// Alaotsikko: (Suosittelen Draco-hillerin ystäville!)
Nimi: Täytetty lupaus
Kirjoittaja: Fiorella
Tyylilaji: drama, angst, aavistuksen verran romance
Paritukset: hienovarainen Severus/Narcissa
Ikäsuositus: K-11
Vastuuvapautus: Rowling omistaa kirjat henkilöineen, minä vain vilkkaan mielikuvituksen ja joutilasta aikaa kirjoittaa.
Yhteenveto: Mitä tapahtui Puoliverisen prinssin paettua Tylypahkan tiluksilta, miten kävi toimeksiannossaan epäonnistuneelle Dracolle?
Vastaukseni
Hestian taidehaasteeseen, innoittajana Leonardo Da Vinci:
Nainen ja hilleriVoisi olla ehkä tarpeen lisätä ficin alkutietoihin, että tämä tosiaan oli kirjoitettu melko lailla heti Puoliverisen prinssin ilmestymisen jälkeen, eli moni asia, joka meille seiskakirjasta selvisi, on silloin ollut täysin hämärän peitossa (kuten esimerkiksi Andromeda oli mainittu lähinnä vasta nimeltä). Yksi sellainen oli ainakin minulle muutos Luciuksen luonteessa; vanhemmissa ficeissä (kuten kirjoissakin) Lucius kuvattiin melkein järjestään aika lailla synkeäksi, julmaksi tyypiksi, Narcissa kauniiksi mutta nyrpeäksi ja ylvääksi, sekä Malfoyn perhe-elämä joko jotenkin väkivaltaiseksi luonteeltaan tai ainakin todennäköisemmin rakkaudettomaksi kulissiliitoksi. Puoliverinen prinssi esitteli ensi kertaa Narcissan, joka oli ennen kaikkea huolestunut, rakastava äiti, ja itsenäistymään pyrkivän Dracon, joka pyristeli irti lapsen roolista, janoten valtaa ja asemaa, johon ei ollut vielä kuitenkaan valmis. Tämä inspiroi minua kirjoittamaan tätä ficciä. Muistelen, että ehdin saada tämän vieläpä julkaistua ennen Kuoleman varjelusten ilmestymistä, jolloin varsinainen canon ei ehtinyt niin paljon sotkea ensimmäisten lukijoiden vaikutelmaa.
Täytetty lupausVeren metallinen maku suussaan, raskas kämmen niskassaan puristaen hän juoksi, juoksi vaikka tunsi kuristuvansa kaapuunsa ja kompastuvansa jalkoihinsa hetkenä minä hyvänsä. Hän juoksi, sillä pelko sai hänet tottelemaan. Nuo kiviseinistä kimpoilevat äänet heidän ympärillään – tutut nuoret äänet, niistä kuvastuva päättäväisyys ja urheus kauhunkin edessä sai hänet tuntemaan häpeää, tuntemaan itsensä lapseksi, jälleen kerran. Hän vihasi sitä tunnetta.
Ilmavirta sivalsi mustia hiuksia hänen silmilleen, kun hän yritti kääntyä katsomaan taakseen. Ei, sitä ei sallittu. Eteenpäin, pois, kauas, nopeasti. Kaikkien vellovien tunteidensa keskellä hän tunsi avutonta kapinaa, uhmahenkeä. Aina häntä ohjailtiin, tuupittiin, estettiin, häirittiin! Ehkä niin kävi siksi, että hän salli sen tapahtua. Nytkin, kun värisevä pakokauhu täytti hänen sisimpänsä ja sai hänet haukkomaan henkeä juoksuaskelten lomassa, hän ei pannut vastaan suonikkaalle, kovalle kädelle, joka ohjasi häntä tuhon ulottuvilta. Salaa sisimmässään hän häpesi tietoa, että se toi hänelle lohtua ja turvaa. Kaiken luhistuessa viimein ympäriltään hän ei ollut yksin, joku muu kantoi vastuun. Sen vastuun, joka alun perin oli sälytetty hänen nuorille harteilleen. Sen heltiämisen tuoma autuaallinen helpotus sai hänet vihaamaan itseään ja heikkouttaan.
Kompastellessaan liikkuvissa portaissa, verestä liukkailla käytävillä pehmeiden, oksettavan velttojen jäsenten yli kurottaessaan, rahisevan ruohon pistellessä kengänpohjissa kuin maitohappojen lihaksissaan, kaiken aikaa hän näki vain välähdyksiä ympäriltään. Nekin vähät ymmärrettävät kuvat, jotka vilisivät hänen järkytyksen laajentamissa silmissään, tuntuivat hyökyvän hänen ylitseen. Hän taisteli kuvotuksen tunnetta vastaan, nieleskeli kuivaa sylkeä ja puri kipeästi kieleensä. Hengästys pakotti hänen keuhkoissaan, ne taistelivat rasitusta vastaan kuin sinkoilevat ajatukset toisiaan vastaan hänen sisällään; jäsentelemättömät, ristiriitaiset ajatukset. Hän pelkäsi, pelkäsi hirvittävästi, enemmän kuin muisti tunteneensa pelkoa koko nuoren elämänsä aikana.
Askelia ympärillä, huutoa, kirkaisuja, pakahtunutta, läähättävää hengitystä hänen korvansa juuresta. Samassa käsi heltisi hänen selästään. Työntävän, ohjaavan energian irrotettua äkisti otteensa hän oli joutua pois tasapainosta. Vaistomaisesti hän lyhensi askeliaan, koetti kääntyä taakseen, pysähtyä, levätä…
”Juokse, Draco!”Miehen äänessä ei ollut aavistustakaan sen tavanomaisesta, hallitusta viileydestä. Se oli epätoivon huuto, käsky, jota ei ollut lupa laiminlyödä. Poika kompuroi tavoitellessaan takaisin juoksurytmiinsä. Hän pakotti jalkansa liikkumaan, uskaltamatta kääntyä katsomaan, auttamaan, tekemään osuuttaan. Hän pakeni kuin lapsi, kuin pelästynyt pieni eläin luonnonmullistuksen kohdatessa elinympäristöään. Ohittaessaan valtavien kivisten villikarjujen vartioiman portin hän syöksyi sivuun, piiloutuen, tukien selkäänsä muurin kiinteyteen jalkojensa vapistessa hallitsemattomina täristen reisiä myöten, poltellen ja pakottaen. Hän nojasi sileähiuksisen päänsä kylmää kiveä vasten ja nieleskeli oksennuksen makua suussaan, hengittäen kiihkeän pinnallisesti, sydämen hakatessa hillittömään tahtiin, ikään kuin se uhkaisi jyskyttää tiensä hänen rintansa lävitse. Nuori poika puristi kapeita käsiään nyrkkiin niin lujaa, että tiesi katsomattakin kynsiensä jättävän arvet kämmenen pehmeään, hoidettuun lihaan, niin lyhyet kuin ne olivatkin. Kauttaaltaan vavahdellen hän puri halkeilevia huuliaan, mutta tunsi siitä huolimatta leukaansa pitkin valuvan pisaran. Hän puristi silmiään yhteen, hengitti huulet väristen, mutta sai aikaan vain vuolaamman noron, joka liukui kylmänä ja kutittavana hänen kauluksestaan sisään. Hän kirosi hiljaa, toisti rumimpia sanojaan yhä uudelleen ja uudelleen, mutta se kuulosti hänen omissa korvissaankin pelästyneen lapsen uholta ja sai hänet inhoamaan itseään yhä syvemmin.
Huudot ja välkähtelevät loitsukirousten valot saivat hänet tuskin kääntämään päätään. Maailma pyöri yhä hänen silmissään, ja suurin tavoite siinä tilanteessa oli pysyä seisaallaan. Poika tuskin huomasi, kuinka kuolonsyöjät säntäilivät hänen ohitseen, kadoten poksahtaen tyhjään ilmaan yksi toisensa jälkeen. Hän ei jaksanut kaikkoontua, eikä hän tiennyt minne ilmiintyisi aivojensa lyödessä tyhjää. Huudot ja sähisevät äänet, tulen rätinä ja paukahtelu ja koiran hätääntynyt ulvonta jossain taustalla eivät merkinneet enää mitään. Hän avasi ja sulki silmiään kuin koettaen todistaa itselleen olemassaoloaan. Maaperä notkui yhä hänen kramppaavien jalkojensa alla. Hänen vasenta käsivarttaan poltteli ja sykki. Sappea nielaisten hän ajatteli enää kylmänvalkoisia kasvoja, joissa punaiset iirikset paloivat silkkaa sielutonta vihaa.
Minä kuolen, hän itki mielessään, koettaen käsittää sen suunnattoman pysyvyyden.
Minä kuolen minä kuolen minä kuolen… Samassa vertahyytävän eläimellinen kirkuna sai hänet hätkähtämään ja ponnahtamaan jälleen kärsivien lihastensa varaan. Kalkaros syöksyi portista musta viitta jäljessään hulmahdellen ja siivekäs, hirviömäinen peto aivan kannoillaan, valtava kotkannokka avoinna, valmiina repimään ja raatelemaan tappavilla kynsillään. Sen keltaiset silmät saivat pojan kauhun valtaan; kuin kasvoille lyötynä hän eli uudelleen mielessään muistikuvan, jossa tuo samainen hirviö hyökkäsi hänen ylleen raadellen, piesten ilmaa siivillään aivan kuten nyt hänen opettajaansa tavoitellen. Suu avoinna, jähmettyneenä hän seisoi niillä sijoillaan, kykenemättä liikahtamaankaan, vaikka se maksaisi hänen henkensä.
