Kiitoksia tooosi paljon!
Onnellista loppua kaavailin itsekin, mutta eihän sen tarvitse olla sellainen, että Bella ja Edward elävät elämänsä loppuun saakka, vai pitääkö?
Seitsemäs osa - Jimmy Choot
”Pidä se, siinä on sinulle jokin muisto meistä. Tiedäthän kuitenkin, että rakastan sinua aina, vaikka meitä ei olekaan tarkoitettu yhteen”, hän sanoi ja tiputti kädelleni kultaisen kaulaketjun, jossa oli timanttisormus. Se kimalteli auringonsäteiden osuessa siinä oleviin läpinäkyviin timantteihin.
”Rakastan sinua”, Bella sanoi ja suuteli minua viimeisen kerran, ennen kuin lähti huoneesta ja sulki oven perässään.
BPOV Moneen päivään ei talossa sanottu halaistua sanaa. Jokainen vietti aikansa siellä sun täällä, eikä liiemmin naurua tai muutakaan puhetta kuulunut.
Edward oli ilmeisesti sopinut äänettömästi, milloin kumpikin sai soittaa vaikka flyygeliä tai muuta. Se itse asiassa sopi minulle täydellisesti, sillä minulla ei ollut vieläkään ryhtiä katsoa Edwardia silmiin.
”Kuulkaas nyt”, Esme sanoi ja kaikki hätkähtivät, sillä kukaan ei ollut avannut suutansa moneen päivään, ”vaikka Edwardin ja Bellan tilanne onkin tällainen – istu alas Edward, tämä koskee myös sinua”, Esme sanoi ja Edward läsähti takaisin tuoliinsa.
”Niin, vaikka tilanne on tällainen, eli mitä epämiellyttävin ja surullisin, ei se silti lopeta meidän elämäämme. Se on vain normaalia, että kaikki eivät sovi yhteen, ja vaikka kuinka rakastan teitä kumpiakin”, Esme sanoi ja katsahti vuoroin minuun, sitten Edwardiin, ”tämä on selvitettävä. Vaikkapa sitten sen eron avulla.”
Olimme jo kummatkin selvästi mielessämme eronneet toistamme, mutta virallista paperia ei oltu saatu aikaan. ”Minusta se olisi parasta hoitaa mahdollisimman nopeasti alta pois, tai siis, tarkoitan, emmehän me enää olla yhdessä”, sanoin ja Edward katsahti minuun, aivan kuin se olisi muka ensimmäinen kerta kun hän kuulisi sen.
”Tuo on totta. Se on parasta hoitaa mahdollisimman pian. Itse asiassa”, Esme sanoi ja haroi hiuksiaan hermostuneesti, ”uskon että Carlisle on nyt toimistossaan. Voitte mennä kysymään häneltä.”
Pelko tukkiutui kurkkuuni; nytkö se tapahtuisi? Näin pian?
Olin valmistunut siihen jo jotenkin henkisesti, vaikka totuus oli alkanut valjeta vasta muutama päivä sitten.
”
Nyt?” Edward toisti, aivan yhtä kauhuissaan.
”Niin, nyt, siis mikäli vielä tahdotte sen tehdä”, Esme sanoi yhtä hermostuneesti; hän toivoi varmasti, että tämä päätyisi paremmin.
”Parempi hoitaa alta pois. Tule, Edward”, sanoin ja lähdin kävelemään kohti Carlislen työhuonetta pitkää käytävää pitkin.
”Aiot siis todella tehdä sen?” Edward kysyi seuratessaan minua.
”Minä? Tarkoitat varmaankin me. Ja kyllä, minusta se on parempi myös tehdä selväksi, ettemme ole enää yhdessä, kerran kun näin kävi”, sanoin ja koputin Carlislen huoneen oveen. Ei mennyt kauaa, kun hän jo avasi oven ja viittoi meitä sisään. Outoa, yleensä hän käski vain tulla sisään.
Kiusaantuneesti molemmat meistä istuivat työpöytää vastapäätä oleviin tuoleihin ja Carlisle tutkaili kumpaakin hetken.
”Olette siis päättäneet lopullisesti erota?” Carlisle kysyi vakavasti.
