaneet käydä yhä harvinaisemmiksi vuosien myötä.
  ”Taiomme itsellemme rahaa ja maksamme sen myöhemmin takaisin Irvetan lainasäätiölle”, Ron selitti. ”Muutenhan kaikki voisivat taikoa rahaa tuosta vain.”
”Siinä on ongelmansa”, Hermione sanoi. ”Korko kasvaa… Ja jonkun pitää maksaa se enemmin tai myöhemmin takaisin, tulevaisuudessa. Meidän tapauksessamme joutuisimme maksamaan korkoja yli 20 vuoden ajalta, enkä usko pankin ymmärtävän sellaisten ihmisten lainaa, jotka eivät ole vielä syntyneet.”
He sulkivat lainasäätiön pois vaihtoehdoista ja istahtivat puiselle penkille Kolmen luudanvarren eteen.
”Tarvehuone!” Harry keksi hetken kuluttua. ”Voimme yöpyä tarvehuoneessa!”
”Miksi minä en keksinyt tuota?” Hermione kysyi ja Ron pyöräytti silmiään. ”Juuri niin teemme. Ja keittiö… Me saamme kotitontuilta ruokaa.”
Hermione nousi innostuneena seisomaan.
”Entäs sylky?” Ron kysyi ja virnisti.
Hermione ei välittänyt hänestä.

Harry tarjosi Ronille ja Hermionelle ideansa kunniaksi kermakaljat Kolmessa luudanvarressa. He asettuivat syrjäiseen pöytään lähelle tiskiä. Sen takana häärivä Matami Rosmerta näytti vain muutaman vuoden heitä vanhemmalta. Ron pöyhi ankarasti vaaleita hiuksiaan, tavoitellen kai samanlaista tuulen tuivertamaa vaikutelmaa kuin Jamesilla.
  ”Kalkaros sanoi, että he vakoilevat jotakuta”, Hermione sanoi hetken kuluttua matalalla äänellä. ”Ehkä se joku on Dumbledore.”
”Mutta miksi?” Harry ihmetteli. ”Onko Voldemort – ”, Ron hätkähti, mutta jatkoi Rosmertan tuijottamista, ” – jo voimissaan? Tai siis, miten koululaiset voivat olla jo selvillä hänen puuhistaan?”
Hermione tallasi Ronin varpaille ja sanoi:
”En usko. Sitä paitsi he nimittivät itseään pimeyden veikoiksi.”
”Pimeyden veikot”, Ron toisti halveksivasti ja hieroi jalkaansa. ”Onko typerämpää nimeä kuultu?”
”Kuulostaa siltä, että he ovat perustaneet ryhmän itse”, Hermione myönsi ja tallasi taas Ronin varpaille, kun tämän katse harhaili pois keskustelusta.
”Hirnyrkkien voimista ja tarkoituksesta tietää vain harva velho. Niistä ei kerrota lasten iltasaduissa”, Hermione painotti. ”Tuskin Voldemort on uskoutunut niistä kenellekään.”
He joivat kermakaljansa vaitonaisina loppuun. Kun he poistuivat pubista, Ron kompastui tuolinjalkaan Rosmertan vilkutettua heille.

Harry, Ron ja Hermione palasivat pian Rääkyvälle röttelölle.
”Etkö sinä maininnut, että sen Kalkaroksen kaverin nimi oli Regulus?” Harry kysyi hetken kuluttua Hermionelta, kun he kulkivat mutkaista salakäytävää pitkin takaisin Tylypahkaan.
”Sanoin, miten niin?” Hermione sanoi ja kompuroi juurien seassa.
”Siriuksen veljen nimi oli Regulus. Hän oli nuorempi kuin Sirius ja Luihuisessa. Kuulin siitä kalmanhanaukiolla”, Harry muisteli parin vuoden takaista joulua.
Hermione nyökkäsi.
”Hän muistutti hieman Siriusta, nyt kun oikein mietin.”
”Ja hän oli siis Kalkaroksen kaveri”, Ron sanoi.
Mutta Siriusta Kalkaros vihasi, aikuiseen ikään asti, Harry tuumi. Sirius oli valinnut toisin kuin hänen muu perheensä ja muuttanut Jamesin luokse asumaan. Mustan veljesten välit taisivat todella tulehtuneet.
”Ja Kalkaroksen kirjan ansiosta me olemme nyt tässä”, Ron sanoi ja kirosi, kun hän kompastui puun juureen ja kaatui jälleen.
Lopun matkaa kuljettiin hiljaisuuden vallitessa, mutta he kaikki miettivät samaa:
Kaiken kaikkiaan oli Kalkaroksen syytä, että he olivat jumittuneet menneisyyteen. Hänen kauttaan onnistuisi ehkä takaisin paluukin. Ainut ongelma oli, miten Kalkaros suostuteltaisiin siihen.

Harry, Ron ja Hermione valitsivat seitsemännen kerroksen tarvehuoneen piilopaikakseen. Sisäänkäyntiä vastapäätä oli edelleen Barnabas Bauka-Aivoa esittävä kuvakudos. Kaikki he kävelivät kolmesti seinän ohi vaipuneina ajatuksiinsa. Sitten seinään ilmestyi ovi, ja he menivät sisälle huoneeseen.
Tarvehuone oli erilainen kuin millaisena Harry sen viimekerralta muisti. Silloin hän oli nähnyt sen suurena ja upeana varastona, johon oppilaat eri vuosilta olivat piilottaneet laittomia tai salaisia tavaroita. Kuten sen häivytyskaapin, jonka kautta kuolonsyöjät olivat edellisenä vuonna päässeet Tylyahoon. Ja Kalkaros oli murhannut Dumbledoren…
”Kuka ajatteli hehtaarin kokoisia sänkyjä, joiden rungot on kullattu?” Hermione kysyi epäuskoisena katsellessaan ympärilleen huoneessa.
Ron hieroi niskaansa ja sanoi:
”Kai täällä voi olla vähän mukavuuksiakin.”

Harrykin katseli ympärilleen huoneessa. Hienojen sänkyjen lisäksi siellä oli kirjahyllyjä, pehmeitä tuoleja, vaatekaappeja… Huone muistutti nyt enemmän AK:n kokoushuonetta kuin varastoa. Siellä oli kaikkea mitä he tarvitsisivat, paitsi ruokaa.
”Lähdetään keittiöön”, Hermione sanoi hetken kuluttua. Hän oli käynyt vaihtamassa arkivaatteensa puisen sermin takana valkoiseen kauluspaitaan ja mustiin farkkuihin.
”Oletko nyt ihan varma, etteivät kotitontut rasitu liikaa?” Ron kysyi ivallisesi. Hermione heitti häntä samettisella tyynyllä, joita lojui lattialla.
”Menkää te”, Harry sanoi Ronille ja Hermionelle. ”Minä ajattelin… mennä katsomaan huispauskenttää.”
Hermione näytti pöyristyneeltä ja sai maksaa herpaantumisestaan, kun Ronin viskaama tyyny osui häntä naamaan.
”Olen varovainen”, Harry lupasi. ”Ottakaa te näkymättömyysviitta.”
Ron otti Harryn ojentaman viitan, mutta Hermione ei vaikuttanut tyytyväiseltä.
”Jos isäsi näkee sinut – ” Hermione aloitti ja pudisteli päätään, mutta Harry puhui hänen päälleen:
”Onhan minulla vielä sinun muodonmuutostaikasi ylläni. Sitä paitsi, minun isäni ei koskaan ehdi näkemään minua varttuneena.”
Hermionen ilme muuttui surulliseksi, mutta Harry livahti pois tarvehuoneesta. Tällaisia asioita Hermione ei totisesti ymmärtänyt: Harry paloi halusta nähdä oman isänsä lentävän luudalla.

Suuressa salissa syötiin päivällistä. Harry viiletti eteisaulan läpi nopeasti ja meni ulos. Hän toivoi, että rohkelikoilla olisi huispausharjoitukset - hän oli kuullut isänsä puhuvan niistä aikaisemmin. Hän sai kuitenkin todeta, ettei kentällä ollut ketään.  Ehkä treenit olivat jo päättyneet.
  Harry ihmetteli, kuinka rauhallisesti hän suhtautui heidän tilanteeseensa. Menneisyyteen juuttuminen oli hänestä jopa onnekasta: vihdoinkin hän oli maailman parhaimmassa paikassa, yhtä aikaa isänsä ja äitinsä kanssa. Luultavasti Hermione panikoi enemmän kuin Harry ja Ron, koska Hermione tiesi aikamatkailun riskeistä heitä kattavammin.
Harry oli juuri kääntymässä pettyneenä takaisin linnaan, kun hän näki puna-asuisen joukkueen marssivan pukuhuoneesta viheriölle.
Harry kiiruhti vaivihkaa katsomoon. Samassa hän näki isänsä viilettävän luudallaan kohti maalisalkoja. James teki pari surmansilmukkaa ja lensi sitten muun joukkueen eteen.
  Harry huomasi, ettei kenenkään luuta ollut niin nopea kuin hänen oma tulisalamansa, joka odotti tulevaisuudessa.
”James”, huusi Sirius lyöjän maila kädessään, ”me saatiin vähän yleisöä!”
Harry katsoi hätääntyneenä ympärilleen. Ei kai Sirius tarkoittanut häntä… ei, Harry huomasi Lilyn astelevan tuiman näköisenä katsomoon kiharatukkaisen tytön perässä. Tuo luonnottoman vaalea tyttö hymyili ja vilkutti ilmeisesti koko joukkueelle. James loi tyttöihin halveksivan katseen ja alkoi pitää pelaajille puhetta, josta Harry kuuli vain yksittäisiä sanoja.

Lily ja hänen ystävänsä istuivat muutaman rivin alemmas kuin Harry. Heidän keskustelustaan Harry kuuli kaiken.
”Rosalie, lopeta!” Lily torui kiharatukkaista tyttöä, kun tämä taputti Jamesin ensimmäiselle maalille. Pitäjä loi heihin happaman katseen.
Rosalieksi kutsuttu tyttö kääntyi hymyillen katsomaan Lilyä ja sanoi ivallisesti:
”Minun olisi pitänyt kirota Potter, eikö niin?”
Lily huokaisi raskaasti. Harry huomasi Rosalien hymyilevän taukoamatta. Oikeastaan sitä ei voinut olla huomaamatta, koska tytön vitivalkoiset hampaat kimaltelivat laskevassa auringossa.
  Nyt Rosalie vilkutti Siriukselle. Lily pyöräytti silmiään.
”Hoi, koelennot päättyivät eilen”, pieni jahtaaja huusi tytöille ja ilmeisesti myös Harrylle, ”te häiritsette.”
Rosalie nyrpisti nenäänsä. Hän näytti siltä, ettei tosiaankaan ollut paikalla huispauksen takia.
”Joskus ihmettelen, miksi edes vaivaudun mukaasi näille kyttäysretkille. Eikö veljesi ole jauhanut sinulle jo ihan tarpeeksi huispauksesta? Tämä on niin rasittavaa”, Lily puhui turhautuneena.
Rosalie oli kuin ei olisi kuullutkaan Lilyä. Hänen huomionsa oli kiinnittynyt täysin ilmassa ryhmyjä mätkivään Siriukseen.
”Hän on niin komea” Rosalie huokaisi, ”Hänellä on vahvat käsivarret, suloiset silmät sekä Mustan suvun hiukset.”
  Harry haroi huolestuneena omia hiuksiaan. Hänen sukunsa hiukset eivät varmasti tehneet vaikutusta kehenkään.
”Sirius ei ole kiinnostunut muista kuin itsestään”, Lily sanoi kyllästyneellä äänellä. ”Kyllä sinä sen tiedät.”
Huvittuneen näköinen Rosalie käänsi vaaleansinisten silmiensä katseen Lilyyn. Jokin Harryn muistissa vavahti – oliko hän nähnyt Rosalien ennenkin, vanhempana?
Molemmat tytöt kikattivat.
”Oikeasti, Sirius ei seurustele kenenkään kanssa”, Lily sanoi. ”Hän ei välitä kenestäkään, paitsi ystävistään, kelmeistä.”
Rosalien hymy hyytyi vain hieman. Hän katsahti taas huispauskentälle posket punoittaen.
”Lyödäänkö vetoa?”
Lily kohotti kulmiaan.
Rosalie ei kuitenkaan jatkanut aiheesta, vaan käänsi taas sydämen muotoiset kasvonsa Siriukseen.
”Isabella Brown on myös ihastunut häneen”, Rosalie sanoi hetken kuluttua. ”Hän tanssi eilen Siriuksen kanssa pidoissa kuin fletkumato.”
Harry ei saanut päähänsä, mistä tunsi Rosalien vaaleat silmät ja vekkulimaisen hymyn.

Puolen tunnin kuluttua joukkueen huispausharjoitukset loppuivat. Harry ihaili isänsä tapaa komentaa joukkuetta. James ei ollut liian jämerä, vaan rohkaisi ihmisiä pilke silmäkulmassa. Hänestä oli todella helppo pitää, kun hän ei pöyhinyt hiuksiaan tai puhunut ylimieliseen sävyyn.
  Rosalie näytti haluavan jatkaa keskustelua Siriuksesta itse Siriuksen kanssa, joten hän laskeutui katsomosta pukukoppien eteen vastahakoinen Lily seuranaan. Harrykin päätti laskeutua katsomosta vaivihkaa ja jäädä vakoilemaan isäänsä vähän matkan päähän, turvaan penkkien taakse.
Kun Sirius palasi pukuhuoneesta Jamesin kanssa, Rosalie kiirehti heti ihastelemaan tämän lentämistä.
”Aito leimuharja”, Sirius sanoi ylpeänä ja esitteli pitkän mallista luutaansa. Rosalie ei kuitenkaan vilkaissutkaan Siriuksen pitelemää leimuharjaa, vaan katsoi tätä silmiin haastavasti.
”Missä se Durmstrangin tyyppi on?” James tivasi Lilyltä, joka tyytyi kohauttamaan olkiaan. Harry tiesi heidän tarkoittavan Ronia.
James ja Lily loivat toisiinsa äkäisiä katseita Rosalien puhua pulputtaessa innokkaasti vieressä Siriuksen upeista maaleista (vaikka Sirius oli lyöjä).

Harry vaipui ajatuksiinsa. Ron ja Hermione olivat nyt nähneet tilanteen oikean kannan. Onneksi he eivät olleet ihmetelleet ääneen Harrylle hänen vanhempiensa riitaisia välejä. Harry ei nimittäin itsekään oikein käsittänyt, miten heistä oli saattanut tulla onnellinen aviopari. Lupin oli selittänyt, että James oli rauhoittunut viimeisenä kouluvuotenaan… aikuistunut henkisesti. Mutta miten ihminen saattoi muuttua noin vain? Toisaalta Ron ja Hermionekin riitelivät jatkuvasti…
Harry hieroi otsaansa ja tajusi salama-arven palanneen entiselle paikalleen. Muodonmuutostaika oli haihtunut.
Yhtäkkiä Harry havahtui ja huomasi kultaisen siepin lähestyvän häntä kovaa vauhtia. Hän ei ehtinyt edes kunnolla harkita vaihtoehtojaan, kun hän jo nappasi siepin näppärästi oikealla kädellään. Hän nosti katseensa ja näki nuoren isänsä rynnänneen karanneen siepin perään. Harry sipaisi nopeasti hiuksia salama-arven eteen ja tuijotti hämmentyneen näköistä Jamesia silmiin.
”Sieppi”, Harry sai sanotuksi ja ojensi siivekkään pikku kultapallon takaisin Jamesille. Tämä otti siepin vaitonaisena käteensä ja työnsi taskuunsa, katse Harryssa. Muut olivat jääneet katsomon toiselle puolelle, eivätkä he nähneet Harrya.
”Mutta kuka -?” James ei saanut sanottua kysymystään loppuun. Hän vaikutti järkyttyneeltä, kun hän katsoi täsmälleen samanpituista Harrya, jolla oli samanlainen sotkuinen tukka kuin hänellä, silmälasit ja samanmuotoinen nenä. Jopa Dudley olisi tajunnut heidän olevan sukulaisia.
  ”Larry Potter”, Harry keksi nimen lennossa. Nyt oli epätoivoisten tekojen aika.
”Me – me taidamme olla sukua, minun – isäni kertoi että saattaisin törmätä tuttuihin Englannissa – hänet kun on joskus adoptoitu Saksaan – ”
James kohotti kulmiaan ja näytti ilmeisen hämmästyneeltä. Harryn sydän hakkasi lujempaa kuin koskaan ennen – lujempaa kuin edes silloin, kun hän oli kohdannut Voldemortin ministeriössä. Hermione ehkä tappaisi hänet nopeammin kuin Voldemort, mutta ainakin Harry olisi siihen mennessä saanut puhua edes vähän isänsä kanssa.
”Totta kai me olemme sukua!” James huudahti sitten ja hänen ilmeensä muuttui riemastuneeksi. Hänen puhekykynsä näytti palanneen. Hän kiersi Harryn ympäri ja nauroi.
”Oletko varma, ettemme ole veljeksiä? Saamari, minun isäni on käynyt vieraissa.”
Harry pudisti päätään nopeasti. Hänen sydämensä syke hidastui hieman.
”Ei, minun vanhempani ovat kuolleet”, Harry mutisi, ”ulkomailla. Minä olen Durmstrangista.”
James vain nauroi. Harry toivoi salaa, ettei hänen oma naurunsa kuulostanut samanlaiselta – jotenkin ylpeältä ja rehvakkaalta.
Samassa uteliaan näköinen Sirius ilmestyi Jamesin ja Harryn luokse. Lily näytti viimein saaneen Rosalien raahatuksi pois kentältä.
”James! Oletko sinä oppinut luomaan astraalihahmoja?” Sirius huudahti.
Harry tunsi olonsa hetki hetkeltä epämukavammaksi. Miksi hän ei ollut ottanut näkymättömyysviittaa mukaansa?
”Hänellä on yhtä hyvät refleksit kuin minulla”, James sanoi ylpeänä. ”Hänen nimensä on Larry Potter. Olemme pikkuserkkuja tai jotain sinnepäin.”
Harryn olo oli kuin näyttelykoiralla, jota James esitteli häntä Siriukselle. Tämä katsoi Harrya ahnaasti.
”Mitä sinä täällä teet?” Sirius kysyi ja heilutteli lyöjän mailaa uhkaavasti kädessään. Harry mietti kuumeisesti selitystä.
”Olen tullut Durmstrangista tutustumaan teidän kouluunne. Ron on minun ystäväni, hän kertoi tavanneensa teidät... Me asustamme nyt vähän aikaa Tylyahossa ja haluamme tietää, millaista Tylypahkassa on.”
James ja Sirius katsahtivat toisiinsa selvästi pettyneinä. He olivat varmasti odottaneet jotain jännittävämpää tarinaa kuin Harryn ontto selitys.
”Sarvihaara, sinulla on sukulainen Durmstrangissa!” Sirius hihkaisi.
James tutkaili Harrya hetken harkiten. Sitten hän sanoi hitaasti, ylpeän ja virallisen sekaisella äänellä:
”Hyvä on. Minä hyväksyn sinut sukulaisekseni.”
James ojensi kätensä ja he kättelivät.
”Pyydän, älä kerro tästä vanhemmillesi”, Harry sanoi epätoivoisesti, ”minä en halua kiintyä Englantiin liikaa."
James näytti hieman epäluuloiselta, mutta nyökkäsi lopulta.

