Title: Lintuseni
Author: SnowBlind
Beta: Vehka, kiitos <3
Genre: Romance, pienoisesti fluffy, drama, femme
Pairing: Alice/Lily, Alice/Frank, Lily/James
Rating: K-11
//Sansku muutti ikärajan uusien sääntöjen mukaisiksi. (:Summary: Synkkä sota-aika ja odottamattomat raskaaksi tulemiset saavat kaksi Feeniksin killan naista tutustumaan toisiinsa paremmin.
A/N: Tänä talvena sain innostusta muokata vuosi sitten kirjoittamani raakaversiona olevan tarinan kunnon ficiksi asti. Lily/Alice on jo pitkään viehättänyt parituksena ja halusin kirjoittaa tarinan siitä, minkälaisena minä näen heidän suhteensa. Ficci on kaksiosainen ja se on saanut hugesti inspiraatiota
22-pistepirkon biisistä
Birdy.
//kiitos Ancka nopeasta siirrosta. Huomasin just itsekin, että väärälle osastolle lens :---D
Lintuseni
I
Marraskuun kylmyys tunki luihin ja ytimiin syksyisen viiman puhaltaessa vasten kasvoja. Aurinko paistoi kirkkaana pilvien keskeltä, mutta sen säteet eivät enää levittäneet lämpöä ympärilleen. Tien reunalla olevat magnoliapuut olivat jo pudottaneet monenkirjavat lehtensä, joita tuuli kuljetti eteenpäin pyörittäen niitä vallattomasti ympäriinsä mielensä mukaan. Sora narisi asfaltin pinnalla kävellessäni pitkin jästiasuinalueen katuja.
Ja kaiken keskellä, syksyn lämpimiin väreihin pukeutuneena, minua kohti käveli oma laululintuseni, pieni punarintani. Hymyillen halasimme toisiamme. Hän tuoksui vaniljalle ja aprikoosikekseille muistuttaen minua keväästä. Vuodenajasta, joka oli täynnä sitä iloa, mitä luonnon herääminen saattoi tuottaa.
”Vauvat ovat taas kasvaneet”, hän hymähti ja lähdimme kävelemään käsikynkässä eteenpäin. Hän piti punaista vahakangastakkiaan auki ja katsoin hänen vatsaansa. Päällepäin ei näkynyt vielä mitään, vaikka sisällä tapahtui suurta ja mullistavaa.
Me molemmat jaoimme saman tunteen sisällämme olevasta ihmeestä.
”Hyvä että pääsit tulemaan”, Lily sanoi vakavana ojentaen minulle puista henkaria hänen eteisessään. Hän kietoi poltetun oranssin värisen kaulahuivinsa ruskean baskerinsa sisään ja asetti ne huolellisesti hattuhyllylle. Naisen katse kiersi lattian kautta seinään ja hiljaa hän sanoi:
”Minua rupesi ahdistamaan täällä niin paljon.”
Katsoin häntä kysyvästi ja hän tarttui minua kädestä kuljettaen minut olohuoneen puolelle, missä hän pysähtyi.
”Täällä on jotain pahaa, minä tunnen sen”, hän sanoi hiljaa niin, että vain minä pystyin kuulemaan hänen sanansa. Hän kuljetti minut olohuoneen läpi keittiöön, katsellen varuillaan ympärilleen ja hiipien mahdollisimman äänettömästi eteenpäin. Hän katsoi sohvan taakse, kurkisti vaatekaappiin ja silmäili keittiön pöydän alustaa jännittyneen oloisena.
Viimeiseksi nousimme portaat ylös yläkertaan. Jäimme tasanteelle seisomaan, edelleen käsikkäin.
”Tuolla se on”, hän kuiskasi korvaani ja osoitti kerroksen perällä olevaa valkoista ovea. ”Siellä minä tunsin sen.”
Kävelimme hitaasti tasanteen toiseen päähän, sen varrella olevia ovia raottaen ja niihin kurkistaen. Hän puristi kättäni rystyset valkoisina ja melkein kuulin hänen sydämensä sykkivän pelosta. Seisoimme hetken oven edessä mahdollisia ääniä kuulostellen, viimein hän tönäisi minua vähän eleeksi oven avaamisesta. Laskin käteni kiiltävän ovenkahvan päälle, väänsin sitä hitaasti alas ja avasin varovasti ovea niin, että siitä pystyi katsomaan huoneeseen.
