Joonas eli Aleksi/ Julius, Slash,romance,drama,songfic,Oneshot, K-11
Tekijä: Haruka
Otsikko: ”Kun se on niin nätti poika”…
Paritus: Aleksi eli Joonas / Julius
Gengre: Romance, Drama, Fluffy, Songfic, Oneshot
Ikäraja: K-11
Varoitukset: viittaus seksiin, rumaa kieltä
N/A: Koska olen kirjoittanut ”Tuulimyllyn varjossa” ficcini valmiiksi päätin kirjoittaa jotain Joonaksen menneisyydestä, niin saatte tietää jotain enemmän
- Vauhtia Joonas. Me myöhästytään kohta bussista, paras ystäväni Marika hoputti mua kun mä olin taas pysähtynyt tuntiessani kuuman asfaltin polttavan jalkapohjiani. Myöhemmin illalla mä kulkisin viileällä nurmikolla ja heittäytyisin siihen makaamaan.
- Joo, joo. Älä kutsu mua mun ekalla nimellä vaan sano mua Aleksiks, mä muistutin Marikaa.
Marika väläytti mulle hymyn vähän matkan päästä. Mä nostin kenkäni asfaltilta juosten Marikan perään ne kädessäni. Seuraavat pari kuukautta mä viettäisin Marikan sukulaisten luona maalla kesätöissä. Vanhemmat oli olleet sitä mieltä, että mun oli korkea aika tehdä jotain hyödyllistä ja koska mä en ollut jaksanut vaivautua hankkimaan kesätöitä kaupungista, ne oli lähettäneet mut Marikan seuraksi maalle, koska siellä tarvittaisiin auttavia käsiä. ”Kolme kuukautta Keuruulla , siellä keskellä ei mitään. Mitä helvettiä mä teen siellä muka muuta kuin poimin niitä marjoja joka päivä niska limassa? Asuukohan siellä edes ketään meidän ikäisiä vai vaan vanhoja mummoja ja pappoja” mä mietin tarpoessani.
Me ehdittiin ihme kyllä siihen bussiin. Mä kömmin portaat ylös vaelsin pitkin bussin ahdasta käytävää roikottaen toisessa kädessäni putkikassia, toisessa kenkiäni ja rojahdin istumaan takapenkille Marikan viereen.
- Ale… Marika aloitti.
- No, mitä mä nyt oon unohtanut? mä tivasin. Mun jalkoja särki liika käveleminen ja suuta kuivasi. Ennen kuin mä kerkesin kaivaa kassistani vesipullon ottaakseni siitä muutaman huikan, Marika muistutti:
- Sä unohdit maksaa lippusi.
- Ei helvetti, sekin vielä, tuhahdin noustessani paikaltani. Mä kävelin kirouksia mutisten bussin etuosaan ostamaan lippuni ja sain kävellessäni osakseni paheksuvia katseita kanssamatkustajilta. ”Tässä mun on sitten pakko istua ainakin kolme tuntia ja kuunnella pikkulasten parkumista ja aikuisten hyssyttelyä. Toivottavasti mutsi ei saa päähänsä soittaa mulle, koska se olis viimeinen ihminen, jonka kanssa mä haluan tällä hetkellä puhua. Se ei tuntunut edes hyväksyvän sitä, kun mä tulin kaapista ulos ennen kuin mä päätin lähteä tänne Marikan kanssa”, mä ajattelin istuessani uudestaan Marikan viereen. Marika kaivoi taskustaan iPodinsa ja ojensi sen toisen kuulokkeen mulle. Mä otin sen vastaan, nojauduin taaksepäin ja suljin silmäni kuunnellessani musiikkia. Musiikki vaikutti nopeasti: mä pystyin keskittymään siihen täysin ja halusin vaan unohtaa kaikki pienet kömmähdykset, mutsini moitteet ja varoitukset ennen reissuun lähtöä ja lupauksen, jonka mä olin antanut poikaystävälleni Helsingissä. Lupauksen, että mä pitäisin siihen yhteyttä kesän aikana, vaikka olinkin jo tiennyt, ettei meidän suhteesta mitään tulisi kun mä en pääsisi käymään Helsingissä kertaakaan kolmen kuukauden aikana.