Harry palasi linnaan Jamesin ja Siriuksen kanssa. Kävellessään hän tajusi, kuinka suuren virheen oli tehnyt. Eikä hän osannut edes muunnella ihmisten muistia. Hänen pitäisi kertoa Hermionelle ja Ronille paljastumisestaan, ennemmin tai myöhemmin.
”Swan on kreikkalainen jumalatar verrattuna Bagmaniin”, Siriuksen kova ääni hätkähdytti Harryn mietteistään. Lisäksi hän oli tunnistanut tutun nimen.
”Bagman?” Harry toisti epäuskoisena, ”Ludo Bagman?”
James pärskähti ja Sirius mulkaisi häntä murhaavasti.
”Ludo onkin varsinainen jumalatar”, Jamesin ääni tärisi naurusta.
”Hänen siskonsa”, Sirius täsmensi ärtyneenä Harrylle. ”Rosalie.”
”Ahaa.”
Harry muisteli pönäkkää Ludo Bagmania ja tajusi nyt, miksi Rosalie oli näyttänyt niin tutulta. Ludon Harry oli tavannut ensimmäisen kerran huispauksen maailmanmestaruusottelussa kolme vuotta sitten – tai siis tulevaisuudessa. Bagman oli toiminut myös tuomarina kohtalokkaissa kolmivelhoturnajaisissa. Rosaliella oli yhtä lapsekkaat kasvot kuin veljellään, mutta hän oli roimasti sirompi.
”Rosalie on minulle kolme kaljuunaa velkaa”, Sirius mutisi.
Harry päätti udella hieman:
”Onko Ludokin vielä Tylypahkassa?”
James pudisti päätään.
”Hän on Rosalieta kymmenen vuotta vanhempi ja pelaa ammatikseen huispausta.”
Jamesin silmissä viivähti katse, joka kertoi hänen osoittavan edes pientä kunnioitusta Ludoa kohtaan tämän ammatin takia.
”Englannin maajoukkueessako?” Harry muisteli, kun he astuivat eteisaulaan.
Nyt James ja Sirius pärskähtivät molemmat nauruun.
”Hän on Impoon Ampiaisten lyöjä”, Sirius selitti ja astui suureen saliin.
”Nähdään”, Harry sanoi vatsassaan ontto tunne. Hänen ei pitäisi nähdä enää kelmejä ilman näkymättömyysviittaa.
”Etkö tule syömään?” James kysyi hämmentyneenä, kun he jäivät kahden eteisaulaan.
Harry pudisti päätään.
”No, nähdään sitten kahdeksalta tässä”, James sanoi. Se ei ollut ehdotus vaan käsky.
”Esittelen sinut muillekin ystävilleni”, James jatkoi iloisena.
Harry ei ehtinyt edes väittää vastaan, kun James oli jo kadonnut suureen saliin.

Harry laahusti nälkäisenä tarvehuoneeseen kohtaamaan Hermionen ja Ronin. Hän elätteli toiveita siitä, ettei Hermione panisi pahakseen lähempää tutustumista kelmeihin. Harry hidasteli tahallaan tarvehuoneen kohdalla ja kun ovi viimein ilmestyi hänen eteensä, hän harkitsi kahdesti sisään astumista. Lopulta hän rohkaisi mielensä – Hermione ei ikinä sortuisi käyttämään anteeksiantamattomia kirouksia – ja avasi oven.
Ron ja Hermione istuivat pyöreän pöydän ääressä, joka oli täynnä suussa sulavia herkkuja.
”Miten meni?” Ron kysyi suu täynnä kanaa.
Harry kohautti olkiaan ja liittyi ystäviensä seuraan syömään.
”Pelasiko isäsi?” Hermione kysyi.
Harry tyytyi nyökkäämään. Ehkä hän selviäisi loppu illan pysyttelemällä hiljaa…
”Tapahtuiko siellä jotain?” Ron aavisti ja tarkkaili Harryn reaktiota. Lopulta Harry nosti katseensa ja paukautti:
”James ja Sirius näkivät minut.”
Ron hihkaisi, mutta Hermione kalautti saman tien haarukkansa lautaselle.
”He siis vain vilkaisivat sinuun?”
Harry pudisti päätään.
”He puhuivat minulle… Minä sanoin olevani sukulainen Durmstrangista.”
Seurasi kokonainen kysymysten tulva, joten Harry kertoi ystävilleen kaiken. Jopa sen, että hänen isänsä odottaisi heitä eteisaulassa tunnin päästä, muut kelmit mukanaan.
”Voi ei!” Hermione näytti menettäneen ruokahalunsa.
Ronkin laski oitis haarukkansa ja veitsensä käsistään.
”Et kai sinä taas ole ryntäämässä kirjastoon vauhkoamaan?”
Hermione nousi seisomaan ja otti tukea pöydästä.
”Minä inhoan rikkoa sääntöjä”, Hermione sanoi ääni täristen.
”Joo, me ollaan huomattu”, Ron mutisi.
”Mutta tämä on jo vaarallista!” Hermione huudahti.
Harry vain nyökkäsi. Hän ei sanonut sitä ääneen, mutta tiesi syyn olevan kokonaan hänen.
”Tilanteemme tosiaan vaikuttaa toivottomalta”, Ron totesi kuin uutisten lukija, ”Mutta ehkä meidän pitäisi ottaa siitä kaikki irti.”
Hermione mulkaisi häntä.
”Mitä sinä tarkoitat?”
”No”, Ron aloitti. ”Ehkä voisimme näin kurjuuden keskellä pitää vähän hauskaakin. Muistaakseni kelmit eivät ole sydänystäviä Kalkaroksen kanssa?”
Harrya hymyilytti. Koskaan ei olisi liian aikaista kostaa Dumbledoren puolesta. Hermionenkin ilme kirkastui.
”Ja pakotetaan Kalkaros kertomaan, miten menopaluuloitsu toimii!”
Ron katsoi Hermione epäuskoisena.
”Kalkaroshan on tuleva opettaja! Hermione, oletko varma että voit hyvin?”
”Erinomaisesti tilanteeseen nähden”, Hermione sanoi hymyillen.
He eivät lannistuisi ainakaan vielä.

[Ayos]

Hmm... luin kaikki neljä nyt putkeen. Todella mielenkiintoinen juoni ja parituskin kiehtoo minua erityisen paljon (Hermione/Severus) Jatkoa tulemaan vaan.

[The Mind]

Jamesin suhtautuminen Lilyyn vaikuttaa mielenkiintoiselta - siis se halveksiva katse Lilyyn ja Rosaliehen huispausharkoissa. Yleensä on varsinainen klishee, että James juoksee Lilyn perässä kieli pitkänä ja Lily haukkuu häntä. Mutta tässä tunteet näyttävät vihaisilta molemmin puolin. Jännityksellä seuraan heidän suhteensa kehittymistä! Samoin Snapeli/Hermy! Jatkoa siis pian Ainiin, hyvä yksityiskohta tuo Rosmerta ja Ron. Olen aina ihmetellyt heidän "suhdettaan", kun kirjoissa Rosmerta vaikuttaisi olevan niin paljon trioa vanhempi, sinun tulkintasi mukaan 18+20 eli 38
No, velhoilla on erilainen aikakäsitys ja pidemmät iät..

[Röhkö]

Suurkiitos Ayokselle ja The Mindille kommenteista! Tässä lisää luettavaa :]

5. luku
Toisinajattelua

Harry tunsi olonsa jälleen äärimmäisen tukalaksi, kun kelmit vertailivat häntä ja Jamesia. Ron ja Hermione seisoivat vieressä ja hymyilivät hermostuneesti. He olivat tavanneet Jamesin, Siriuksen, Remuksen ja Peterin eteisaulassa. Ronin hiukset olivat taas vaaleat, Hermione oli valehdellut nimekseen Hannah ja tehnyt Harryyn pieniä muutoksia, joita kelmit eivät olleet huomanneet: Harrylla oli nyt siniset silmät, hieman tasaisempi tukka eikä salama-arpea ollenkaan.

  ”Uskomatonta”, totesi Remus ja katsoi Harrya uteliaasti siniharmailla silmillään. ”Ette siis ole tavanneet aikaisemmin?”
Harry pudisti päätään. Mitä vähemmän hän puhui, sen parempi.
  ”Aika outoa”, Sirius sanoi, mutta kuulosti siltä etteivät uudet tulokkaat jaksaneet kiinnostaa häntä enempää. Hänellä oli vielä yllään musta koulukaapu, mutta silti hänen onnistui näyttää mahdollisimman vähän innokkaalta opiskelijalta. Ehkä se johtui hänen ovelasta ilmeestään ja mustista hiuksistaan, jotka sojottivat sekaisesti sinne tänne olematta kuitenkaan sotkuiset.

Ron rykäisi ja astui kelmien eteen niin, etteivät he enää voineet tapittaa Harrya.
  ”Ajattelin, jos voisimme yhdessä tehdä jotain hauskaa. Voidaan vaikka kiusata sitä rasvatukkaista poi – ”
James työnsi Ronin karskisti pois Harryn edestä toisella kädellään ja hihkaisi:
  ”Minä keksin! Huiputetaan huomenna yhdessä Ruikulia!”
  ”Miten?” Hermione kysyi epäluuloisesti. Hän ei näyttänyt ilahtuvan siitä, että he etenivät kelmien ehdoilla.
  ”Te tulette meidän taikajuomatunnille! Voitte lainata meidän näkymättömyysviittaamme”, Sirius ennätti keksimään suunnitelman.
”Ai teilläkin on sellainen?” Ron kysyi hämmästyneenä.

James katsoi Siriusta varoittavasti. Ilmeisesti viitta oli sellainen asia, jota hän varjeli visusti.
  ”Hyvä on”, hän huokaisi lopulta.
Hermione näytti yhä epäluuloiselta.
  ”Mitä me tarkalleen ottaen teemme siellä?”
  ”Laitatte hänen kirjansa toisten reppuihin, sotkette hänen juomansa… Oi, tästä tulee hauskaa”, Sirius hykerteli ja hieroi käsiään yhteen innostuneena.
”Aika ilkeää”, Hermione tuumi, mutta ei ilmeisesti uskaltanut vastustaa kelmejä tosissaan. Ainakin joskus Remus olisi hänen opettajansa, joten hän taisi luottaa tämän arvostelukykyyn. Harry tiesi kuitenkin, ettei Remus koskaan ollut ylpeillyt kurinpitotaidoillaan.

  ”Her – Hannah hei, et kai sinä sääli Kalkarosta?” Ron kysyi virnistäen. ”Mieti nyt, mitä kaikkea se tyyppi on – ”
Ron vaikeni. Hermione ei vastannut, mutta hänen ilmeensä kertoi, että hän yksinkertaisesti vihasi sääntöjen rikkomista - vaikka ei Tylypahkaa oikeastaan enää käynytkään.
  ”Tunnetteko te hänet?” Remus hämmästeli. ”Kalkaroksen?”
  ”Kohtasimme ohimennen”, Harry vastasi ympäripyöreästi. ”Ihme hiippari.”
Sirius jatkoi heille suunnitelmansa yksityiskohtien kertomista. Sillä aikaa James tutkaili Harrya kiinnostuneena.
  ”Ihmeellistä”, hän sanoi, ”olet niin minun näköiseni.”

Hetken aikaa Harry tunsi jonkinlaisen oudon yhteyden heidän välillään. Hänen isänsä hymyili hänelle... Harryn silmiin kohosivat melkein kyyneleet ilosta, mutta hän räpytteli silmiään ja käänsi päänsä pois.
  ”Tulkaa huomenna ensimmäisen tunnin alussa tuonne alas, tyrmille”, Sirius sanoi ja viittoi käytävään, josta laskeuduttiin taikajuomatunneille.
  ”Tulkaa näkymättömyysviitan kanssa… tässä”, James ojensi oman viittansa Harrylle. Hän sujautti sen taskuunsa, toisen viitan päälle. Hänen taskussaan oli nyt kaksi näkymättömyysviittaa, jotka olivat yksi ja sama viitta. Harry pohti, mahtoiko siitä seurata ongelmia.

  ”Emmekä me jää huomenna kiinni mistään”, Peter piipitti ovelan kuuloisena. Remuksen otsa oli aavistuksen verran rypyssä. Hermione katsoi Harrya syyttävästi. Hän ei koskaan halunnut tahallaan rikkoa sääntöjä.

James ja Sirius olivat yhtä suurta hymyä. Yhtäkkiä läheltä kuului askelten ääniä, ja heidän hymynsä hyytyivät salamannopeasti.
  ”Voro”, Sirius kuiskasi ja vilkaisi mustaa rannekelloaan. ”Meidän pitäisi olla jo oleskeluhuoneissa.”
Harry, Ron ja Hermione ehtivät sännätä portaiden ohi ja hämärän turviin. Harry jakoi näkymättömyysviitat ja kiepautti yhden itsensä ylle. Kelmit eivät ehtineet pakoon, kun kiukkuinen tytön ääni pysäytti heidät.

  ”Kas, kas, ihmeneloset! Te ette saisi olla täällä enää tähän aikaan!”
Jamesin käsi kohosi hiuksiin, mutta tällä kertaa hän tajusi vaistomaisen eleensä ja laski käden oitis alas. Lily Evans asteli portaat alas, mutta pysytteli etäällä kelmeistä. Valvojaoppilaan merkki kiilteli hämärässä.

Lily katsoi Remusta pettyneenä.
  ”Sinä olet valvojaoppilas!” Lily muistutti ja kuulosti melkein järkyttyneeltä, ”luulin, että edes sinä olisit hieman kasvanut.”
Remus katsoi jalkoihinsa eikä vastannut mitään.
   ”Meillä on siis kunnia puhua nyt Tylypahkan ainoan esimerkillisen oppilaan kanssa vai?” Sirius sutkautti ja katsoi Lilyä purevasti. Hän oli selvästi pahastunut Remuksen puolesta.
   ”Sinulla ei ole varaa sanoa mitään”, Lily sanoi vihaisena ja veti taikasauvansa esiin. ”Takaisin oleskeluhuoneeseen tai kiroan teiltä suut umpeen!”

Sirius loi pikaisesti huolestuneen katseen Lilyn sauvaan, mutta sitten hänen kasvoilleen levisi leveä hymy.
  ”Nääh, Evans hei, et kai sinä oikeasti ryhdy tappelemaan meitä kaikkia vastaan?”
Lily piteli taikasauvaansa vakaasti ja osoitti Siriusta silmät leimuten. Sirius kääntyi katsomaan Jamesia ja pudisti päätään.
   ”Ei hän uskalla – ”
Samassa Lilyn taikasauvan kärjestä suhahti violetti valosuihku. Se osui Siriusta vatsaan ja hän kaatui selälleen maahan. James karjaisi säikähtäneenä ja ryntäsi ystävänsä viereen. Sirius pyöri maassa hetken nykien ja hänen suustaan valui vaaleanpunaista vaahtoa. Sitten hän lakkasi liikkumasta. James ravisteli ystäväänsä hädissään, kunnes Siriuksen silmät aukesivat ja hän nousi kakoen istumaan. Harryn mieleen palasi kuva nuoresta Kalkaroksesta, jonka oli kerran nähnyt ajatuseulassa kelmien kurittavana.