Mikään ei näyttänyt normaalista poikkeavalta, sälekaihtimet olivat ylhäällä ja ikkunasta tulvi kelmeää valoa kermanvalkoiselle parisängyn päälle levitetylle kirjaillulle päiväpeitolle. Toisessa nurkassa oli muhkea, vaaleanruskea nojatuoli ja samansävyinen jalkarahi, jonka päälle oli jätetty pienet vihreät villasukanalut neulontapuikkoineen ja lankakerineen. En ollut koskaan käynyt Lilyn ja Jamesin makuuhuoneessa ja yllätyin hieman sen siisteydestä ja klassisuudesta.
”Mene edeltä”, Lily kuiskasi minulle ja otin pari askelta hänen tullessa tiiviisti perässäni. Katselin ympärilleni ja tunnustelin huonetta kaikkine aisteineni.
”Minusta ei tunnu mitenkään erikoiselta”, sanoin rypistäen kulmiani.
”Ei minustakaan nyt”, Lily vastasi hieman epäröiden, ”mutta aikaisemmin tänään... Olin ihan varma, että täällä oli jotain kamalaa.”
Puristin hänen kättään lohduttavasti.
”Älä huoli, ei täällä mitään ole.”
”Ja tiedätkö mitä? Minulle tuli mieleen se Punurmion ennustus, josta Dumbledore kertoi. Entä jos...?”
”Ei, en usko että he ovat löytäneet kotiasi. Meillä päinkin on ollut ihan rauhallista.”
”Meidän ei olisi pitänyt kävellä sillä tavalla ulkona, Alice, joku olisi voinut nähdä...”
”Rauhoitu nyt”, koetin tyynnytellä järkyttynyttä naista vieressäni. Oli totta, että ulkona kävellessämme olimme ottaneet riskin, eikä se ollut kovin kannattavaa. Minä kuitenkin kaipasin pitkiä kävelyitä ulkona, tuulenvirettä hiuksilla, vaikka aika ei ollutkaan suopea sellaiselle.
Jäin Godrickin Notkolle. James oli poissa, Lily ei tarkentanut missä, mutta illaksi häntä ei oletettu tulevan. Keitimme teetä ja rupattelimme niitä näitä. Katsoimme imelän romanttista nyyhkyleffaa pala muutaman päivän vanhaa kermakakkua toisessa kädessä ja paketti nenäliinoja toisessa. Elokuva oli keskinkertainen, mutta meillä ei ollut paljoa valinnanvaraa. Jamesin elokuvahylly oli täynnä erilaisia jästien toimintaelokuvia, missä suurkaupungit räjähtelivät milloin missäkin ja ihmiset olivat vihollisten armoilla suurta pelastajaa odottaen, ja niitä emme halunneet katsoa.
Ilta hiipi nurkan takaa, aurinko laski jättäen jälkeensä pimeyden, jolle katulamputkaan eivät voineet mitään. Lily rupesi vilkuilemaan ikkunasta ulos ja järsimään paidankaulustaan hermostuneena. Jäin hänelle yöksi, sillä hän ei halunnut jäädä yksin pelkäämään tyhjiä huoneita ja pölyisiä nurkkia. Pikkuhiljaa siirryimme makuuhuoneen puolelle. Sain lainata Lilyn pitkää, keltaista yöpukua. Hänellä oli itsellään samanlainen, mutta violetti ja satiininen. Satuin vilkaisemaan peiliin samaan aikaan, kun hän riisui rintaliivejään. Hänen rintansa olivat pienet ja pyöreät, mahdottoman suloiset. Yllätin itseni ajattelemassa hänen pientä, onnekasta vauvaansa imemässä äidinmaitoaan noista suloisista nänninnyppylöistä.
Valvoin vielä hetken sen jälkeen, kun valot olivat sammutettu. Mietin, miltä tuntuisi nukahtaa joka ilta tällä tavoin Lilyn viereen, sulkea kätensä hänen ympärilleen ja hengittää hänen appelsiininhajuisen ihovoiteensa tuoksua, mahdollisesti jopa nuolaista hänen voideltua säärtään... Vaivuin vihdoin painostavaan ja levottomaan uneen, kasvottoman ahdistuksen vaaniessa nurkan takana.
