A/N: Kyllä tää kirjottelu takkuilee oikein olan kanssa. No, ehkä tämä tästä. Kahdestoista luku siis. Muutin suunnitelmiani ja tässä on viimeinen luku. Kahden ylimääräisen venytysvanutusluvun tekeminen olisi ollut aivan turhaa, joten näin tällä kertaa. Tässä luvussa täytyy käyttää hoksottimia.
___________________________________________
Luku 12.
Draco Malfoy pakkasi tavaroitaan. He lähtisivät Tylypahkasta, tehtävä oli hoidettu kokonaan, eikä heitä tarvittu valvojaoppilaiksikaan.
Herraa hymyilytti, hän oli saanut Malfoyn järjen takaisin päähänsä. Hermione oli tietysti kaunis, mutta hänellä ei ollut vaaleita, platinanvaaleita hiuksia, ei puhdasta verta, eikä edes sinisiä silmiä. Herra tunsi lievän piston jossain sydämensä perukoilla, hänet oli kasvatettu tekemään kuten oli parasta, ei hän nyt voisi heittäytyä itsekkääksi, hänen äitinsä tarvitsisi häntä.
Tämähän oli vain hänen suunnitelmansa, ei yksi niin mitätön asia kuin rakkaus saisi sokaista hänen tulevaisuuttaan. Hän ei ymmärtänyt mitä ajatteli kun miltei antautui täysin rakkauden pyörteeseen. Dracohan jätti auttamatta isäänsäkin, se on jo anteeksiantamatonta. Rakkaus oli huume johon hän ei halunnut koskea, ei enää koskaan. Hän ei suorittaisi suunnitelmaansa loppuun, hän ei halunnut menettää itseään jollekulle toiselle. Draco aikoi lähteä sanomatta sanaakaan.
Tärkein syy hylätä rakkaus oli pelko. Pelko joutua satutetuksi, hylätyksi tulemisen pelko, pelko siitä, että rakastettu muuttuukin ilkiöksi, joka vie yöllä peiton ja puristaa hammastahnatuubia keskeltä. Pelko on rakastumisen suurin este.
Poika oli lukenut samaisen pätkän jostain, hän ei ollut pelkuri. Hän oli vahva ja rohkea kun pystyi torjumaan rakkauden.
Herran suunnitelmat kuitenkin menivät mönkään, kun hän meni oleskeluhuoneeseen laukku mukanaan. Hermione istui nojatuolissa ja takassa leikki iloinen tuli. Draco veti kasvoilleen kylmän naamion ja asteli tytön eteen.
” Ai, oletko lähdössä jo Draco? ” Tyttö kysyi pää hiukan kallellaan.
Poika hymyili, muttei normaalisti. Hän hymyili niin, että se oli jo miltei pelottavaa. Hänen silmäkulmassaan oli ivan tuike. Draco tarttui tytön käteen, veti tytön ylös ja painoi huulensa tytön huulille. Hän ei menettäisi malttiaan, hän ei sortuisi taas. Hän vaan murskaisi Hermionen, niin kuin kuka tahansa luihuinen tekisi. Herra irroitti huulensa, liiankin nopeasti ja siirsi huulensa Hermionen korvan lähelle.
” Hyvästi kuraverinen. ” Draco kuiskasi ääni huokuen ivaa. Viimeinen sana särähti ikävästi Hermionen korviin ja hänellä kesti hetken tajuta koko lause.
Ennen kun tyttö ehti sanoa sanaakaan, platinapäinen blondi oli poissa. Hermionen silmäkulmiin pyrkivät kyyneleet. Takan tuli ei enää leikkinyt iloisesti, se oli hiipunut ja se näytti ahmivan hiiltynyttä puuta kuin se ei saisi koskaan siitä tarpeekseen. Sinä iltana Hermione meni itkien nukkumaan.
Draco Malfoy oli pelkuri.
***
Hermione Granger räväytti silmänsä auki vain kohdatakseen Harryn, Ronin ja vaikka kenen lukemattoman muun kasvot.
” Hän heräsi! ” Joku sanoi, olisikohan ollut peräti Lavender, joka roikkui Ronin käsipuolessa. Tyttö kohotti kulmiaan, eikö Ron ollut Harryn kanssa ja mitä he kaikki tekivät tylypahkan sairaalasiivessä… ja tärkeimpänä kysymyksenä, miksi hän oli siellä? Matami Pomfrey hätisteli oppilaita ja tuli tytön luokse. Tyttö räpytteli silmiään. Hän oli siis nukkunut inahtamattakaan kokonaisen kuukauden? Mitä ihmettä. Oliko siis… miten hänen unensa oli niin toden tuntuinen. Hän luuli… miten?