Ne kolme tuntia siinä kuumassa bussissa kului yllättävän nopeasti puhuessa Marikan kanssa ja kuunnellessa musiikkia. Me mutusteltiin ostamiamme eväitä ja mä tiedustelin Marikalta, millainen paikka Keuruu, sen suvun kesäpaikka oikein oli. Marika kertoi mulle, miten se oli jo monena kesänä mennyt sinne töihin auttamaan isovanhempiaan ja serkkujaan. ”Ilmaista orjatyövoimaa”, mä ajattelin, sillä olin varma, ettei siitä työstä maksettu Marikalle palkkaa, kun se oli sukulainen. Toista olisi, jos se olis mennyt johonkin tuiki tuntemattomien ihmisten luokse.
- Onko kaikki sun serkut meitä vanhempia? mä halusin tietää. Marika naurahti vastatessaan:
- Ei ne kaikki oo yli kolmekymppisiä edes… Vanhin taitaa olla jotain 28. Ja nuorin vasta 7. Siihen väliin mahtuu muutama muukin ja yks niistä, Julius, on samaa ikäpolvea kuin mekin. Julius on varmaan siellä tänä kesänä perheensä kanssa, joten me varmasti tavataan se. Te varmaan tulisitte hyvin juttuun toistenne kanssa.
- Unen näit, undulaatti, totesin kuullessani Marikan sanat. Mua ei todellakaan kiinnostaisi tutustua mihinkään maalaistolloon, ei vaikka se olisi meidän ikäinen.
Mä katsoin ulos bussin ikkunasta huokaisten. Pellot vaan vilistivät ohi, näkyipä jossain tienposkessa jotain puisia hökkeleitäkin. Kun mä tiedustelin Marikalta, mitä ne hökkelit oikein oli, se selitti niiden olevan maitolaitureita. Niillä oli ennen odotettu maitoautoa, joka toi maidon maaseudulle ellei lähistöllä ollut navettaa lehmineen.
Viimein bussi pysähtyi Keuruun kirkonkylään. Marika hyppäsi meistä kahdesta ensimmäisenä ulos bussista katsellen samalla ympärilleen innostuneena. Mäkin vilkuilin ympärilleni, tosin varautuneempana kuin Marika, joka näytti olevan kuin kala vedessä päästyään uuteen paikkaan. Linja-autoasemasta hieman eteenpäin seisoi rakennus, jonka mä arvasin olevan kyläkauppa. Mä en tiennyt, oliko se auki, mutta jos oli, mä halusin mennä käymään siellä. Mä nykäisin Marikaa sen t-paidan helmasta.
- Mitä nyt, Ale? Marika ihmetteli.
- Älä kutsu mua sillä nimellä. Sano Aleksi, mä tokaisin. Marika tyytyi vaan nyökkäämään tiedustellen sitten, mitä mä halusin.
- Mä haluaisin mennä käymään tuolla kyläkaupassa, jos se on auki. Bussissa tuli sen verta kuuma, että mun tekis mieli jäätelöä, mä sanoin. Marikalla ei ollut mitään mun ehdotusta vastaan, joten se seuras mua kyläkaupan luokse.
Meidän poistuttua kaupasta käsissämme jäätelöt mä vilkuilin edelleen ympärilleni ihmetellen, miksei meitä tullut ketään hakemaan. Kun mä mainitsin asiasta Marikalle, se ihmetteli samaa.
- Kyllä mun äitini tietääkseni mainitsi Pertti -enolle, että me ollaan tulossa tänään tänne ja sen pitää tulla hakemaan meidät kylältä, Marika sanoi kaivaen samalla taskustaan kännykän. Mä mietin hetken, oliko sivistys mahtanut tavoittaa tällaisen pienen kyläpahasen. Mun epäilykseni osoittautuivat lopulta vääriksi, kun mä huomasin, miten meidän ohi kulkeva ihminen puhui kännykkään leveää murretta, joka kuulosti mun korvaani hassulta. ”Paikallisia”, ajattelin vilkaistessani tielle.
