Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-versumin, en minä. En myöskään saa minkäänlaista korvausta hänen luomuksillaan leikkimisestä. Biisi taasen kuuluu Bon Joville.
Otsikko: Kauemmas kuin pystyn seuraamaan
Kirjoittaja: Pics
Beta: Arte
Paritus: Minerva/Hermione
Ikäraja: S
Genre: Deathfic, angst, fluff
Varoitukset: Hahmon kuolema, suhteessa iso ikäero
Summary: Ihan vielä Minerva ei ollut niin kaukana, ettei Hermione voisi mennä hänen luokseen.
A/N Tämä osallistuu läjään haasteita. Genrehaasteessa Deathfic, Osastohaasteessa Komero Portaiden alla ja Albumihaasteessa biisi It's Hard Letting You Go, Bon Jovin biisi siis. Lyriikat lopussa. Ja vielä FF100-haasteessa sana 003. Loppu. (Aiheena Harry, Ron ja Hermione.)
Tämä ficci oli tavallaan aika kamala kirjoittaa. Itkin hirveästi kirjoittaessani. Toivottavasti edes osa tunnelmasta välittyy tekstistä. Artelle taas suuret kiitokset betauksesta. <3
Kauemmas kuin pystyn seuraamaan
Mukavaa asentoa ei löytynyt mitenkään päin. Hermione pyöri ja kieri vuoteessaan tuskaisena, vaihtoi asentoa vähän väliä ja huokasi, ja melkein saman tien hänen raajansa alkoivat miltei särkeä tarpeesta kääntyä jälleen. Silmäluomet suorastaan ponnahtivat auki heti sulkeuduttuaan.
Kuinka hän voisi levätä, kun ei edes ollut kokonainen?
Herätyskellon äänekäs tikitys tuntui maailman ainoalta ääneltä. Fosforoidut viisarit loistivat pimeässä ja kertoivat, että kello oli puoli kolme.
Hermione ajatteli sitä, että aamulla olisi noustava puoli seitsemältä, ja huokasi syvään. Nukkumisesta ei tullut yhtään mitään, joten hän antoi periksi levottomuudelleen ja nousi istumaan vuoteessa, jonka toinen puoli oli liian tyhjä. Hetken hän halasi polviaan, mutta heilautti sitten jalkansa lattialle ja nousi kokonaan ylös.
Hän raotti verhoa ja näki, että lähes täysi kuu loisti kirkkaasti silaten kaiken aavemaisella sinisellä. Ulkona näytti olevan kirkasta ja koleaa, kaikki aivan kuin kutsui astelemaan pitkin autioita katuja ja selvittelemään ajatuksia.
Vaatteet löytyivät hapuilemalla vuoteen vierellä olevalta tuolilta. Hermione veti sukat jalkoihinsa ja puki myös väljät collegehousut. Hän ei vaivautunut ottamaan yöpaitaa päältään, vaan työnsi reisiin saakka ulottuvan helman housuihin, vaikka se rypistyikin hiukan epämukavasti. Vedettyään päällimmäiseksi villapaidan ja työnnettyään taikasauvan sen hihaan hän lähti makuuhuoneesta keveästi hiipien.
Käytävä ei ollut pitkä. Kuljettuaan sen päähän Hermione työnsi toista raollaan olevista ovista avaten sen kokonaan ja astui pari askelta kynnykseltä. Hän pidätti hengitystään hetken kuullakseen hyvin hiljaiset hengenvedot. Peitto oli osittain valunut Rachelin pienen hahmon päältä, mutta Hermione ei mennyt lähemmäs korjaamaan sitä, sillä tyttö nukkui aina kovin keveästi ja heräsi helposti. Hän perääntyi huoneesta ja veti oven jälleen rakoselleen.
Toisessa lastenhuoneessa Hermione meni heti vuoteen vierelle. Nicholas nukkui vatsallaan eikä liikahtanutkaan, kun Hermione veti peiton paremmin hänen päälleen. Sen sijaan pojan jalkopäässä lämpöisenä keränä makaava Cookie kohotti päätään ja heilautti pari kertaa kysyvästi häntäänsä.
”Tule”, Hermione kuiskasi samalla, kun taputti pari kertaa hiljaa reittä kädellään kutsun merkiksi.
Kynnet rapsahtivat lattialla, kun koira loikkasi vuoteesta. Sen häntä heilui, kun se kiersi Hermionen pariin kertaan, sitten se tassutti käytävään. Hermione seurasi sitä ja veti myös Nicholasin oven melkein kiinni perässään.