  ”Mitä hemmettiä sinä riehut?” James tivasi Lilyltä, kun Sirius sylki vaahtoa suustaan.
Lily ei vastannut, mutta hänen tuima ilmeensä kertoi, ettei häntä kannattanut suututtaa uudestaan.
Sirius oli virkonnut, noussut seisomaan ja vetänyt oman taikasauvansa esiin. Hermione vingahti pelästyneesti Harryn takana – hän, Ron ja Harry seurasivat tapahtumia turvallisen välimatkan päästä.
   ”Ei!” James huusi ja riensi Siriuksen eteen. ”Lopettakaa!”
Sirius mulkoili Harryn nuorta äitiä.
   ”Annetaan tämän olla”, James pyysi ja katsoi ystäväänsä.
Lily ei laskenut sauvaansa. Hänen ilmeensä pysyi päättäväisenä.
  ”Evans, unohdetaan koko juttu”, James sanoi anovasti. Sirius työnsi hänet kuitenkin syrjään ja astui lähemmäs Lilyä.
  ”Sirius – ” Remus yritti komentaa pelästyneenä, mutta Sirius katsoi hymyillen Lilyä.
  ”Tästä tulee mielenkiintoista”, Sirius sanoi hitaasti, katse Lilyssä. James yritti vetää Siriusta kädestä pois, mutta Sirius rimpuili itsensä irti ja kiirehti portaikkoon. Lily kääntyi ja osoitti edelleen Siriusta sauvallaan.
   ”Minä teen kohta hirvet jos sinä et rupea rauhoittumaan!” James huusi epätoivoisesti Siriukselle, joka oli pysähtynyt portaisiin ja katseli Lilyä arvioivasti, ”ja sama sinulle Evans, osoitatko sinä nyt kypsää käytöstä?”
  ”EI!” huusi vuorostaan Remus, joka näytti uskovan Jamesin sanat animaagivoimien käytöstä. Hän huusi järkyttyneenä:
”Evans, minä otan rohkelikolta viisi pistettä.”
Muutama rubiini kalahti suuren tiimalasin yläosaan. Ääni havahdutti Lilyn ja hän katsoi Remusta murhaavasti.
  ”Johtajaoppilas menettää tupapisteitä omalta valvoja- ” Siriuksen ivahuuto jäi kesken, kun punainen valosuihku tainnutti hänet.

Harry, Ron ja Hermione livahtivat kelmien kanssa seitsemäsluokkalaisten poikien makuusaliin. Oli varsinainen ihme, ettei Voro ollut kuullut eteisaulan metelöintiä. Lily oli rynnännyt Rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen heidän edellään ja ilmeisesti mennyt suoraan tyttöjen makuusaliin. Remus leijutti tainnuttamansa Siriuksen pylvässängylle makaamaan.
”Parempi, että annamme hänen nukkua aamuun asti”, Remus sanoi, kun Peter katseli tätä huolestuneena.
James hieroi niskaansa vaivautuneena ja katsoi Harrya.
”Anteeksi tämä.”
James katsoi merkitsevästi Siriusta.
”Ei se mitään”, Harry sanoi ja sai aikaan pienen hymyn. ”Ei se ollut ensimmäinen yhteenotto, jonka näimme.”
Hermione pureskeli kynsiään.
”Kai te haluatte vielä tulla vierailemaan taikajuomatunnillamme huomenna?” Peter varmisti ja hykerteli ajatukselle. Ron katsoi häntä inhoten. Peter tosiaan oli ollut – tai tulisi olemaan – Ronin lemmikkirotta monta vuotta.
”Kai se on jo sovittu”, Harry sanoi kohauttaen olkiaan. James ilahtui, mutta sitten hän vilkaisi taas sängyllä retkottavaan Siriukseen ja hänen hymynsä hälveni.
”Lily Evans on aina ollut vähän liian tosikko”, hän mutisi, ”uskomatonta, että minä olin joskus ihastunut häneen…”
Harry piilotti hämmästyksensä isänsä viilenneistä tunteista. Kun James alkoi hokea ystävien tärkeydestä, Harry oli salaa tyytyväinen, ettei hänen isänsäkään loistanut tyttöasioissa. Harryn ajatukset lipuivat Kotikolossa odottavaan Ginnyyn...

Seuraavana aamuna Harry heräsi aikaisin. Hän ei saanut enää unta, koska viimeaikaiset tapahtumat pyörivät hänen päässään. Kaiken kukkuraksi Voldemortin sielun palaset odottivat piiloissaan tuhoamista.
  Harry nousi istumaan. Tarvehuoneessa ei ollut ikkunoita, joten ulkona vallitsevaa säätä oli vaikea sanoa. Ron ja Hermione nukkuivat vielä omissa valtavissa, kultaisissa pylvässängyissään. Harry venytteli ja siirtyi tutkimaan huoneen perällä olevia kirjahyllyjä. Niistä löytyi hyvin kiinnostavia kirjoja. Harry pani merkille, että aiheet jakautuivat vain huispaukseen, aikamatkailuun ja – Harrya alkoi väkisinkin naurattaa – veeloista kertovaan kirjallisuuteen. Hän huomasi myös hirnyrkeistä kertovan kirjan, mutta sen sivut olivat tyhjiä. Ilmeisesti tarvehuone ei voinut toteuttaa ihan jokaista toivetta.
Hetken kuluttua Harry nappasi Aikamme suurimmat saavutukset ilmassa – nimisen huispausopuksen ja alkoi selata sitä. Kun Hermione lopulta heräsi, hän totesi ensitöikseen unisena Harrylle:
”Meidän pitää opetella maailman paras muistiloitsu.”

Kun Harry, Ron ja Hermione olivat syöneet maittavan kotitonttujen valmistaman aamiaisen, he lähtivät tarvehuoneesta alakertaan (”minä en pidä tästä, tämä on typerää”, Hermione jollotti matkalla). Harry ja Hermione jakoivat yhteisen näkymättömyysviitan, Ron otti pisimpänä toisen itselleen. He laskeutuivat tyrmille, jossa ryhmä oppilaita odotti taikajuomatuntia alkavaksi. Harry huomasi Lilyn seisovan yksin syrjässä ja nojaavan seinään synkkänä. Sirius seisoi rehvakkaana ystäviensä vieressä.
  ”Aivan niin, minä rökitin pari Luihuista”, Sirius kerskui ylpeänä Rosalielle juuri, kun Harry ja Hermione pääsivät lähelle. Hänen kädessään oli mustelma, jota hän esitteli kirjoja puristavalle Rosalille.
”Voi, mistä se tuli?” Rosalie kysyi hoivaavalla äänellä ja tarrasi sitten mustelmaan niin että Sirius älähti tuskasta. ”Hävisit tytölle, eikö niin?”
Sirius perääntyi ja katsoi Rosalieta vihaisesti.
”Sinä sanoit, ettei Lily kertonut – ”
”Totta kai hän kertoi, hän on minun ystäväni!” Rosalie huusi raivoissaan ja ympärillä olevat oppilaat tuijottivat heitä sillä uteliaalla ilmeellä, joka oli Harrylle liiankin tuttu. Lily katsoi muualle ja punaiset hiukset verhosivat hänen kasvojaan. James harppoi hänen luokseen.
Harry raahasi Hermionen perässään lähemmäs nuoria vanhempiaan.
”Anna minun olla!” Lily sähähti Jamesille ja katsoi käytävän päähän.
”Ajattelin vain jos… jos voisit olla kertomatta eilisestä McGarmiwalle. Hän ei suoraan sanottuna ilahtuisi - ”
”Vai niin!”
Lily tuijotti vihaisena lattiaa.
”Älä kuvittelekaan että minä rupean mielistelemään sinua”, James sanoi kopealla äänellä, joka herätti Harryssa vastenmielisyyttä isäänsä kohtaan.
”Mitä sinä muuten teit siellä eilen?” James huomasi kysyä.
Lily ei kuitenkaan ehtinyt vastata (jos olisi edes aikonut), kun heidän opettajansa saapui avaamaan luokan oven. Kuhnusarvio ei poikennut juurikaan Harryn muistikuvista.
Harry, Hermione ja (luultavasti) Ron kiiruhtivat oppilaiden perässä luokkaan. He menivät luokan perälle ja varoivat osumasta kehenkään.
Kuhnusarvio lyllersi luokan edessä pukeutuneena itämaiseen silkkikaapuun ja katsoi sitten oppilaitaan salaperäisesti. Hän oli hieman laihempi kuin Harrya opettanut Kuhnusarvio, ja hänen mursunviiksensä olivat ruskeat ja kiiltävät.
”Tänään”, hän aloitti hilpeästi, ”valmistamme yksinkertaista vahvistusjuomaa. Nimi paljastaa jo paljon, mutta haluaako joku kertoa – olkaa hyvä, neiti Evans!”
Kuhnusarvio katsoi Lilyä kuin hämähäkki erityisen lihavaa kärpästä. Lily laski kätensä ja sanoi terävällä äänellä hyvin nopeasti:
”Vahvistusjuoma antaa juojalleen suurta fyysistä voimaa noin tunnin ajaksi. Juoman tärkeimmät ainesosat ovat vesi ja lohikäärmeen luujauhe.”
Harry melkein tunsi Hermionesta hohkaavan pettymyksen, kun hän ei ollut saanut vastata Kuhnusarvion kysymykseen. Epäilemättä hänkin olisi tiennyt vastauksen.
”Täsmälleen”, Kuhnusarvio sanoi hymyillen Lilylle ja antoi Rohkelikolle viisi pistettä. ”Juoman onnistumisen kannalta tärkein vaihe on eittämättä ajoittaa luujauheen lisääminen oikealla hetkellä…”
Kuhnusarvion kertoessa juoman valmistusohjeita Harry kiersi katseellaan luokkaa. Kelmit istuivat tietenkin yhden pöydän ympärillä. Sirius oli keskittynyt piirtämään epämääräisiä naamoja vihkoonsa, James tuijotti liitutaulua suu auki, Remus kuunteli Kuhnusarviota tunnollisesti ja Peter vilkuili vuoroin Kuhnusarviota, vuoroin Rosalie Bagmania, joka istui Lilyn ja kahden korpinkynnen kanssa viereisessä pöydässä.
Lisäksi luokassa oli neljä luihuista ja kolme puuskupuhia. Luihuisten pöydässä istui tietenkin Severus Kalkaros, rasvainen tukka silmillä. Hänen vieressään istuva pitkä tyttö kiinnitti väkisinkin Harryn huomion. Tytöllä oli pitkät tummat hiukset, paksut luomet ja korkeat poskipäät. Bellatrix Lestrange (tai Musta), Harry tunnisti ja esti vain vaivoin itseään ryntäämästä viattomalta vaikuttavan tytön luokse kuristamaan tämän.
”Harry!” Hermione sihahti Harryn korvaan. Harry käänsi katseensa Bellatrix Lestrangesta ja huomasi, että Kuhnusarvio oli antanut luvan aloittaa juoman valmistamisen. Kelmeistä tosin vain Remus näytti oikeasti tekevän jotain.
”Harry”, Hermione kuiskasi taas ja katsoi hämillään, kun Kalkaroksen pään päälle ilmestyi vihreä pullo ja sen sisältö kaatui mustiin hiuksiin. Kalkaros huusi kiukkuisena ja huitoi käsillään ilmaa. Lasinen, nyt tyhjä, pullo oli laskeutunut sievästi maahan.
Kuhnusarvio oli juuri silloin kelmien pöydän kohdalla. Hän katsahti epäillen Kalkaroksen märästä päästä Siriukseen. Tämä kuitenkin lisäili viattomasti aineksia kattilaansa.
”Kunnolla siellä”, Kuhnusarvio tyytyi mylväisemään, kuivasi Kalkaroksen yhdellä sauvan heilautuksella ja siirtyi ihastelemaan Lilyn työskentelyä.
Harry veti Hermionen mukanaan lähemmäs luihuisten pöytää. Harry sieppasi Kalkaroksen laukusta pari kirjaa ja otti ne näkymättömyysviitan alle. Hän laittoi toisen Bellatrixin reppuun ja vilkaisi toista. Hän henkäisi ääneen, ja Kalkaros kääntyi epäluuloisena katsomaan äänen suuntaan. Harry ja Hermione peruuttivat monta askelta. Sitten Harry näytti Hermionellekin Kalkaroksen Taikajuomien valmistus edistyneille -kirjaa.

Taikajuomatunti päättyi meluisissa tunnelmissa. Kellon soimiseen mennessä Kalkaros oli kompastunut kahdesti, epäonnistunut voimajuomansa valmistuksessa surkeasti (Harryn lisäämien salaisten aineiden ansiosta) ja Kuhnusarvion työpöydällä levännyt hattu oli yllättäen ilmestynyt Kalkaroksen päähän. Kelmit olivat koko tunnin ajan käyttäytyneet kunniallisesti ja huomiota herättämättä. Kuhnusarvio oli jopa hämmästyneenä todennut Siriuksen vahvistusjuoman lähes täydelliseksi.
Kiukusta pihisevä Kalkaros poistui rivakasti luokasta.
”Se oli mahtavaa!” Sirius julisti, kun kelmit lähtivät lounaalle. Hän vilkuili ympärilleen ja kuiskasi tyhjään käytävään:
”Durmstrangilaiset, oletteko vielä täällä jossain?”
Harry heilautti näkymättömyysviitan pois hänen ja Hermionen yltä tyhjässä käytävässä. Ron teki samoin vähän matkan päässä. Sirius näytti riemastuneelta ja taputti Ronia olalle.
”Se oli hauskaa”, Ron myönsi ja virnisti. 
”Joo, eikä Kalkaros varmaan epäillyt mitään”; Hermione sanoi ironisesti. Muut eivät kuitenkaan välittäneet hänestä.
”Nähdäänkö illalla? Haluaisin päästä kiusamaan Voroa”, Ron sanoi ja katsoi Siriusta toiveikkaana.
Remus rykäisi kuuluvasti. Sirius vilkaisi häneen nopeasti ja katsoi sitten Roniin anteeksipyytävästi.
”Tuota, olen pahoillani mutta… tänä iltana meillä on muuta menoa. Mutta näemme varmasti taas pian! Eikä jätetä Kalkaroksen kiusaamista tähän!”
Peter nyökytteli päätään innokkaasti vieressä. Remus ja Hermione näyttivät empivän. Aivan kuin he olisivat yrittäneet keksiä tarpeeksi hyvän syyn suostutella ystävänsä käyttäytymään hyvin. James huomasi Remuksen hajamielisen ilmeen, loikkasi tämän luokse ja pöyhi Remuksen vaaleita hiuksia.
”Säästä tuo omille hiuksillesi”, Remus naurahti ja irrottautui Jamesin otteesta. ”Minä en välttämättä halua näyttää siltä kuin olisin juuri pelannut huispausta.”
James virnisti.
”Yritin vain piristää sinua. Illalla sinulla on taas edessä niin paljon kestettävää – ”
Remus katsoi Jamesia varoittavasti ja James tajusi hiljentyä. Samalla Harry käsitti, että he puhuivat täysikuusta. Koska Remus oli ihmissusi, hänellä olisi edessään tuskainen muutos… ja hänen ystävänsä olisivat hänen tukenaan, animaageja kun olivat.
”Niin, Remuksella on tänään tapaaminen – tyttö on aika karvainen - ”, Sirius nauroi ja Remus löi häntä leikkisästi käteen.
”Ron!”
Harry kääntyi tutun äänen suuntaan. Lily katsoi hämmästyneenä Ronista häneen ja Hermioneen. Kelmien ilmeet synkkenivät.
”Jäitkö tukiopetukseen?” Peter nälvi.
”Kuhnusarvio kutsui minut kuhnukerhon pitoihin”, Lily selitti ylenkatseellisesti.
James voihkaisi.
”Ei Potter, sinua ei ole kutsuttu sinne”, Lily sanoi ja näytti tyytyväiseltä. ”Sinä et kuulu kuhnukerhoon.”
James näytti happamalta. Kuhnukerho oli kaiketi jotain sellaista, mihin kelmeillä ei ollut asiaa. Lilyn huomio oli kuitenkin kiinnittynyt taas täysin Harryyn, Roniin ja Hermioneen.
”Hei taas. Tässä ovat Larry ja Hannah”, Ron esitteli ja viittoi Harryyn ja Hermioneen. ”Hekin ovat Durmstrangista. Larry on Jamesille jotain sukua, ja Hannah on minun siskoni.”
Lily tuijotti suu auki Harrya. Hänkin taisi huomata yhdennäköisyyden Jamesin kanssa. Onneksi Harryn silmät olivat sentään vielä sinivihreät.
”No, toivottavasti olette viihtyneet”, Lily takelteli ja vilkaisi paheksuvasti kelmeihin.
”Ja toivottavasti olette ystävystyneet muidenkin kuin noiden kanssa.”
Sitten Lily marssi suureen saliin.
”Hän vaatii meiltä sivistyneempää käytöstä, vaikka on itse tuollainen moukka”, Sirius sanoi säväyttävästi. ”Meidänkin olisi parempi mennä, ettei Professori Tummasurma raivostu.”
Kun Harry ystävineen katsoi häntä kysyvästi, James kiirehti selittämään:
”Coraline Tummasurma on meidän uusi pimeydenvoimilta suojautumisen opettaja. Hän on vasta valmistunut akatemiasta ja aika vaativa tapaus.”
”Kaikin tavoin”, Sirius virnisti. ”Hän ei suostunut lähtemään kanssani Tylyahoon.”
James pyöräytti silmiään. Sitten kelmit lähtivät, luvaten ensin tavata Harryn, Ronin ja Hermionen mahdollisimman pian uudelleen.
Ronin olisi tehnyt mieli lähteä mukaan tunneille, mutta Harry pysäytti hänet. Hän näytti Kalkaroksen vanhaa kirjaa ja Ron tajusi tilanteen.
He päättivät lähteä tutkimaan kirjaa tarvehuoneeseen.

