Nimi: Ikävän terävät reunat
Kirjoittaja: SnowCherry
Ikäraja: Sallittu
Genre: Angst, oneshot
A/N: Ainakin äidinkielenopettajani piti tästä, toivottavasti tekin ^^ Ja muistakaapas kommentoida, jos kerran luettekin tätä (:
~~
Ikävän terävät reunat
Tuntui pahalta ajatella, että olin antanut elämäni tärkeimmän ihmisen lähteä pois luotani. Olin avannut ulko-oven ja sallinut tämän kadota elämästäni. Se tuntui mielettömän pahalta.
Saattoi olla itsekästä sanoa kuinka paljon minä kärsin. Ehkä hän kärsi yhtä paljon. Ehkä hänkin valvoi yönsä miettien, mitä minä tein, tunsin tai ajattelin. Mutta se oli luultavasti vain toiveajattelua.
Kyyneleet eivät valuneet enää silmistäni – ne olivat loppuneet jo aikoja sitten. Ei minulla ollut syytä itkeä, ei enää. Kipu rinnassani oli tehnyt minun turraksi kivulle, joten mitä minä oikeastaan enää tunsin? Luultavasti tyhjyyttä, jos en kerran tuntenut enää mitään. En oikeastaan enää tiennyt, mitä oikein tunsin.
Makasin peiton alla aivan hiljaa ja toivoin olevani olematon, läpinäkyvä. Toivoin myös olevani kuuro, pienen pieni ja tunteeton. Toivoin, että ihmiset olisivat unohtaneet minut ajan kuluessa, olettaneet, että olisin muuttanut pois ja aloittanut uuden elämän jossain muualla. Mutta täällä minä makasin, saman vanhan tilkkutäkin alla filosofisten ajatusteni kanssa. Ainakaan vielä en ollut muuttunut olemattomaksi – tunsin turtumuksen rinnassani yhä.
Yritin ajatella hänen silmiään, hymykuoppiaan, nauruaan, sekä kaikkea muuta, mikä oli syöpynyt mieleeni ja tatuoitu sydämeeni. Ehkä kipu silloin palaisi.
Aivan, kipu palasi. Se napsautteli terävillä kulmillaan rinnassani olevien haavojeni tikit auki yksitellen, katsellen samalla tuskaisia kasvojani. En uskaltanut katsoa vihollistani silmiin, käänsin sille vain toisen poskeni. Annoin sen repiä auki kaikki haavani ja pelkäsin kuolevani siihen paikkaan. Rakkaus ei voinut sattua niin paljon, ei se vain voinut.
Käperryin sikiöasentoon yrittäen tolkuttaa itselleni, että tämä oli parempaa kuin tyhjyys sisälläni. Näin pystyin käsittelemään surua ja päästä siitä yli. Tämä oli parantavaa, sen oli pakko olla. Jos jouduin kokemaan tällaista tuskaa, minun oli pakko saada joskus kokea onnellisuuttakin. Se olisi ollut reilua.
Jokainen sekunti tuntui minuutilta, jokainen minuutti päivältä ja jokainen päivä tuntui viikolta. Oikeastaan ajalla ei ollut enää väliä, minua ei olisi ollut helpottanut tietää, kuinka kauan olin ollut yksin.
Turtunut olo palasi ja hänen jättämänsä kahvi höyrysi yhä kupissaan keittiönpöydällä. Muutama minuutti oli tuntunut monelta viikolta.