Hiekkatiellä näkyi hetken päästä pölypilvi, jonka mä tajusin lähtevän autosta. Paikalle pyyhälsi vanhanmallinen Fiat, jonka kyydistä nousi mies, jolla oli kauhtunut vihreä t-paita, shortsit, joiden mä arvelin olevan peräisin jostain 80-luvulta, nahkasandaalit. Itse mies oli harmaantunut ohimoiltaan, mutta hymyili iloista, ajatonta hymyä. ”Toi on nyt varmaan Marikan eno, jonka piti tulla hakemaan meidät täältä”, mä ajattelin nähdessäni, miten Marika ryntäsi miestä kohti ja miten mies kaappasi tämän lujaan syleilyynsä.
- Marika. Sie olet kasvanut sitten viime näkemän. Mitäs sille siun äitilles kuuluu sinne kaupunkiin? mies tiedusteli Marikalta, joka nauroi iloisesti kertoen sitten, että äiti voi kyllä hyvin, mihin se mies puolestaan tiedusteli, miksei se ollut tullut mukana.
- Ei äiti tällä kertaa jaksanut lähteä, kun ei se Harri… Marika aloitti.
Mies tuhahti.
- Jo on kumma, kun ne vaan siut lähettää tänne, muttei itse tule lainkaan. Siun pittää patistaa ens kesänä äitiäs tulemaan tänne, niin saahaan vähäsen apuvoimia tuonne marjanpoimintaan. Serkkus Viivi on ihan mahoton, ku on vast 7 eikä jaksa marjojakkaan poimia toisin ku sisaruksensa.
- Kuinkas siitä Viivistä on niin mahdoton tullut? Eikö se jo kouluakin käy? Marika kysyi.
- No, kouluunhan se vasta syksyllä menee, ku vasta alkuvuodesta seittemän täytti, Pertti-eno vastasi.
- Vai niin. No, mut jos marjatalkoissa on pulaa apuvoimista, niin tässä sitä apua sitten olis. Mä toin Joon… Ei, kun Aleksin, kaupungista mukanani tänne, kun se olis muuten jäänyt kaupunkiin jumittamaan, Marika kertoi enolleen, joka nyökkäili ymmärtäväisenä.
- Onkos siulla lihaksia, poika, jotta jaksat painavia laatikoita kantaa päivittäin? Marikan eno kysyi sitten multa.
- Kyllä mulla voimia riittää… Ja kyllä mä laatikoita oon ennenkin nostanut, totesin vaan Marikan enolle.
Marikan eno kuljetti meidät pitkin kuoppaista ja aika kapeaa tietä pitkin suureen maalaistaloon, jossa asui Marikan enon perheen lisäksi Marikan isovanhemmat. Marikan täti Arja oli pihalla meitä vastassa.
- Sieltähän työ tuuttekin. Mie jo tolle Pertille sanoinkin, että soitappa sille Hannelelle, että onkos se sen tytär tulossa tänne ja millon, Arja sanoi huomatessaan meidät. Marikan se nappasi itsekin syleilyyn, tosin ei rutistanut sitä niin lujasti kuin sen eno. Mäkin sain halauksen, joka sai mut rentoutumaan: ei mua yleensä tädit halailleet eikä edes mutsi, mut Marikan tädissä oli jotain sellaista lämpöä ja rauhallisuutta jollaista monessa muussa ei ollut.
Pihalla juoksi suuri, musta koira perässään pieni tyttö, jonka mä arvasin olevan se Marikan nuorin serkku Viivi. Mä katsoin sen menoa hieman huvittuneena; ei mikään ihme, kun sen isä näytti melko harmaantuneelta, kun oli tuollainen tytär, joka ei paikallaan meinannut pysyä. Talon seinää vasten nojasi vanha polkupyörä. Mä en tiennyt, kenen se oli, mutta toivoin, että saisin ajaa sillä kylälle, jos työnteko alkaisi maistua puulta. Omenapuun alla seisoi pihakeinu, jossa istui joku. Mun terävöittäessä katsettani mä tajusin sen jonkun olevan meidän ikäinen poika, jolla oli farkkushortsit ja päässään lippalakki nurinpäin. ”Hoppari ja maalaistollo. Se tästä vielä puuttui”, mä ajattelin synkästi katsellessani Juliusta, joka nosti katseensa maasta ja katsoi yllättäen suoraan muhun. Sen katse porautui mun ihooni, suoraan sen alle ja mä tunsin, miten mun poskeni karahti kirkkaanpunaisiksi. Mä käänsin äkkiä katseeni muualle. Samalla mä teroitin kuuloani: Arja oli innostunut selittämään mulle jotain lapsistaan, Marikan serkuista.
