Nimi: Tasapainosta
Kirjoittaja: pihlajanmarja
Ikäraja: sallittu
Paritus: Harry/Ron
Tyylilaji: draama, fluffy
A/N: Ihanaa, olen saanut inspiraation takaisin. Mikään ei ole mukavampaa kuin se, kun pystyy taas kirjoittamaan.
Tämä osallistuu FF100:n sanalla 035. Kuudes aisti. (Kun tasapainohan on tavallaan se kuudes aisti, you know? Kyllä niistä bilsan tunneista kai jotain hyötyä oli. :'D)
Ronilla ei ollut kovin hyvä tasapaino. Pienenä kun Fred ja George olivat yllyttäneet häntä kävelemään Kotikoloa ympäröivän korkean aidan päällä, hän oli tippunut pois alta aikayksikön kovaan maahan ja ollut mustelmilla viikkoja. Hän pysytteli kyllä luudan päällä, mutta sitäkin oli pitänyt harjoitella pitkään. Entäs sitten silloin, kun hän joi ensimmäisen humalansa? Jo parin tuliviskin jälkeen hänen täytyi nojautua Hermioneen koko painollaan.
Joskus oli pakko tasapainotella asioiden välillä. Ronista tuntui, että tällä hetkellä hän tasapainotteli oman itsensä, ja jonkun toisen, joka kuitenkin muistutti häntä kovin paljon, välillä. Hän ei ymmärtänyt mitä hänelle oli tapahtumassa. Miksi juuri hänen piti olla erilainen? Hän halusi olla vain normaali ihminen, mutta kun hän hetken tuijotti ystävänsä vihreitä silmiä, jokin käänsi hänen vatsansa ympäri niin, että Ronin oli pakko miettiä, mikä häntä vaivasi. Tämä ei ollut normaalia.
Lopulta Ron kuitenkin onnistui ymmärtämään, ettei omalle itselleen voinut yhtään mitään, ja jatkoi matkaansa – hieman horjuen, mutta silti helpottunut hymy huulillaan.
Kun Ron oli tajunnut, mikä häntä vaivasi –
rakkaus – hän päätti, että tällä kertaa hän ei juoksisi karkuun. Nyt hän ottaisi härkää sarvista ja näyttäisi Harrylle, miten paljosta tämä jäi paitsi. Jatkuvat vihjailut, katseet ja hipaisut alkoivat käydä Ronin hermojen päälle, koska Harry ei huomannut yhtään mitään. Hermione taas huomasi, ja seurasi Ronin tekemisiä huvittuneena.
Lopulta Harry ehkä tajusi. Ainakin hän vastasi katseisiin ja tuntui koskevan häntä aina kun oli mahdollista. Se teki Ronin hulluksi. He tasapainottelivat ystävyyden ja jonkun enemmän välillä, ja tällä kertaa Ronin tasapaino piti. Juuri sillä kerralla, kun hän halusi vain kaatua aidan toiselle puolelle mustelmista välittämättä, hän pysyi aidan päällä ja Harry pysyi hänen mukanaan, eivätkä he uskaltaneet hypätä.
Sitten Hermione otti heidät puhutteluun. Se oli kiusallista ja Ron ja Harry katselivat kaikkialle muualle kuin toisiinsa, mutta Hermione oli päättänyt, ettei hän enää kestänyt ystäviensä vitkastelua.
”Tehkää asialle jotain! Puhukaa keskenänne, hyvät ihmiset”, hän sanoi ja poistui huoneesta ilkikurinen hymy huulillaan, lukiten oven perässään.
”Pahuksen Hermione”, Ron mutisi potkaisten lattiaa. ”Minusta tuntuu, ettei hän avaa ovea, ennen kuin jotain tapahtuu.”
”Pitäisikö jotakin sitten tapahtua?”, Harry kysyi varovasti ja sai Ronin katsomaan itseään kiinteästi. Harry näytti siltä, että hän halusi katsoa poispäin, mutta jokin Ronin katseessa sai hänet katsomaan takaisin.
”Hermione oli oikeassa. Meidän pitää puhua”, Harry sanoi ja astui askeleen lähemmäksi ystäväänsä. Ron peilasi hänen liikkeitään, ja nyt he olivat aivan vastakkain.
”Minä en halua puhua”, Ron kuiskasi.
”En minäkään”, Harry vastasi ja Ronin katseen rohkaisemana asetti molemmat kätensä tämän olkapäille.
”Mitä sinä haluaisit sitten tehdä?”
”Anna kun näytän.”
He putosivat aidalta yhdessä hujauksessa. Ehkä Hermione oli tönäissyt heidät alas, mutta suudelma pehmensi laskua yllättävän paljon.