Kiitoksia taaaaas!
Noora. on aivan oikeassa siinä, mitäpä sitä turhaan jatkamaan, kun saa aikaan vaan huonoa jälkeä.
Vohveli: Siis, se olisi mustakin ollut tosi hämmentävää, mikäli olisin ollu tossa lukijan asemassa. Se vaan oli pakko laittaa niin, koska Japser Jasper ja Emmett oli kaksistaan siellä, vaikka olihan se aika outoa, että Jasper voitti ne yksin.. Ja tosiaan, Denalit on tässä Voltureiden tasosia.
Uutta taas vaihteeksi. Anteeksi kauhean pitkä tauko, mutta viiminen viikko puskee päälle aivan kahdellatoista, joten ei ole ollut aikaa rustata mitään.
Yhdestoista osa – Muutoksen aikaa
”Emmett, onko sinulla yhtään ajatusta, mistä ihmeestä nuo löysivät juuri Bellan kotiin?” Jasper kysyi painottaen ”nuo” sanaa ja katsahti minuun ja Emmettiin tuima katse silmissään taustapeilistä. Päätäni särki vielä enemmän, ja tunsin kuinka lämpö alkoi haihtua kehostani ennen kuin silmäni sumentuivat lopullisesti ja kaikki pimeni.
EPOV
Emmettin Jeep koristi Bellan kodin pihaa, ja sen ovet näyttivät olevan auki. Se pystyi tarkoittamaan vain yhtä huonoa asiaa; he kaikki olivat siellä, mutta missä kunnossa.
Emmettin sekä Jasperin ajatukset poukkoilivat siellä täällä, aivan sekaisin. Turhautuessani lopetin heidän ajatuksiensa kalastelun ja ryntäsin autolle - Alice oli tosin ehtinyt ensin, enkä edes huomannut sitä. Jopa Rosalie oli noussut autosta, ja näytti olevan oikeasti huolissaan. Mutta kenen puolesta, sitä en saanut edes ongituksi hänen ajatuksistaan.
Emmettin ja Jasperin kinaavat äänet kuuluivat autosta ulos saakka, ja molemmat viljelivät mitä iljettävimpiä ajatuksia päässään, mitä tekisivät toisilleen, jos enää selviäisivät ikinä tästä tappelusta.
Kaikki ympärilläni kuulemani ajatukset loppuivat kuitenkin kuin seinään, kun huomasivat minun tulleen paikalle. Tajusin sen itsekin mistä se johtui, sillä haistoin verta. Bellan verta.
Bella makasi tajuttomana Emmettin käsissä hiukset, vaatteet, kaikki sekaisin. Emmett käänsi katseensa minuun varovasti, ja näin hänen silmistään, kuinka tämä koski myös häntä.
”Edward.. Jasper ja minä.. ei me oikeastaan voitu mitään”, Emmett sanoi ja silitti Bellan hiuksia. Kuka ikinä olikin satuttanut minun Bellaani näin, saisi kärsiä kovasti. Jasper nyökkäsi ja tunsin suuren lämmön tunteen valuvan sisälleni.
”Jasper, lopeta kykysi käyttö”, napsautin ja tunne alkoi heti valua irti minusta, ”miten niin ”ette voineet mitään”? Olisitte voineet säästää Bellan hengen, hän ei ansaitse tällaista!” huusin ja viitoin käsilläni kaikkia meitä. Bella ei todellakaan ansainnut tälläistä tulevaisuutta- tulevaisuutta hirviönä.
”Edward, rauhoitu. Bella ei ole kuollut, ja nyt te pystytte viettämään ikuisuuden yhdessä. Eikö se ollut mitä Bella halusi, ikuisuuden kanssasi?” Alice sanoi ja näin tunnevyöryn hänen silmissään.
”Kuinka voin rauhoittua, kun Bella makaa tuossa”, vedin syvään henkeä, aivan kuin sana olisi poltellut kurkkuani lausuessani sen, ”melkein kuolleena?”
Kaikki, Rosalieta lukuun ottamatta, sätkähtivät, aivan kuin he olisivat olleet jossain omissa maailmoissaan kokoajan.
”Voi velikulta, oletko sinä noin rakastunut tuohon ihmiseen?” Rosalie kysyi ja naurahti, joka sai vihan liekkeihin sisälläni. Oli erittäin lähellä, etten suoraa ponkaissut Rosalieta kumoon, ja repinyt hänen päätään irti.
”Rosalie”, Alice murahti ja läppäsi häntä olkapäähän. En siis ollut ainoa, jota Rosalien piikittely sattui. Hän olisi ansainnut lentää suoraa päätä syvimpään kolkkaan maan alla.
Mittani oli niin täynnä koko tilannetta, että en vain yksinkertaisesti jaksanut sitä enää, ja suunnistin kohti metsää.
Alicen turhat yritykset huutaa minua tai juosta perässäni kaikkosivat lopultakin ympäriltäni, ja olin vihdoin yksin.
BPOV
Avattuani silmät, en yhtään tiennyt, missä olisin. Viimeinen muisto koko päivästä oli Emmettin ja Jasperin ääni, josta yritin epätoivoisesti saada selvää.
Kaikki ympärilläni näytti paljon kirkkaammalta kuin ennen; aivan kuin ympäristöä olisi kirkastettu muutamalla asteella. Kehonikin tuntui erilaiselta, paljon vahvemmalta, voimakkaammalta.
Vieressäni istunut olento liikahti hieman, ja olin ihmeissäni, kuinka hyvin myös kuulin.