- … Ja sitte on vielä meiän Julius. Täytti tossa viikko sitten 17 ja alkaa olla siinä iässä, että tyttöystävääkin varmaan voisi tuoda näytteille, jos sillä jo sellainen on. Mutta ku raukka ei oikein muuta tunnu tekevän ku viettävän aikaansa kylällä notkumassa tai sillonki ku on kotona, ei tee mittään muuta ku istuu tuolla varjossa ja lukee tai näprää jottain muuta, Arja selitti mulle. Mä vähät välitin sen puhetulvasta, koska olin niin yllättynyt siitä, miten röyhkeästi Julius oli mua tuijottanut äskettäin.
Viivi ilmaantui mun viereeni kyllästyttyään jahtaamaan suurta koiraa. Se katsoi mua päästä varpaisiin kysyen sitten röyhkeästi:
- Kukas sie oot?
- Mä oon Aleksi, Marikan kaveri Helsingistä, vastasin.
- Kiinnostaisko sinuu tulla soutelemaan miun kanssa? Iskä ei päästä minuu yksin rantaan, Viivi sanoi.
- Jos mä lähden hieman myöhemmin ja otetaan Marika mukaan, kun mä en tunne tota järveä? mä ehdotin Viiville, joka nyökkäsi ja ryntäsi sitten kohti toista, hieman pienempää taloa, jossa Marikan isovanhemmat asuivat.
****
Päivät kuluivat. Mä huomasin tottuneeni siihen, kuinka me noustiin aikaisin aamulla ja syötiin aamiainen talon tuvassa. Sitten mansikkamaalle kykkimään aamupäiväksi, kitkettiin sieltä pahimmat rikkaruohot ja kasteltiin, koska kesä oli melko kuiva.
Lisäksi me käytiin aamusta kasvihuoneessa katsomassa, oliko kypsiä tomaatteja. Marikan eno Pertti opetti mulle, että tomaatit on parasta kerätä aamusta ja viedä viileään, koska silloin niissä on hyvä nestejännitys eikä ne pehmene. Marikan sukulaisilla oli Keuruun seudun parhaat tomaatit ja kerran viikossa lauantaina kylässä oli markkinat, joille Marikan eno lähti viemään niitä tomaatteja myyntiin. Joskus me oltiin Marikan kanssa mukana ja joskus Pertti sai Juliuksen puhuttua mukaan meidän seuraksi. Julius suhtautui melko vastahakoisesti torille lähtöön, mut ei uskaltanut sanoa isälleen vastaan, ei vaikka sillä jäi kirja kesken. Mä olin kerran käynyt katsomassa pihakeinussa lojuvaa kirjaa, joka oli ollut joku ihme dekkari. Mietin, mahtoiko Julius lukea aina vaan sitä samaa kirjaa.
Pertti osti torilta sinä lauantaina kalaa päivälliselle. Silakoita. Mä inhosin niitä, olin inhonnut aina, kun mutsi pakotti mut syömään sen tekemää silakkalaatikkoa. Jopa silakoiden haju sai mut voimaan pahoin. Marika kulki mun vierellä hymähtäen välillä, kun mä sanoin jotain ja sitä selkeästi huvitti, kun mä ilmaisin inhoni silakoita kohtaan. Se yritti keksiä jotain sanottavaa ja sai mun ajatukset onneksi muualle viemällä mut yhden kojun luokse, jossa myytiin herneitä. Me ostettiin niitä litra, koska tuoreina ne oli meidän molempien mielestä parhaita.