Hermione kysyi tätä, mutta sai vastaukseksi vain epämääräistä mutinaa. Hän kuuli että Draco Malfoylle oli käynyt samoin kuin hänelle. Tytön sydäntä vihlaisi kun hän oli kuullut pojan nimen. Hän oli rakastunut unessa, hänen sydämensä oli särjetty unessa. Se tuntui liian omituiselta ollakseen mitenkään aitoa. Hän oli tuntenut siinä unessa, ei unessa pitäisi tuntea. Hermione oli enemmän kuin sekaisin.
***
Draco Malfoy nypläsi korutonta hopeasormustaan, hänelle oli kerrottu, että hän oli nähnyt unta. Mutta miten ihmeessä hän näkisi tuollaista unta, hänhän tunsikin siinä. Grangerkin oli kuulemma nukkunut kuukauden, heitä ei oltu saatu hereille millään. Kaikki olivat huolissaan ja pojalle oli lähetetty läjäpäin kukkia. Pojan väkisin jäädytetty sydän oli alkanut lämmetä unessa. Kuraveriselle. Hän tunsi mustasukkaisuuden, ilon, nautinnon, hän oli tuntenut Hermionen pehmeät huulet. Hän oli ajatellut ja jopa nähnyt unia unessa.
***
Minerva McGarmiwa asteli Hermionen luokse puhkuen pienesti, ilmeisesti vararehtori oli pitänyt kiirettä.
” H-krhm-Hermione, me tiedämme miten nukuitte niin pitkään. Luimme kirjaston miltei läpi ja löysimme erään ikivanhan loitsun. Somniumdirigo on loitsu jolla voi vaivuttaa uhrin pitkäaikaiseen uneen joka voi olla täysin satunnainen tai ohjattavissa. Niistä unista ei herää, ellei halua mielettömästi herätä, tosin oikea tajunta ei tajua, että tapahtumat ovat unta koska niissä unissa tuntee, niissä voi jopa rakastua. Tämä oli kuitenkin historian ensimmäinen kahden henkilön yhteinen uni. Niiden harvojen asioiden perusteella mitä olette suostuneet kertomaan. ” Nainen selitti kovaa vauhtia. Jopa Hermionen täytyi pinnistellä pysyäkseen mukana.
” Ai… ” Tyttö totesi tyhmästi, hän ei keksinyt fiksumpaakaan sanottavaa.
” Teillä ei siis ole mitään fyysisiä vammoja, teidän pitää vain opiskella kahta ahkerammin, me etsimme kyllä loitsun loitsijan, teidän pitää vain päästä taas opetukseen mukaan. ” McGarmiwa hymyili kireän oloisesti ja lähti vilkkain askelin sairaalasiivestä.
***
Hermione istui suuressa salissa, aamiaisella. Hän joi kurpitsamehua ja rouski rapeaa paahtoleipää. Tyttö söi nykyään enemmän, tosin se oli ymmärrettävää, hänhän oli nukkunut kuukauden. Ja hänen sydämensä oli kaikesta huolimatta särkynyt. Tuohon verrattuna Ronin seurustelu Lavenderin kanssa oli vuoristoradan pieni pysähdys. Dracon uniteko oli verrattavissa pystysuoraan alamäkeen, vuoristoradan hajoamiseen ja vuoristoratavaunujen lentoon ulos laitteesta. Tyttö siirsi katseensa luihuisten pöytään ja kohtasi jäänharmaat silmät, joissa oli selittämätön katse.
Molempien vatsanpohjaa alkoi kihelmöidä ja heille tuli pakottava tarve hymyillä toisilleen.
Ja niin he tekivät.
_______________________________
A/N: Mitä tässä nyt sitten sanoisi. Lyhykäinen luku. Ja viimeinen sellainen. Nyt on vähän sellainen olo, että tässäkö tämä sitten olikin. Noniin, nyt toivon erittäin paljon niitä risuja ja ruusuja. Haluan ehdottomasti kysyä, että oliko loppuratkaisu aivan liian loppuun kulutettu lastensatu klisee, vai ei? Oliko se ylipäätään aivan tyhmä ratkaisu? Ja kannattaako minun kirjoittaa Dramionea, tai ylipäätänsä mitään tämänkin jälkeen?
Kiitos kaikille lukijoille, jotka olette jaksaneet lukea tätä ja odotella lukuja luvattoman kauan aina. Kiitos ♥