Hermione sytytti eteiseen himmeän valon ja alkoi kiskoa kenkiä jalkaansa. Cookie haukotteli kieli kippuralla ja venytti etutassujaan takapuoli koholla, häntä heiluen. Se näytti niin huvittavalta, että houkutteli hetkeksi hymyn Hermionen kasvoille.
Avaimet ja talutushihnan pikalukko kilisivät hiljaa, mutta Hermione uskoi päässeensä ulos ovesta herättämättä lapsia. Hän painoi oven hitaasti kiinni niin, että lukon naksahduksen tuskin kuuli.
Yöilma oli viileää ja raikasta. Hermione veti syvään henkeä ja tunsi kireyden hellittävän hiukan. Hän lähti kulkemaan pitkin erästä vakioreittiään ja Cookie seurasi kiltisti hihna löysällä. Oli pakko myöntää, että Nicholas oli pitänyt lupauksensa ja kouluttanut otuksen hyvin, vaikka Hermione olikin epäillyt sitä suuresti siinä vaiheessa, kun poika oli kantanut näytille luokkatoverinsa koiran saaman monirotuisen rääpäleen. Hän oli ollut lähes varma siitä, että koiranhoito kaatuisi kokonaan hänen niskaansa, mutta pennun pikkuinen kuono ja valtavat tassut olivat silti sulattaneet hänet.
Aika kului niin nopeasti. Kömpelöstä lattialle pissivästä karvapallosta oli kasvanut tottelevainen nuori koira. Nicholas oli saanut ensimmäisen Tylypahkan kirjeensä ja aloittaisi koulun muutaman viikon kuluttua. Harry oli luvannut ostaa pojalle lahjaksi pöllön, jolla tämä voisi lähettää kirjeitä kotiinsa. Ja Rachelkin oli jo seitsemän. Tuntui kuin vasta äsken Hermione olisi saanut puolivuotiaan orpotytön syliinsä violetteihin peittoihin käärittynä nyyttinä.
Aika kului eikä muuttanut häntä yhtään nuoremmaksi. Ei häntä eikä Minervaa.
Hetkeksi lientynyt kireys palasi heti, kun ajatukset kiertyivät Minervaan. Hermionesta tuntui kuin hän olisi ollut ääriasentoonsa jännitetty jousi, joka ei mitään muuta halunnut kuin palata alkutilaansa. Minerva oli etääntynyt hänestä väkisin, mutta Hermione ei pystynyt elämään niin.
Pian hänen olisi pakko. Mutta ei ihan vielä. Ihan vielä Minerva ei ollut niin kaukana, ettei Hermione voisi mennä hänen luokseen.
Hän oli luullut ymmärtävänsä, miksi Minerva oli kieltänyt häntä tulemasta vierailulle. Hän oli luullut, että pystyisi tekemään Minervan mielen mukaan. Hän oli yrittänyt. Ja tässä hän käveli pitkin öisiä katuja liian levottomana nukkuakseen tai edes levätäkseen. Hän oli kuolemanväsynyt, mutta silti oli mahdotonta olla paikoillaan. Kuin vedettävä lelu, joka kulkee ja kulkee niin kauan kuin koneisto liikuttaa sitä.
Cookie pysähtyi nuuhkimaan lyhtypylvään juurta ja Hermionen jalat seisahtuivat hyvin vastahakoisesti. Polte päästä eteenpäin sai hänet siirtelemään jalkojaan paikoillaan, kunnes koira lopulta nosti kuononsa ja lähti ravaamaan pitkin hiljaista katua. Sen läikikkään turkin valkoiset osat melkein hohtivat kuunvalon osuessa niihin.
Vähintään joka kolmas lyhtypylväs oli sammunut, mutta näin kirkkaana yönä se ei haitannut. Kadun varrella kasvavat suuret lehtipuut loivat syviä varjoja, jotka eivät huolestuttaneet Hermionea. Seutu oli hyvin siistiä ja rauhallista, ja taikasauva tuntui turvallisena hihassa. Hyvin harva asia maailmassa olisi voinut uhata häntä vakavasti.
Silti hänen pahin pelkonsa oli toteutumassa.