Julius maleksi perässä tapansa mukaan puhumatta. Mä en ollut puhunut sen kanssa sinä päivänä kuin muutaman sanan; se oli kysellyt multa, millaista on asua Helsingissä. Mä olin selittänyt sille ja tiedustellut samalla, aikoiko se lähteä johonkin lähiseudulle opiskelemaan. Julius ei ollut vastannut, katsonut mua taas yhtä röyhkeästi suoraan silmiin niin kuin ensimmäisenä päivänä, kun me oltiin tultu Keuruulle ja mä olin mennyt taas vaikeaksi. Sen kundin katseessa oli jotain arvioivaa ja jotain muutakin… Mitä, siitä mä en tiennyt. Epäilin, että se sisimmässään halusi kapinoida sen vanhempia vastaan ja kävi siksi kylillä roikkumassa kavereittensa kanssa. Sillä oli sillä jokunen kaveri mitä mä olin nähnyt pyörimässä sen kanssa kyläkaupan kulmalla. Yhtenä perjantaina mä olin ollut kylillä itsekin, koska olin halunnut katsoa ympäristöäni hieman tarkemmin, vaikka siellä kylässä ei ollut muuta kuin pari kauppaa, matkamuistomyymälä, tori kesäisin lauantaina ja pari ravintolaa, joihin mulla ei kuitenkaan vielä ikä riittänyt, koska mä täyttäisin vasta 18 lokakuussa. Ja silloin mä olin nähnyt, miten joku myyjä oli tullut ulos kyläkaupasta hätistellen Juliusta ja kumppaneita pois siitä nurkilta norkoilemasta, kun ne ”karkotti kuulemma asiakkaat ja oli huonona esimerkkinä muille, kun ne kiskoi kaljaa”.
Meidän päästyä takaisin markkinoilta, Marika meni auttamaan tätiään. Viivi pyysi mua leikkimään sen ja parin naapurin muksun kanssa ja mä menin hieman huvittuneena mukaan niiden piirileikkiin. Mutta mun ilmeeni muuttui, kun ne alkoi yllättäen rallattaa tavanomaisen ”piiri pieni pyöriin” sijasta laulua, jossa oli todella naurettavat sanat ja joka sai mut taas vaikeaksi.
”Aleksille silakkaa,
Aleksille silakkaa.
Aleksille silakkaa ja Juliukselle voita.
Kyllä se Julius tulla saa,
kyllä se Julius tulla saa.
Kyllä se Julius tulla saa, kun se on niin nätti poika”…
Ja sitä laulua ne toisti ainakin kolme kertaa. Mä yritin hymyillä, vaikka mä tiesinkin mun naamani helottavan ja mun niskassani kuumotti, kun mä tiesin Juliuksen seuraavan meitä tavanomaiselta paikaltaan pihakeinusta. Se ei tuntunut noteeraavan siskonsa laulua mitenkään tai sitten se kiehui sisäänpäin kiukusta, kun se tajusi, kenestä se laulu kertoi. ”Ja mistä se muka pystyisi päättelemään, että mua kutsutaan Aleksiksi mun toisen nimen mukaan? Eihän se oo pahemmin edes puhunut mun kanssani. Ja miksi ihmeessä se aiheuttaa mussa niin voimakkaita tunteita? Ja miksi se tuijottaa mua ihan niin kuin se tietäisi musta jotain?” mä mietin, kun rupesin leikkimään lasten kanssa vielä ”hura-hura häitä”.
Arja tuli huutamaan meitä syömään. Julius nousi pihakeinusta painuen edeltä tupaan. Mä marssin sen perässä talon portaat ylös ja meinasin kompastua siihen astuessani sisään ahtaaseen eteiseen. Mä tartuin kiinni ovenkarmista ennen kuin olisin kaatunut ja hipaisin samalla Juliuksen reittä. Julius katsoi mua silmiin: mä näin sen katseessa kysymyksen.
- Mitä sä tuijotat? sain tivattua siltä.
- Sinuu, se vastasi hiljaisella äänellään. Jos se puhui tavallisesti hiljaa, niin tällä kertaa se kuulosti lähestulkoon kuiskaukselta.
- Miksi? mä halusin tietää.