Hänen oli täytynyt päästää jokin ääni, vaikkei hän sitä ollut itse huomannutkaan, sillä siinä hetkessä mies kääntyi äkisti kannoillaan, oli hänen vierellään ja kaikki sumeni puristavaksi, ahdistavaksi pimeydeksi. Hän tunsi sydämensä lyövän kiivaasti rusentuvia kylkiluitaan vasten ja kasvojensa kostuvan paineen vapauttaessa uuden ryöpyn ei-toivottuja kyyneliä. Ja hän vihasi lujaa, varmaa otetta kyynärvarressaan, kynsien puristusta kätensä lihassa; hän ei voinut muuta kuin koko sydämestään vihata sitä huojennusta, että hän sai olla lapsi, josta joku piti huolta, sitä helpotuksen tunnetta, joka sai hänen silmänsä vuotamaan kirvelevää suolaa.
***
Hän ei tuntenut pimeää metsää, tiheää synkkyyttä, jonka keskelle hänet oli sysätty, mutta välittömästi tuntiessaan puristuksen hellittävän hän tyrkkäsi miehen käsivarren kauemmas itsestään, kavahti etäämmäs ja huojui jaloillaan, pidättäytyen pyyhkimästä märkiä kasvojaan hihaansa.
Ehkä hän ei huomaa, jos olen kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Mies katsoi häneen hetken vaieten. Yön valossakin poika näki, että tämä vuoti rajusti verta kasvoistaan, joissa oli ruma, syvännäköinen viilto. Aikuinen kuolonsyöjä oli aivan yhtä voimakkaan shokin ja tunnekuohun vallassa, ymmärsi nuori järkyttyen.
Kalkaros tajusi vammansa vasta nähdessään kauhistuneen tuijotuksen pojan villinä kieppuvissa silmissä. Hän painoi karkeasti sauvansa kärjen poskelleen ja tunsi veren sykinnän laantuvan välittömästi. Viivyttelemättä hän astui lähemmäs nuorta Malfoyta.
”Mitä Dumbledore sanoi sinulle? Mitä hän sanoi?”
Draco tuijotti häneen mykkänä, shokin vaimentamana. Hänen mielensä ei jaksanut vielä käsittää kaikkea tapahtunutta. Silmitön voitonriemu, kaiken varmuus ja sitten – äkillinen romahdus, pieleen menneet suunnitelmat, käsistä karanneet tapahtumat… Poika avasi ja sulki suutaan, muttei saanut sanaakaan ulos.
”Et tehnyt sitä, koska hän sanoi jotain! Mitä hän sanoi? Mitä vastasit?”
Mies tarrasi hänen hartioihinsa ja ravisti niin, että vaaleat hiukset huiskivat ilmassa. Draco nielaisi, yökkäsi ja sopersi tunnistamattomia sanoja. Kalkaros pysäytti hänet paikalleen, muttei hellittänyt rutistavaa otettaan hänen olkapäistään. Kivun aistimus sai pojan päässä pyörivän hämmennyksen selkiämään hieman.
”Hän sanoi, että voi auttaa minua”, nikotteli Draco, väistäen mustien silmien intensiivistä katsetta. Hän ei jaksanut sulkea mieltään, valehdella, torjua lukilitiksen taitajaa.
Kuolen joka tapauksessa. Mieluummin Kalkaros kuin hän… ”Mitä vastasit?” miehen ääni oli silkka kuiskaus, hiljaisempi kuin yötuuli, joka henkäili lehviä liikutellen heidän ympärillään, vaimeampi kuin pimeyden pehmeä äänettömyys.
”Hän… Hän… pelastaa… kuolemalta”, Draco änkytti tärisevällä äänellä, ”Voisi huijata… Pimeyden Lordia…” Hän pudisti päätään rajusti, ja tunsi kyynelten pyrkivän taas esiin huultensa vavahdellessa. Oli kuin koko hänen painonsa olisi riippunut miehen vahvojen käsien karkeassa otteessa. Hän alkoi menettää otteensa todellisuuteen. Vasen käsivarsi kipinöi ihon alta, hän tarrasi siihen vaistomaisesti.
”Nopeasti, typerä poika!” sähisi mies. Hän työnsi kelmeät kasvonsa niin lähelle Dracon huojahtelevaa päätä, että poika tunsi sylkipisaroiden leviävän ympäri kasvojaan. ”Hän löytää meidät pian. Mitä vastasit rehtorille?”
Mutta Draco ei osannut vastata vieläkään. Suunniltaan kauhistuneen, pelkäävän pikkulapsen ilme ei väistynyt hänen yltään. Hän puri huuliaan ja itki ääneen viimeiset sanat, jotka kykeni lausumaan.
”Liity oikealle puolelle, Draco… Et ole tappaja, hän sanoi…”
Kalkaros näki, kuinka pojan ilme kiristyi, ja tämä puristi käsivarttaan yhä lujemmin; mies tunsi saman poltteen omassa lihassaan. Viipymättä hän irrotti kätensä ja poika valahti sammalikkoon hänen jalkoihinsa vaimeasti uikuttaen. Kalkaros puristi lujasti taikasauvaansa, jonka oksaiset kyhmyt olivat sormissa hioutuneet sileiksi kymmenien vuosien mittaan, ja lausui muodonmuutosloitsun äänettömästi, nuolaisten kuivuvaa verta kapeilta huulillaan. Hän vilkaisi ympärilleen levottomana, kahmaisi valkoisen hillerin kouraansa ja kaikkoontui ennen kuin välähdystä säikähtänyt varis ennätti lentoon oksaltaan. Sen raakkuva ääni sai paikalle ilmiintyneet kuolonsyöjät tähyämään valppaina ympärilleen, mutta ainoastaan painunut kohta sammaleessa kertoi heidän saapuneen ratkaisevan hetkisen liian myöhään.
***
Lyttyyn rutistuva eläin rimpuili vaistomaisesti vangitsijansa otteessa, raapi ja puri terävillä pikku hampaillaan ympärilleen pusertuvia sormia. Kun he jälleen ilmiintyivät raittiiseen ilmaan henkeäahdistavan matkanteon jälkeen, hilleri jähmettyi pelosta ja käänsi pälyävän katseensa ylöspäin.
”Ei hätää, Draco”, rauhoitti hiljainen, yönsileä ääni, ja verestä liukas käsi tunki hänet kursailematta viittansa taskuun. Eläin räpiköi pienillä käpälillään ja inahteli, muttei päässyt karkuun syvästä, pussimaisesta taskusta, jonne se oli pakotettu.
Kun mies otti painon viittansa taskussa käsiensä kannateltavaksi, eläin rauhoittui pakokauhustaan ja tunsi hetkellistä turvaa. Se oli silti varuillaan ja värisi turkkinsa alla. Kädet pitelivät sitä miltei lempeästi ja ääni jostain korkealta kuiskasi: ”Noin on parempi.”
Pikkupeto kuulosteli villakankaan vaimentamia ääniä ympärillään. Askelia, hermostunutta kolkutusta, oven sulkeutumisen ääni. Se keinui miehen kämmenellä tämän askelten tahdissa ja säpsähteli äkillisiä ääniaistimuksia. Äkkiä hillerin teräviin korviin tarkentui jotain, se kuuli jotain hyvin tuttua ja rauhoittavaa. Eläin liikehti levottomasti ja mylläsi taskua etsien ulospääsyä, mutta lujat kädet pitelivät sitä edelleen vahvassa otteessaan.
”Severus! Mitä on tapahtunut? Tähän aikaan yöstä, missä…”
Hätääntynyt naisen ääni kohosi korkeaksi, särkyi kuin murentuen reunoiltaan. Hilleri rimpuili ansassaan kiihkeästi, mutta turhaan. Miehen täysi huomio kiinnittyi toisaalle.
”Narcissa.”
Äiti. ”Mitä on tekeillä? Epäonnistuiko suunnitelma? Voi, Draco…” nainen ei voinut hillitä värisevää itkuaan. Se raastoi hillerin herkkiä korvia ja sai sen suunniltaan. Pienet käpälät kynsivät tuloksetta villakankaan lankoja. Käsi puristui varoittaen sen ympärille. Se jännittyi palloksi käpertyen aloilleen, kuunteli.
”Ei ole aikaa, Narcissa. Cissy rakas, ryhdistäydy! Nyt on toimittava nopeasti. Minun täytyy palata Pimeyden Lordin luokse, mitä pikemmin, sen parempi. Sanon että seurasin häntä, mutta poika pakeni käsistäni.” Mies puhui selkeästi, hiljaisella, pehmeällä äänellä. Hilleri tunsi jonkin tömähtävän vasten miehen ruumista. Kesti hetken tajuta, että se jokin valtava oli hänen äitinsä hento vartalo. Toinen käsi veti viitan taskuineen taaemmas, toinen irrotti otteensa kiertyäkseen naisen tueksi.