”Mutta eivätkö he ole seitsemäsluokkalaisia?” Ron kysyi hämmästyneenä, kun he oikaisivat salakäytävän kautta. ”Meillä tuo kirja oli käytössä kuudennella.”
Harry mietti hetken. Ron oli oikeassa… miksi Kalkaros kantoi vanhaa oppikirjaa mukanaan?
”Ehkä se on hänestä erityisen mielenkiintoinen”, Hermione ehdotti. ”Minäkin olen säilyttänyt kaikki vanhat oppikirjat. Niistä voi kerrata S.U.P.E.R -kokeisiin.”
Ron katsoi Harrya sillä tavalla, ettei pitänyt Hermionea aivan täysjärkisenä.
He saapuivat seitsemänteen kerrokseen ja kiiruhtivat tarvehuoneeseen. Se näytti täsmälleen samalta kuin aamulla. Harry istui suuren pöydän ääreen (se muistutti kovasti Kotikolon keittiössä sijaitsevaa pöytää) ja vilkaisi Taikajuomien valmistus edistyneille -kirjan takakantta. Se oli sama kirja, josta Harry oli aikanaan lukenut Prinssin neuvoja. Hän selasi kirjan sivuja.
”Se ei ole täällä”, Harry kauhistui.
”Mikä?” Ron kysyi suu täynnä siirappitorttua.
”Menopaluuloitsu”, Harry vastasi ja tutki viimeisiä sivuja tarkkaan. Kaikenlaista muuta sotkua niissä oli, mutta aikamatkustusloitsusta ei lukenut sanallakaan.
”Kalkaros ei ole vielä kirjannut sitä ylös”, Hermionekin järkyttyi. ”Sen takia loitsu ei toimi! Me ei olla voitu käyttää sitä, koska sitä ei ole vielä olemassa!”
Harry tuijotti ystäviään vatsassaan ontto tunne.
”Mutta Lupin sanoi kerran, että taiat tulevat muotiin ja vaipuvat sitten vain unohduksiin. Kai niitä voi silti käyttää?”
Harry huomasi käsiensä vapisevan.
”Ei kyse ole siitä”, Hermione sanoi, ”vaan rekisteröinnistä. Loitsut pitää virallistaa.”
”Kuulostaa nurinkuriselta”, Ron tuumi, mutta hänenkin silmissään häivähti pelko. ”Miten tieto vaikuttaa loitsun olemassaoloon? Tavallaan Harry oli jo lukenut siitä.”
”Niin, tulevaisuudessa”, Hermione sanoi ja hänen äänensä tärisi. ”Ehkä sitä loitsua ei ole vielä edes keksitty!”
Nyt he kaikki tunsivat sisuksiaan kylmäävän. Heidän ainut mahdollisuutensa päästä takaisin omaan aikaansa tuntui olevan odottaminen. Kalkaroksen odottaminen.

[Ayos]

Jipii jatkoa on tullut tänään. Wihii!
Kiitos tästäkin luvusta... kiinnostaisi tietää millon Hermionen ja Kalkaroksen välit lämpenevät... 

[Mortti]

Hei Röhkö, olen Pantalaimon  ( entinen Mortti ) vuotiksesta, siellä oli yhteys - taas - alhaalla joten tulin tänne kommentoimaan.
 
Pidin kovasti tästä luvusta vaikka toivonkin että Trion ja kelmien välit paranisivat entistä enemmän. Liemi tunti oli viihdyttävää luettavaa, vaikka minua naurattikin ajatus siitä että Hermione taisi inhota koko hommaa. Kuhnusarvio on aina ollut yksi minun lempiopettajistani kautta aikojen ja hän oli mukava oma itsensä ja oli hauskaa lukea kuinka hän epäili heti ´viattomia´ kelmi-parkoja. Loppu oli hyvin vahva ja siitä sai paljon mietittävää.

Odottelen jatkoa ja seuraavaksi voin toivon mukaan kommentoida vuotiksessa 


M

[Röhkö]

Ayos: kiitos kommentista! K/Hr alkaa oikeastaan seiska luvusta päin kehittyä enemmän..
Mortti: Hei \o. Kiitos ahkerasta kommentoinnista Vuotiksen puolella. Minäkin pidän Kuhniksesta, joka on sellainen melko rento opettaja :] Nähdään!

6. luku
Epäluottamuslause

Kelmien käytöksestä päätellen Harry, Ron ja Hermione olivat varmoja, että täysikuu oli koittanut. Remus ja muut kelmit menisivät tällipajun kautta Rääkyvään röttelöön ja siellä Remus muuttuisi ihmissudeksi. Ajatus kylmäsi heidän jo muutenkin piinattuja mieliään. Harry oli kerran aikaisemmin nähnyt Remuksen muodonmuutoksen, ja se oli meinannut koitua Harryn ja hänen ystäviensä kuolemaksi. Harry muisti, ettei sudenmyrkkyjuomaa valmistettu vielä Remuksen nuoruudessa. Siispä hän kokisi nyt samanlaisen raivoisan muuttumisen kuin sinä yönä, jona Peter Piskuilan oli karannut. Nyt se kiero rotta olisi auttamassa häntä.
”Minä en jaksa enää istua täällä!” Ron valitti tylsistyneenä ja viskasi kädessään olleen kirjan lattialle. Se kalahti lattiaan ja katosi saman tien mystisesti.
Päivä oli jo pitkällä. He olivat viettäneet monta tuntia tarvehuoneessa lukien kirjoja, jutelleet täysikuusta ja pohtineet Kalkaroksen menopaluuloitsua. Harrykin myönsi, että aika alkoi käydä pitkäksi.
”Millainenkohan se Coraline Mustasurma on?” Ron pohti ääneen. ”Varmasti parempi opettaja kuin Kalkaros! Ja Sirius sanoi pyytäneensä häntä Tylyahoon… ”
Hermione laski Ajassa matkustamisen salat -nimisen opuksen pois kasvojensa edestä ja pyöräytti silmiään.
”Hyvänen aika Ron, jos sinä todellakin haluat nähdä hänet noin kovasti, niin ota viitta ja mene!”
Hermione katosi taas kirjansa taakse. Ron tuijotti häntä epäuskoisena.
”Mikä sinulle tuli?”
Hermione ei vastannut. Ron nousi seisomaan ja otti käteensä toisen näkymättömyysviitoista.
”Minä menen etsimään kelmit”, Ron puuskahti ja tarkkaili Hermionen reaktiota.
”Hyvä”, Hermione sanoi kirjansa takaa ja kuulosti siltä, että se oli kaikkea muuta kuin hyvä.
”Hyvä ettei sinua haittaa”, Ron sanoi äkäisesti ja harppoi ulos tuleemeneehuoneesta.
Harry vilkaisi Hermionea ja huokaisi syvään. Sanaakaan sanomatta hän lähti Ronin perään, mukanaan jäljelle jäänyt näkymättömyysviitta, jota James ei ollut vielä vaatinut takaisin.
”Tämä tilanne turhauttaa meitä kaikkia”, Harry sanoi Ronille saavutettuaan tämän tyhjässä käytävässä. ”Varsinkin Hermionea, hän on niin tottunut tekemään ratkaisuja ja olemaan järjestelmällinen.”
Ron kohautti olkiaan ja heilautti näkymättömyysviitan ylleen. Harry teki samoin, ja he menivät oleskeluhuoneeseen. Siellä Remus ja James istuivat kahdestaan takan ääressä. Vaitonaisina he katsoivat oranssin ja keltaisen sävyinä tanssiviin liekkeihin.
”Kello on jo puoli kuusi”, James sanoi hetken kuluttua, ”näkymättömyysviitta jäi sille Ronille, joten meidän pitää kulkea matka erityisen varovaisesti.”
Remus näytti voivan huonosti. Hän liikahteli nojatuolissaan ja tunsi olonsa ilmeisesti epämukavaksi.
”Mistä he ovat mahtaneet saada oman viittansa?” James pohti hiljaa ääneen. Oli Harryn vuoro tuntea olonsa tukalaksi. James ei kuitenkaan puhunut enempää viitasta tai heistä. Matohäntä ilmestyi makuusalien portaikosta oleskeluhuoneeseen.
”Mennäänkö me jo?” hän kysyi kärsimättömästi ja katsoi Jamesista Siriukseen.
James vilkaisi nopeasti ympärilleen.
”Menisimme, mutta Anturajalkaa ei näy missään! Hän kyllä tietää, ettei meillä ole rajattomasti aikaa.”
Remus nousi seisomaan ja hieroi päätään tuskaisen näköisenä.
”Minun on parasta mennä Matiksen kanssa edeltä. En mielelläni muuttuisi tässä”, hän sanoi ja lähti saman tien muotokuva-aukolle. Matohäntä riensi hänen mukaansa. Harrya hieman kuvotti Piskuilanin innostus Lupinin sairautta kohtaan.

James oli jäänyt yksin takan ääreen istumaan. Hän tuijotti synkän näköisenä liekkeihin.
Harry päätti käyttää tilannetta hyväkseen ja istui toiseen tuoliin. Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen ja otti viitan yltään.
James huudahti säikähtäneenä. Harry ojensi näkymättömyysviitan isälleen.
”Kiitos lainasta.”
Hämmentyneen näköinen James otti viitan ja sujautti sen nopeasti taskuunsa.
”Kauanko sinä olet ollut täällä?” James kysyi järkyttyneenä, ”tai siis… kuulitko sinä -?”
”Tulin vasta äsken”, Harry valehteli, ”pääsin Remuksen avulla sisään.”
”Ai”, James sanoi huojentuneena ja vajosi takaisin tuoliinsa. Hän taisi suojella Remuksen salaisuutta tosissaan, mistä Harry oli ylpeä.
”Sinä puhut muuten hyvää englantia”, James huomautti hetken kuluttua.
Harry naurahti.
”Onko siinä jotain outoa?”
”Eihän Durmstrangissa puhuta englantia”, James pohti.
”Ainiin, minä olen Durmstrangista”, Harry livautti. James katsoi häntä hieman huolestuneena. Luuli kai, että Harry oli lyönyt päänsä johonkin.
”Minun äitini on englantilainen”, Harry sanoi totuudenmukaisesti.
James nyökkäsi ja vilkaisi sitten huolestuneena muotokuva-aukolle.
”Minä tapan Siriuksen…”
Hänen ei kuitenkaan tarvinnut odotella kauaa. Sirius ilmestyi pian huohottaen oleskeluhuoneeseen.
”Oli vähän selviteltäviä asioita Ruikulin kanssa”, Sirius mutisi.
James kiirehti hänen kanssaan saman tien takaisin käytävälle ja luultavasti tällipajulle.
”Ron?” Harry kuiskasi. Kukaan ei kuitenkaan vastannut. Harry näki parhaaksi poistua oleskeluhuoneesta, koska ihmiset loivat häneen uteliaita katseita. Taas uusia mieliä muunneltavaksi, Harry ajatteli.
”Ron, oletko sinä jossain täällä?” Harry kysyi uudestaan tyhjältä käytävältä. Vastausta ei kuulunut.
Harry päätti palata tarvehuoneeseen. Ehkä Ron odottaisi siellä Hermionen kanssa.

Hermione istui kuitenkin yksin tarvehuoneessa lukemassa, kun Harry palasi sinne.
”Missä Ron on?” Harry kysyi hämmästyneenä enemmän itseltään kuin Hermionelta.
”Varmaan värväämässä itsestään kelmiä”, Hermione tuhahti ja käänsi sivua. ”Hänen uusi nimensä on varmasti Oravannahka tai jotain sinne päin.”
Hermione jatkoi lukemista vaiti.
Harry huomasi heidän ruokansa olevan melkein lopussa. Koska näkymättömyysviitta oli Ronilla, hänen täytyi hiippailla hakemaan sitä lisää niin, ettei törmännyt tuttuihin ihmisiin tai aaveisiin.
Keittiön kotitontut olivat yhtä avuliaita kuin aina. Harry otti mukaansa niin paljon ruokaa kuin pystyi kantamaan. Ron ei ollut vieläkään palannut, kun hän saapui taas tarvehuoneeseen.
Hermione oli siirtynyt sängylleen loikoilemaan. Hän mutisi itsekseen sanoja, jotka kuulostivat Harryn mielestä etäisesti muistiloitsulta.
Harry laski kantamuksensa pöydälle ja alkoi miettiä tarkemmin, missä Ron mahtoi olla. Ainakin tämä oli maininnut ensin etsivänsä kelmit…
”Kelmit! Niin tietysti! Ron lähti kelmien perään! Voi ei!” Harry voihkaisi.
Hermione kohotti kulmiaan ja nousi istumaan.
”Nyt on täysikuu!” Harry muistutti.
Hermione läimäytti käden otsalleen.
”Tosiaan! Voi ei… Onko Ron tosiaan niin ääliö?”
Harry punnitsi hetken vaihtoehtoja.
”Meidän täytyy hakea hänet pois”, hän sanoi lopulta.
Hermione pudisti kuitenkin päätään.
”Meillä ei ole näkymättömyysviittaa! Olisimme silloin suuremmassa vaarassa kuin Ron.”
Ikävä kyllä Hermione puhui totta.
”Ehkä Remus ei ole vielä vaarallinen, jos hän ei ole muuttunut kokonaan”, Harry tuumi. ”Meidän pitää hakea Ron!” Hän yritti olla ajattelematta sitä kohtalokasta iltaa, jolloin Matohäntä oli karannut. Lupin oli muuttunut hetkessä ihmisestä tappavaksi pedoksi…

Lopulta Hermione suostui. He juoksivat koko matkan eteisaulaan ja ulos ovista. Pimeällä pihamaalla he huomasivat kauhukseen, että täysin pyöreä kuu oli jo noussut synkälle taivaalle.
”Tuolla”, Hermione kuiskasi ja osoitti heidän eteensä. Tumma hahmo käveli vähän matkan päässä, ja hänkin suuntasi kohti tällipajua. Hahmo ei kuitenkaan ollut Ron.
”Kalkaros”, Harry kuiskasi yllättyneenä.
Harry ja Hermione lähtivät hitaasti seuraamaan häntä.
”Mitä hän täällä tekee?” Hermione hämmästeli. ”Ei kai hän ole menossa tuonne?”
Kyllä hän oli. Kalkaros etsi maasta pitkän kepin ja tökkäsi sillä huitovan tällipajun rungossa olevaa kyhmyä. Puu lakkasi oitis liikkumasta. Kalkaros kiiruhti salakäytävään.
”Hän tiesi, miten se pysäytetään”, Hermione totesi kauhistuneena. ”Aikooko hän tapattaa itsensä?”
”Sirius on kertonut hänelle”, Harry muisti yhtäkkiä. ”Orave – tai oikeastaan Kalkaros itse - kertoi siitä aikoja sitten! Kelmit kuulemma pitivät sitä hauskana pilana, että Kalkaros näkisi ihmissuden!”
Hermione parahti epäuskoisena.
”Älä huoli”, Harry lepuutteli. ”Minun isäni kuulemma pelasti hänet ajoissa… Ja Kalkaroshan elää yhä meidän ajassamme.”
Harry puristi huomaamattaan kätensä nyrkkiin. Se murhaaja tosiaan eli yhä…
”Entäs Ron?”
Hermionen ääni oli alkanut täristä. Hän pelkäsi, ja niin pelkäsi Harrykin.
”He tulevat varmasti kohta ulos”, Harry tajusi. ”Me emme voi seistä tässä!”
”Mutta jos Ron on tuolla…” Hermione näytti suunnattoman säikähtäneeltä. He molemmat vetivät varmuuden vuoksi taikasauvansa esiin.
Sitten kuului vaimea ulvaisu, ja he molemmat kavahtivat. Ihmissusi on lähempänä, Harry ajatteli ja jähmettyi paikoilleen.
Pian Harry kuuli isänsä kiukkuisen äänen kantautuvan tällipajun luota.
”Kalkaros, painu helvettiin täältä!”
Tällipajusta putkahti esiin kompuroiva ja hätääntyneen oloinen Kalkaros. Vielä ihmishahmossa oleva James tuli heti Kalkaroksen perässä.
”JUOKSE!”
Harry tarttui Hermionen käteen ja riuhtoi hänet mukaansa.
”Me ei voida jättää Ronia”, Hermione huusi hysteerisenä ja yritti rimpuilla itsensä irti Harryn otteesta.
”Ron joutuu nyt huolehtimaan itsestään”, Harry sanoi ja sai jotenkin raahattua Hermionen sisälle ja piiloon toisen kerroksen salakäytävään. Vihdoin Hermione lopetti riuhtomisen ja suostui rauhoittumaan.
”Hänellä oli näkymättömyysviitta, kyllä hän on kunnossa”, Harry uskotteli niin itselleen kuin Hermionellekin, joka kuivasi kyyneleitä silmistään.
Harry nojasi salakäytävän seinään ja antoi hengityksensä tasaantua. Hermione istui hiukset hapsottaen maahan.