”Hitto, Carlisle, voit olla ihan normaali. Me tultiin tänne vain allekirjoittamaan ne hemmetin paperit”, huusin ja mulkaisin molempia ilkeästi.
”Ahaa, niin, selvä. Ömm”, hän sanoi ja kaiveli jostain pöydällä olevasta kansiosta miljoonien tekstien seasta yhden valkoisen paperin. Se oli täynnä mitä kummallisimpia lakiasetuksia ja perinnönjakoja, jotka eivät käytännössä olleet muuta kuin pelkkää pätemistä.
”Nimet tuohon ja tuohon”, Carlisle osoitti viivastoja paperilla, ”ja sitten mikäli ette tahdo jakaa omaisuuttanne keskenänne, mitä uskon tässä tapauksessa, paperit lähetetään virastoon, ja olette virallisesti eronneet viikon-kahden sisällä.”
Carlisle ojensi minulle kuulakärkikynää, mutta Edward sieppasi sen ennen kuin ehdin reagoida, ja kirjoitti omat nimensä paperiin. Hän ojensi kynän minulle, ja allekirjoitin oman osuuteni.
”Kiitoksia, tässä taitaa olla kaikki”, Carlisle sanoi ojennettuani hänelle paperin ja kynän. ”Valitettavaa, että näin kävi. Lähetän paperin välittömästi eteenpäin”, hän jatkoi ja nousi tuoliltaan.
”Mutta nyt minun täytyy lähteä töihin, hirveä kaaos vieläkin. Nähdään myöhemmin, lapset.” Ja siinä samassa hän lähti ovesta.
”Joten, se on siis ohi nyt?”
”Ilmeisesti”, Edward sanoi ja nousi tuolistaan. ”Jännä juttu, sillä en ole ikinä uskonut tosirakkauteen, mutta kun näin sinut, tiesin että sekin on mahdollista. Näköjään kaikki voi muuttua”, hän sanoi ja lähti harppomaan kohti ovea.
”Näköjään”, toistin ja istuin vielä hetken Carlislen toimistossa.
”Bella, tajuatko yhtään kuinka kauan aikaa hukkasit virumalla Carlislen huoneessa? Nyt meillä ei ole enää kuin”, Alice vikisi ja katsahti kalliiseen rannekelloonsa, ”kaksi ja puoli tuntia valmistautua kouluun! Argh! Tämä on katastrofi!”
”Alice kuule, en näe tässä mitään katastrofia”, sanoin vain puoliksi kuunnellen häntä, ”meillä on reilusti aikaa.”
”Niin sinä luulet, niin sinä luulet! Oikeasti, miksi me tässä puhummekaan, pitäisi jo aloittaa!” Alice huudahti ja alkoi heitellä kenkälaatikoita ja vaatteita pitkin huonetta.
”Luoja, luoja, luoja! Emmett!” Alice huusi ja tarpoi lujaa vauhtia olohuoneeseen. Päätin nähdä parhaaksi seurata häntä, tästä tulisi jotain dramaattista. Vihdoin saisin jotain muuta ajattelua kuin avioeron ja Edwardin.
”Emmett McCarty Cullen! Mitä helvettiä olet tehnyt kengilleni?” Alice kirkui ja näytti kädessään olevaa mustaa avokasparia, joista näytti toisesta olevan korko poikki. Ne olivat Alicen lempikengät, Jimmy Choot, jotka olivat maksaneet satoja.
”Rauhoitu, sisko. Ja miksi ihmeessä sinä luulet, että juuri minä olen rikkonut lempikenkäsi?” Emmett kysyi ja esitti aidosti hämmästynyttä.
”Hah, se on ilmiselvää, Emmett! Ala selittää tai löydät pian tiesi syvimmästä helvetistä!” Alice huusi ja seisoi odottavan näköisesti.
”Kuule, se ei ollut minun syyni kokonaan. Edward ja Jasper-” Emmett ehti sanoa, ennen kuin Alice huusi suoraa kurkkua.
”Edward ja Jasper,
heti tänne!”
A/N: Mitäs se Alice keksiikään?
- Annabelle// PS.
Noora. Amanecer, sulla on ihana nikki
Tosi suloinen! Piti kirjoittaa siitä jo, mutta unohdin.