Kirkunaa, sätkiviä käsiä ja jalkoja. Säpsähdin rajusti hereille ja nousin pystyasentoon. Katsoin vieressäni istuvaa, myöskin ylös singahtanutta naista.
”Lily?” kysyin unenpöpperöisen hädissäni. ”Mikä sinun on?”
Ikkunasta sisään heijastuva kuunvalo paljasti hänen kauhistuneen ilmeensä ja hikiset kasvonsa. Hän tuijotti lamaantuneena eteenpäin.
”Minä näin hänet”, hän sanoi järkyttyneenä.
”Kenet?”
”Voldemortin.”
Ensimmäistä kertaa hän sanoi Pimeyden Lordin nimen ääneen. Se sai minut hätkähtämään ja tajuamaan, kuinka tosissaan hän oli.
”Hän tuli tänne ja hyökkäsi minun ja vauvan kimppuun. Se oli kamalaa. Hänellä oli mukanaan Meadowsin irtileikattu pää. Hän kysyi, halusinko saman kohtalon, kuin hän.”
Liikahdin vähän lähemmäs häntä, mutta hän ei reagoinut siihen mitenkään.
”Hän uhkasi tappaa vauvan. Hän nauroi mielipuolisesti, irvisti niin tehdessään.”
Kiedoin vasemman käteni hänen ympärilleen.
”Hän sanoi, että hän oli jo saanut Jamesin.”
Koetin vetää häntä vähän lähemmäksi, mutta hän ei liikkunut. Hän istui vain jähmeänä sängyllä ja katsoi eteenpäin.
”Alice, se se oli. Voldemort. Pimeyden Lordi. Hänen läsnäolonsa minä tunsin.”
”Lily... Miten se voisi olla..?”
”Mahdollista? Minä en tiedä. Mutta hän se oli.”
”Oletko varma? Täällä päin ei ole havaittu mitään epäilyttävää, ja on erittäin epätodennäköistä, että...”
”Olen aivan varma”, Lily keskeytti. Hän näytti aaveelta istuessaan siinä, nyt kun hiki oli kuivunut ja hänen kasvonsa olivat kalpeat. Olisin halunnut lohduttaa häntä, sanoa hänelle jotain rohkaisevaa, mutten osannut. En tiennyt, mitä sanoja käyttää, mitä eleitä. Istuin vain neuvottomana hänen vieressään hänen tuijottaessaan vastapäistä seinää. Tunsin oloni vaivautuneeksi.
”Hyvää yötä”, Lily sanoi hetken päästä ja asettui sängylle makaamaan selkä minuun päin. Istuin vielä hetken paikoillani miettien mitä tehdä, kunnes seurasin hänen esimerkkiään. Katselin hänen niskaansa ja hänen punaista tukkapehkoaan. Hivuttauduin lähemmäs, raotin untuvapeittoa ja työnsin käteni sen alta kietoen käteni hänen ympärilleen. Vatsassani kihelmöi jännittävästi ja minun olisi tehnyt mieli rutistaa häntä kovempaa.
”Hyvää yötä, Lily”, kuiskasin ja lisäsin: ”Älä pelkää, minä olen tässä.”
Katselen valokuvia Lilystä ja tajuan, kuinka paljon aikaa on kulunut tuosta hetkestä, jolloin kävelimme käsi kädessä päivien ollessa vielä viattomia. Päivä päivältä alkaa olla vaikeampaa muistella hänen hymyään ja kihertävää nauruaan. Jäljellä on vain valokuvat, joissa naurava nainen tumman miehensä vierellä pitää yllä muistikuvia rakkaastani. Minulla on muutama kuva hänestä: Lily istumassa sohvallamme lasi kädessä, Lily ja James suutelemassa, Lily hyväilemässä isoa vatsaansa, Lily Feeniksin killan yhteiskuvassa. Minulla ei ole kuitenkaan yhtään kuvaa niistä ajoista, jolloin vasta tutustuimme.