”Draco… Poikani… Oma poikani…” itki nainen, ja syvä ulina purkautui hänen kurkustaan. Hilleri putosi tyhjän päälle ja jäi roikkumaan keränä taskun pohjalle. Tukahtuneesta äänestä päätellen mies oli kiireesti painanut kätensä vaimentaen naisen suulle. Valkoinen eläin kynsi tietään ylemmäs nähdäkseen mitä oikein oli tekeillä. Se sai kuononsa tungettua taskunsuulle ja näki, että kaksikko oli pusertunut lähekkäin kuin ilmiintyisi parhaillaan yhdessä. Miehen tummasuoninen käsi peitti melkein puolet kalmankalpeiksi käyneistä siropiirteisistä kasvoista samalla, kun toinen oli likistänyt hänen vartensa rajusti itseään vasten. Hänen veriset huulensa hipoivat naisen korvaa, kun hän kertasi tälle lyhyesti, hillityin sanamuodoin illan tapahtumat. Vaikka nainen oli rimpuillut aluksi miltei samaan tapaan kuin väkivalloin vangittu hilleri, hän seisoi nyt vaiti, kuunnellen kiihkeästi miehen jokaista kuiskaten hymistyä sanaa. Kun hän hellitti kätensä puristusta kokeillen, nainen nyökkäsi merkiksi siitä, että ymmärsi pysyä hiljaa.
Vasen käsi nosti jälleen taskun hillereineen varaansa, mutta oikea piteli yhä naista lujasti vyötäisiltä. Heidän hidas irroittautumisensa toisistaan oli miltei intiimin näköistä. Hilleri tunsi ihmissielussaan jotain nolostumisen sukuista, kuin olisi vahingossa yllättänyt aikuiset jostakin luvattomasta mutta kauniista. Se vikisi hermostuneena ja mies kaivoi sen esille taskun uumenista, jonne se oli uudelleen valahtanut.
Severus Kalkaros mietti syvimmissä ajatuksissaan, oliko koskaan nähnyt mitään niin kaunista kuin sinisen toivon, joka syttyi vaalean kaunottaren katseeseen hänen nostaessaan valkoisen näätäeläimen taskustaan tämän silmien eteen. Hänen oma tumma katseensa oli uponnut hyvin syvälle naisen silmien syviin lähteisiin, siihen harvinaiseen lämpöön jota ne heijastivat kohdistuessaan pörröturkkiseen, veren tahraamaan pikku elikkoon. Mies tunsi kynsien puristuvan terävinä etusormeensa, kun eläin ponnisteli hypätäkseen, pyrkiäkseen rakkaimpansa lähelle. Hän tuki sen ilmaa potkivaa takapuolta toisella kädellään, silitti kevyesti peukalollaan sileää karvaa niskan sivulla. Eläin käänsi päätään kysyvästi, jähmettyen hetkellisesti hellän kosketuksen yllättämänä. Kuin nolostuen mies ojensi Dracon kiireisellä liikkeellä äitinsä ojentuville käsivarsille. Pitkä tukka peitti hänen kasvonsa varjoihin.
”Se on minun vertani”, hän murahti lyhyesti vastauksena naisen kysyvään katseeseen. ”Poika on täysin kunnossa.”
Narcissa Malfoy piteli rakastaen käsivarsillaan hillerin pitkää, solakkaa vartaloa. Hän niiskutti nenänsä kautta pidätellessään kyyneliään. Draco painautui koko hillerinkehollaan vasten äitinsä tutulle ja lämpimälle tuoksuvaa rintaa. Hän tunsi itsensä jälleen vauvaksi, muisti aistit terävöityen äidin ihon tuoksun, hien ja hienostuneen parfyymin sekoituksen, hapuili muistinsa kätköistä maidon imelää ja sokerista aromia. Hilleri hieroi päätään naisen kaulalle ja nuoli häntä pienellä punaisella kielellään, pyrkien vaistonvaraisesti turvaan tämän kaula-aukkoon.
”Noh, Draco”, vastusteli nainen, ja kohotti eläintä ylemmäs olkaansa vasten. Sen sileä pehmeys tuntui ihastuttavalta hänen käsissään, ja äitikin muisti ajan, jolloin hänen poikansa oli levännyt hänen sylissään hädin tuskin valkoista pikku eläintä suurempana. Silmät kyynelissä hän katsoi mustatukkaiseen mieheen, jonka kasvoja hyytynyt veri kirjavoi.
”Olen sinulle kaikkeni velkaa, Severus!” hän kuiskasi kiihkeästi, kurkottaen suutelemaan tätä kiitollisena. ”En voi kyllin kiittää, että pidit lupauksesi!” Hänen toinen kätensä tuki hilleriä olkaa vasten, kun toinen kiertyi halaamaan miestä toverillisesti. Draco vinkui pelätessään rutistuvansa kahden painavan vartalon väliin. Tilanne ei ollut muutenkaan hänen mieleensä. Kun Kalkaros viimein vetäytyi hänen äidistään, hän sähisi miehelle ja paljasti terävät etuhampaansa uhkaavasti.
Pidä likaiset näppisi erossa hänestä!Helpottunut tyytyväisyyden leima hymyntapaisessaan pilkehtien, mies kurotti kuitenkin pelotta silittämään äitinsä kaulan ympäri kiertynyttä eläintä. Draco puri häntä salamana peukaloon.
Paras pysyä kaukana minustakin!Poikaa kismitti suunnattomasti, ettei mies reagoinut hänen hampaisiinsa juuri lainkaan. Narcissa vieläpä pyysi hänen puolestaan anteeksi lempeällä äänellä, kuin tuhman lapsen pikku kepposta. Se ärsytti vielä enemmän ja sai hillerin kurnuttamaan vihaista pientä murinaa. Kukaan ei huomioinut häntä lainkaan! Harmissaan hän upotti varoittavasti kynsiään äitinsä niskaan, mutta tämä vain nosti hänet käsiensä varaan, silitti hänen päätään hajamielisesti ja kuiskutti Kalkaroksen kanssa.
”Häntä etsitään täältä aivan pian. Sinun on paettava. Piilota poika ja pakene, muistathan suunnitelman? Lucius on turvassa Azkabanissa, ainakin toistaiseksi.” Mies puhui rohkaisten, mustat silmät tulvillaan tutkimatonta syvyyttä. Eläin pohdiskeli ihmismielessään, osaavatko hillerit oksentaa. Ainakin mieliteko siihen oli suunnaton.
”Lucius…” Narcissan äänessä oli hentoa kaipausta, kaukaista ikävää. Isän ikävä iski rajuna myös pikku hillerin mieleen. Hän ei ollut edes ajatellut isäänsä pitkään aikaan.
”Hänhän osaa langettaa sinuun muistitaian?” mies varmisti.
Hilleri höristi pyöreitä korviaan.
Isäkö? Nainen nyökytti vakavana, keskittymisen tuoma hajamielisyys huokui hänen käsistään tyytymättömään pikku eläimeen. Se nyrpisteli kuonoaan mielenosoituksellisesti.
”Sitten vain pysyt piilossa. Kyllä tämä tästä rauhoittuu, jotenkin. Potterin poika ei jätä tätä tähän. Pidä pääsi matalana, niin kaikki päättyy vielä hyvin.”
Mitä? Saakelin Potter, kaiken pahan alku ja juuri! Onko tuo petturi sittenkin Potterin puolella?Mustatukkainen mies kumartui puhumaan äkisti rimpuilemaan alkaneelle hillerille äitinsä käsivarsilla. Hänen nenänsä kaartui niin lähellä, että eläin siristi silmiään selvästi harkiten siihen pureutumista. Kalkaros vetäytyi nopeasti hieman taaemmas, puhutellen valkoista elikkoa suoraan.
”Draco, sinun tulee totella äitiäsi. Pimeyden Lordi ei tunne läsnäoloasi, kun olet eläimen hahmossa. Et saa muuttua takaisin ihmiseksi, ennen kuin siihen annetaan lupa, ymmärrätkö? Tämä on sinun ainoa keinosi pysyä hengissä. Tee kaikkesi sen eteen.”
Hilleri murisi kumeasti pienestä kurkustaan. Mies hymyili pilkallinen virne kasvoillaan.
”Et ota mielelläsi käskyjä vastaan, vai mitä? Nyt on kuitenkin pakko. Meidän on tehtävä osuutemme kunkin, miellyttipä se tai ei.” Hän huokaisi syvään. Narcissa kohotti vapaan kätensä hänen poskelleen, hillerin keikkuessa epämukavasti hänen vasemman käsivartensa päällä ja kuristessa vihaisella äänellä.
”Ole varovainen, Severus. Otat hirveän riskin.”
Mies otti varovasti naisen kämmenen omaansa ja kumartui suutelemaan sitä tunteikkaan kunnioittavasti, kuin rakasta sisarta. Hänen katseensa oli lämmin, kun hän kaikkosi tyhjään ilmaan. Narcissa nyyhkäisi ääneen ja puristi hilleriä rintaansa vasten niin että tämä vinkaisi hädissään. Draco aisti kuitenkin epätoivon ja vilpittömän surun äitinsä äänessä, ja pidättäytyi raapimasta häntä, vaikka tunsikin siihen vaistomaista houkutusta jouduttuaan likistyksiin. Kaikesta kauheudesta huolimatta hän oli syvästi onnellinen saadessaan olla pitkästä, pitkästä aikaa äitinsä sylissä. Hän nojautui käsivarteen, kaivoi kuononsa äidin kainaloon ja kiersi tupsukkaan häntänsä hänen sormiensa ympärille. Vaikka hän ei olisi ikinä tunnustanut sitä kenellekään, juuri tätä tunnetta hän oli kaivannut eniten kouluvuoden aikana.
