Noora.: Kiitoksia virheiden korjailuista, kaippa pitäisi se beta jossain vaiheessa hankkia.. Ajattelin, että nyt te kaikki lynttäätte mut aivan, kun laitan Bellan soittamaan käytännössä kun enkeli, mutta kiitoksia!
Vohveli: Oh no, en kai mä nyt noin ennalta-arvattava ole?
Kiitoksia muillekin, teidän kommentit antaa mulle lisää puhtia kirjoittaa, ja niitä on aina ihana lukea.
Seitsemäs osa - Oman onnensa seppä”Bella, olisi kauhea vääryys riistää sinulta tämä ”iloinen” hetki Alicen kanssa? Tahtoisin näyttää sinulle jotain”, Edward kysyi, ja kuulin lainausmerkit hänen äänestään.
”Ei, ei kai.” Näin selvästi silmäkulmastani Alicen naaman venähtävän. ”Alice, tulen juuri takaisin. En katoa minnekään.”
”No selvä sitten”, Alice sanoi ja Edward johdatti minut portaikkoon. Käytävä oli täynnä lukemattomia erilaisia ovia huoneisiin pienen välimatkan välein. Käytävä tuntui jatkuvan ikuisuuden, kunnes viimein Edward pysähtyi ja avasi käytävän päässä olleen huoneen oven ja astui sisään.
Seurasin hänen äänettömiä askeliaan, ja yritin samaa, mutta se sai käytännössä askeleeni kuulostamaan vieläkin äänekkäimmiltä. Miten joku pystyikin olemaan niin täydellinen?
Edward käveli huoneen päähän ja kyyristyi jonkun lipaston eteen. Katsellessani ympärilleni huomasin huoneen mukailevan aivan samaa kaavaa kuin muuallakin talossa. Huoneen seiniä täyttivät suuret ikkunat ja lattiaa koristi se samainen parketti, joka oli alakerrassakin. Hyllyt pursusivat erilaisia CD-levyjä ja nuottikirjoja sekä – papereita. Hän mahtoi ottaa soittamisen melko tosissaan, ja harjoitteli varmasti päivittäin.
”Bella”, Edward sanoi ja hätkähdin, kuinka lähellä hän loppujenlopuksi oli. Edwardilla oli kädessään kaunis kaulakoru, jonka hän äkkiä napsautti kaulani ympäri ja koru valahti solisluilleni.
”Se on kaunis”, sanoin näprätessäni korua sormieni välissä.
”Lukko kuvastaa ikään kuin sinua, ja avain minua. Bella, et tiedä kuinka kauan olen odottanut sinua”, Edward sanoi hitaasti ja otti kasvoni kylmiin käsiinsä.
”Et voi edes arvata. En ole koskaan tuntenut ketään kohtaan näin. En ole koskaan tuntenut ketään kohtaan sellaista rakkautta, kuin nyt.” Katsoin Edwardia hämmästyneenä, hänkö oli rakastunut minuun? Rakastunut?
”Kaikki nämä vuodet olen virunut yksin, kunnes näin sinut. Bella,” hän sipaisi kasvoilleni valahtaneen suortuvan takaisin korvani taakse, ”sinä olet nyt
elämäni.” Ja siinä samassa hän painoi jäiset huulensa omilleni.
”Edward” sanoin irrottauduttuani suudelmasta, ”selitä minulle tämä koko asia. Koko vampyyrijuttu.” Katseeni kierteli Edwardin kasvoissa, joissa vallitsi lämpö ja rakkaus.
”Arvasin, ettei sinun aivosi rekisteröi kaikkea mitä minä sinulle selitin”, Edward sanoi ja naurahti. ”No, anna kun yritän.”
”Olet siis elänyt 1901 vuodesta lähtien?” kysyin yrittäen vetää keskustelumme punaiset langat yhteen. Edward oli kertonut koko elämäntarinansa alusta alkaen – vampyyriajastaan sekä kaiken minkä muisti ihmiselämästään.
”Kyllä, joka ikisen päivän.” Edward sanoi ja hymyili.
”Se selittää kaikki nuo ikivanhat CD-levyt hyllyssäsi, mutta en vieläkään tajua, miten voitte mennä ulos ja kestää ihmisten verta?” Tuo kysymys oli painanut mieltäni siitä lähtien kun kuulin Edwardin ja hänen perheensä olevan vampyyreita.