He palasivat tarvehuoneelle, kävelivät kolmesti seinän ohi ja astuivat sitten tilapäiseen asumukseensa. Harry ei voinut olla uskomatta silmiään: Ron istui levollisen näköisenä sängyllään ja selasi Kadlein Kanuunoiden fanilehteä vuodelta 1977.
”Missä te viivyitte?” Ron kysyi närkästyneenä. ”Täällä oli hirveän pitkäveteistä.”
Sitten hän huomasi Hermionen itkuiset kasvot ja Harryn yllättyneen ilmeen.
”Onko jotain tapahtunut?”
Hermione ryntäsi halaamaan häntä. Ron näytti hämmentyneeltä, mutta taputti kuitenkin Hermionea kömpelösti selkään.
”Missä sinä olet ollut?” Harry tiukkasi. He olivat turhaan huolestuneet Ronista ja melkein vaarantaneet omat henkensä.
Ron vilkaisi nopeasti Hermionea ja vastasi:
”Aluksi olin oleskeluhuoneessa, sitten lähdin sieltä Peterin ja Remuksen perässä. Huomasin Lilyn ja juttelin hänen kanssaan hetken ja lopulta tulin takaisin tänne.”
Hermione tuhahti, mutta vaikutti iloiselta, koska Ronille ei ollut käynyt kuinkaan.
”Me luulimme että sinä tosiaan lähdit kelmien perässä tällipajulle”, Harry sanoi ja lyyhistyi istumaan lähimpään samettiseen nojatuoliin. ”Lähdimme hakemaan sinua takaisin.”
Ron katsoi Harrysta Hermioneen ja kohotti kulmiaan.
”Luulitteko te minua tosiaan niin tyhmäksi? Että menisin katsomaan ihmissutta?”
Ron katsoi Harrya epäuskoisena.
”Me nähtiin Kalkaros”, Harry vaihtoi kiireesti puheenaihetta. ”Hän meni myös tällipajulle ja taisi nähdä Remuksen ihmissutena.”
”Mitä?” Ron hämmästyi. ”Nytkö se tapahtui?”
”James sai hänet häipymään, mutta hän näki varmasti Remuksen ainakin vilaukselta.”
He olivat hetken vaiti. Harryn mieleen palasi elävästi ilta reilun kolmen vuoden takaa, kun he olivat ensimmäistä kertaa astuneet tällipajuun ja selvittäneet kelmien salaisuuden. Silloinkin Kalkaros oli päässyt yllättämään…
”Kertookohan Kalkaros Dumbledorelle näkemästään?” Hermione pohti. ”Jotenkin Dumbledore siitä ainakin sai tietää, koska hän tiesi että Kalkaros jäi henkensä velkaa Jamesille.”
Harry tyytyi vain nyökkäämään. Kalkaroksen suurin haave oli aina ollut, että Harry erotettaisiin koulusta. Tietenkin Kalkaros oli toivonut samaa hänen isälleen. Harry tunsi mielihyvää ajatellessaan, että Kalkaroksen kaikki yritykset koskien erottamista olivat epäonnistuneet. Vasta kun Severus Kalkaros oli itse jättänyt koulun, Harry oli valinnut saman kohtalon. Tuo kohtalo olisi Voldemort.

Harry, Ron ja Hermione kävivät nukkumaan luottaen siihen, että asiat sujuisivat omalla painollaan. He olivat jo tulevaisuudessa kuulleet tapahtumien kulun kertaalleen, mutta nyt he olivat nähneet sen omin silmin. Kukaan ei heidän tulevaisuuden tietojensa mukaan ollut vahingoittunut, joten he eivät jaksaneet huolehtia kelmeistä. Heillä oli omiakin murheita tarpeeksi paljon.
Seuraavana päivänä Hermione ilmoitti, että heidän pitäisi käydä tarkistamassa kelmien tilanne.
”On pieni mahdollisuus, että minä ja Harry vaikutimme tulevaisuuteen eilen jotenkin”, Hermione selitti. Harry ja Ron pitivät sitä epätodennäköisenä, mutta Harry ei kieltäytynyt isänsä näkemisestä jälleen. Kun iltapäivä eteni, he päättivät lähteä oleskeluhuoneeseen odottamaan.

”Kalkaros kertoi eilen Dumbledorelle… Kaikki on minun syytäni! Remus on aina pelännyt, että hän vaarantaa jonkun hengen…” Sirius mongersi Ronille ja tajusi viimein vaieta. Hän painoi päänsä käsiinsä ja mutisi jotain ystävien pettämisestä. Ron taputti häntä selkään. He istuivat oleskeluhuoneen punaisella sohvalla, Harry ja Hermione lähellään näkymättömyysviitan suojissa. Muista kelmeistä ei näkynyt jälkeäkään. Ron yritti lohduttaa Siriusta ja vilkuili ympärilleen. Harry ja Hermione eivät kuitenkaan voineet auttaa.
Hetken kuluttua muotokuva-aukosta astelivat esiin Lily ja hänen ystävänsä Rosalie Bagman. Harryn äiti mutisi jotain läksyistä ja suunnisti makuusaleille, mutta Rosalie kutsui luokseen tuolin ja istui Siriusta vastapäätä.
”Voisin lyödä vaikka vetoa, että olet riidellyt muiden kelmien kanssa”, Rosalie sanoi ja heilautti vaaleat kiharansa pois kasvoilta. Sirius tuhahti ja poimi lattialta pienen pullon. Harry tunnisti pisteliään alkoholin tuoksun Siriuksen kulauttaessa nestettä suuhunsa. Rosalie nyrpisti nenäänsä.
”Ikään kuin koko koulu ei olisi kuullut meidän välirikosta”, Sirius huokaisi ja täräytti pullon maahan. Rosalie vetäytyi hieman kauemmas hänestä, mutta pysyi kuitenkin tuolillaan.
”Kyllä se siitä”, hän lohdutti epävarmasti ja hypisteli kaapunsa helmaa. Ilmeisesti Siriuksen masentunut käytös hämmensi häntä. Harrylle kummisedän ankeus oli sen sijaan tuttua Kalmanhanaukiolta.
Sirius otti taas kulauksen tuliviskiä. Ron ja Rosalie näyttivät epävarmoilta.
”On siinä kurja näky”, Harry kuuli jonkun kommentoivan takanaan: James oli saapunut oleskeluhuoneeseen, Matohäntä kintereillään.
Sirius kohotti päätään.
”Minä olen pahoillani, onko selvä?”
James pudisti päätään.
”Mikä sinua vaivaa? Joku olisi voinut kuolla!”
Yhtäkkiä Sirius kavahti seisomaan. Loput tuliviskistä kaatuivat lattialle. Rosalie istui yhä epävarmana tuolissaan ja tuijotti Siriusta. Ron vetäytyi kauemmas ja katsoi säikähtäneenä ympärilleen, yrittäen kai viestittää jotain Harrylle.
James oli vetänyt taikasauvansa esiin.
”Oletko sinä ihan kunnossa?” James tiuskaisi.
”MINÄ OLEN KUNNOSSA, HELVETTI SOIKOON!” Sirius karjaisi niin että Rosalie vavahti. James rypisti otsaansa.
”Lyödäänkö vetoa?” Sirius naljaisi tarpeettoman kovaa ja tuijotti Rosalieta hullunkiilto silmissään. Hän syöksähti eteenpäin ja suuteli Rosalieta kovakouraisesti suulle.
”Lopeta!” Rosalie kiljaisi ja riuhtoi itsensä irti Siriuksen otteesta. Hän näytti säikähtäneeltä ja puristi käsiään rintaansa vasten. Sirius hengitti raskaasti ja lähti sitten painelemaan kohti poikien makuusalia.
”RAUKKA!” James huusi sen pojan perään, josta pitäisi joskus tulla Harryn luotettava kummisetä.

[The Mind]

Nej Sirre ja James riidoissa : < Ja meni vielä aika tahdittomasti suutelemaan Rosalieta.. Hyvä luku jälleen, jatkoa pian!

[Amanecer]

Luin viidennen ja kuudennen luvun vasta nyt. Piti jo aiemmin, mutta aina on tullut jotain, etten ole ehtinyt. Hmph.

En oikein osaa kommentoida tätä mitenkään. Pilkkuvirheitä oli jossain, mutta taisin hävittää ne jo. Todella sujuvaa tekstiä, ja ihanan pitkiä lukuja. Mielellään tätä lukee.

- Amanecer

[Röhkö]

A/N: joops eli välillä hieman väljempää tekstiä.
The Mind: kiitos kommentoinnista!
Amanecer: heh, joku taas sanoi että liian lyhyitä lukuja. Mene ja tiedä. Kiitos kommentista sinullekin! :]


7. luku
Sivusta nähtyä

Hyiset syysviimat koettelivat niiden oppilaiden sitkeyttä, jotka olivat päättäneet viettää viimeiset lämpimät päivät Tylypahkan pihamaalla. Syyskuu oli edennyt jo pitkälle. Harry, Ron ja Hermione olivat pakon edessä sopeutuneet tilanteeseensa ja kotiutuneet tarvehuoneeseen. Ruokansa he hankkivat keittiön kotitontuilta. Silloin tällöin he vierailivat kelmien oppitunneilla – tietenkin näkymättömyysviitan avulla. Kerran he vierailivat jopa opettajien huoneessa siinä toivossa, että saisivat lisää vinkkejä koskien kotiinpaluutaan.
Kalkaros ja Regulus Musta varoivat enää puhumasta pimeyden veikoista koulun käytävillä, vaikka Harry ystävineen yrittikin vakoilla heitä. He olivat palauttaneet Kalkaroksen taikajuomakirjan huomaamattomasti, jotta tämä saattoi merkitä siihen menopaluuloitsua koskevat ohjeet.

Lupin oli palannut oppitunneille muutama päivä täydenkuun jälkeen. Hän, James ja Peter suhtautuivat Siriukseen viileästi: päivällisellä he istuivat kaukana hänestä, eikä Sirius ollut käynyt huispausharjoituksissa.
Muut kelmit eivät selvästikään olleet antaneet Siriukselle anteeksi sitä, että hän oli neuvonut Kalkaroksen tällipajulle. Kalkaroskin näytti kärttyisältä. Luultavasti se johtui siitä, että hän oli toivonut kelmien erottamista, mutta Dumbledore ei ollut toteuttanut hänen toivettaan.

Harrysta tuntui, ettei sellaista tulehdusta ollut tapahtunut kelmien välillä aikaisemmin. Sirius vietti suurimman osan ajastaan yksin. Kelmit ehkä kohtelivat häntä kuin ilmaa, mutta Rosalie Bagman levitteli hänestä ilkeitä juoruja ja keksi hulluja syitä Siriuksen syrjäytymiselle (kuten sen, että Siriuksen isä oli pettänyt vaimoaan Jamesin äidin kanssa).
Harryn mielestä Sirius muistutti nyt enemmän sitä masentuneen oloista miestä, jonka Harry oli oppinut tuntemaan.

Vain Lily Evans tuntui olevan tyytyväinen kelmien välillä vallitsevaan välirikkoon. Kelmit käyttäytyivät huomattavasti rauhallisemmin, kun he eivät puhuneet Siriuksen kanssa. Harry, Ron ja Hermione näkivät hänet eräänä iltana kirjastossa, istumassa vaaleatukkaisen pojan kanssa.

”Mark!” Lily huusi ja nauroi vapautuneesti, ”tuo oli häijysti sanottu!”

Hermione kiinnostui enemmän kirjahyllyistä kuin Lilyn ja Mark-nimisen pojan keskustelusta. Hän livahti pois näkymättömyysviitan alta. Harry ja Ron menivät lähemmäs Lilyä ja Markia, jonka pisamainen naama punoitti hieman. Hänen kaavustaan näki, että hän kuului Puuskupuhin tupaan ja että hänkin oli valvojaoppilas.

”Se on oikeastaan totta”, Mark sanoi hymyillen typerästi. ”He ovat säälittäviä. Ja alkavat menettää otettaan koulun suosituimpina poikina.”

 Lily huokaisi turhautuneena ja kirjasi jotain edessään olevalle pergamentille. Sitten hän kääntyi taas katsomaan otsa rypyssä Markia, jolla oli hieman pysty nenä ja korkeat poskipäät.

”En ole ikinä ymmärtänyt, mitä ihmiset näkevät kelmeissä.”

Mark kohautti olkiaan.

”He ovat hauskoja toisten kustannuksella. Sinun – siis tyttöjen - mielestä he ovat varmasti hyvännäköisiä. Lisäksi Potter ja Musta ovat eteviä huispauksessa.”

Lily tuhahti ja kääri pergamenttinsa rullalle.

”Kukaan heistä ei ole hyvännäköinen, heissä kaikissa on jokin luotaantyöntävä piirre – aivan, itsekeskeisyys!”

Lily pakkasi kirjansa laukkuun, ja Mark kiiruhti tekemään samoin. He juttelivat hetken esitelmästään, joka oli ilmeisesti seuraavana päivänä. Kun Lily nousi seisomaan, Mark kysyi punastellen:

”Kuule, haluaisitko sinä tehdä vielä jotain yhdessä?”

Lily ei ehtinyt vastata. Hänen katseensa oli kiinnittynyt kirjaston oville. James oli juuri saapunut palautustiskille.

”Anteeksi, minulla on ikävä kyllä asiaa Potterille – rehtorin viesti”, Lily selitti ja huokaisi. Mark katsoi häntä myötätuntoisesti ja lähti pettyneenä pois kirjastosta.

”Potter, minulla on sinulle kirje jälki-istunnostasi”, Lily huikkasi hyväntuulisesti Harryn ankealle isälle. Lily heilautti laukkunsa maahan ja alkoi kaivella sen sisältöä. Samalla hän puhui:

”Ajatella, että ihmenelosille tuli ero. Mitä tapahtui? Eikö Sirius Musta ollutkaan enää tarpeeksi cool?”

Jamesin ilme kiristyi, mutta hän ei sanonut mitään. Lily jatkoi laukkunsa penkomista hymynkare huulillaan.

”Smith veikkasi, että Siriuksen piti suudella Rosalieta vain todistaakseen olevansa – ”

”ANNA OLLA!” James karjaisi ja Lily vavahti. Hänen ilmeensä synkkeni ja hän löysi viimein etsimänsä. Lily tyrkkäsi pergamenttikäärön Jamesille ja heilautti laukun olalleen.

”Minä tosiaan annan olla, mutta pysykää erossa minun ystävistäni”, Lily tiuskaisi ja lähti paikalta niskojaan nakellen.

* * *

James raahautui tyhjään makuusaliin ja lysähti omalle sängylleen. Hetken hän oli aivan yksin omien ajatustensa kanssa. Häntä ärsytti Lily Evansin härkäpäinen nalkutus siitä, miten ”kelmien ongelmista tuli aina kaikkien muidenkin ongelmia.”
Lisäksi oli taipumaton fakta, etteivät ahkera Kuutamo ja ovela Matohäntä riittäneet korvaamaan hauskaa Anturajalkaa. James tuijotti maassa lojuvaa läksypinoa inhoten ja toivoi, että Tylypahkassa olisi opetettu jotain hyödyllistä. Ihmissuhteissa riitti paljon ruodittavaa, eikä huispaustakaan ollut tarpeeksi.

Ovi kävi ja James kohotti katseensa. Nähtyään tulijan hän kuitenkin käänsi päänsä nopeasti kohti makuusalin seinää. Hän ei kuullut Siriuksen astelevan oviaukolta sisälle.

”Minä en kestä tätä.”

James ei näyttänyt ainuttakaan merkkiä siitä, että olisi kuullut Siriuksen sanat. Tämä jatkoi puhumista, ja jokainen tavu kuulosti raskaammalta.

”Minä olen edelleen pahoillani. Remus ei kuuntele minua… etkä sinä. Minä en ajatellut silloin järkevästi. Kalkaros oli nähnyt Remuksen ja matami Pomfreyn menevän tällipajuun, ja hän sanoi minulle tietävänsä jotain siitä. Minä raivostuin! Halusin hänen ottavan opikseen ja sanoin hänelle, että hän voisi mennä sinne ja todistaa neroutensa!”