- Tule päivällisen jälkeen miun huoneeseen. Mie haluan kysyä siulta yhtä asiaa, se vastasi ja meni sitten ruokasaliin, jossa se istahti isänsä viereen.
Mä istuin Marikan vieressä edessäni lautasellinen paistettuja silakoita ja perunaa. Marika ojensi mulle voin, mutta mä pudistin päätäni: ei tehnyt mieli, vaikka uudet perunat olisikin maistuneet paremmilta. Muutenkaan mä en saanut syötyä mitään, koska mulla oli liian kiusallinen olo. Mä mietin Juliuksen sanoja. Mitä ihmettä se halusi kysyä multa? Ja miksi se pyysi mut nimenomaan sen huoneeseen? Mä en edes tiennyt, että sillä oli huone tässä talossa, kun se istui yleensä siellä pihakeinussa vajonneena johonkin kirjaan. Lopulta mä en jaksanut enää istua seurustelemassa muiden kanssa vaan ojensin lautaseni Arjalle, joka vilkaisi mua hieman paheksuvasti huomatessaan, että mä olin jättänyt silakat syömättä.
- Miksi sie et syöny noita? se ihmetteli.
- Mä en jaksa enempää, mä tyydyin vaan vastaamaan.
- Olisit ny vaan syöny, ku mä kerranki paistoin silakoita. Meiän Pertti tykkää niistä niin paljon… Ja työ ootte olleet tosi iso apu sille lauantaisin markkinoilla. Onpa se kehunnukkin teitii ja siksi myö toivottais, että työ molemmat söisitte kunnolla ni jaksaisitte taas tehdä töitä, Arja sanoi.
- En mä oo sanonut, että en olis tyytyväinen sun valmistamaan ruokaan, mä en vaan jaksa nyt syödä enempää, sanoin Arjalle, koska en halunnut tosiaan loukata sitä.
Juliuskin nousi pöydästä. Se tyytyi nyökkäämään äidilleen, joka huokasi, että ”nyt meni hyvät silakat hukkaan” ja tuli sitten mun seuraksi eteiseen johdattaen mut sitten ylös vintille kapeita, narisevia portaita.
Mä kävin ensimmäistä kertaa vintillä, joka oli Juliuksen ja sen sisaren valtakunta. Viivin huoneen ovi oli auki. Mä vilkaisin nopeasti sinne: se oli tyypillinen pikkutytön huone, seinillä eläinten ja muutamien idolien kuvia, sängynpeitto vaalea ja sisustukseen sopiva. Juliuksen huone oli perimmäinen. Sillä oli isompi huone, jonka seinillä ei ollut mitään kuvia. Yhdellä seinällä oli kirjahylly, jossa näkyi olevan dekkareiden lisäksi kirjallisuuden klassikoita: Dostojevskia ja Saarikoskea. ”Se taitaa ihailla molempia, vaikka sen vanhemmat onkin sitä mieltä, että sen pitäis tehdä jotain muuta kuin lukea”, mä ajattelin vilkaistessani kirjoja hieman tarkemmin.
- Jätkä on tainnut penkoa hieman divareita, totesin sängyllään istuvalle Juliukselle.
- Turpa kiinni, se murahti mulle.
- Anteeksi kuinka? mä tivasin siltä.
- Olet sie muka kuuro? Mie sanoin turpa kiinni, Julius täräytti mulle. Mä en voinut uskoa korviani: jätkähän meinasi ruveta isottelemaan heti alkuvaiheessa mulle.
- Miksi sä pyysit mut tänne, jos sä käyt haastaa riitaa heti? mä kivahdin.
- En mie aio haastaa riitaa siun kanssa. Sie oot isompi niin mie tiiän, että mie vaan häviäisin siulle. Enkä mie tykkää tapella, Julius sanoi hiljaa.
- Mistä sä sitten tykkäät? Siis muustakin kuin lukemisesta? mä halusin tietää.
Julius ei vastannut vaan nousi paikaltaan ja tuli ihan mun lähelle laskien samalla toisen kätensä mun hartioille. Mä en tajunnut, mitä se oikein aikoi, joten yritin perääntyä, mut Julius tuli koko ajan lähemmäs. Ja sitten se painoi huulensa mun huulille suudellen mua kiihkeästi. Mä riuhtaisin itseni irti sen otteesta.