Äiti, ota syliin. Pidä pitkään ihan lähellä. ***
Myös Narcissa nautti saatuaan poikansa jälleen luokseen, konkreettisen hoivattavassa olomuodossa. Draco oli ollut niin hankala, niin
aikuinen mielestään koko kesän, niin etäinen ja kylmä joulun lomapäivinä. Äitinä hän vaistosi, että hänen lapsellaan oli huolia, mutta tämä ei ollut päästänyt ketään lähelleen. Narcissa rakasti Severusta jo yksin sen tähden, että tämä oli palauttanut hänelle hänen pikkuisen poikansa.
Hän pesi hillerin verisen turkin lämpöisessä vedessä, kannatellen liukasta pikku otusta sen räpistellessä arkana veden varassa pesualtaassa. Hän kuivasi sen pörröiseksi ylellisimmällä pyyhkeellään ja nauroi ensimmäistä kertaa koko kauheaan vuoteen, kun eläin päästi pärskähtävän aivastuksen vesipisaran jouduttua sen nenään.
Narcissa syötti hillerille sormistaan paahdettua leipää sekä hienoksi jauhettua naudan sydäntä, ja antoi sille juotavaksi maitoa teevadiltaan. Oli ilo katsella kauniin, valkoisen eläimen heijastusta maidon värähtelevältä pinnalta sen litkiessä nestettä viiksikarvat mielihyvästä liikahdellen.
Hän katseli hyvillä mielin sen leikkisän ilomielistä hyppelyä sängynpeitteen poimuissa laskostaessaan alusvaatteitaan pienimpään matka-arkkuunsa. Saatuaan kaiken tarvitsemansa pakatuksi hän antoi levon kiusaukselle myöten ja paneutui makuulle hetkeksi, hillerin kiertyessä hänen silkkityynylleen. Sen turkki hiveli pehmeästi hänen poskeaan ja se nuolaisi kevyesti hänen kaartuvaa ylähuultaan ennen kuin painautui hänen syliään vasten ja sulki silmänsä.
Äiti silitteli pientä poikaansa, joka makasi vasten hänen sydäntään, ensi kertaa niin lähellä sen jälkeen, kun hän oli vielä ruokkinut vauvaa rinnoillaan. Lucius oli vaatinut häntä itsenäistymään niin pian. Hän ei halunnut perillisestään inisevää mammanpoikaa. Onneksi mies ei ollut näkemässä, mietti Narcissa haikeana, sivellessään silkoista valkeaa turkkia hajamielisenä, ajatuksiinsa vaipuneena, hyväillen. Hän tunsi poikansa sydämen sykkivän sormiensa alla, neljä kertaa omaansa tiheämmin.
Narcissa ei tajunnut nukahtaneensa, ennen kuin havahtui hereille. Hilleri hyppeli hädissään hänen päällään ja vikisi. Alakerrasta kuului raskasta kolahtelua. Nainen kimposi pystyyn, työnsi hillerin viittansa sisään ja kaikkoontui käsi matka-arkun kahvalla. Hetkeä myöhemmin kuolonsyöjät löysivät edelleen lämpimän painauman satiinilakanoissa, mutta Malfoyn sukukartano oli tyhjä asukkaista.
***
Azkabanin muurit kohosivat hirvittävinä, synkkinä, uhkaavina horisontissa. Narcissa katseli sitä metsän suojista vapiseva, valkoinen pikkupeto olallaan, miltei yhtä vaaleiden hiustensa alle puolittain kätkeytyneenä.
”Se on isin vankila, Draco.”
Hilleri säksätti äkäisesti.
Älä puhu minulle niin kuin olisin kolmevuotias, jooko?”Minun on mentävä katsomaan häntä. Sinä jäät tähän odottamaan.”
Usko vain huviksesi että jään, äiti. Älä holhoa. Et tajuakaan, miten tyhmälle se kuulostaa.”Ei minulla mene kauaa. Saat vartioida laukkuani”, kuiskutti vaalea nainen.
Draco takertui kynsineen hänen hiuksiinsa ja vetäytyi takaperin hänen ulottuviltaan, kun äiti yritti nostaa hänet niskastaan. Narcissa voihkaisi ärtyneenä.
”Taasko sinä olet tuollainen. Etkö muista, mitä Kalkaros sanoi? Hän käski sinun totella!”
Olen kurkkuani myöten täynnä tuota komentelua! Tulen mukaan!Poika tarrasi varoittavasti hampaillaan hänen niskanahkaansa. Narcissa alistui.
”Hyvä on. Mutta tule tähän. Minulla on sinulle asiaa.”
Draco kömpi sävyisästi äitinsä käden varaan. Nainen nosti hillerin rinnalleen ja katsoi tämän viekkaisiin pikku silmiin. Äiti hyväili hänen turkkiaan ja katsoi häneen hyvin vakava ja surullinen ilme silmissään. Dracokin vakavoitui heti. Narcissa tunsi, kuinka eläimen pieni keho jännittyi hänen käsissään.
”Meidän täytyy selvittää, millä puolella isä on. Sinä et saa ilmaista olemassaoloasi. Et missään tilanteessa, onko selvä? Ankeuttajat eivät enää vartioi Azkabania, me pääsemme ministeriön velhojen ohi näkymättömyysviitan alla.”
Hilleri nyökkäsi päällään ja nuolaisi äitiään nenään. Sitten se kiipesi hänen olkavarttaan pitkin niskaan ja kiertyi piiloon pitkien hiusten lomaan. Narcissa veti viittansa hupun hiustensa peitoksi ja verhoutui vielä näkymättömyysviitan kätköön, sulautuen metsän vihreyteen.
Lucius Malfoy mittaili sellinsä lattiaa, vaaleat hiukset kaikkea muuta kuin hoidettuina, saappaankärjet tomuisina. Hänen kasvojaan peitti lyhyt vaalea parta, jota hän raapi mietteliään ärtyneenä. Saastaisessa punkassa, jossa hän joutui nukkumaan, piili kaikenlaista mihin hän ei ollut aristokraatin elämässään tottunut. Vankilaelämä ei ollut hänenkaltaisiaan varten. Hän eli nyt vain kostaakseen. Kosto piti hänet hengissä, kosto sille, joka oli hänet tähän alennustilaan saattanut, Harry Potterille, Dumbledorelle kurjine joukkoineen. Äkkiä hän kuuli vaimean kuiskauksen jostain viereltään. Mitään ei näkynyt.
”Lucius!””Narcissa? Cissy, sinäkö?”
Hän katseli valppaana ympärilleen.
”Hyss. Kukaan ei saa tietää, että tulin. Huonoja uutisia, rakkaani.”
Kiihkeä vimma kuvastui miehen kasvoilta. Hän tarrasi rystyset valkoisina kaltereihinsa ja katseli ympärilleen, kuin yrittäen nähdä vaimonsa viitan lävitse.
”Epäonnistuiko poika?” Ennen niin vaalien hoidettu, nyt pörheän harjastukkainen pää valahti epätoivoa kuvastaen kalterien ympäri puristuneiden käsien väliin. Hän ärisi raivosta, purki turhautunutta pettymystään potkimalla sellinsä ovea.
”Rauhoitu, rakas, tai minun on lähdettävä! Severus suoritti tehtävän pojan puolesta. Hän sanoi Dracon karanneen. Olen niin huolissani... Kuolonsyöjät etsivät minua, pakenin kartanosta, kun he hyökkäsivät sisään… Pelkään, että meitä vahingoitetaan!”
Hilleri ei liikauttanut lihastakaan äitinsä hiusten suojissa.
Valehteleeko minun äitini tosiaan noin hyvin? ”Pimeän Lordi tappaa pojan”, Lucius Malfoy sanoi värittömällä, kuolleella äänellä. ”Minun puolestani joutaakin tapettavaksi, mokoma surkimus.”
”Oletko tosissasi, Lucius?” naisen ääni oli kuiskaustakin hiljaisempi, ja siitä kuulsi aito kauhistus. Hän tunsi poikansa vapinan niskassaan ja kiehui hiljaista vihaa. ”Et itsekään pystynyt täyttämään hänen mielihalujaan. Hän vaatii palvelijoiltaan liikaa. Hän lähetti poikani tapettavaksi. Ilman Kalkaroksen apua hän olisi kuollut heti.”
Lucius kokosi hetken itseään, lausuen sitten hiljaa vaimolleen sanoja, joita tämä ei ollut toivonut kuulevansa.
”Herramme tahtoo että annamme kaikkemme. Kuolemaan asti. Se oli odotettavissa. Olet ihan liian tunteellinen, Cissy.”
Hän katsoi vaimonsa äänen suuntaan ovela ilme viekkailla kasvoillaan, partaansa sivellen.
”Etkö lainkaan tiedä, missä Draco on? Voisimme kenties ostaa vapautemme hänen edessään, jos tarjoamme pojan syntipukiksi.”
Nyt puolestaan nainen vavahti viittansa alla niin, että hilleri sai käyttää kynsiään pysyäkseen hänen niskassaan. Poika ei ollut uskoa korviaan. Hän tunsi korvissaan humisevan vetäytyessään kippuraan, etteivät sanat satuttaisi niin kovasti.
Isä, kuinka saatat? Uhraisit minut ostaaksesi oman kurjan henkesi? Ja koko tämän ajan olet ollut minun esikuvani! Narcissan huulet vapisivat niin, että hän sai avata ja sulkea niitä useita kertoja, ennen kuin saattoi luottaa äänensä vakauteen.