James tuijotti seinässä olevaa halkeamaa. Hän oli kuullut Siriuksen tarinan aikaisemminkin, samana iltana jona he olivat joutuneet Dumbledoren kansliaan. Myöhemmin Sirius oli kertonut saman Remuksellekin, mutta Remus oli liian vihainen kuunnellakseen niitä tosissaan.

”Mitä jos joku olisi kuollut?” James kysyi hiljaa, tuijottaen yhä tiiviisti seinää. Hänellä oli ikävä Siriusta, mutta hän halusi olla varma, että tämä katui tekoaan. Liian usein Anturajalka oli liian vastuuton.

”Kuutamo ei anna minulle ikinä anteeksi”, Sirius sanoi vaimealla äänellä.

James kääntyi ja näki, että Sirius oli haudannut kasvonsa käsiinsä. Hän istui sängyllään pää kumarassa.

”MITÄ JOS JOKU OLISI KUOLLUT?” James huusi kysymyksensä, johon ei ollut vielä saanut vastausta. Hän nousi istumaan sänkynsä laidalle. Sirius nosti katseensa käsistään ja katsoi Jamesia silmiin epätoivoisesti.

”Minä… Minä en ihan totta tiedä James!”

James ei oikeastaan ollut enää vihainen. Hän halusi parhaan ystävänsä takaisin, mutta samalla hän halusi tämän tajuavan tekonsa vakavuuden tosissaan.

”Niin, et sinä tiedä! Mutta minä tiedän. Remus olisi erotettu koulusta, ja sinä olisit joutunut syytteeseen osallisuudesta tappoon! Dumbledorekin olisi saattanut menettää virkansa, koska hän antoi luvan tuoda ihmissuden kouluun!”

Sirius pudisti päätään ja hänen silmissään häilyi pelokas ilme.

”Ihmissuden, Sirius, Ihmissuden! Remus on meidän ystävämme ja meidän kuuluu suojella häntä sellaisena kuin hän on!”

James veti syvään henkeä ja vaikeni. Hän jäi katsomaan Siriusta, joka haroi mustia hiuksiaan ja vingahteli epämääräisesti. He pysyivät hiljaa siihen saakka, kunnes Remus saapui makusaliin. Hän katsoi kysyvästi Jamesia, joka nyökkäsi merkitsevästi kohti Siriusta.

”Sirius?” Remus kysyi varmalla äänellä.

Sirius käänsi katseensa Remukseen ja näytti anteeksi pyytävältä.

”Minä olen ollut maailman suurin idiootti.”

Remus tyytyi nyökkäämään.

”Annoin Kalkaroksen houkutella minut pettämään sinut… vaikka minun olisi pitänyt itse tajuta kuinka typerä olin”, Sirius sanoi. ”Hän tiesi, että tällipajun kautta pääsee piilopaikkaamme. Halusin antaa sille uteliaalle käärmeelle opetuksen, mutta menin liian pitkälle. Anteeksi Remus”, Sirius sanoi ääni vapisten. Hän katsoi Remusta lähes anovasti.

”Haluan vain, että olisimme taas ystäviä”, Sirius jatkoi ja katsoi Jamesiakin.

 Kun heidän katseensa kohtasivat, James ei voinut olla hymyilemättä.

”Täällä on ollut viime aikoina liian hiljaista”, Remus sanoi kuin puhuisi säästä. ”Onko Anturajalka palannut?”

”On”, James vastasi ystävänsä puolesta.

Siriuksen kasvoille nousi aito hymy. Hän halasi ystäviään. Sitten he lähtivät yhdessä oleskeluhuoneeseen. James nauroi ihmisten yllättyneille ilmeille, kun heidän nähtiin taas puhuvan yhdessä. Matohäntä tuli heidän luokseen huojentuneena – hänen oli ollut kaikkein vaikein muistaa, ettei hän voinut pyytää Siriukselta apua muodonmuutostunneilla tai tyttöjen iskemisessä.
Lily näytti kuin puusta pudonneelta: hän oli tiputtanut kädessään olleen kirjan lattialle, kun James oli hypännyt nauraen Siriuksen selkään. Rauha on palannut Tylypahkaan, James ajatteli innoissaan ja huomaamattaan täysin päinvastoin kuin Lily Evans ajatteli.

Seuraavana päivänä Rohkelikkojen oleskeluhuoneen ilmoitustaululle ilmestyi järisyttävä uutinen. Siitä johtuen James sai kokea liian aikaisen herätyksen, kun Sirius kailotti koko Rohkelikkotornin hereille:

”Tylypahkassa järjestetään halloweentanssiaiset!”

James nousi istumaan silmät puoliksi kiinni. Makuusalin ovi rävähti auki ja Sirius astui sisään huutaen:

”Tanssiaiset! Halloweeninä!”

Siriuksen naama oli pelkkää leveää hymyä. Hän repi Matohännän lattialle ja pörrötti Jamesin hiuksia. Remus oli jo ehtinyt nousta sängystä ja korjasi huoneen ovea taikasauvallaan. Sirius nappasi tuolilta Jamesin koulukaavun ja heitti sen rallattaen Jamesin päälle.

”En tiennytkään että rakastat noin paljon tanssimista, Anturajalka”, James sanoi ja selvitti tiensä ulos kaavun kaula-aukosta. Oli lauantai, joten hänellä ei ollut mikään kiire nousta ylös sängystä.

”En tanssimista vaan juhlimista”, Sirius hihkaisi.

Kiinnitettyään valvojaoppilaanmerkin rintaansa Remus sanoi rauhallisesti:
”Tanssiaisia on järjestelty yli kuukausi. Ne olivat alun perin Dumbledoren idea – hän haluaa tupien välille sopua. Lisäksi hän pitää itse tanssimisesta.”

Sirius katsoi Remusta yllättyneenä.

”Kuutamo! Sinä tiesit koko ajan etkä kertonut meille!”

Sirius rupesi hakkaamaan Remusta tyynyllä. Remus nauroi ja sai tyynyn itselleen.
”Valvojaoppilaana – ”

”Ihan kuin se olisi sinua ennenkään estänyt”, sanoi vuorostaan virnistävä James, joka oli hänkin noussut ylös sängystään. Matohäntä oli mönkinyt takaisin sänkyynsä ja nukahtanut. James, Sirius ja Remus päättivät jättää hänet nukkumaan ja laskeutuivat oleskeluhuoneeseen. Ilmoitustaululle oli muodostunut pienimuotoinen ruuhka. James raivasi tiensä kuhisevien oppilaiden läpi ja luki tanssiaisilmoituksen.

Tylypahkassa järjestetään tanssiaiset lokakuun viimeisenä päivänä eli halloweeninä. Juhlien aiheena on erityisesti noitien, velhojen ja kummitusten päivän kunnioitus. Tanssiaiset ovat samalla pidot ja sinne pääsevät kaiken ikäiset opiskelijat. Kolmasluokkalaisten ja sitä nuorempien on kuitenkin palattava makuusaleihinsa kello kymmeneen mennessä. Vanhempien oppilaiden ohjelma loppuu yhdeltä yöllä.

Oppilaita kehotetaan hankkimaan itselleen tanssiaisparit ja juhlakaavut ajoissa. Tylyahoviikonloppu järjestetään kahta viikkoa ennen tanssiaisia.

Terveisin vararehtori M. McGarmiwa.

Lähellä seisovat tokaluokkalaiset jupisivat aikarajasta. Jamesinkin huomio tanssiaisia kohtaan alkoi kasvaa.

”Kehotetaan hankkimaan tanssiaispari”, hän luki uudelleen ilmoituksesta. ”Anturajalka, eiköhän panna jalalla koreasti!”

James ja Sirius alkoivat näyttää muille mallia valssaamalla koomisesti ympäri oleskeluhuonetta. Remus pyöräytti silmiään ja tyytyi oikomaan valvojaoppilaan merkkiään.
Myös Lily ja Rosalie saapuivat katsomaan ilmoitusta. Rosalie hihkaisi riemusta luettuaan tanssiaisista ja hänkin oli näreissään, koska Lily ei ollut paljastanut hänelle mitään.

”Joo, tosi mahtavaa”, Sirius yhtyi tyttöjen tyytyväisyyteen. Rosalie mulkaisi häntä vihaisesti ja marssi Lilyn kanssa muotokuva-aukosta ulos. Sirius kohautti olkiaan.

* * *                       

Pian tieto tanssiaisista kantautui Harryn ja hänen ystäviensä korviin. He eivät kuitenkaan suunnitelleet menevänsä sinne. Lokakuun viimeiseen päivään oli aikaa yli kuukausi. Harry, Ron ja Hermione eivät halunneet ajatella, että he joutuisivat virumaan menneisyydessä pyhäinpäivään asti.

Harry ja Ron näkivät viimein Coraline Tummasurman, kun he olivat seuraamassa sivusta pimeyden voimilta suojautumisen tuntia. Tummasurma oli nuorin opettaja, jonka Harry oli siihen mennessä Tylypahkassa nähnyt. Tummasurma muistutti hieman keijukaista suurine sinisine silmineen ja suippoine korvineen.
Vaikka Tummasurma olisi pukeutunut tavallisiin jästien vaatteisiin ja kävellyt vastaan Likusteritiellä, Harry olisi tunnistanut hänestä hohkaavan taikuuden.

”Nyt harjoitellaan tainnutusta”, nuoren opettajan ääni viilsi luokkaan hiljaisuuden. ”Tulette tarvitsemaan tainnutustaikaa tulevaisuudessa. Se on tehokas ja sallittu tapa suojella itseään vaaran uhatessa.”

Kelmit eivät jostain syystä viitsineet riehua Coraline Tummasurman valvovan silmän alla. James ja Sirius kuuntelivat tarkkaavaisesti, kun Professori puhui. Harry muisti, että McGarmiwa oli joskus kehunut heidän pärjänneet hyvin koulussa. Ehkä se olikin totta.

”Moni varmasti osaa jo tainnuttaa toisia ihmisiä”, Tummasurma sanoi ja käveli luokan toiseen päähän. Harry pani merkille, että nainen käveli paljain jaloin.

 ”Ne jotka osaavat tainnuttaa, käsi ylös nyt!”

Puolet luokan oppilaista nosti kätensä, kelmeistä vain Matohäntä ei viitannut. Harry huomasi nurkassa istuvan Kalkaroksenkin koukistaneen kättään. Bellatrix Lestrange hymyili vähän matkan päässä käsi ojennettuna suoraan kohti kattoa.
Harry ihmetteli hieman tainnutustaitoisten omahyväisyyttä; kyseessä ei ollut mikään suojeliuksen tasoinen vaikea taika, ja Harry oli oppinut tainnuttamaan jo neljännellä luokalla.

”Nyt harjoittelemme tainnuttamista sanattomasti”, Tummasurma sanoi nopeasti ja heilautti mustat hiuksensa pois silmiltään. ”Jakautukaa pareiksi nyt!”

James ja Sirius olivat tietenkin pari. Remus harjoitteli Peterin kanssa, ja luetteli tälle ohjeita. Harry ja Ron perääntyivät mahdollisimman kauas loitsivista oppilaista. He eivät halunneet herättää huomiota joutumalla tainnutetuiksi.

Lily osasi sanattoman tainnuttamisen moitteettomasti. Hän herätti tainnuttamansa Rosalien ja väisti hetken kuluttua Rosalien punaista valosuihkua. Ikävä kyllä taika osui suoraan heidän opettajansa selkään, ja Tummasurma kaatui maahan tajuttomana.

”Välitunti alkoi etuajassa nyt!” Sirius hihkaisi ja säntäsi ulos luokasta, suurin osa muista oppilaista perässään.

Säikähtäneen näköinen Rosalie meni taikomaan maassa makaavan Professori Tummasurman hereille. Hän pyyteli kovasti anteeksi, kun Tummasurma nousi pöllämystyneen näköisenä seisomaan. Siniset silmät katsoivat ympäri luokkaa, jossa istui enää neljä oppilasta Rosalien lisäksi: Lily, Remus, Mark Smith ja Kalkaros. Harry ja Ron pysyttelivät näkymättömyysviitan alla.

”Kunhan se ei tapahdu enää toiste”, Tummasurma sanoi ja pyyhki kaavustaan pölyä. ”Säästyt tällä kertaa jälki-istunnolta, vahinkohan se taisi olla.”

Lily näytti hetken siltä, että hän aikoi kertoa Siriuksen innoittaneen muut häipymään. Lopulta hän pysyi kuitenkin vaiti ja odotti opettajaltaan ohjeita.

”Saatte mennä nyt”, opettaja huokaisi lopulta. ”Sanokaa muille, että läksyksi luetaan sivu kaksitoista. Ja Sirius Musta joutuu seuraavalla tunnilla luokan eteen hahmottamaan meille tarkemmin ankeuttajien syntymistä.”

Harryn mielestä Coraline Tummasurma vaikutti hyvältä opettajalta, vaikka hänkään ei loppujen lopuksi saanut Harryn isää ja kummisetää kuriin. Se näytti olevan mahdottomuus kelle tahansa opettajalle, kuten Harry sai huomata tunteja seuratessaan. Kuhnusarvion luokassa kiusauksen kohteena oli lähinnä Kalkaros, muodonmuutostunneilla kelmit loistivat (salaisista animaagitaidoista oli hyötyä) ja taikuuden historiaa opettava aave, Professori Binns, sai useammin kuin kerran huomauttaa Jamesille ja Siriukselle luokkaan luudan kanssa lentämisestä. Lokakuun alkuun mennessä kelmit olivat ehtineet saada jo runsaasti jälki-istuntoja – Lupin vain yhden illan Kalkaroksen mukiloimisesta. Hän suuttui nyt herkemmin Kalkarokselle, koska tämä muistutteli jatkuvasti ja huomaamattomasti kaikesta, mikä liittyi ihmissusiin. Sirius tunsi siitä suurta syyllisyyttä ja osallistui innokkaasti Kalkaroksen rankaisemiseen.

Eräänä iltana Hermione harhaili yksin hämärällä pihalla. Hän vaelsi lähemmäs lampea, jonka pintaan heijastui kuun hohtava sirppi. Taivas oli niin selkeä, että tähdet näkyivät.

”Mihin minä olen joutunut?” Hermione kysyi ääneen itseltään.

Hän pysähtyi suuren tammen juurelle. Sen saman, jonka luona hän oli monesti tehnyt läksyjä tai lukenut kokeisiin. Se aika koittaisi vasta tulevaisuudessa, Hermione ajatteli haikeana, jos hän nyt ylipäätään pääsisi tekemään kokeita.

Hermione kuuli askelia jostain läheltä. Hän puristi taikasauvaansa ja päätti, että nyt olisi sopiva tilaisuus harjoitella muistiloitsua.
Hän kääntyi katselemaan ympärilleen ja tunnisti sirot kasvot. Lily Evans ei ollut vielä huomannut Hermionea, joka kyyhötti tammen takana. Lily käveli hitaasti lammen luokse ja jäi tuijottamaan sen pintaa.

”Hei”, Hermione sanoi arasti. Hän ei ollut aikaisemmin puhunut Harryn äidin kanssa.

”Ai hei”, Lily sanoi huomattuaan Hermionen ja näytti yllättyneeltä. ”En tiennyt, että muillakin on tapana käydä täällä.”

Hermione hymyili hieman. Tämä oli selvästikin paikka, jossa Lily kävi miettimässä omia asioitaan yksin. Jokainen tarvitsi joskus sellaista paikkaa tai aikaa, varsinkin sisäoppilaitoksessa.

”Minä vain ajauduin tähän”, Hermione vastasi ja kohautti olkiaan. ”Mukavaa tutustua yksin ympäristöön.”
Lily hymyili hänelle ystävällisesti. Hermionesta tuntui hieman tukalalta istua siinä ilman näkymättömyysviittaa ja uhmata tulevaa.

”Minä käyn täällä, jos olen surullinen tai vihainen”, Lily myönsi.

Hermione pohti, kumpaa hän mahtoi nyt olla. Ainakaan Lilyn silmissä ei näkynyt kyyneleitä.

”Onko syynä joku poika?” Hermione arvasi. Ainakin hän haluaisi omaa aikaa ja tilaa, jos joku poika kävisi hermoille…

”Tällä kertaa se ei ole kenenkään syy”, Lily sanoi. ”Sain juuri tietää, että... Minun isäni on kuollut.”

Hermione hämmästyi, miten tyynesti Lily saattoi kertoa asiasta. Hän ei tosiaan vaikuttanut yhtään surulliselta – tai sitten ymmärrys ei ollut vielä iskenyt.

”Otan osaa”, Hermione sanoi hiljaa. ”Saanko kysyä, miten?”

Lily oli hetken vaiti ja katsoi lammelle. Kylmä tuuli riepotteli hänen vapaana liehuvia punaisia hiuksiaan.

”Olet ensimmäinen, jolle kerron koko asiasta”, Lily sanoi ja käänsi katseensa Hermioneen. ”Enkä edes tunne sinua.”

Hermione katsoi jalkoihinsa. Ei Lilyn olisikaan kuulunut tuntea häntä, se olisi ollut oikein.