- Mitä helvettiä sä kuvittelet tekeväs? mä huusin sille.
- Mä oon katsellut sua. Sä oot kiinnostunut musta, vai mitä? se halusi tietää.
- Mistä sä muka niin päättelet? mä ihmettelin. Julius jatkoi:
- Luuletko sie, että mie oon typerä. Kyllä mie oon nähnyt, miten vaivautuneeksi sie menet kun mie katson sinuu.
- Hei, jätkä taitaa nyt käsittää väärin. Mistä sä voit edes tietää, että mä oon kiinnostunut pojista? mä ihmettelin.
- No, eipä miulle oo jäänyt se arvailujen varaan lainkaan, kun mie oon huomannut, miltä sie näytät. Ja viimeistään silloin mie sain tietää asiasta, kun kysyin Marikalta. Se on sentään miun serkku ja ollut miun kanssa aika läheinen, kun myö ollaan oltu nuorempia, Julius kertoi.
- Ja mitä sitten? Tietääkö musta joku muukin kuin sä? mä kysyin Juliukselta, joka tyytyi vaan kohauttamaan hartioitaan sanoen sitten:
- Miulle sillä ei oo niin väliä. Siulla on kuitenkin puolet helpompaa mitä miulla, kun Helsingissä ollaan niin paljon suvaitsevaisempia ku täällä. Miun isä yrittää naittaa minuu tuolle naapurin Kaisalle, sen siskot käy täällä leikkimässä miun siskon kanssa. Pitkään mein perheet on tuntenu toisensa ja mein vanhemmat toivoo minusta hyvää miestä Kaisalle sitte, ku miusta tulee täysi-ikäinen. Mut mie tahdon vaan pois täältä.
- Minne sä tahtoisit? kysyin, vaikka tiesin, että Julius haluaisi lähteä meidän mukana Helsinkiin syksyllä. Mä en halunnut luvata sille mitään, en edes tiennyt, sopeutuisko se elämään suurkaupungissa kuten Marika ja mä.
- Miten sä tulisit toimeen siellä sitten? Mun vanhemmat lähetti mut tänne Marikan seuraksi vaan, koska mä en löytänyt töitä kaupungista ja mun äitini järkyttyi saadessaan tietää, millainen mä oon, kerroin Juliukselle, joka kysyi sitten hieman ujosti:
- Kauan sie oot tiennyt tykkääväs vaan pojista?
- Pari vuotta. Mä olin 15, kun mä sen tajusin. Entä sä? Milloin sä oot tajunnut?
- Suunnilleen saman verran. Siehän oot kans 17? Julius varmisti.
Mä nyökkäsin.
- Mä täytän 18 lokakuussa, kerroin.
- No, sitten sie olet minuu vuotta vanhempi, Julius totesi.
Nyökkäsin uudestaan.
- Miten sä…? Onko sulla jo jotain kokemusta pojista, vai…? mä vuorostani utelin.
Julius huokasi.
- Siin se just onki, ku miulla ei oo mitään. Ja tää on tosi pieni kylä, jossa kaikki tuntee kaikki. Luoja, mitä tapahtuis, jos miun iskä sais kuulla, mikä mie oon… Siin sit kuulisin, kuinka mie oon epänormaali ja kaikkea. Siksi mie haluisin pois täältä, koska Helsingissä kukaan ei voi vahingoittaa minuu, Julius sanoi hiljaa.
- Musta tuntuis varmaan ihan samalta, jos mä olisin sun asemassa ja asuisin täällä, mä sanoin lohduttavasti Juliukselle, kun näin, miten poissa tolaltaan ja nolona se oli.
- Onko sulla sitten… ? Julius vuorostaan kysyi multa.
- On mulla jotain… Jotain pientä on ollut pari kertaa ja ennen kuin mä lähdin tänne, mulla ehti tulla täyteen pari kuukautta yhden jätkän kanssa. Mä lupasin sille, että pidetään yhteyttä, mut en usko, että meistä enää tulee mitään, kun mä oon täällä koko kesän enkä pääse Helsinkiin, kerroin Juliukselle, joka oli uskaltautunut istumaan hieman lähemmäs mua.