Ensimmäistä kertaa tapasin Lilyn silloin, kun hän liittyi kiltaan. Kyllähän olin tiedostanut hänen olemassaolonsa jo aiemmin Tylypahkassa, mutta silloin vasta tajusin kiinnostua hänestä. Se oli se päivä, kun hän ystävineen liittyi Feeniksin Killan jäseneksi. He olivat vielä nuoria, juuri koulun läpäisseitä, eivät vielä edes kahdeksantoistavuotiaita ja heitä katsellessaan minua pelotti ajatella, että minäkin olin aloittanut saman ikäisenä. Siitä tuntui olevan niin kauan.
Silloin Kilta oli kokoontunut meidän luonamme, heidän joukossaan oli ollut myös Lily, James, Sirius, Remus ja Peter. He olivat vannoneet vuorotellen valan siitä, kuinka he taistelisivat pahuutta vastaan, loppuun asti lojaaleina Killalle ja Dumbledorelle, hyvyydelle. Heidän äänensä olivat värisseet ja he olivat näperrelleet hihanhelmojansa kädet jännityksestä hioten. Se oli ollut heidän hetkensä. Muistan Lilyn katseen silloin, kun meidät esiteltiin toisillemme. Tässä olivat Alice ja Frank Longbottom, killan keskeisimmät hahmot ja taistelijat, yhdet taitavimmista jäsenistämme, oltiin sanottu. Kunnioitusta, ihailua heidän suunnaltaan, jo silloin.
”Sinä olet tavannut Voldemortin kahdesti, etkö olekin?” Lily kysyi minulta myöhemmin parin lasillisen jälkeen. Nyökkäsin ja hänen suunsa loksahti auki.
”Minkälaista se oli?” hän jatkoi kiihkeänä. Halusi kuulla kaiken.
”Eipä siinä ennättänyt paljoa miettiä tulevaa”, vastasin ja katsoin hänen silmiinsä. Ne olivat täynnä paloa.
Kolmannella kerrallani kohtasin Pimeyden Lordin hänen kanssaan. Hän oli rinnallani ja yhdessä saimme hänet perääntymään. Pelastimme silloin Marlene McKinnonin hengen, oman henkemme uhalla. Se oli ollut täpärällä. Koko seuraavan päivän Lily oli maannut sängyssä shokinkaltaisessa tilassa seinää tuijottaen ja ruoasta kieltäytyen.
Emme olleet paljoa tekemissä toistemme kanssa muutoin kuin Killan asioissa, joissa suurin osa ajastamme menikin. Lily oli luotettava ja taitava työtoveri, kyvykäs ja varma noita ikäänsä nähden. Kypsä nainen, niin minä häntä näin jälkeenpäin kuvailisin. James, vielä vähän lapsellinen, vaikkakin hurmaava mies, tuntui minusta vähän oudolta sulhasvalinnalta hänelle. Ei sillä, että se olisi minulle edes kuulunut.
Lily ja James eivät riidelleet kovinkaan usein, mutta silloin, kun niin tapahtui, siitä saivat kuulla kaikki. Killan ilmapiiristä huomasi heti, jos heillä oli jotain kärhämää meneillään. Dearborn ja Meadows olivat perillä jokaisesta eripuran vaiheesta, kuka oli sanonut mitä ja kelle, kuka oli tehnyt mitä ja milloin. He spekuloivat usein niin sanotun aviokriisin seuraavia vaiheita. Vauhkomieli taas muisti aina mutista siitä, kuinka rakkauselämää ei pitäisi sotkea Killan asioihin ja että miten järkiasiat pitäisi aina sijoittaa tunnepuolen edelle. Muut koettivat olla, kuin mitään ei olisikaan, mutta huomasivat pian, että riitojen aikoihin kilta meni harmillisesti täysin sekaisin.
Tulin Lilyn kanssa kontaktiin ensi kertaa killan ulkopuolella silloin, kun meidät oltiin juuri todettu raskaiksi, ja olin kertonut asiasta killalle. Lilyllä ei mennyt erityisen hyvin Jamesin kanssa ja äitiys ja sen tuoma valtava vastuu ahdisti häntä. Hän tuli luokseni, koska oli varma, että ymmärtäisin. Olinhan tuleva äiti itsekin. Hän puhui ja puhui. Puhui vielä lisää, purki kaikki elämänsä huolet sen saman illan aikana.