”Minun isäni oli jästi”, Lily sanoi hetken kuluttua ja hänen äänensä alkoi hiljalleen täristä. ”Hänet murhattiin. Enkä minä edes tiedä, miksi…”

Viimein Lilyn vihreissä silmissä näkyi kyyneliä. Hän murtui ja laskeutui kyykkyyn. Hermione meni hänen vierelleen ja kietoi kätensä lohduttavasti hänen ympärilleen.

”Evans!” tyynen hiljaisuuden rikkoi raakkuva ääni. ”Sinun pitää mennä Dumbledoren puheille!”

Hermione hätkähti nähdessään puhujan olevan Kalkaros. Lily pyyhki nopeasti kyyneleet silmistään ja juoksi Kalkaroksen ohi kohti linnaa. Hermione ja Kalkaros jäivät kahden. Johtajaoppilaan merkki kiilteli kuutamossa.
Kalkaros punnitsi Hermionea katseellaan ja astui lähemmäs.

”Tähän aikaan ei saa liikkua enää ulkona. Kymmenen pistettä pois – ”
Kalkaros katsoi Hermionea kysyvästi, koska ei tiennyt hänen tupaansa.

”Vaikka Rohkelikolta”, Hermione sutkautti. Hän tunsi hieman ärtymystä – hän oli viimeksi menettänyt pisteitä tuvaltaan ensimmäisellä luokalla.

”No, tuletko sinä sisälle?” Kalkaros kysyi ja katsoi epäluuloisesti Hermionea silmiin. Tuuli puhalsi mustat hiukset pois kalpeilta kasvoilta. Hermione huomasi, että Kalkaroksen silmät olivat syvää tummanruskeaa. Tyrmien valossa ne olivat näyttäneet melkein mustilta.

”Kuule, minä voin ottaa sinulta pois toisetkin kymmenen pistettä”, Kalkaros sanoi ärtyneenä, kun Hermione ei tehnyt elettäkään lähteäkseen sisälle.

”Miksi sinä et ota kelmeiltä pisteitä?” Hermionen suusta pääsi.

Kalkaroksen ilme synkkeni.

”Minusta sinä voisit ottaa jos haluaisit”, Hermione kiirehti sanomaan. Hänen mielestään ei ollut hyvä hankkiutua Kalkaroksen viholliseksi. Ei nyt, kun tämä tietämättään vastasi heidän kotiinpaluustaan.

”He kiroavat minut, ennen kuin saan sanoja suustani”, Kalkaros mutisi ja näytti pahaenteiseltä. Hän ei näyttänyt kovin halukkaalta uskoutumaan Hermionelle.

”Neljä yhtä vastaan… Se ei ole reilua”, Hermione sanoi myötätuntoisesti.

Kalkaros tuijotti vaarallisen näköisenä maata.

”Sinä olet se Durmstrangin oppilas, etkö olekin?” Kalkaros kohotti hetken kuluttua päänsä, ”kuulin kun Musta puhui teidän sakista.”

Hermione hätkähti tahtomattaan. Ei tiennyt hyvää, jos heistä jupistiin yleisillä paikoilla. Pian tieto kantautuisi opettajien korviin, ja linnassa saatettaisiin tehdä etsintöjä.

”Se on salaisuus”, Hermione sanoi karheasti ja mietti kuumeisesti valhetta. Kalkaros katsoi häntä uteliaasti.

”Oletteko te jotain kätyreitä?”

”Ei, me – me luotamme rehtori Dumbledoreen”, Hermione keksi, ”me olemme täällä parantamassa koulujen välistä yhteistyötä. Valitsemme oppilaita, jotka pääsevät meidän kouluumme tutustumaan – ” Hermionen ääni lakkasi tärisemästä, kun hän jatkoi kertomustaan pidemmälle. Kalkaroksen silmissä välähti aito kiinnostus, kun Hermione mainitsi pimeyden voimien laajennuskurssin.

Lopulta Hermione vaikeni. Häntä pelotti hieman muunnella Kalkaroksen muistia, koska ainakin aikuisena tämä osasi okklumeusta. Hän puristi taskussaan olevaa taikasauvaa ja vilkaisi arasti honteloa Kalkarosta.

”Kuulostaa… ah, erinomaiselta”, Kalkaros sanoi silkkisen pehmeällä äänensävyllä. Hän kääntyi kannoillaan ja lähti joustavin askelin kohti linnaa. Mennessään hän huusi selkä Hermioneen päin:

”Jos vielä näen sinut kelmien kanssa, minulla on asiaa Dumbledorelle!”

Pilvet peittivät kuun. Hermionesta tuntui epämukavasti siltä, että Kalkaros tiesi tarkalleen, mitä Hermione ei halunnut Tylypahkassa kohdata.

[Röhkö]

Ja jatkuupi:


8. luku
Sukupolvien välisestä ystävyydestä

Halloweentanssiaisten lisäksi Tylypahkan oppilaat odottivat innokkaasti ensimmäistä tupien välistä huispausottelua. Vastakkain pelaisivat Rohkelikko ja Luihuinen. Harry oli muutaman kerran mennyt seuraamaan isänsä johtamia huispausharjoituksia ja ihaillut aina vain enemmän Jamesin nopeita refleksejä ja auktoriteettia. Siriuskin olisi ollut erinomainen lyöjä, mutta hän ei aina jaksanut keskittyä kunnolla peliin.

Lily oli jostain syystä usein poissa oppitunneilta. Hän vaikutti masentuneelta, eikä hän viitannut edes taikajuomatunneilla. Kerran tai pari Harry oli nähnyt Hermionen juttelemassa hiljaa Lilyn kanssa. Se ärsytti Harrya hieman, koska hänestä alkoi tuntua, että Hermione tunsi Harryn äidin paremmin kuin hän itse. Tulevaisuudessa oli jo muutenkin niin paljon tuttuja ihmisiä, jotka tiesivät Harryn äidistä useita yksityiskohtia mutta Harry tuskin ainuttakaan.

Kalkaroskin oli toistaiseksi vaiennut. Hän ei enää huomautellut kelmeille Lupinin ihmissusi-salaisuudesta. Harry tuumi, että ehkä opettajat olivat kieltäneet häntä tekemästä niin. Harry myös yllättyi, kun Hermione kertoi Kalkaroksesta kuulemiaan asioita.
”Dumbledore nimitti Kalkaroksen johtajapojaksi!” Ron hämmästeli. ”Hän mahtoi olla päästänsä vialla.”
Harrystakin valinta tuntui oudolta. Hän oli aina luullut, että hänen isänsä olisi ollut johtajaoppilas. Nyt kun hän oli päässyt seuraamaan isänsä nuoruutta tarkemmin, hän ymmärsi miksi Dumbledore oli valinnut toisin.
Lily oli kaikkea muuta kuin vastuuton – vaikka hän vaikutti surulliselta, se ei estänyt häntä napsimasta pisteitä liian äänekkäästi nauravilta tokaluokkalaisilta tai antamasta jälki-istuntoa Jamesille ja Siriukselle.
”Hänellä on S.U.P.E.R-kokeet edessä”, Hermione kommentoi outoa käytöstä. Jokin Hermionen keveässä äänensävyssä ei vakuuttanut Harrya.

Eräänä viileänä iltana Harry ja Ron istuivat kelmien kanssa huispauskentän katsomossa ja seurasivat luihuisten huispausharjoituksia. Harry ja Ron olivat tietenkin piilossa näkymättömyysviitan alla, mutta he olivat kertoneet siitä kelmeille etukäteen (”Emme halua luihuisista vihollisia”.)
James ja Sirius huutelivat pilkkoja ja hurrasivat aina, kun joku luihuisen pelaajista pudotti kaadon tai sai ryhmystä osuman. Harrylle tuli elävästi mieleen Draco Malfoy, mutta hän ei muistuttanut siitä hilpeälle Ronille, joka osallistui silloin tällöin Kalkaroksen haukkumiseen. Kalkaros oli Jamesin tavoin jahtaaja, mutta hänellä ei selvästikään ollut samanlaisia luontaisia kykyjä.
Kalkaros lensi kokoajan kummallisessa sykkyrässä, eikä hän hallinnut luutaansa hyvin.
Sen sijaan Bellatrix Lestrange väisteli muita taitavasti ja teki suurimman osan maaleista. Hänen luutansa näytti olevan kaikkein nopein ja sulavalinjaisin.
”Minä lähden takaisin linnaan”, Lupin ilmoitti juuri, kun kaato oli iskeytynyt luihuisten pitäjäkapteeni Tomas Georgehamasin kasvoihin ja Sirius hurrasi sille erittäin innokkaasti.
”Nyt jo?” Sirius hämmästyi ja kääntyi katsomaan Remusta.
”Minulla on läksyjä tekemättä”, Remus valitti ja katsoi moittivasti takaisin. ”Sinunkin pitää palauttaa huomenna essee McGarmiwalle.”
Sirius kohautti olkiaan ja siirtyi seuraamaan taas luihuisten töppäilyjä. Harry näki siepin viilettävän kentän vasemmassa päädyssä.
Remus vilkaisi vielä toiveikkaasti Jamesia ja Matohäntää, mutta hänen ehdotuksensa ei saanut kannatusta. Niinpä hän lähti yksin pois katsomosta ja mutisi hiljaa itsekseen.
”Hän ei tosiaan yritä komentaa ystäviään kovin tarmokkaasti”, Harry totesi Ronille, joka katsoi nyt innostuneena, miten James tähtäsi taikasauvallaan Kalkarokseen. Sanaakaan sanomatta James lähetti keltaisen valosuihkun kohti Kalkarosta. Kun se osui, tämä alkoi pyöriä vimmatusti luutansa kanssa. Muu joukkue katsoi hämmentyneenä Kalkarosta ja sitten kelmejä. Bellatrix kiisi jo täyttä vauhtia kohti Jamesia.

”KARKOTASEET!” Bellatrix huusi ja osoitti taikasauvallaan Harryn isää. Samassa Jamesin taikasauva lensi ilman halki luudan selässä istuvan Bellatrixin käteen.
Siriuskin oli ottanut taikasauvan esiin.
 ”Rakas serkku”, Bellatrix sanoi ivallisesti, ”jälleen puolustamassa poikaystäväänsä.”
Sirius mulkoili Bellatrixin virnuilevia kasvoja, joita Azkabanin kolkkous ei ollut vielä rumentanut. Kalkaros pyöri avuttomana taustalla muun joukkueen yrittäessä pysäyttää hänet.
”Tainnutu!” Bellatrix huusi ja punainen valosuihku lensi kohti Siriusta.
”Varjelum!” Sirius ehti huutaa ja tainnutustaika kimposi Bellatrixia päin. Tämä ehti juuri ja juuri väistää sen.
”Mitä sinä riehut?” Sirius kysyi oikaistuaan itsensä ja sipaisi hiukset pois silmiltään. Hieman tarkemmin katsottuna Bellatrix jopa muistutti hieman häntä, molemmilla oli korkeat poskipäät ja terävä katse. Nyt molempien silmissä kipinöi viha.
”Hoi!” kentän alalaidasta kajahti Matami Huiskin pillinvihellys ja vihainen huuto. Hän oli saapunut pukukopistaan katsomaan, mitä kentällä tapahtui.
”Häipykää”, Bellatrix sanoi kylmästi. Hän heitti Jamesin sauvan rivakasti katsomoon ja viiletti takaisin maalisaloille. Harryn olisi tehnyt mieli varoittaa Siriusta suututtamasta serkkuaan, jotta tulevaisuus näyttäisi hieman valoisammalta…

* * *

Hermione istui Lilyn seurana seitsemäsluokkalaisten rohkelikkotyttöjen makuusalissa. Rosalie oli mennyt pyytämään Lupinilta apua Coraline Tummasurman antamiin läksyihin.
”Hänellä on pakkomielle liehitellä kelmejä”, Lily sanoi synkkänä, ”vaikka hän vihaakin Siriusta.”
Hän makasi nukkaisen päiväpeiton päällä ja selasi Me noitia.
Lily oli uskoutunut Hermionelle isänsä kuolemasta, ja se tuntui tehneen heistä läheisempiä, melkein ystäviä. Hermione oli kertonut olevansa myös jästisyntyinen. Yhdessä he olivat ihmetelleet, miksi joku halusi tappaa jästejä. Hermionella oli omat synkät aavistuksensa, mutta hän ei maininnut niistä Lilylle. Kukaan Tylypahkassa ei ollut vielä kuullut Voldemortista…

Lily tuhahti hetken kuluttua ja Hermione katsoi häntä kysyvästi.
”Kaikki juhlakaavut ovat liian avonaisia”, Lily sanoi tympääntyneenä ja näytti lehtensä aukeamaa, jossa oli kuvia rouva Pasteourin värikkäästä juhlamallistosta.
”Ja kalliita”, Hermione lisäsi vilkaistuaan muutaman mekon hintaa. ”Suoraan Pariisista, niinpä niin.”
Lily viskasi lehden lattialle ja ryhtyi pureskelemaan kynsiään.
”Etkö sittenkin haluaisi tulla tanssiaisiin?” Lily kysyi Hermionelta ties kuinka monennen kerran.
Hermione pudisti päätään.
”En tiedä, olenko täällä siihen asti. Olen pahoillani, mutta sinun täytyy hankkia tanssipari muualta.”
Lily naurahti heleästi ja alkoi penkoa yöpöytänsä laatikkoa.

Surullisena Hermione ajatteli, että jos hän joskus vielä saisi mahdollisuuden palata omaan aikaansa, pitäisi Lilynkin muistia hieman muunnella. Samoin pitäisi tehdä puolelle Tylypahkan oppilaista. Hän huokaisi raskaasti. Kaikkien pitäisi unohtaa ”Hannah”.
”Minäkin olen alkanut epäröidä. Ehkä ei pitäisi mennä ollenkaan sinne”, Lily sanoi väsyneesti.
Hermione nyökkäsi ymmärtäväisesti. Tanssiaisiin kuluisi paljon rahaa ja vaivaa, mutta sen lisäksi Lily suri isänsä kuolemaa.
”Olen kuitenkin johtajaoppilas”, Lily huokaisi ja laittoi suuhunsa yhden jokamaunrakeen. Hermionea alkoi jo hieman ärsyttää kiiltävä merkki Lilyn (sekä Kalkaroksen) rinnassa, koska hän itse ei luultavasti koskaan tulisi saamaan sellaista. Se oli uhraus, jonka hän oli joutunut Harryn vuoksi tekemään.
”Millaisia durmstrangilaiset pojat ovat?” Lily kysyi yhtäkkiä ja tuuppasi keskustelun aivan uusille uomille. Hermionelle tuli ikävästi mieleen Lavenderin ja Parvatin poikakeskustelut makuusalissa silloin, kun hän oli vielä käynyt Tylypahkaa ja nukkunut heidän kanssaan samassa huoneessa. Lavender oli ehtinyt ihastua lähes kaikkiin samanikäisiin poikiin Tylypahkassa – mukaan lukien Roniin.
Hermione kohautti olkiaan.
”He ovat kohteliaita”, niin sanoessaan hän ajatteli Viktor Krumia, joka ei ollut ikinä antanut aihetta riitelyyn.
Lily katseli häntä uteliaasti ja kommentoi:
”Se vasta olisikin jotain.”
Sitten hän kaivoi laukkunsa esiin ja aloitti muodonmuutosesseen kirjoittamisen. Hermione päätti jättää hänet rauhaan ja lähti etsimään Harrya ja Ronia, jotka yrittivät parhaansa mukaan esittää mallikelpoisia durmstrangilaisia.

Hermione kuuli Lupinilta, että Harry ja Ron olivat vielä kelmien kanssa huispauskentällä. Niinpä Hermione päätti mennä jälleen kerran yksin kirjastoon. Sulkemisaikaan oli vielä tunti aikaa, eli Matami Prillin ei tarvitsisi hermostua hänen vuokseen.
Inhokseen Hermione näki, että Kalkaros oli jälleen vallannut yhden kirjaston pöydistä itselleen. Hän oli lastannut pöydän täyteen kirjoja ja oli nyt keskittynyt kirjoittamaan pergamentille pitkää esseetä.
Miksi Kalkaros on aina siellä mihin menen?