”Tarua. Ikivanhat myytit nyt uskottelevat vähän kaikenlaista. Näytän sinulle sitten joskus, miltä näytän auringonvalossa.” Edward huokaisi ja katsahti vieressäni olevaan hyllyyn. ”Jokainen meistä on kehittänyt oman tapansa hillitä janonsa. Se on välttämätöntä, emme voi menettää itsehillintäämme ihmisten keskuudessa tai tavallaan hirviö ottaa hallinnan sinusta.” Edward selvästi inhosi puhua olevansa vampyyri.
”Et sinä ole hirviö”, sanoin ja tartuin kiinni Edwardin kasvoista.
”Bella, minut on luotu tappamaan. Olen tappanut ihmisiä ennenkin, joten pystyn tekemään sen uudestaankin. En ole ikinä tahtonut ihmisverta eläessäni näin paljon, kuin nyt.” Hän siirsi katseensa minuun.
”Eläminen vain eläimenverellä on kuin ihminen eläisi tofulla; pitää sinut hengissä, muttei koskaan tyydytä täysin. En voisi ikinä menettää itsehillintääni kanssasi, mutta ymmärräthän sen, että veresi on minulle kuin huumetta. En ikinä antaisi itselleni anteeksi, jos joutuisit kestämään sellaista kipua takiani.”
Edwardin sanomiset jäivät leijumaan ilmaan ja välillemme syntyi pieni hiljaisuus, ja kummatkin vain katselivat seiniä.
”Kuule – tuota. Miksi sitten vihasit minua niin paljon?” Edward naurahti kysymykselleni, vaikka minusta siinä ei ollut mitään hauskaa.
”Bella, minä
en vihannut sinua. Veresi houkutteli minua niin paljon, että olisin voinut siltä istumalta hyökätä kimppuusi ihan minä hetkenä vain. Sekä Alice tarkoituksellisesti ärsytti minua tutustumalla sinuun, sillä hän kuulemma näki kyvyllään, että meistä tulisi pari.” Edward naurahti taas, enkä minäkään voinut muuta kuin nauraa Alicelle.
”Alice osaa joskus olla aika tarmokas, vaikka ei edes yritäkään, vai?”
”Voi kyllä.”
”Voi luoja mitä kello on! Charlie varmaan on aivan hermona.” Olin menettänyt ajantajunnan täysin keskustellessani Edwardin kanssa vuorostani nyt omasta elämästäni, ja kello loi lähelle yhtätoista.
”Bella, Bella, Bella”, Edward naurahti ja nappasi minut vyötäröltä syliinsä ja kiiruhti autotalliin. Hän avasi kiiltävän auton oven ja kiiruhti kuskin puolelle – ja teki tuon kaiken alle sekunnin sadasosassa. Maisemat vain vilisivät ohitse, kun auto kiisi kilpaa tuulen kanssa kohti kotioveani, ja hetkessä olimmekin jo siellä.
Edward nousi herrasmiesmäisesti avaamaan oveni, nosti minut varovasti autosta ja laski jaloilleni, mutta varoen, mikäli jalkani eivät oikeasti koskettaisikaan maata.
”Bella, lupaa minulle yksi asia”, hän sanoi ja katsahti minuun vakavasti, ”koita pysyä poissa ongelmista ainakin tämä ilta, ennen kuin aamulla haen sinut.” Naurahdin, miten muka voisin joutua vaikeuksiin nukkuessani?
”Bella”, Edward piti yllä vakaan äänensävynsä, ”lupaa.”
”Lupaan, mutta miten voisin joutua vaikeuksiin nukkuessani?” Edward vain kohautti olkiaan, mutta jatkoi silti.
”Kävisikö huomenna baseball? Pääsisit pelaamaan kunnon peliä, Emmett varmasti odottaa sitä”, Edward sanoi ja naurahti mielessään varmasti jollekkin sisäpiiri jutulle.
”Käy se, mutta älä odotakaan, että minä pelaisin”, sanoin vakavasti, mutta Edward vain pudisti päätään ja sai pidettyä naurut sisällään vain niukin naukin.
”Rakastan sinua. Nuku hyvin”, Edward sanoi vielä ja suukotti minua otsalle.
Aamulla herätessäni tunsin saaneeni uutta puhtia elämääni eilisestä. Musiikin lisäksi minulla oli nyt toinen syy nousta ylös aamuisin; Edward. Minua ei häirinnyt se että hän oli vampyyri tai niin sanottu hirviö, kuten hän itseään kutsui. Tärkeintä oli, että minulla oli hänet, muulla ei ollut merkitystä.
Heräsin ajatuksistani ja käännyin nojatuoliani kohti, kun kuulin naureskelua takaani.
”Kas, kas, kukas se meillä siinä?”
A/N: Tämmöstä taas.. Koettakaapas pähkäillä, ketä siellä nojatuolissa on
- Annabelle