Me istuttiin hetki hiljaa. Julius tuli istumaan melkein kiinni muhun kietoen käsivartensa mun ympärille. Mä silitin varovasti sen hiuksia, koska mä halusin olla hellä. Se hyväili mun niskaa painaen samalla huulensa uudestaan vasten mun omiani. Mä vastasin sen suudelmaan yhtä kiihkeästi kuin se oli suudellut mua aikaisemmin, tunsin miten mun kroppani alkoi herätä pitkästä horroksestaan. Mun edellisestä kerrasta oli jo aikaa, joten ei mikään ihme, että mun haluni oli heränneet nopeasti tuota vaaleaa, hieman hennompaa kundia kohtaan.
Julius valutti käsiään hieman alemmas, sen kädet etsiytyi mun paitani sisään, mun selälle. Mä värähdin, kun se kosketti mun lämmintä ihoani, mut en perääntynyt vaan painoin sen huulille kiusoittelevan suudelman. Samalla mun käteni etsiytyi sen farkkushortsien kovettuneelle etumukselle koskettaen sitä varovasti. Julius voihkaisi vaimeasti. Mä kosketin sitä hieman rohkeammin, avasin sen shortsit ja ennen kuin mä ehdin tehdä mitään, se repi ne jo jalastaan. Sitten se auttoi mua riisumaan loput vaatteet. Mä painoin sen huulille pieniä suukkoja saaden sen huohottamaan ja vedin sen viereeni sänkyyn…
****
Sen illan tapahtumat ei enää sinä kesänä toistuneet. Julius sulkeutui kuoreensa ja mä päätin antaa sen olla. Viivi tosin rallatteli vielä sitä laulua, mikä oli saanut meidät molemmat vaikeaksi, mutta mä en pahemmin noteerannut sitä enempää. Ja kun mun ja Marikan oli aika palata Helsinkiin, Julius lähti saattamaan meitä linja-autoasemalle yksin. Mä kummastelin, miksi se lähti meidän mukaan, mutta kun Marika kävi hakemassa kupillisen teetä itselleen läheisestä kioskista, Julius kääntyi mun puoleeni.
- Kiitos, se sanoi hiljaa.
- Mistä hyvästä? mä ihmettelin.
- Siitä, että mie sain olla siun kanssa tän kesän. Nyt mie tiedän, millaista se on miesten kesken, Julius sanoi. Sen posket punoitti hieman, kun se sanoi sen ja mua vaan hymyilytti.
- Miksi sä halusit lähteä saattamaan meitä? mä kysyin siltä.
- Koska mie halusin hyvästellä sinut, se vastasi ja jatkoi:
- Kai myö pidetään yhteyttä joskus toisiimme, jos se siulle käy?
- En mä tiedä. Kuulenhan mä susta Marikan kautta, jos sä oot siihen yhteydessä, vastasin.
- Niin… Sinuu ei vissiin taida itse kiinnostaa kirjoittaa miulle? Julius totesi hieman loukkaantuneeseen sävyyn.
Mä katsoin sitä ja laskin käteni sen olalle.
- Kyllä mä voin sulle kirjoittaa, jos sä haluat. Kirjoita sun osoite vaikka tuohon, mä sanoin heittäen sille kännykkäni.
Se kirjoitti sähköpostinsa siihen. Mä katsoin sitä ja virnistin.
- Tule joskus Helsinkiin, niin mä esittelen sulle paikallista kulttuuria, sanoin.
- Mie yritän. Nähdään, se sanoi halaten mua vielä ennen kuin mä nousin bussiin Marikan perässä.
Mä katsoin vielä bussin takaosassa ikkunasta ulos. Julius seisoi siellä vanhan polkupyöränsä kanssa vilkuttamassa meille. Mä vilkutin sille hetken mielijohteesta takaisin kääntäen sitten katseeni Marikan puoleen. Mä päätin, että Marika voisi alkaa kutsua mua taas mun ensimmäisellä etunimellä.