Hermione yritti olla välittämättä entisestä – tai tulevasta – juomamestarista. Hänen silmiinsä osui hyllyssä lepäävä kiinnostava teos, joka oli väritykseltään kirkkaan vihreä.
Muodonmuutokset A:sta Ö:hön.
Hermione otti kirjan ja jäi lukemaan sitä seisaalleen. Kirjasta olisi saanut hyviä neuvoja S.U.P.E.R-koetta varten. Toisaalta Hermionelle siitä ei ollut enää hyötyä, kun hän muisti taas ikävän totuuden ei-kovin-akateemisesta tulevaisuudestaan.
Joku yskäisi kuuluvasti. Hermione nosti katseensa kirjasta. Kukapa muukaan kuin Kalkaros tuijotti häntä tuimasti.
”Mitä?” Hermione kivahti. Häntä alkoi jo ärsyttää, koska Kalkaros tuntui seuraavan häntä alinomaa. Ei kai Kalkaros vain aavistanut, että hän oli käyttänyt menopaluuloitsua?
”Se kirja, minä tarvitsen sitä”, Kalkaros sanoi karhealla äänellä, aivan kuin hän ei olisi puhunut moneen päivään.
Hermione sulki Muodonmuutokset A:sta Ö:hön, mutta ei antanut sitä Kalkarokselle.
”Ehkä minäkin tarvitsen tätä”, Hermione näpäytti. Mokoma omahyväinen nulikka, hän ajatteli vimmoissaan. Oli oikeastaan Kalkaroksen syy, ettei Hermione saisi koskaan kiiltävää johtajaoppilaan merkkiä.
Kalkaros katsoi häntä arvioivasti ja tuhahti.
”Jos tarvitset sitä vain, koska minä oikeasti tarvitsisin sitä, teetkö sen vain päästäksesi piireihin?”
Hermione tuijotti kalpeaa ja honteloa poikaa ihmeissään.
”Mitä sinä tarkoitat?” hän kysyi.
Kun Kalkaros vastasi, hän selitti asian kuin hidasälyiselle.
”Kuka ei haluaisi miellyttää kelmejä? Teistä he ovat kai suuriakin tekijöitä, suosittua sakkia.”
Hermione hämmentyi. Kalkaros tuijotti häntä kylmänviileästi.
”Minua kiusataan, koska kelmitkin tekevät niin”, Kalkaros jatkoi. ”Luuletko saavuttavasi kaikkien suosion sillä, ettet anna minulle yhtä vaivasta kirjaa?”
Kalkaroksen muu olemus oli rauhallinen, mutta hänen silmissään kiilsi raivo.
”En minä halua olla niin kuin kelmit”, Hermione sanoi hiljaa, ”koska tiedän miten se päättyy.”
Kalkaros kohotti kulmiaan. Hermione tuijotti jalkoihinsa.
”Mutta sinä haluat, etkö haluakin?” Sanat karkasivat Hermionen huulilta, ennen kuin hän ehti estää itseään. Hetken oli hiljaista. Sitten - 
”Miksi minä haluaisin olla itserakas ja – ja idiootti ja - IHMISSUSI?” Kalkaros sylkäisi.
Hermione hätkähti. Muutamat kauempana seisovat oppilaat loivat heihin epäluuloisia katseita. Hermione tajusi liikkuvansa vaaran vyöhykkeellä venyttäessään Kalkaroksen pinnaa.
”Saisinko minä”, Kalkaros sanoi hetken kuluttua sillä silkkisen vaarallisella äänellä, jonka Hermione oli kuullut aikuisenkin Kalkaroksen suusta, ”nyt sen kirjan?”
Hermione tajusi puristaneensa kokoajan sitä kirkkaanvihreää kirjaa, jonka takia Kalkaros oli hänelle alun perin puhunutkin. Hän tyrkkäsi opuksen pojan syliin ja hipaisi kelmeää kättä.
Typerä kirja.
 
Taivas ikkunoiden takana pimeni hälyttävää vauhtia. Hermione maleksi hitaasti linnan läpi pää pyörällä ja saapui lopulta tarvehuoneen luokse. Hän astui täysin pimeään huoneeseen: Harry ja Ron olivat ilmeisesti menneet aikaisin nukkumaan. Hermione huokaisi ja sulki oven takanaan. Sitten hän vaihtoi arkivaatteet pyjamaan ja hapuili käsillään pimeässä. Hän erotti sänkynsä laidan. Hän asetti taikasauvansa yöpöydälle ja heittäytyi sängylleen. Harmi vain, että joku nukkui jo siinä.
Kuului vaimea huudahdus, Hermione kiljaisi ja hänen allaan oleva ruumis hapuili käsillään ilmaa. Hermione yritti nousta, mutta joku potkaisi häntä ja hän tippui lattialle. Hermione etsi taikasauvaansa käsikopelolla, kun joku tömähti hänen viereensä lattialle ja lopulta kuului Harryn uninen ääni:
”Valois!”
Kirkas valo sokaisi näkökentän. Hermione siristi silmiään ja näki edessään Ronin tokkuraisen profiilin.
”Väärä sänky”, Hermione sopersi nopeasti ja punastui. Hän kiiruhti tällä kertaa oikean oman sänkynsä luokse. Ron kömpi takaisin omaansa ja mutisi samalla jotain hämähäkeistä.
”Minä luulin, että joku hyökkäsi sinun kimppuusi”, Harry sanoi ääni naurusta täristen.
Harry sammutti taikasauvansa valon ja pimeys lankesi taas huoneeseen. Hermione ei saanut unta, kun hän mietti miten vahvasti teinivuodet olivat vaikuttaneet Dumbledoren murhaajaan.

* * *

Huispausottelua edeltävän päivän tunnelma oli jännittynyt. Harryllekin tuttuun tapaan rohkelikot ja luihuiset kirosivat käytävillä toisiaan ja huutelivat törkeyksiä. James ja Sirius saivat tietenkin osansa. He molemmat joutuivat käymään sairaalasiivessä Matami Pomfreyn korjailtavana, koska Bellatrix oli noitunut heidät näkemään kaiken sinisenä.
”Katsotaan matsissa, kuka on kukin”, Sirius jupisi, kun he kävelivät kohti oleskeluhuonetta Harryn, Ronin ja Hermionen kanssa yhtä matkaa.

Kuudennessa kerroksessa Sirius piiloutui Jamesin selän taakse, kun Rosalie Bagman käveli heitä vastaan.
”Itsensä etsimisestä puheen ollen”, Lupin mutisi, ”joko olet pyytänyt anteeksi sekoamistasi?”
Sirius ei vastannut, vaan keskittyi kiroamaan luihuisten huispauskapteeni Tomas Georgehamasin. Kun kaksintaistelua oli kestänyt jonkin aikaa, paikalle ilmestyi puuskuttava professori Kuhnusarvio. Harry puristi näkymättömyysviittaa ja Ron joutui kyykistymään, etteivät heidän jalkansa näkyisi.
”Pojat, pojat, käytävillä ei saa taikoa”, Kuhnusarvio torui ja heilutteli taikasauvaansa. Siriuksen paiseet katosivat ja Georgehamas lakkasi oksentamasta.
Kun Sirius nousi seisomaan, Harry oli näkevinään pilkahduksen metallia. Oliko se kenties Georgehamasin kapteeninmerkki, jota tuo aasialaisen näköinen poika etsi nyt kuumeisesti lattialta? Harry jaksoi ihmetellä kummisetänsä röyhkeyttä.
”Anna olla, Anturajalka”, kopea ääni sanoi Kuhnusarvion takaa. Esiin astui komea mustatukkainen ja laihavartinen poika, jolla oli yllään Luihuisen tupakaapu. Harry arvasi pojan olevan Regulus, Siriuksen pikkuveli.
”Näin parhaaksi hälyttää Professorin”, Regulus sanoi ja nyökkäsi sellaisella arvokkaalla tavalla, jonka voi oppia vain aristokraattisessa kasvatuksessa. Sirius oli ilmeisesti unohtanut sellaiset vanhoilliset eleet aikapäiviä sitten.
”Kiitos herra Musta”, Kuhnusarvio sanoi sydämellisesti ja Regulus kumarsi hienoisesti, valvojaoppilaan merkki rinnassaan. Ron tyrskähti ja Hermione pukkasi häntä kylkeen. Harry arveli tietävänsä, mikä Ronia huvitti: Reguluksen hienostunut käytös toi elävästi mieleen Percy Weasleyn - tosin Regulus vaikutti vähemmän teennäiseltä, koska hän toimi selvästikin tottumuksesta eikä mielistelläkseen.
”Mutta tämä toinen herra Musta”, Kuhnusarvio jatkoi jylisten, ”käyttäytyy kuin hylkivä magneetti minun tupaani kohtaan.”
Sirius irvisti.

Jälki-istuntokomentojen jälkeen Kuhnusarvio hymyili hieman surumielisesti Siriukselle ja lyllersi sitten liemitunnille Georgehamas kannoillaan.
Lupin puristi laukkuaan harmistuneen näköisenä ja mutisi:
”Liemitunnille.”
Regulus seisoi ryhdikkäästi heidän edessään ja sanoi kohteliaasti:
”Sananen veljelleni, jos sopii.”
Sirius kohautti olkiaan ja muut kelmit lähtivät varautuneen näköisinä portaikkoon. Harry puristi ystäviensä käsiä merkiksi siitä, että nämä tajuaisivat jäädä paikoilleen. Hän halusi kuulla veljesten keskustelun.

”Tule kotiin”, Regulus sanoi täysin erilaisella äänensävyllä kuin aikaisemmin: hän ei ollut lainkaan ylimielinen tai kohtelias, vaan kuulosti pelkästään… veljeltä. Hän katsoi Siriusta silmät kirkkaina.
”En minä voi”, Sirius puuskahti ja katsoi käytävän seinällä roikkuvaa isoa maisemataulua, ”minä en palaa siihen taloon enää ikinä.”
Regulus puri huultaan ja näytti hieman eksyneeltä. Harry oli aina kuvitellut Siriuksen veljen olevan kuin kopio Draco Malfoysta: riitaisa ja omahyväinen luihuinen. Nyt Sirius vaikutti olevan etäisempi ja kylmempi kuin veljensä.
”Ilman sinua ne keskittyy minuun”, Regulus sanoi katkerana. ’Niillä’ hän tarkoitti varmasti vanhempiaan, jotka harrastivat pimeää taikuutta ja katkoivat kotitonttujen kauloja.
Sirius kohotti kulmiaan.
”Mitä, eikö Meidän Regulus olekaan enää ehjä osa Mustan suvun pirtaa?”
Regulus tuijotti mustia kiiltonahkakenkiään.
”Minä – minä saan liikaa vastuuta, jos ymmärrät mitä tarkoitan”, hän mutisi ja kohotti katseensa vaativasti veljeensä. Heidän silmänsä olivat täsmälleen samaa harmaansinisen sävyä.
”Sinä voit valita”, Sirius sanoi kovaa, mutta hänen kasvonsa olivat täynnä huolta pikkuveljestä. Harry ei ollut koskaan osannut kuvitella, että Mustan veljeksillä olisi ollut niin läheiset välit. Sirius ei ollut ikinä puhunut veljestään paljon.
Regulus suoristi selkänsä ja puristi kätensä nyrkkiin.
”En minä voi valita samaa tietä kuin sinä”, Regulus sanoi taas sillä kopean ja kohteliaan sekaisella äänellä, jolla hän oli aiemmin puhutellut Kuhnusarviota. Hän asetti hiuksilleen tyylikkään tweedhatun ja loi Siriukseen vielä yhden vetoavan katseen.
”Tuo leikki voi loppua vielä huonosti”, Regulus sanoi asiallisella äänellä, jonka oli kai tarkoitus kuulostaa holhoavalta.
”En minä sinunakaan luottaisi pelkkään hyvään onneen”, Sirius huomautti vakavana. Regulus hymyili vinosti ja marssi matkoihinsa.
Sirius luuli kai olevansa yksin käytävällä, koska hän seisoi vielä pitkään hiljaa eikä kiirehtinyt tunnille.
 
Illalla Harry katseli oleskeluhuoneen ristikkoikkunasta ulos.
Hagridin mökistä tuprusi savua. Hänen olisi kovasti tehnyt mieli lähteä tervehtimään nuorta Hagridia, mutta se olisi ollut liian suuri riski.
Olet vähemmän isäsi kaltainen kuin luulin. James olisi nauttinut juuri riskeistä.
Aikuisen Siriuksen sanat kaikuivat Harryn mielessä. Tämä aikamatka oli riski jos mikä, Harry ajatteli ja vilkaisi sohvalla retkottavaa Siriusta voitonriemuisesti.

Hetken päästä Harry meni istumaan vapaaseen nojatuoliin Jamesin viereen. Hermione ja Ron olivat tarvehuoneessa harjoittelemassa muistiloitsua. Lupin oli mennyt kirjastoon ja Matohäntä istui lattialla leikkimässä siepillä, jonka James oli kähveltänyt.
”Anturajalka?”
Sirius käänsi päänsä sohvalta laiskasti Jamesiin.
”Joko sinulla on partneri tanssiaisiin?”
Sirius tuhahti ja sanoi:
”Minusta sinne on hemmetin paljon hauskempi mennä yhtenä ryhmänä.”
Kun James ja Sirius vaikenivat jurottaen, Harry päätti kysyä:
”Tunnetteko tyypin, joka asuu tuossa pienessä mökissä metsän lähellä?”
Iloiset ilmeet palasivat kaverusten kasvoille.
”Joo, Rubeus Hagrid on Tylypahkan avainten ja tilusten vahti. Hän myös hätistelee mei - oppilaita usein pois metsästä. Ihan mukava tyyppi, mutta Hagridilla ei ole lupaa taikoa. Hän sai joskus potkut täältä, mutta Dumbledore antoi hänen jäädä tänne töihin”, James selosti sen, minkä Harry jo tiesikin. Harry tiesi paljon enemmänkin. Hän oli vain halunnut tietää, tunsiko James Hagridin yhtä hyvin kuin hän.
”Hagrid on aika kiintynyt vaarallisiin olentoihin, ja hän näyttää itsekin aika vaaralliselta”, Sirius sanoi matalalla äänellä. ”Törmäsin häneen pari päivää sitten pihalla. Hän oli kuljettamassa mökkiinsä kalmakoiran pentua – ”
James pärskähti nauruun.
”Mitä?”
”Sitä vain, ettei kalmakoiria ole olemassakaan”, James sanoi nauraen. ”Se oli tavallinen musta tanskandoggi.”
Harry katsoi isäänsä hämmästyneenä.
”Oliko Hagrid antanut koiralle jo nimen?”
”Joo, se on Tora”, Sirius sanoi ja hytisi, ”Kalmakoira Tora.”
Harryn hämmästellessä itsekseen Toran pitkää ikää James ja Sirius alkoivat keskustella taas halloweentanssiaisista. Kumpikaan ei ollut vielä hankkinut itselleen paria, mikä oli Harryn mielestä hieman kummallista. Kelmit olivat sentään Harryn ymmärryksen mukaan suosittuja huispaussankareita tai jotain sinne päin.
”Vaihtoehdot alkavat olla vähissä”, James totesi ykskantaan, ”taidan siis mennä yksin.”
”Jostain syystä en tunne sympatiaa”, Sirius sanoi ja taikoi kutsuloitsulla Päivän Profeetan luokseen, ”sen jälkeen kun torjuit Isabella Brownin aloin vakavissani uskoa, että sinulla on hirvikärpänen aivoissasi.”
James pyöräytti silmiään. Harry meni taas ikkunan ääreen. Hagrid oli ulkoiluttamassa pientä Toraa, joka näytti hyvin suloiselta – ainakin mahdolliseksi kalmakoiraksi.
Harry ei edes huomannut, kuinka huoneessa istuvat rohkelikot kuiskuttelivat hänen selkänsä takana ja ihmettelivät hänen henkilöllisyyttään. Näkymättömyysviitta lojui unohdettuna Harryn taskussa.

Harry ei halunnut olla näkymätön isänsä silmissä.

[Amanecer]

Ilmoitan vain eläväni vielä, ja lukevani tätä aivan yhtä innoissani kuin ennenkin. Ei minulla sen kummempaa kommentoitavaa ole. Rupesi vain pelottamaan, että ficci kuolee, kun seiska -ja kasilukujen välissä ei ollut ainuttakaan kommenttia.

- Amanecer

[The Mind]

Ihana luku taas
Jatkoa pian, luen tätä myös innolla!

[Kuurankukka]

Pyydän kovasti anteeksi, kun tämän kommaus on jäänyt niin vähälle.
En tietenkään ole unohtanut hyvää ficciäsi, mutten vain ole oikein keksinyt mitään sanottavaa

Hyvinhän tämä on edennyt. Tahti on mukavaa, tekstiä on helppo ymmärtää, enkä ainakaan muista löytäneeni virheitä.
Muutenkin lisäilet lukuja ihan kiitettävään tahtiin, ja ne ovat sopivan mittaisia. Kokonaisuus on siis hyvä
Kolmikon elämä Tylypahkassa tuntuu luonnolliselta, vaikka ehkä hivenen tylsältä.
Pikkiriikkinen lisätoiminta olisi kivaa, samoin pieni vipinä parituksien kanssa *vink*

Hahmot ovat pysyneet ihan hyvin IC:nä, tosin jokin juttu minua häiritsee, mutten vain tiedä mikä
Erityisen suurella odotuksella odotan sitä, minkälaiset jälkiseuraukset koko jutulla on.
Jotkin tapahtumat tuovat tähän myös mukavaa lisämaustetta, kuten ne tanssiaiset(toivon tietty, että Hermione menisi sinne Kalkaroksen kanssa, mitä tuskin käy) Siriuksen ja Reguluksen keskustelu taasen jotenkin syvensi tätä. Se toi Regulusta mukavasti esille, toivottavasta hän esiintyy vielä uudelleen tässä. Reguluksesta sain aika erinlaisen kuvan, kuin yleensä..

Sellaista mukavaa, perusluettavaa tämä on, mutta hyvää yhtäkaikki. Jatkoa lukisin mielelläni.

Kiitokseni