”Voin yrittää etsiä häntä. Koeta kestää tässä loukossa, rakkaani. Olet aivan pian taas kotona.”
”Kiitos kun kävit, Cissy. Tämä paikka on vähän uutispimennossa. Jos kuolonsyöjät käyvät, muistutan heitä, että olet meidän puolellamme. On ilo kuulla, että siitä vanhasta homekorvasta on vihdoinkin päästy.”
Narcissa muodosti suukon huulillaan ilmaan. Mies oli kalastavinaan maiskahtavan äänen ilmasta ja painoi sormensa näyttävästi omille huulilleen. Hänen leveä, ilkeämielinen hymynsä oli viimeinen, minkä Draco näki ennen kuin Narcissa oli pujahtanut niljaisesta ovenraosta käytävään. Hän kuunteli vaieten äitinsä hiljaista itkua koko matkan takaisin metsän suojiin.
***
Metsä ei ollut hiljainen päivänvalossa. Lintujen sirkutus, tuulen havistamien lehtien sointi, oksien rapsahtelu ja ruohon rahina jaloissa saivat hillerin säpsähtelemään tuon tuostakin. Kun se oli jälleen kerran tipahtaa äitinsä olalta suuren ruskean kanalinnun rävähtäessä lentoon heidän sivultaan, Narcissa pysähtyi, nosti kätensä niskaansa ja auttoi eläimen viittansa laskettuun huppuun. Draco keinahteli hupun sisällä kuin makuupussin pohjalla, vaaleiden hiusten ryöppy verhonaan, ja kiertyi tyytyväisenä kerälle nukkumaan. Kaikista olosuhteista ja niiden moninaisista vaaroista huolimatta poika tunsi olonsa levolliseksi ja rauhoittui äitinsä askelten rytmin tuudittamana. Oli niin pitkä aika siitä, kun hän oli saanut jättää kaiken jonkun toisen huoleksi. Hetkellisenkin vapauden tarjoama henkinen keveys sai hänet laskemaan panssarinsa ja luottamaan itsensä toisten käsiin. Unen syli houkutti nuorukaista yli kaiken muun, se kutsui unohtamaan murheen ja epävarmuuden, tuuti vajoamaan lämpöiseen rauhaansa. Draco peitti vaaleanpunervan kuononkärkensä hännällään, kaarsi pitkää selkäänsä mukavampaan asentoon ja painoi päänsä käpälilleen, ottaen vastaan sen tuoman turvan.
Tiettömässä metsässä tarpova Narcissa tunsi poikansa ruumiinlämmön hohkaavan selkäänsä kaavunkin läpi ja hymyili itsekseen. Matka-arkku leijui hänen takanaan, kun hän taivutti pahimmat ryteiköt sauvansa heilautuksella reitiltään. Sydämessään hän kantoi menneen tuokion kuvaa; muistoa miehestä, joka ei ollut hänen puolisonsa. Kuin huomaamattaan hänen askelensa keventyi, oksien himmentämä päivänvalo tuntui aavistuksen kirkkaammalta ja hänen tarkkaavaisuutensa sumentui pehmeäksi tähyilyksi. Niinpä hän säikähtikin suunniltaan, kun mustaviittainen hahmo ilmiintyi varoittamatta hänen eteensä, huutaen ankaralla äänellä hänen nimeään.
Draco havahtui unestaan yhtä lailla äkkiarvaamatta, tömähtäessään vasten äitinsä selkää tämän pysähtyessä niin jyrkästi, että lähes vaihtoi kulkusuuntaansa. Hilleri jännitti lihaksensa ja varautui mitään ajattelematta singahtamaan kuin hätäraketti päällekarkaajan kimppuun, puolustaakseen äitiään viimeiseen asti. Tunnistettuaan vastaantulijan äänen hän pysyi kuitenkin täysin liikkumattomana.
Narcissakin oli tuntenut mustaviittaisen hahmon jo ennen kuin tämä ehti laskea huppua kasvoiltaan.
”Bella?”
Viimeistään äidin äänensävy olisi saanut Dracon tekemään olemassaolonsa mahdollisimman vähäiseksi. Hän oli hämmentynyt sydänjuuriaan myöten saatuaan omin korvin todistaa, kuinka valmis äiti oli käymään jopa aviomiestään vastaan poikansa tähden. Nyt hän tunsi, kuinka tämä kokosi itseään sisarensa edessä. Pelon sävähdys kulki hänen lävitseen. Hän tiesi, miten vaikea Bellatrixia oli huijata. Tämä oli itse opettanut hänelle okkulmeusta, ja vaikkei tumma nainen ollutkaan mestarinsa veroinen mielen lukemisessa, Draco pelkäsi pahoin, että tämä päihittäisi hänen äitinsä mennen tullen.
”Missä olit, Cissy?” kuiskutti hurjasilmäinen nainen sisarelleen kylmän uhkaavana. Draco tunsi äitinsä vetävän hartioitaan arkana sisäänpäin. Hän seurasi tilannetta yllättyneenä. Jos hän jotain oli odottanut, ei ainakaan tätä.
”Etsimme sinua kartanolta. Karkasit käsistämme. Salailetko kenties jotakin?” hän asteli kohti nuorempaa naista, taikasauva koholla, tähyillen ympärilleen mielipuolisen valppaana. ”Mitä on tekeillä, Cissy pieni? Miksi olet täällä?”
Nainen nieleskeli sylkeä ja värisytti huuliaan vastatessaan.
”Etsin poikaani. Hän pakenee, on varmasti peloissaan. Kalkaros kertoi minulle, että Draco karkasi koululta epäonnistuttuaan tehtävässään. Minun täytyy löytää hänet, minun täytyy! Jos Pimeän Lordi ehtii ensin, en enää koskaan näe poikani kasvoja.”
Narcissa nyyhki ja väänteli käsiään. Sitten hän kohotti kasvonsa siskoonsa toivon säteillessä niiltä kuin kuunkajo pimeästä yöstä. ”Saan hänet varmasti taivutettua anteeksipyyntöön, ehkä Pimeän Lordi säästää hänet kun hän näyttää, kuinka katuu.”
Bellatrix katsoi vaaleaan naiseen yrittämättäkään peitellä halveksuntaansa.
”Olet houkka, Narcissa. Pimeän Lordi ei milloinkaan tekisi niin. Hänen luottamuksensa pettänyt ansaitsee kohtalonsa. Luulin jopa sinun ymmärtävän sen verran.”
”Tulen mieheni luota, kävin Azkabanissa näkymättömyysviittani turvin. Lupasin hänelle, että yritän etsiä pojan. Ehkä hän armahtaa mieheni pojan tähden. Mutta toivon, että hän sallisi myös Dracon elää…”
Nainen antoi taas kyynelpuuskan tulvia ylitseen. Hänen hento vartalonsa vapisi itkusta ja vilpittömän tuntuisesta epätoivosta.
”Et voi ymmärtää, Bella! Oma lapseni! Et ole äiti, et voi ymmärtää sitä tunnetta…”
Tumma kuolonsyöjätär puri huultaan ollakseen virnistämättä ilkeästi. Vaikka hänen sauvakätensä oli herkkä toimimaan, kun hänen mestariaan loukattiin, kyse oli kuitenkin hänen sisarestaan. Siitäkin huolimatta elottoman kalpeitten huulien sointi oli kimeä ja tunteeton hänen vastatessaan Narcissan vetoomukseen.
”Cissy rakas, mene kotiisi. Kuolonsyöjät etsivät poikaa. Hän ansaitsee sen mitä edessä on - Pimeän Lordi ei katsele petturia hyvällä.” Hän kurotti tarttumaan nuorempaa naista käsivarteen, mutta kosketuksesta puuttui kaikki hellyys, se oli ainoastaan varoittava ele. ”Älä turhaan tee asiaa hankalammaksi. On hyvä tietää, että Lucius on uskollinen. Saat pian miehesi luoksesi, ja sitten kaikki näyttää paremmalta. Me huolehdimme Dracosta, kun hän löytyy. Mene sinä kotiin, ja pysy siellä. Otamme kyllä yhteyttä.”
”Mutta Bella…” vaikeroi Narcissa yhä, kurkottaen sisarensa puoleen. Tumma nainen kiristeli leukapieliään, mutta pakottautui toistamaan kärsivällisesti sanansa.
”Mene kotiin. Me tulemme sinne.” Se oli kylmä, tunteeton käsky.
Hän oli jo kulkenut sisarensa ohi, kun kääntyi uudelleen tähän päin.
”Et siis nähnyt poikaasi missään? Ja tulit Azkabanista tähän jalan?”
”Niin, Bella.”
”Et varmaankaan pahastu, jos varmistan asian?” Tumma nainen siristi raskasluomisia silmiään. ”Ihan vain kaiken varalta. Saatan myös piipahtaa Luciuksen puheilla.”
”Kerro hänelle, että rakastan häntä”, Narcissa kuiskasi. ”Kerro, että teen kaikkeni perheemme hyvinvoinnin eteen.”
Jyrkkyys Bellatrixin luisilla kasvoilla lientyi aavistuksen.
”Lucius ilahtuu kuullessaan, että olet oikealla puolella.”
Narcissa heitti päätään taaksepäin ja hetken aikaa hänen kopea katseensa sai jopa hänen sisarensa perääntymään henkisesti.
”Minun mieheni tietää kyllä, kenen puolella olen. Jos Draco löytyy, Lucius osaa kyllä tehdä oikeat päätökset.”