Hän kertoi minulle, ettei aika olisi juuri nyt otollinen vauvalle. Hän ei olisi halunnut vielä asettua, hän olisi halunnut jatkaa taistelua.
Kaksi vuotta hän oli omistautunut lähes täysin pahan kukistamiseen. Hän oli ollut ottamassa lukuisia kuolonsyöjiä kiinni, auttamassa sodan uhreja, levittämässä tietoa killasta, järjestänyt kokouksia. Hän oli tavannut Voldemortin kolme kertaa silmästä silmään. Eikä hän vieläkään halunnut lopettaa.
Minä ja Frank olimme jo vähän aikaa haaveilleet sodan jälkeisestä elämästä oman vauvamme kanssa. Maailmassa, jossa kenenkään meistä ei tarvitsisi enää pelätä Voldemortia. Odottamaton raskaus oli kuitenkin aluksi kova pala purtavaksi. Siitä huolimatta mukauduimme päivien päästä ajatukseen. Saattoi olla, että kohtalo oli päättänyt lapsemme tulevaksi juuri oikeaan aikaan.
Lilylle raskaus oli paljon suurempi järkytys.
Eräänä iltana ollessamme seitsemännellä kuukaudella istuin yksin kotona Frankin ollessa viettämässä iltaa killan miehien kanssa. Lepäsin sohvalla turhautuneena ison vatsani kanssa syöden sokerikuorrutettuja pähkinöitä, kunnes hiljaisen hetkeni rikkoi hätkähdyttävästi äänekäs poksahdus eteisen suunnasta. Kaivoin sauvani salamannopeasti esiin ja pongahdin ylös, kaikki tapahtuen melkein refleksinomaisesti. Selkäni ei kuitenkaan pitänyt nopeasta liikehdinnästä ja kipuaalto pyyhkäisi lävitseni. Samaan aikaan nurkan takaa rupesi kuulumaan karmaisevaa vollotusta. Hiivin lähemmäs sauva kaiken varalta valmiusasennossa ja huojennuin nähdessäni punatukkaisen naisen nojaamassa surkeasti kylpyhuoneen oveen.
”Lily! Voi Lily, minä jo säikähdin. Miksi ihmeessä ilmiinnyt eteiseeni vesiputousta matkien?”
Lily käveli hiljaa luokseni ja kietoi kädet ympärilleni jääden siihen lohduttomana itkien. Talutin hänet sohvalle istumaan ja odotin kärsivällisesti hänen palauttaessaan hitaasti puhekykyänsä.
”Alice, minä... en pysty tähän.”
”Et pysty mihin? Lily?”
Hän ei vastannut hetkeen, nojasi vain päätänsä olkapäätäni vasten paitaani epätoivoisesti räkien.
”Alice, minä en pysty ottamaan tällaista vastuuta”, hän sanoi vihdoin yhteen hengenvetoon katsellen minua itkuisena, silmät punaisina, huulet turvonneina ja posket punakirjavina. Hänen hengityksensä oli vieläkin katkeilevaa, mutta hän yritti tasata sitä saadakseen kokonaisia lauseita ymmärrettävästi ulos.
”Oikeasti”, hän sanoi huomatessaan minun aloittavan vastalausetta. ”Minä... en ole valmis tähän. En tiedä haluanko tätä. En haluaisi...”
Loput sanoista peittyivät valtaisaan itkutulvaan. Koetin rauhoitella häntä, silitellä hänen selkäänsä ja halata hellästi.
”Alice, minä olen huono äiti!” hän parkaisi.
”Lily...”
”Eivät äidit ajattele tällaisia asioita! Eivät he ikinä toivo lasta syntymättömäksi!”
”Lily, kuuntele.”
”Alice, minä en halua tätä!”
”Lily... Odotetaan hetki, että rauhoittuisit. Jutellaan sitten, jooko?” ehdotin ja silitin hänen hiuksiaan ja selkäänsä. Annoin hänen nojata olkapäähäni, puoliksi sylissäni holtittomasti nyyhkien.