Leukaperät alkoivat kipeytyä jatkuvasta hampaiden yhteen puremisesta. Hermione pakottautui rentouttamaan kasvolihaksensa, mutta tunsi niiden jännittyvän heti uudelleen. Askeleetkin olivat nopeutuneet aivan hänen huomaamattaan. Hän oli jo kadun loppupäässä ja kääntyi seuraavalle, jonka varrelle pysäköidyt autot kiiltelivät katulamppujen ja kuun heijastuessa niistä.
Osa hänestä olisi halunnut sännätä päättömään juoksuun, uuvuttaa itsensä fyysisesti niin täysin, että hän ei enää yksinkertaisesti jaksaisi liikkua. Se ei kuitenkaan rauhoittaisi hänen sydäntään.
Sitä ei rauhoittaisi mikään muu kuin Minervan näkeminen, ja kuljettuaan lopulta jälleen kotipihalleen Hermione oli päättänyt, että menisi katsomaan häntä kiellosta huolimatta. Hänen oli pakko.
*
Sairaala oli hiljainen, mutta ei täysin unessa. Siellä täällä saattoi nähdä parantajan kierroksellaan tai kuulla jostakin huoneesta potilaan vaikerrusta.
Hermione ei ollut varma siitä, mitä tapahtuisi, kun hän olisi astunut huoneeseen. Hän pelkäsi, mutta ei sitä, että Minerva olisi vihainen hänen saapumisestaan. Hän pelkäsi, ettei tällä olisi voimaa vihastua.
Huone oli pimeä ja sisään astuttuaan hän sytytti yhden kynttilän yöpöydälle. Sen valossa Minerva näytti pienemmältä kuin Hermione muisti. Hennommalta. Kalpeammalta. Vanhemmalta. Kasvojen juonteet näyttivät syvemmiltä. Peiton alla rinta nousi ja laski tuskin havaittavasti.
Sydän tuntui puristuvan tukalasti kasaan Hermionen rinnassa, kun hän istuutui vuoteen vierellä olevalle jakkaralle. Hän tarttui hellästi nukkuvan Minervan käteen, joka tuntui kovin kylmältä hänen omassaan. Toisella kädellä hän sipaisi kevyesti Minervan otsaa, jota kuume poltti.
Tauti ei ollut itsessään vakava. Rachel oli parantunut siitä hetkessä oikeaa lääkejuomaa saatuaan, mutta Minervan kohdalla parantaja oli joutunut luovuttamaan. Hän oli liian vanha jaksaakseen enää elää.
Hermione oli kapinoinut ja raivonnut kerrottua vastaan niin rajusti, että parantajan oli ollut pakko langettaa häneen hervottomuusherja saadakseen hänet rauhoittumaan. Kun hän oli tointunut, hänet oli päästetty katsomaan Minervaa. He olivat käyneet pitkän ja tuskallisen keskustelun.
Siitä oli vain viikko, ja sinä aikana Minerva näytti huvenneen puoleen entisestä. Hermionen oli vaikea hengittää ahdistukseltaan ja kyyneleet sumensivat hänen näkönsä niin pahasti, ettei hän heti huomannut Minervan silmien auenneen.
Hän kuivasi silmiään ja niisti nenäänsä, ja silloin hän aisti katseen.
Minerva näytti väsyneeltä, mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat ja lämpimät kiinnittyessään Hermionen omiin.
”Anteeksi”, Hermione kuiskasi. ”Tiedän, ettet halua, että näen sinut näin, mutta minun oli pakko tulla.”
”Olen iloinen siitä”, Minerva vastasi kuiskaten hänkin.
Heidän sormensa punoutuivat hiljaa toistensa lomaan.
”Olen tuntenut, että aika on lähellä”, Minerva jatkoi puristaessaan kevyesti Hermionen kättä. ”Olen valmis, mutta silti jokin on estänyt... olen ollut jotenkin... venytetty. Rauhaton. Nyt on parempi. Kun sinä olet siinä.”
Hermione muisti aikaisemmat ajatuksensa siitä, että olisi äärimmilleen kiristetty jousi. Kun hän kuuli, että Minervasta oli tuntunut täsmälleen samalta, hän purskahti itkuun, joka oli tehnyt tuloaan päiväkausia. Oli kuin padottu vesiputous olisi ryöpynnyt vapaaksi. Hän yritti ryhdistäytyä, olla vahva Minervan takia, mutta ei pystynyt.
Minerva antoi hänen itkeä aikansa ja silitti hänen kättään, kunnes hän lopulta veti sen lempeästä otteesta ja alkoi jälleen etsiä nenäliinojaan.