”Uskon sen.”
Narcissa seisoi vaiti, lyödyn mutta uhmakkaan näköisenä, ja Bellatrix käänsi selkänsä hänelle, nakaten päätään ylpeästi. Hän jatkoi vaalean naisen tulosuuntaan, ja tämä seisoi ja odotti, kunnes hän oli kadonnut metsän syviin varjoihin. Aivan paikoillaan, liikahtamatta piiruakaan hän odotti yhä, laskien sekuntien muuttumista minuuteiksi hiljaa mielessään. Mitään ei tapahtunut, ääntäkään ei enää kuulunut. Hän huokaisi hiljaa, kuulosteli liikkumatonta hilleriä selkäpuolellaan ja pyyhki kyynelten juovat poskiltaan. Ilman ennakkovaroitusta hän kaikkoontui paikalta, jättäen matka-arkkunsakin jälkeensä. Oli todellinen kiire.
***
Puiden verhoama palsta, jonne nainen ilmiintyi seuraavaksi, ei olisi voinut enempää erota metsästä, josta hän oli juuri poistunut. Olkikattoista mökkiä ympäröivät pehmeälehtiset koristepensaat ja tuulenvireen heiluttelemat riippuvaoksaiset pajut, lehmukset liikuttelivat sydämenmuotoisia lehtiään sen lämpöisessä kosketuksessa. Nainen tunsi levottomuutensa raukeavan ja kuiskasi olkansa yli.
”Voit tulla esiin, olemme toistaiseksi turvassa.”
Hilleri ravisteli puutuneita raajojaan, joita vielä kivisti ilmiintymisen jälkivaikutuksena, ja kiipesi naisen kaulanjuureen. Äiti vei kätensä hyväillen pienen eläimen selälle ja se puski kuonoaan rakastavasti hänen sormiaan vasten, kuin antaen tunnustusta hänen teolleen.
En olisi ikinä uskonut, että olet noin ilmiömäinen valehtelija, äiti. Kiitos.Narcissa kulki määrätietoisesti mökin ovelle ja napautti oven vaskista kolkutinta. Draco vetäytyi hänen hiustensa varjoon, mutta nainen käänsi päätään. Poika tunsi kyljessään hänen suupielensä kiristyvän ohueen hymyyn.
”Täällä ei tarvitse piilotella. Ole ihan rauhassa.”
Ikkunaverhon takaa erottui liikettä. Vaalea kaunotar muotoili kasvonsa niin lämpimään hymyyn kuin siinä tilanteessaan kykeni. Ovi avautui, sen raossa seisoi keski-ikäinen nainen, jonka tumman punaruskea tukka oli hienoisesti harmaantumassa. Hän piteli ovea kädellään niin, ettei tulija päässyt sisään. Pitkän aikaa naiset seisoivat aloillaan, tuijottaen kiinteästi toisiaan; tarkastellen muutoksia, joita aika oli heihin uurtanut. Lopulta naisista lyhyempi, ruskeaverikkö, päätti avartaa mutristuneet huulensa hymyyn ja astui taaksepäin tehden toiselle tilaa käydä peremmälle.
”Narcissa. Siitä on aikaa.”
Vaalea nainen huokaisi niin raskaasti, että hilleri hänen olallaan tunsi nousevansa ja laskevansa kuin hississä. Se nosteli tassujaan hermostuneena, muttei uskaltanut vinkaistakaan. Se ei tunnistanut lainkaan naista, jota hänen äitinsä oli lähestynyt kuin tuttavaa.
”Hauska nähdä jälleen, Andromeda.”
Verenpetturi-Andromedako? Draco tunsi päätään huimaavan. Aivan kuin koko maailma olisi järkkynyt perustuksillaan. Hänen äitinsä ei ollut koskaan maininnut toista sisartaan hänen kuultensa. Hilleri tarkkasi ällistyksensekaisella uteliaisuudella ympäristöään ja ennen kaikkea tähän saakka tuntematonta tätiään.
Ruskeasilmäinen nainen näytti aivan erilaiselta kuin hänen äitinsä tai Bella-tätinsä. Hänestä huokui lämpöä ja sellaista seesteistä tasapainoisuutta, jota poika ei voinut väittää kohdanneensa kummassakaan tämän sisarista. Hänen pehmeä tukkansa oli koottu koruttomaan hiusverkkoon, yksinkertainen esiliina hänen yllään toi mieleen ennemmin Weasleyn matamin kuin kummankaan muista Mustan tyttäristä. Vaikka Andromeda oli sisariaan lyhyempi, hän ei kuitenkaan ollut tanakka vaan siro ja kaunispiirteinen, ja hänen kasvonsa olivat suloisen sydämenmuotoiset, aivan kuten kalpeanvihreät lehdet, jotka keinuivat tuulen liikuttamina hänen pientä taloaan ympäröivissä puissa. Mutta Draco pystyi myös tunnistamaan hänessä piirteitä, joita oli nähnyt ympärillään lapsuudestaan saakka. Jonkinlaista selittämätöntä itsetietoisuutta, päättäväistä varmuutta, tahdonvoimaa.
Tämä nainen ei ole hauras, vaikka hän siltä ensin vaikuttaakin, poika päätteli hyväksyen.
Kuin vahvistaen hillerinhahmoisen nuorukaisen mietteet, nainen pisti kätensä puuskaan ja katsoi edessään seisovaan kaunottareen tyynen, järkähtämättömän asiallisuuden vallitessa pinnan alla kuohuvia tunteitaan.
”Mitä asiasi koskee? Tiedän, ettet olisi tullut tänne, ellei jokin olisi hätänä. Tarvitset apuani johonkin, mutten ole varma, voinko antaa sitä.”
Narcissa alkoi taas väristä hienoisesti, mutta tällä kertaa Draco aisti säikähtäen hänen olevan tosissaan. Poissa oli se varmuus, jolla hän oli suojellut poikaansa aiemmin. Draco tunsi hyytävää pelkoa tajutessaan, että nyt hänen äitinsä aneli vilpittömästi.
”Andie…” hän aloitti. Sitten hän vilkaisi edelleen avoimeen oveen.
Andromeda ymmärsi sanoittakin mistä oli kysymys. Hän meni ovelle, sulki sen visusti ja ohjasi Narcissan peremmälle huoneeseen, jota hallitsi pehmeä, ruskea sohvakalusto. Mutta nainen ei noudattanut kehotusta istua, vaan jäi seisomaan talon emännän eteen.
”Olet oikeassa”, hän jatkoi hiljaa. ”Meitä etsitään. Olemme vaarassa. Tarvitsen kipeästi apuasi. Draco tarvitsee sinua. Meillä ei ole ketään muuta, jonka varaan turvata.”
Hän nosti hillerin olaltaan syliinsä ja kohotti sen sisarensa silmien eteen. Eläin vääntelehti vaivautuneena.
”Onko poikasi animaagi?” yllättyi Andromeda. Narcissa ravisti vaaleita suortuviaan.
”Kalkaros loihti hänet hilleriksi, ettei tiedät-kai-kuka pääsisi häneen käsiksi. Hän on turvassa vain niin kauan kuin pysyy eläinhahmossaan. Pojassa on kuolonsyöjän merkki.”
Nainen laski katseensa huokaisten. Järkyttävä oivallus ravisteli pojan sileäturkkista ruumista. Ensimmäistä kertaa Draco tunsi silkkaa häpeää merkistään, valasta jonka oli antanut pimeydelle. Tähän saakka hän oli pitänyt sitä aikuisuuden merkkinä; kunnian, voiman merkkinä. Mutta tällä hetkellä, tuntiessaan äitinsä murheen ja huolestuneen alistumisen, hän ymmärsi hyytävän kauhun valtaamana ettei piirto ollut koskaan todella suojellut häntä. Sen sijaan se oli tehnyt hänestä orjan, käskyläisen, merkityksettömän olennon, jonka sen luoja saattoi halutessaan pyyhkäistä olemattomiin. Arvottoman epäonnistuessaan. Häpeä löi häneen avokämmenen lailla. Hän vingahteli hermostuneesti, liikehtien levottomana, ahdistuneena, painellen kynsiään tukea hakien Narcissan kämmeniin.
Kuin vaistoten poikansa tunteet, äiti painoi hillerin suojellen rintaansa vasten. Draco nuoli hänen sormiaan, koettaen turhaan asettua kokonaan hänen käsiensä muodostamaan pesään. Nainen kohotti anoen sinisen katseensa tuikean päättäväisiin ruskeisiin silmiin.
”Sisko, tiedän, ettei minulla ole oikeutta pyytää tätä. Mutta auta minun lastani. Minun on jäätävä mieheni rinnalle. Kukaan ei saa tietää. Lupaa minulle.”
Ruskeatukkainen nainen näytti kovasti huolestuneelta.
”Sinä pyydät paljon. Entä jos kuolonsyöjät seuraavat häntä tänne? Tai sinua? Entä jos tämä on ansa.”
”Kukaan ei tiedä, että poika on eläinhahmossa. Hän on vaihtanut puolta. Hän ei surmannut Dumbledorea, vaikka hänen henkensä riippui siitä. Pyydän, ota hänet. Minun on palattava, mutta sinä voit suojella Dracoa. He uskovat hänen paenneen yksin.”
