Kirjoittaja: Peccantis
Ikäraja: K11 riittänee reilusti
Paritus: nimihenkilö olisi vähän valumassa oppilaansa pöksyihin -- paino potentiaalilla
Genre: romance/angst
Yhteenveto: Prokl Duvka ei saa unta
Varoitukset: hieman kielenkäyttöä
A/N: Koen tarpeelliseksi huomauttaa, että kirjoitin tämän lukioaikoina. On siis wanha wanha juttu. >_> Nimesin uusiksi, hakuja varten mainittakoon että entinen nimi oli Ikävä. Tottahan trilogialla pitää teemanimi olla >_>
Jatko-osa
Hallayö K-15
---------------------------------------------
Prokl Stepan Duvka heräsi aamuyöstä, vääntäytyi istumaan vuoteensa reunalle ja ajatteli kaikkea muuta. Lattianrajassa kävi hyinen veto, se sai hänen jalkansa palelemaan.
Hän nousi jaloilleen (hiukan huimausta, ohimenevää) ja käveli sulkemaan ikkunan. Yleensä miellyttävän avaralta tuntuva huone oli ihmeellisellä tavalla kutistunut kapiseksi loukoksi, tunkkaiseksi, kelvottomaksi, tyhjäksi.
Mies havaitsi huuliensa kuivuneen tavallistakin enemmän lyhyeksi jääneiden uniensa jäljiltä, muttei vaivautunut näkemään vaivaa niiden vuoksi. Hän vaihtoi pyjamansa puhtaisiin, tuolinselälle edellisenä iltana taittelemiinsa vaatteisiin ja painui eteiseen kiskoen samalla takinhihaa vasemman hartiansa peitoksi. Hetkiä myöhemmin hän oli ulkona.
Yöilma oli erilaista, ehkä hiukan parempaa. Se piti etäisyytensä korrektisti, sekaantumatta, tunkeilematta. Se poikkesi täysin päiväilmasta, joka oli pölyistä, lämmintä, samantekevää, arkea, massaa, sarjatuotantoa – sitä hengitettiin vain sen takia, että oli pakko. Yöilma oli hienostunutta, vienosti tuoksuvaa, neitseellistä, viileää, kosteaa. Prokl hengitti kiihkeästi – niin kiihkeästi, että häntä alkoi kihelmöidä jostain epämääräisistä paikoista nielusta ja silmien takaa, mutta hän ei antanut pienen kirpaisun tulla itsensä ja yöilman väliin. Hän ei kerta kaikkiaan sallinut sitä.
Muut eivät osanneet arvostaa yöilmaa. He valittivat vain kylmyydestä ja kosteudesta aivan kuin olisi ollut sen syytä, että he vilustuivat pukeuduttuaan huolimattomasti. Prokl henkäisi vielä kerran syvään ja läksi satamaan.
Hän oli elänyt koko lapsuutensa sataman lähellä, ainaisessa kolkkeessa, suhinassa ja sumussa. Muutettuaan kerran pois hän ei ollut pahemmin kaivannut niljaisia nupulakiviä tai hämärissä nurkissa norkoilevia huoria, mutta tänään hänellä ei ollut tekosyytä olla menemättä sinne.
Täällä kaikki oli pienempää kuin Foceastin suuressa teollisuussatamassa. Ei ollut korkeita lastauspyörästöjä eikä suuria, kolhuisia tavarakontteja. Ei ollut yötöistä omalla luvallaan tauolle livahtaneita, riveissä nuokkuvia lihaskimppuja eikä varjoissa pujahtelevia mustelmaisia katulapsia. Hajukin oli eri, mikä johtui epäilemättä paitsi purjealusten suhteellisesta enemmyydestä myös erilaisesta leväkannasta.
Prokl tuijotteli tummaan veteen, jonka laineitten ristikossa lyhtyjen kelmeät valot heijastelivat kuin hukkuvien huudot ja arvioi veden kylmyyttä aivan kuin olisi ollut paremmissakin aikeissa saattaa itsensä lillimään ruskeitten lehtien ja poijujen sekaan. Tuuli nousi mereltä päin kiihtyen nopeasti, vinkuen mastojen tuulihyrrissä, riepotellen Proklin takinliepeitä ja pöyheää otsatukkaa, jättäen jälkeensä hyisen tihkusateen ja sietämättömän levottomuuden. Mies nosti kaulusta pystyyn ja nojasi selkäänsä rapistuneen kalkkimaalin kirjavoimaan puuseinään, tuijottaen lyhtyjen lepattavan valokehän läpi horisonttiin.
"HELVETTI!"
Laudat kumahtivat ja maali rapisi, kun Prokl Stepan Duvka potkaisi seinää äkkinäisen vimmanpuuskan reuhtomana.
"Helvetin helvetin helvetti..."
Viimeiset kirosanat vaimenivat kireäksi ärinäksi, joka voimistui äkkiä karjahdukseksi, kun hän potkaisi seinää uudestaan. Jossain avattiin ikkuna. Prokl ei kuullut veden kaiuttamaa kiukkuista mäkätystä verensä kohinan läpi. Aivan äkillisesti hänet valtasi tunne siitä, ettei hänellä ollut enää mitään. Hän antoi itsensä valahtaa polvilleen vihertävänkosteille kiville ja aloitti uuden sadatusten litanian, nyt murtuneella ja itselleen epätyypillisen korkealla äänellä.
Nyt se oli häneltä viety, ensimmäinen ja ainoa asia, joka hänellä koskaan oli ollut - ylpeys. Nyt hänet oli painettu kuraan, pakotettu polvilleen, saatu notkistamaan polvensa ja painamaan päänsä. Jäljellä oli yksi ainoa ajatus.
Christian Keel oli ollut vaivaiset neljätoista, kun Prokl oli tavannut hänet aloittaessaan muutaman kuukauden pestin tämän kotiopettajana. Poika oli alusta asti ollut jotenkin huomiotaherättävä, erilainen kuin ne kymmenet ja taas kymmenet varhaisteinit, joita Prokl oli siihen astisella urallaan tavannut. Hänessä ei ollut uhmaa eikä nenäkkyyttä, ei pienintäkään vähää halveksuntaa tai periaatteelista vastahakoisuutta. Hän oli käyttäytynyt aina moitteettomasti, ollut siisti ja rauhallinen, täsmällinen, kohtelias, ryhdikäs, elegantti. Hänellä oli ollut vakava, kysyvä katse. Ellei kyseessä olisi ollut ehdottoman tärkeä työpaikka ja mahdollisuus saada huippuluokan suositukset, poika ei olisi säilynyt kauaa niin täydellisen puhtaana ja turmeltumattomana.
Ja tässä sitä nyt oltiin. Prokl opetti ja punoi laittomia juonia siinä samaisessa koulussa, jota Christian Keel nykyään kävi. Tämä oli (jos mahdollista) vieläkin puoleensavetävämpi kuin kolme vuotta sitten. Prokl arveli sen johtuvan iästä. Häveliäässä ja puhtoisessa nelitoistiaassa ei ollut kerrassaan mitään epätavanomaista, mutta samoin ominaisuuksin varustettu seitsentoistias oli jo eriskummallisuus. Hän oli itsekin ollut sen ikäisenä jo varsin tietoinen tietyistä aistimuksistaan. Christian Keel sen sijaan... Prokl ei yksinkertaisesti voinut edes kuvitella, että Christian Keel tekisi yksin ollessaan mitään vaatteittenvaihtoa siveettömämpää. Seitsentoistavuotias nuori mies!
Prokl olisi kovin mielellään tehnyt jotain asialle.