”Miten...” Hänen äänensä sortui ja hän nieleskeli hetken ennen kuin uskaltautui yrittämään uudelleen. ”Miten minä muka voin elää ilman sinua?”
”Kyllä sinä voit.” Minerva hymyili hiukan, mutta hänenkin poskensa olivat kostuneet.
”Mutta minä olen sitten niin y-y-yksinäinen...”
”Sinulle jää lapset, ja Cookie. Ystäväsi...”
”Mutta se e-ei ole sama asia...”
”Ei niin.”
Hermione nojautui eteenpäin niin paljon, että hänen otsansa lepäsi vuoteella. Hän tunsi, kuinka viileä käsi kohosi silittämään hellästi hänen hiuksiaan, ja itki lisää.
”Älä luovuta”, Minerva kuiskasi. ”Sure minua niin kauan kuin tarvitset, vuosi, vuosikymmen. Vaikka kaksi. Mutta älä luovuta. Minunkin elämäni viimeiset vuodet ovat olleet onnellisia...”
Niin mahdottomana kuin Hermione olikin sitä pitänyt, hänen itkunsa vain yltyi. Peitto hänen kasvojensa alla kävi läpimäräksi. Juuri nyt tuntui mahdottomalta ajatella, että elämä jatkuisi. Hän halusi kuolla tänä yönä, tässä Minervan vieressä.
Se olisi kuitenkin ollut itsekästä. Lapsille olisi riittävän raskasta menettää toinen ottoäiti – jääminen täysin orvoksi toiseen kertaan murtaisi heidät. Hänellä oli myös työnsä, jota hän rakasti. Ja maailman parhaat ystävät.
Minerva oli oikeassa. Elämä jatkuisi. Hän ei halunnut, että se jatkuisi, ei vielä, mutta hän käsitti, että niin kävisi. Se olisi aluksi hirvittävän raskasta, mutta hän selviäisi siitä.
Lopulta hän kuivasi silmänsä jälleen kerran ja suoristautui. Kynttilä oli palanut huomattavasti lyhyemmäksi.
”Sano lapsille, että rakastan heitä.”
Hermione nyökkäsi kyyneliä nieleskellen.
”Ja minä rakastan sinua...”
”Niin minäkin sinua”, Hermione vastasi. ”Haluatko jotakin? Sattuuko sinua johonkin?”
”Ei. Olen vain väsynyt... Voitko vain pidellä minua kädestä?”
Uusia kyyneliä tulvi Hermionen silmistä, vaikka hän oli jo luullut itkeneensä ne kuiviin. Hän tarttui molemmin käsin Minervan käteen ja piteli sitä niin lujasti ja turvallisesti kuin osasi. Ajatuksissaan hän kuiskasi: ’Nuku hyvin, rakkaani’, mutta ääneen hän ei saanut sitä sanottua. Hän tunsi rikkoutuvansa kappaleiksi yrittämisestäkin.
Sanoma näytti silti tavoittavan Minervan, joka sulki silmänsä levollisesti. Hänen kasvonsa rentoutuivat, suuri osa rypyistä silisi.
Hermione piteli hervottomaksi muuttunutta kättä pitkän aikaa. Hän ei halunnut sitä, mutta lopulta hänen oli pakko päästää irti. Kaiken oli loputtava joskus.
Hän nousi tuolilta ja suuteli viilenevää otsaa.
It’s Hard Letting You Go
It ain't no fun lying down to sleep
And there ain't no secrets left for me to keep
I wish the stars up in the sky
Would all just call in sick
And the clouds would take the moon out
On some one-way trip
I drove all night down streets that wouldn't bend
But somehow they drove me back here once again
To the place I lost at love, and the place I lost my soul
I wish I'd just burn down this place that we called home
It would all have been so easy
If you'd only made me cry
And told me how you're leaving me
To some organ grinder's lullaby
It's hard, so hard - it's tearing out my heart
It's hard letting you go
Now the sky, it shines a different kind of blue
And the neighbor's dog don't bark like he used to
Well - me, these days I just miss you
- it's the nights that I go insane
Unless you're coming back for me
That's one thing I know that won't change
It's hard, so hard - it's tearing out my heart
It's hard letting you go
Now some tarot card shark said I'll draw you a heart
And we'll find you somebody else new
But I've made my last trip to those carnival lips
When I bet all that I had on you
It's hard, it's hard, it's hard, so hard
It's hard letting you go
It's hard, so hard, it's tearing out my heart
But it's hard letting you go