Siis mitä? Ymmärsinkö nyt oikein, mistä on kysymys? Dracon aistit valpastuivat, hän käänsi päätään terävästi sivulle. Mutta äidin kaikki huomio oli keskittynyt sisaren päätökseen. Hänen kätensä kannattelivat hillerin painoa, mutta hänen sisimpänsä kohdistui sanoihin, joita hän mielessään rukoili siskonsa huulilta. Andromeda Tonks oli kuitenkin järkkymätön epäluulossaan.
”Puhutko totta, Narcissa? Sinä olit aina meistä se terävin mieleltäsi. Sinä osasit saada kaikessa tahtosi läpi, puhuit toiset pyörryksiin. En luota sinuun tarpeeksi, en kaikkien näiden vuosien jälkeen.”
Vaalea kaunotar näytti epätoivon lyömältä. Draco tunsi hänen kämmentensä kostuvan kylmästä hiestä ja nosteli tassujaan, joiden polkuanturoissa tuntui epämiellyttävän viileältä.
”Siksi sinun täytyykin muokata muistiani”, nainen julisti hiljaa. Lyhyen hetken pienessä, kotoisassa huoneessa aika tuntui seisahtuvan, ilma pysähtyvän sijoilleen. Andromeda astui askelen lähemmäs sisartaan.
”Oletko tosissasi? Pyydät minua poistamaan poikasi mielestäsi?”
Äiti, et ole tosissasi. Et voi tarkoittaa sitä, et mitenkään! Narcissa nyökkäsi vakaana. Hänen silmänsä kiilsivät kylmistä kyynelistä. Kapeat kädet puristuivat hillerin valkoisen pikku vartalon ympärille miltei kipeää tehden.
”Se on ainoa keino. Kuolonsyöjät saattavat pyrkiä hyökkäämään mieleeni. Se on tehtävä kaiken varalta.”
”Mutta Cissy…”
”Lupaatko, Andie? Minun on palattava, en voi viipyä enää pidempään. Ole niin kiltti, ja ota Draco luoksesi. Kunhan… sitten, kun on jälleen turvallista, hae minut käsiisi ja palauta muistini.” Hän katsoi sisartaan surumielisin silmin. ”Sinä et ehkä luota minuun, Andie, mutta minä en ole koskaan menettänyt luottamustani sinuun.”
Tummempi nainen nyökkäsi kyyneleitä ripsissään. Hän astui Narcissan luo, halasi häntä lujasti ja sai hänet purskahtamaan haikeaan nyyhkeeseen. Viivyttelemättä tämä kohotti hillerin vastalöydetyn tätinsä olalle ja nyökytti eläimen epäuskoiselle ilmeelle vakaasti, vaikka se vaatikin kaiken hänen tahdonvoimansa. Hänen luopumisensa ilmeinen tuska sai vanhemman sisaren vakuuttumaan lopullisesti. Andromeda puristi taikasauvaa kädessään ja varmisti katseellaan, oliko toinen varma päätöksestään.
Narcissa itki nyt ääneen, mutta nyökytti lujasti ja vahvisti sanansa vielä kertaalleen.
”On kiire. On toimittava nopeasti. Käske minun ilmiintyä kartanoon, ja muista sotkea muisto, etten tiedä olevani täällä, tavanneeni sinua.”
Hilleri itki kiihtynein vinkaisuin ja inisi äänekkäästi. Äiti kallisti päätään ja pudisti kalpean platinaisia hiuksiaan.
”Draco, tämä on oikea tie. Ole kiltti poika, tottele tätiäsi. Hän pitää sinusta huolen.”
Kalpea, pitkäsorminen käsi ojentui sivelemään eläimen pehmeää karvaa vielä kertaalleen. Hilleri pyrki hänen käsivarsilleen, mutta hän torjui sen jyrkästi ja vakuutti kyynelsilmin, ettei vaihtoehtoja ollut.
”Tee se nyt, sisko. En ehkä kestä muuten.” Hän peitti kasvot käsiinsä ja itki lohduttomasti. Andromeda rutisti hänen kätensä omaansa, valaen voimaa ja uskoa nuorempaan sisareensa.
”Älä pelkää, Cissy rakas. Minä huolehdin pojastasi. Draco on täällä turvassa. Sinä näet hänet vielä, kun pimeys on kukistettu.”
”Tiesin sen”, kuiskasi Narcissa kuin itsekseen. Kyyneleet vuotivat valtoimenaan hänen sitä itse huomaamattaan, mutta toivon tuoma lohtu sai hänen kasvonsa kirkastumaan luottavaiseen hymyyn. Hän sulki silmänsä odottaen.
Myös Andromedan kasvoilla näkyi kosteita jälkiä, kun hän kosketti sisartaan taikasauvansa kärjellä, lausuen hellästi unhoitutusloitsun.
Narcissa katsahti ympärilleen ihmetyksen vallassa. Andromeda taputti häntä lämpimästi käsivarteen, aivan toisenlaisella eleellä kuin siskoksista vanhin niin lyhyttä tuokiota aiemmin.
”Missä olen?” kysyi vaalea nainen vieroksuen, tähyten pientä tupaa sen kaikessa vaatimattomuudessaan. Hän vaikutti levottomalta.
”Olet matkalla kotiin”, hänen sisarensa vastasi yksinkertaisesti, taluttaen häntä lempeästi ovelle. Narcissa seurasi lauhkeasti, katsellen vaitonaisesti halveksuen korutonta sisustusta.
Draco alkoi piipittää järkyttyneenä tajutessaan, että hänen äitinsä tosiaan aikoi jättää hänet vieraan hoiviin määräämättömäksi ajaksi.
”Mikä tuo eläin on?” nainen kysyi välinpitämättömällä äänellä. Draco tunsi sydämensä jähmettyvän ja rakoilevan kuin jääriitteen ensipakkasella. Sen uikutus oli suorastaan riipaisevaa, mutta Narcissa ei näyttänyt välittävän.
Andromeda nosti itkevän hillerin käsivarsilleen ja silitti sitä lohduttaen.
”Se on vain minun pieni lemmikkini”, hän sanoi hiljaa.
”Sievä pikku otus”, totesi Narcissa. Hän ojensi kättään silittääkseen sen päätä. Draco ojentui äitiään kohti, mutta kosketus oli lyhyt. Hilleri seurasi nyrpeä ilme kasvoillaan naisen piittaamatonta loittonemista. Andromedan kyyneleet tipahtelivat sen pörhistyneeseen turkkiin, kun hän langetti muistiloitsun sisarensa selkään. Narcissa kaikkoontui tuulenhuminaan, ja ruskeatukkainen nainen seisoi hetken ovella, valkoinen hilleri käsivarsillaan, sen vastahakoinen keveys jännittyneenä hänen syliään vasten. Hän silitti hiljaa, lohduttaen sen niskaa ja selkää, ja sulki sitten oven takanaan.
***
Kuinka elämä oli voinut muuttua tällä lailla? Vain yhtä ainoaa päivää aiemmin Draco oli ollut onnensa huipussa, saanut suunnitelmansa valmiiksi ja lähestulkoon onnistunut sen toteuttamisessa. Hengästyttävä pakomatka halki Tylypahkan tilusten tuntui kaukaisemmalta kuin hän osasi kuvitellakaan. Yllättäen hän oli saanut vapautuksen ahdistavimmasta painajaisesta, johon kukaan osaisi kuvitella joutuvansa osalliseksi. Tämä kaikki sai hänet suunnattoman hämmentyneeksi. Äkkiä tuntui, kuin hän ei hallitsisi tunteitaan lainkaan. Kaikki tuntui lyövän hänen ylitseen, upottavan korvissa humiseviin kuohuihinsa.
Äidin mentyä ja jätettyä hänet taakseen, poika oli joutunut shokkiin ja rimpuillut itsensä tätinsä sylistä maahan, vilistäen kynnet rapisten raskaan rautaisen hellan alle, keittiön perimmäiseen nurkkaan. Siellä hän kyyristeli vasten karkeaa seinälautaa, sydän rajusti tykyttäen, tunsi kivilattian kylmyyden pikkuisissa varpaissaan ja epätoivon paniikki oli hukuttaa hänet alleen. Hetkeen hän ei nähnyt eikä kuullut mitään muuta kuin silmissään filminauhana viliseviä kuvia vuorokauden tapahtumista. Hänen hoikka ruumiinsa vapisi järkytyksestä ja hyytävä pelko tuntui lamaannuttavan verenkin hänen suonissaan. Hän painautui nurkkaan liikkumattomana, oma häntä ainoana lohtunaan, kunnes nukahti omaan epätoivoonsa.
Draco heräsi verkkaiseen lauleskeluun. Hetkeen hän ei tiennyt missä oli, mitä oli tapahtunut. Hän löi päänsä kipeästi hellan karkeaan pohjaan hypähtäessään jaloilleen. Lattianrajassa oli valoisaa; oli varmaankin aamu. Oliko hän nukkunut koko illan ja yön? Olo oli kankea mutta pää tuntui selkeämmältä. Hän venytteli vartalo pitkänä, ojentuen aina kieltä ja hännänpäätä myöten.