”Bella”, tuttu ääni sanoi, ja ääni ei ollut Edwardin, mutta Alicen, ”sinun täytyy kuunnella minua nyt. En jaksa kertoa tätä montaa kertaa. Yksikin kerta jo on rasittavaa.”
Ihmettelin, mistä ihmeestä Alice puhui, kunnes sain suustani ulos. ”Missä Edward on?”
”Hän on.. kävelyllä”, Alice vastasi, selvästi kierrellen, ja käänsi kasvonsa seiniin. Ihan kuin hän ei olisi muka muutenkaan nähnyt niitä tarpeeksi.
”Bella, kuten sanoin jo; kuuntele nyt”, Alice sanoi ja oli selvästi saamassa tarpeekseen, ”sinä et ole enää ihminen.”
Hiljaisuus laskeutui huoneeseen punnitsiessani Alicen sanoja. En ollut enää ihminen? Mitä ihmettä?
”Muistatko, kun ne kaksi vampyyria tunkeutuivat taloosi? He olivat Denaleita, vampyyrimaailman pahimpia eläviä olentoja. He voivat tehdä mitä vain -kiduttaa, tappaa, juoda elävältä, kaikkea, ilman että edes tuntevat pientä omantunnon tuskaa. He ovat niin voimakkaita, että kukaan ei ole koskaan uskaltanut vastustaa heitä.
”Jokainen Denalilainen omistaa jonkinmoisen erityskyvyn, vähän kuin minä omistan oman kykyni, Edward tai Jasper. Lahjat ovat kuitenkin paljon voimakkaampia, ja ne ovat suunniteltu käytännössä vain kiduttamiseen, tappamiseen tai johonkin, mikä hyödyttää niissä. Voit kysyä Edwardilta joskus lisää, hän on kokenut tapaamisia Denalejen kanssa enemmän kuin me muut yhteensä, joten tietää paljon enemmän kuin minä.” Alice veti syvään henkeä, ennen kuin jatkoi asiaansa.
”Kuitenkin. Kun Kate ja Eleazar – kyllä, Kate ja Eleazar Denali – tulivat kotiisi, heillä oli mielessä vain kosto. He halusivat kostaa jotain kauan sitten tapahtuneita menetyksiään Edwardille, ja jostain ihmeestä he olivat saanet tietää, että sinä olet Edwardille kaikkein tärkein tässä maailmassa. Oli onni, että Emmett ja Jasper sattuivat paikalle tuohon aikaan”, Alice sanoi ja siirtyi viereeni sohvalle.
”Mutta.. en tajua. Ne ehtivät kuitenkin muuttaa minut, eikö?” kysyin, ja Alice nyökkäsi. ”Mikä siis oli se onni tässä?”
”Bella”, Alice huokaisi ja katsoi suoraan minuun, ”sinä olet Edwardille nyt ja aina tärkeintä. Tänään, huomenna, ikuisesti. En pystyisi enää ikinä katsomaan Edwardia silmiin, jos hän menettäisi sinut nyt, ja meidän muiden takia. Bella, hän on viimein löytänyt sinut, vuosikausien odottelun jälkeen, enkä aio riistää sinua häneltä.”
Alicen sanat alkoivat painautua päähäni, olinko Edwardille todella näin tärkeä? Tiesin kyllä, että hän rakasti minua ja minä rakastin häntä, mutta että hän olisi valmis antamaan elämänsä vuokseni.
”Mutta Bella, sinä et voi enää koskaan syödä, nukkua, etkä tavata Charlieta”, Alice sanoi ja luetteli asioita.
”En- en saa tavata häntä?” huusin ja Alice hätkähti.
”Bella, olet vasta muutettu, silloin vampyyrinvaistot ovat vahvimmillaan, ja olet voimakkaimmillasi, mitä tulet ehkäpä koskaan elämässäsi enää olemaan. Vaikka et tahtoisi, voisit tappaa Charlien sekunnissa, vain pelkästä verenhimosta. Niin se vain menee. Elämän kiertokulku.”
”Alice, minun on pakko tavata hänet! En vain voi pyyhkiä häntä muististani noin vain, eikä hän selviä siitä, että hänen ainut lapsensa noin vain katoaa! Alice, etkö tajua?” luulin Alicen olevan edes hieman fiksumpi, mutta itse asiassa hänen aivonsa vastasivat nyt koonsa ja tyhjyytensä vuoksi pähkinää.
”Bella. Sinä luovuit ihmiselämästäsi – et ehkä vapaaehtoisesti – mutta eikö tämä ollut mitä halusit? Ikuisuuden Edwardin kanssa?” Se oli totta; halusin sitä, mutta en näin pian.
”Ja älä yhtään yritä väittää vastalauseita, osaat kyllä olla yhtä itsepäinen kuin Edwardkin”, Alice sanoi ja hänen heleä naurunsa täytti koko huoneen; se kuulosti vampyyrin korviin jopa vielä ihanemmalta.
”Nyt sinun täytyy kuitenkin päästä metsästämään, silmiesi väri alkaa hälyttää vakavasti”, Alice sanoi ja ponkaisi ylös sohvalta ja veti minut mukaansa.
A/N: Että tämmöstä tällä kertaa. Piti ensin laittaa Edward Alicen tilalle, mutta jotenkin tää vaikutti paremmalta. Taitaa muuten olla niin, että väkerrän tästä enää muutaman osasen, ja sitten se on loppu. Jatko-osaa olen jo suunnitellut, mutta katsoo nyt, mitä kesä tuo tullessaan.
- Annabelle
