Title: Metsinkäiset heittävät kuperkeikkoja
Author: Rowena
Rating: S
Pairing: Lily/Severus
Genre: Kesätunnelmointia, jee. Se koostuu iltapäivän fluffysta, joka yön koittaessa vaihtuu häiveeksi pientä angstia. Ja jossain siellä kesäyössä sinnittelee romance! (Joo, olen ehdottomasti genremäärittelyjen kaveri.)
Omistus: Ystävälleni Marlene McKinnonille, joka täytti päivänä muutamana 19 vuotta.
Vastuuvapautus: Maailma ja hahmot kuuluvat Rowlingille.
Summary: "Jokin osui oveen kevyesti, kysyvästi. Severus ehkä koputti. Tai ehkä se oli se vauvametsinkäinen, joka harjoitteli kuperkeikkoja. Ehkä se oli heittänyt kuperkeikan päin ovea."
A/N: Tämä osallistuu Sataseen sanalla 014, vihreä. Vihreää kesää kaikille <3!
Metsinkäiset heittävät kuperkeikkoja
Vihreää kaikkialla! Pelto, puut, metsinkäiset! Kaikki oli vihreää, jopa tee Lilyn kupissa, siinä lempikupissa, johon oli tullut halkeama, kun Petunia oli tiputtanut viime kesänä sen vahingossa (tahallaan) terassin betonilattialle.
Kyllä, sen samaisen terassin, jossa Lily ja Severus juuri nauttivat toukokuun lopun iltapäivästä! Kyllä, Lilyn isän kymmenen vuotta sitten rakentamalla terassilla oli juuri nyt niin rattoisaa, että metsinkäisetkin heittelivät nurmikolla vinhoja kuperkeikkoja ja puhelivat niitä näitä vähät välittämättä Lilysta ja Severuksesta. Kai nuo Kalkarosten pihalla tavanomaisesti viihtyvät ja pientä kiusaa harrastavat olennot olivat myöskin kaivanneet nuoria takaisin Tylypahkasta. Ja nyt Lily ja Severus olivat tulleet ja tuoneet kesän mukanaan!
"Mitä teetä juot?" Severus kysäisi ja katkaisi jo kauan kestäneen hiljaisuuden.
"Jotakin vihreää teetä tämä on, pitäisi kuulemma rauhoittaa hermoja. Petunia on meidän teeasiantuntijamme, sinun täytyy kysyä häneltä."
"Kiitos ei, tarvitsisin varmasti koko kannullisen rauhoittavaa teetä, jos näyttäisin edes nenänpääni Petunialle", Severus sanoi ja matki puistatusta. Lily naurahti.
"Älä huoli, ei Petunia ole kotona. Ja jos hän tulee, voimme aina pyytää metsinkäiset pitämään hänet kiireisenä. Haluatko maistaa teetä?"
"Ei kiitos. Oloni on jo niin rauhallinen, että varmasti nukahtaisin, jos joisin jotakin rauhoittavaa. Kuuntele nyt tätä hiljaisuutta, miten rauhoittavaa tämä onkaan."
Ja Lily kuunteli. Tietysti hiljaisuuden kuunteleminen on hieman paradoksaalista, jos nyt lainataan Petunian lempisanaa hänen laajasta sivistyssanavarastostaan, jota hän esitteli kovin mielellään. Paradoksaalista siksi, että hiljaisuus ei milloinkaan ollut hiljaisuutta. Nytkin metsinkäiset puhuivat Irvetasta, linnut lauloivat (kuka tietää, mitkä linnut, liikaviisas Petunia varmasti olisi tiennyt) ja vieno ja liljoilta tuoksuva tuuli huojutti puita ja sekoitti Lilyn hiuksia.
Niin, hiljaisuus ei milloinkaan ollut hiljaisuutta, ei luonnossa eikä myöskään hyvien ystävysten välillä. Ja sellaisia Lily ja Severus tosiaan olivat - hyviä ystäviä, ei, parhaita ystäviä, hengenheimolaisia. Hiljaisuus heidän välillään ei ollut milloinkaan tukalaa, se oli toisinaan jopa viihdyttävämpää kuin keskustelu. Ilmeillä, silmillä ja samanaikaisella naurulla saattoi kommunikoida niin paljon syvemmin kuin jonkun muun keksimillä sanoilla. Tämän laatuista ystävyyttä ei Petunia voisi koskaan ymmärtää, tuskin kovin moni muukaan. Eikä se haitannut. Tärkeintä oli, että Lily ja Severus ymmärsivät.
Nytkin ystävykset olivat istuneet terassilla varmasti jo tuntikausia. Kelloa ei ollut, sitä ei tarvittu, koska ei ollut kiire minnekään, mutta koska tuuleen oli hiipinyt pieni häive viileyttä, tiesi Lily illan tulleen. Aurinko kuitenkin paistoi vielä ja heitti pitkiä varjoja metsinkäisten taakse.
"Teesi taitaa olla jo kylmää", Severus sanoi pehmeästi. Eihän tällaisena iltana voinutkaan puhua muuten kuin pehmeästi! Huutaminen tai petuniamainen kimitys olisi ollut suorastaan rikollista!
"Kylmä tee kaunistaa", Lily toisti virnistäen äidiltään kuulemansa jästihokeman. Vai olikohan äiti sittenkin puhunut kahvista? No, hui-hai, Severuksen seurassa ei jästihokemilla ollut väliä yhtään tuon taivaallista!
"Sinä olet sitten mahtanut juoda paljon teetä."