Uteliaisuus voitti pelon. Hilleri hiipi äänettömästi, pienen saalistajan vaimein askelin raskaan käpälänmuotoisen rautajalan suojiin ja kurkki sen takaa valppaasti ympäristöään. Kauempana näkyi kaksi pörröfroteiseen aamutohveliin verhoutunutta paljasta nilkkaa. Hyräily kuului voimakkaampana. Draco päätteli, että hänen tädillään oli tapana lauleskella aamuaskareissaan. Herkullisen voimakas kahvin aromi leijaili lattianrajaan saakka, ja hilleri tunsi vatsaansa kiertävän nälästä. Hän ei ollut syönyt pitkään aikaan. Tuoreen leivän ja makkaran vastustamaton tuoksu sai hänet luikahtamaan piilostaan avoimeen maastoon. Maantason perspektiivi pelotti poikaa. Hän oli ehtinyt tottua katselemaan maisemia ylempää, sylistä tai olkapäältä. Pienen keittiön lattia tuntui laajalta ja avaralta, katto ja huonekalut arveluttavan korkeilta. Hän liikkui arastellen, vaistojensa ohjaamana, tarkaten kaiken aikaa naista, joka lauleskeli rauhallista, leppoisaa sävelmää. Se miltei sai valkoisen villieläimenkin rentoutumaan. Hilleri lähestyi naisen jalkoja sivusta päin, varovaisin pikku askelin, valmiina pakenemaan jos toinen liikkuisi. Hän ei halunnut tulla tallatuksi vahingossa.
Täti huomasi hänet, muttei Dracon helpotukseksi kääntynyt sieppaamaan häntä. Nainen leikkasi makkaraa viipaleiksi häiriintymättä rytmissään, mutta lopetti laulunsa lausahtaakseen ystävällisesti: ”Huomenta, Draco.”
Huomatessaan eläimen seuraavan tarkkaavaisesti lihapalaa hänen käsissään, hän kurotti astiahyllyltä pienen lautasen, jolle asetti muutamia makkaranpaloja, laskien sen lattialle pojan eteen. Hilleri perääntyi vaistomaisesti, mutta hiipi epäröiden lautasen luo nähdessään naisen jatkavan askareitaan. Hyräillen rauhoittavaa pikku sävelmää Andromeda rikkoi kananmunia kulhoon ja alkoi vatkata niitä munakokkelia varten.
Draco hotki makkaran suurina suupaloina, ja lähestyi sitten tätiään, kohottautuen takajalkojensa varaan ja kurkottaen pöytätasoa kohti, vaikka se kohosikin korkealla hänen yläpuolellaan. Kun nainen ei näyttänyt huomaavan, hän vinkaisi ja alkoi pitää pientä kurisevaa kurkkuääntä.
”Joko söit kaiken? Haluatko lisää?”
Hilleri kurotteli innokkaasti, kun Andromeda valutti munaseoksen sihisevään pannuun, tökki sitä puisella paistinlastalla ja kumartui sitten sisarenpoikansa puoleen uusi makkaranpala kädessään. Draco ojentui nappaamaan sen ja vetäytyi sitten kiireesti uuninkylkeen nakertamaan sitä. Nainen hymyili ja jatkoi lauleskeluaan paistaessaan munakokkelia ja makkaroita aamiaiselle. Hän annosteli ruokaa kahdelle lautaselle ja laski ne ruokapöytään.
”Liitytkö seuraan, Draco?”
Poika lähestyi naista ja salli hänen nostaa itsensä puiselle pirtinpöydälle. Andromeda istui tuolille häntä vastapäätä ja maistoi höyryävästä annoksestaan. Draco nuuhki ruokaa lautasella edessään ja kävi sen kimppuun, niin kuumaa kuin se vielä olikin. Hänen tätiään huvitti katsella, kuinka pikkuinen eläin koetti varoa polttamasta kuonoaan, mutta ei silti voinut pysytellä erossa ruoasta siihen asti, että se ehtisi jäähtyä. Hellä hymy sydämenmuotoisilla kasvoillaan hän kaatoi kermaista, tuoretta maitoa lautasen reunalle. Pikku hilleri alkoi heti litkiä sitä kiitollisena. Näky oli soma, mutta nainen ymmärsi eron aikuisuutensa kynnyksellä horjahtelevan nuorukaisen ja suloisen lemmikkieläimen välillä. Hän pidättäytyi koskemasta otukseen, niin paljon kuin se olemuksellaan houkuttelikin hellittelemään itseään. Andromeda tiesi, ettei hänen kosketuksensa ollut sama asia kuin pojan oman äidin. Ollen äiti itsekin ja nähtyään oman lapsensa kasvavan aikuiseksi, hän osasi antaa nuorelle tilaa. Varmistuttuaan, että eläin sai kylliksi syödäkseen, hän keskittyi tyynesti omaan aamiaiseensa. Ja vaikkei hän sitä hillerin aivoituksista voinutkaan lukea, Draco arvosti tätinsä hienotunteisuutta.
Lämmin ruoka teki pojan raukeaksi. Syötyään lyhyessä ajassa pienen vatsansa pingottumiseen asti kylläiseksi hilleri tähysi ympärilleen etsien turvallista paikkaa levätäkseen. Nainen oli tuntunut odottavan sitä. Hän puhutteli sisarenpoikaansa lempeästi.
”Laitoin sinulle pedin koriin, jos se vain kelpaa. Ajattelin hetken hiekkalaatikkoakin, mutta sitten loitsin oveen kissanluukun. Olet vapaa tulemaan ja menemään puutarhaan, Draco.” Andromeda hymyili hyvillään nähdessään hillerin reaktion sanoihinsa. ”Arvelinkin, että pitäisit ajatuksesta. Et ole täällä vankina. Mutta pienen eläimen ei ole turvallista liikkua yksin ulkona. Täällä lentää haukkoja, ja metsässä elää kettuja ja muita pikkupetoja, jotka voisivat yllättää sinut. Ehdotan, että pysyttelet piilossa seinänvieruksella, tai pyydät minut mukaasi pihalle, kun tahdot jaloitella laajemmin. Lupasin äidillesi pitää sinut turvassa. Teen parhaani pitääkseni sen lupauksen.”
Draco kipitti epäröimättä pöydän yli tätinsä käsivarsille. Tämä silitti hillerin virtaviivaista päätä ja laski hänet lattialle.
Kun Draco myöhemmin käpertyi koriinsa olohuoneen takan edustalle, hänen aistinsa tulvivat yhä niitä ärsykkeitä, joita hän oli ahmien poiminut luonnosta. Hän oli jahdannut heinäsirkkaa saaden tätinsä nauramaan lämpimänä helkkyvää nauruaan, hän oli katsellut kulmiaan rypistellen kuvaansa lätäköstä ja seikkaillut raparperin huumaavan vahvana tuoksuvissa pensastoissa. Hänen väsyttyään Andromeda oli kantanut hänet sisään, pessyt hänen kuraiset tassunsa ja antanut lisää ruokaa. Täti oli osannut tehdä hänelle miellyttävän suojaisen pesän vanhaan pajukoriin. Draco mylläsi vaateriepuihin itselleen mukavan kolon, johon asettui lepäämään. Hän nukahti tätinsä keinutuolin kolinaan, neulepuikkojen helinään ja pehmeään hyräilyyn.
Miksei äiti koskaan tuonut minua tänne lapsena?Hän saattoi kuvitella, että Andie-täti olisi antanut hänelle kotona leivottuja pikkuleipiä purnukasta, joka tuoksui lattianrajaan saakka kanelille ja suklaanmuruille, lukenut tarinoita ja kehunut hänen lammesta onkimiaan kalansinttejä, luvaten paistaa ne illallisen lisukkeeksi tuolla raskaalla, valurautaisella pannulla. Ehkä hän olisi loihtinut sillä myös pitsireunaisia, rasvaa tihkuvia ohukaisia jonakin viileänä syysiltana, kun omenavati koristaisi pöytää raikkaine väreineen ja tuoksuineen. Hänen lapsuutensa oli ollut kovin toisenlainen, mutta hän oli kuullut toisten kertovan muistojaan. Niin moni kadehti hänen kotikartanoaan, sen liukaslattiaisia saleja ja pitkien valkoisten kynttilöiden valaisemia käytäviä, väheksyen samalla arkisia juuriaan.
Hän ei ollut koskaan paljastanut kadehtineensa niitä. Sen sijaan hän oli näytellyt halveksuntaa, tietoisuutta paremmasta, saaden toiset häpeämään omaa onnellista lapsuuttaan. Tuntui omituiselta miettiä sellaisia asioita nyt. Mutta Draco ei voinut estää kaikenlaisia mielikuvia tulvimasta ajatuksiinsa. Miltä Dumbledore olikaan näyttänyt, tarjotessaan hänelle apuaan viime hetkillään! Poika ei saanut sitä intensiivistä katsetta mielestään, käsittämätöntä voiman tuntua heikenneessä hahmossa, armoa, jota tämä hänelle osoitti, vaikka hän oli yrittänyt kaikkensa surmatakseen miehen. Mutta ei omasta tahdostaan, hän muistutti itseään syyllisyydentuntoisena. Velvollisuudesta pakon sanelemana.
Hän sanoi, että tappaa minut. Ja äidin ja isän. Hän sanoi, että tappaa meidät kaikki. Täti neuloi ja lauleskeli itsekseen rauhoittavasti, mutta Draco makasi kerällä pesässään, silmät valheellisesti suljettuina, mieli raskaita ajatuksia kuhisten. Lopulta armelias uni vei hänet mennessään. Andromeda jarrutti tohvelillaan tuolinsa keinuntaa, kuuli tasaisen tuhinan kangaskäärön sisältä, kiersi hymyillen käsityönsä puikkojen ympäri ja hiipi huoneesta sammuttaen valot mennessään.
***