Aikaa kului, pitkään hän vain nikotteli ja niisti nenäänsä keittiöstä hakemiini nenäliinoihin. Paketissa niitä mainostettiin erityisen pehmeinä ja sileinä, mutta silti Lilyn nenänalus alkoi punottaa yhä vain enemmän. Olisi tosin voinut olla, etteivät minkään sortin nenäliinat olisi pystyneet pitämään hänen ihonsa ärsyyntymättömänä sellaisen niistämismäärän jälkeen.
”Alice”, hän sanoi rauhoituttuaan. Hänen äänensä oli hauras ja särkyvä, ihmettelin miten se jaksoi matkata korviini asti rikkoutumatta. ”Välillä minä toivon, että en olisi koskaan tullut raskaaksi.”
Hiljaisuus levittäytyi huoneeseen. Se tuntui painavan huonetta kasaan, vaipuvan uhkaavasti päällemme. Hetken verran oli vain pohjatonta vaitonaisuutta.
”Välillä minä toivon, etten olisi koskaan tavannut Jamesia”, hän kuiskasi niin hiljaa, että sitä tuskin kuuli ja minä meinasin pakahtua, vaikken todellakaan olisi saanut.
Puristin häntä tiukemmin itseäni vasten, mikä oli vaikeaa valtavien vatsojemme takia, ja hautasin nenäni hänen hiuksiinsa.
”Lily. Välillä minusta tuntuu siltä, kuin rakastaisin sinua”, totesin hiljaa kuiskaten hänen korvaansa. Hän hymyili vähän ja laski katsettansa.
”Mutta sinullahan on Frank”, hän sanoi hieman huvittuneena.
”Niin on. Mutta minulla on myös sinut”, sanoin rutistaen häntä vielä enemmän. Lily vääntelehti vähän ja kääntyi katsomaan minua puoliksi vakavissaan, puoliksi virnistellen.
”Voiko kahta ihmistä muka rakastaa samaan aikaan?”
”Kyllä ainakin minä voin”, vakuuttelin hymyillen.
Hän epäröi hetken ja venytti päätään eteenpäin yltääkseen suutelemaan minua hennosti. Vastasin suudelmaan koettaen hillitä itseäni, etten suin päin pelästyttäisi häntä pois. Lily ei kuitenkaan perääntynyt, vaan raotti huuliaan kevyesti ja antoi minun maistaa hänen ylähuultaan vieden itse kielensä suuhuni liikuttaen sitä siellä levottomasti.
Siinä samassa alun haparoivuus oli poissa, etsin sokeana hänen kehoansa käsilläni pitäessäni silmiäni kiinni yhä vain kiihtyvän suudelman huumatessa minua. Koetin vetää häntä päälleni, mutta se oli vaikeaa, koska valtavan kokoiset vatsamme olivat pahasti tiellä. Mikään asento ei tuntunut sopivalta, aina jomman kumman asento oli tukala tai vauvat tiellä. Kiehnäsimme vähän aikaa, kunnes Lily rupesi hihittämään. Ensin hän hihkaisi pikkuisesti suu minun suullani, sitten hän rupesi hihittämään oikein kunnolla, ja viimein nauroi täysin antaumuksella sylissäni. Katselin häntä hämilläni, harmissani hetkemme keskeytyksestä. Käteni oli jo eksynyt vetämään hänen paidanhelmaansa ylöspäin ja se oli jo päässyt suuren kummun yli hyväilemään kahta pienempää mäennyppylää.
”Mitä sinä naurat?” kysyin hieman sekaisin.
”Tässä taas yksi syy sille, miksi en halua olla raskaana”, hän hekotteli. ”Kohtalotovereiden kanssa suutelointi vaikeutuu toden teolla.”
Minusta tuntui pitkään, että Lily piti minua ja häntä lähinnä vitsinä. Meillä molemmillahan oli lapsenalut tulossa hyvää vauhtia. Ja tietenkin aviomiehet, jotka tosin viettivät kaiket päivänsä poissa kotoa.
Minä en kuitenkaan voinut valittaa Frankille siitä, että hän edelleen vietti pitkää päivää Killassa. Minähän olin ollut ennen raskautta aivan samanlainen kuin hän. Nyt en enää voinut kuitenkaan liikkua niissä piireissä melkein yhtään.
Olin vauvan äiti jo ennen sen syntymää ja minun tehtäväni oli pitää siitä huolta niin hyvin kuin vain taisin.