Severus sanoi sen yhtä keveästi kuin metsinkäinen heitti kuperkeikan. Keveästi ja ohimennen, kuin vahingossa, mutta sittenkin tarkasti laskelmoiden. Severus oli roisto, Lily ajatteli, roisto, joka sai punan hiipimään Lilyn kasvoille niin vahvana, että posket hehkuivat varmasti niin kuumina, että jäähtyneen teen olisi voinut lämmittää painamalla kupin vasten poskea.
"Tuo tee on täsmälleen samaa vihreää kuin sinun silmäsi, tiesitkö sitä?" Severus puhui nyt niin pehmeästi, että untuvatyynytkin olisivat varmasti olleet kateellisuudesta... niin, vihreitä. Juuri nyt Lily olisi halunnut viskata Severusta untuvatyynyllä. Ei, sittenkin jollakin kovemmalla tyynyllä, tuo roisto olisi ansainnut sen hymyilemällä noin ihanasti.
"Minä luulin, että silmäni ovat samaa sävyä kuin metsinkäiset."
"Haista sinä, ruma noita, Merlinin kalsarit!" kuului pihamaalta välittömästi isoimman metsinkäisen vastalause. Severus purskahti nauruun, ja Lily oli kiitollinen rääväsuiselle metsinkäiselle, joka oli ystävällisesti pilannut liian kauniiksi huolestuttavaa vauhtia muotoutuneen hetken.
"Minun pitäisi varmaan lähteä, alkaa olla myöhä", Severus sanoi vakavoiduttuaan. Lily nyökkäsi ja kietoi neulettaan tiukemmin ympärilleen. Tuuli puhalsi nyt kovemmin. Kaikki tuntui muutenkin muuttuneen, leudon kesäillan ystävällisyys oli saanut väistyä sähköisemmän tunnelman tieltä. Lily ei varsinaisesti pitänyt siitä. Ei myöskään Severuksen katseesta, josta Lily oli erottavinaan jotakin, mitä hän ei ollut aiemmin nähnyt. Severuksen katseessa oli jotakin, mikä ei sopinut tähän iltaan. Tai mihinkään iltaan koskaan.
"Metsinkäiset, hoi, haluatteko kylmää teetä?" Severus huusi metsinkäisille ystävällisesti ja ryhtyi kasaamaan astioita tarjottimelle. Hyvä, Lily ajatteli, ehkä Severuskin oli vaistonnut ylittäneensä rajan, jota ei saanut ylittää. Ei tässä terassilla, ei näin, ei nyt.
"Turpa kiinni, mätäpaise, täällä puhutaan raha-asioista", huusi jälleen isoin metsinkäinen. Vauvametsinkäinen heitti kuperkeikan, kömpelyydestä päätellen elämänsä ensimmäisen. Äitimetsinkäinen itki ilosta tai sitten se oli pahoillaan miehensä rumasta kielenkäytöstä. Muut metsinkäiset puhuivat rahasta kuuntelematta toisiaan.
"Ja minä kun luulin, että nuo olisivat kaivanneet meitä", Severus hymähti ja Lily nuuhkaisi teekuppiinsa välttääkseen katsomasta Severusta silmiin. Jäähtyneenä tee tuoksui paljon imelämmältä kuin lämpimänä. Oikeastaan tuo imelä tuoksu sopi hyvin tähän alkukesän iltaan. Rohkeasti Lily nosti kupin huulilleen ja maistoi. Kyllä, vihreä tee oli kylmänäkin hyvää. Vasta laskiessaan tyhjän kuppinsa tarjottimelle Lily huomasi Severuksen tarkailevan häntä hymyillen.
"Mitä nyt? Valuuko suupielestäni vihreää kuolaa?" niin, kuola oli aina oiva puheenaihe tilanteisiin, jotka uhkasivat käydä liian hempeiksi.
"Ei suinkaan. Mieleeni vain juolahti, että voisin kirjoittaa taikajuomien kesälomaesseen aiheesta Vihreä tee, kauneuslientäkin tehokkaampi."
"Joo, hyvää yötä!" Lily huudahti, vaikka olikin vasta hetkistä aikaisemmin päättänyt, että huutaminen on suorastaan rikollista tällaisena kesäiltana. Nopeasti Lily nosti tarjottimen, harppoi kohti ovea ja jätti Severuksen seisomaan yksin terassille.
Ovi paukahti kiinni lujempaa kuin Lily oli suunnitellut. Se karkoitti kesäillan tunnelman lopullisesti tiehensä. Sisällä oli hämärää, mitään vihreää ei näkynyt missään, ei ollut kuperkeikkoja heittäviä metsinkäisiä, ei liljantuoksua, ei tuulenvirettä. Ei Severusta.
Lily puraisi huuleensa. Päällimmäisenä hänen mielessään oli pettymys. Pettymys siitä, että Severus ei tajunnut, ettei Lily kaivannut mitään sellaista, mitä Severus oli tarjonnut. He tunsivat toisensa läpikotaisin, näkivät toistensa ajatukset, mutta Severus oli silti niin sokea ja typerä, että pilasi parilla onnettomalla lauseella niin paljon kaunista ja puhdasta. Ja niin paljon kuin Lily oli vaalinut ja arvostanut heidän ystävyyttään.
Jokin osui oveen kevyesti, kysyvästi. Severus ehkä koputti. Tai ehkä se oli se vauvametsinkäinen, joka harjoitteli kuperkeikkoja. Ehkä se oli heittänyt kuperkeikan päin ovea.
Kyllä, niin sen täytyi olla. Se oli helpompaa niin.
Lily lähti kapuamaan portaita ylös huoneeseensa. Jokainen askelma oli edellistä raskaampi. Suussa maistui yhä vihreä tee, mutta enää se ei maistunut hyvältä.
