Epilogi: Menneisyys ja tulevaisuus”Onko tämä varmasti hyvä idea?” Ääneni oli kirkas. Kuten se oli nykyään aina.
Katselin ulos paikallaan olevan auton ikkunasta. Kaupunki oli ihan niin kuin ennenkin, mutta silti en ollut nähnyt sitä koskaan ennen. En näin. Ulkona oli pimeää, mutta se ei häirinnyt minua lainkaan. Kaikki oli vain hiukan erin väristä. Kaikki oli niin selkeää.
”Sinun ei ole pakko tehdä mitään, jos et halua”, Rosalie sanoi ja hieraisi hiuksiaan kädellään. ”Mutta minun mielestäni sinun pitäisi käydä siellä.”
Emme olleet Rosalien kanssa erityisen hyviä ystäviä, mutta hän ymmärsi kohtaloni muita paremmin.
Puhelin takkini taskussa värisi jälleen. Aikaa ei olisi enää paljon. En tiennyt, miten Rosalie oli pitänyt tämän salassa Alicelta ja Edwardilta, mutta ei kestäisi enää kauaa, ennen kuin joku tulisi estämään meitä. Minua.
Vilkaisin kolmannessa kerroksessa olevaa parveketta. Toinen oikealta kuten Rosalie oli ottanut selvää. Hänen pitäisi tulla kohta kotiin. Huokaisin syvään. Tämä oli todella huono idea, mutta ehkä voisin ajatella tätä harjoitteluna.
Aukaisin auton oven ja nousin ulos. Yritin käyttää voimaani hallitusti ja suljin sen varovaisesti. Muistin Alicen ilmeen, kun Porschen ikkuna oli räjähtänyt sirpaleiksi, kun olin sulkenut sen oven hiukan huolimattomasti. Onneksi raha ei ollut meille ongelma.
Katsoin parveketta ja yritin arvioida etäisyyteni siihen. Olin sentään jo melko hyvä siinä. Vilkaisin vielä nopeasti ympärilleni. Ei ihmisiä näkyvillä. Kyyristyin hiukan ja ponnistin itseni ilmaan. Parveke läheni rauhallista vauhtia. Tuuli suhisi korvissani ja heilutti hiuksiani.
Tartuin parvekkeen reunaan ja heilautin itseni sille. Upotin kynteni ikkunan puiseen kehykseen. Nostin ikkunaa hiukan, ja sen alaosassa oleva lukko rasahti äänekkäästi. Jähmetyin paikalleni. Suurin osa rakennuksen ihmisistä oli jo nukkumassa. Vain yhdessä huoneistossa oltiin hereillä. Siellä oli juhlat. Ääni ei tainnut herättää kenenkään huomiota.
Aukaisin ikkunan ja menin sisään. Välittömästi lämmin ilma tunkeutui sieraimiini. Asunto oli saastaisen likainen ja sen myös haistoi. Pilaantuneen ruuan ja roskien haju ei silti peittänyt kokonaan ihmisen tuoksua, joka huoneessa leijaili. Vaikka suorastaan hölskyin verestä, hento tuoksu poltteli kurkkuani kevyesti.
Samassa tajusin, että en ollut yksin. Suuret kiiluvat silmät katsoivat minua ihmeissään. Hän ei varmasti ollut nähnyt mitään kaltaistani ennen. Hän oli nälissään, peloissaan ja yksinäinen. Kissa naukaisi varovaisesti.
”Ei mitään hätää”, kuiskaisin ja pakotin eläimen tuntemaan olonsa turvalliseksi.
Carlislen mielestä ei voinut olla sattumaa, että kykyni oli samantyylinen kuin Jasperilla. Mieleni oli ollut niin tuhoutunut, kun hän käytti kykyään minuun ensimmäistä kertaa, että jotain siitä oli täytynyt tarttua olemukseeni. Sille Carlisle ei keksinyt selitystä, miksi se toimi vain eläimiin. Jesse huomioon ottaen, se ei jälkeenpäin ajateltuna tuntunut kovinkaan yllättävältä. Jotenkin hän oli pystynyt aistimaan minusta huokuneen ahdingon jo kaukaa.
Tosin. Sen lisäksi että kykyni toimi vain eläimiin, se erosi muutenkin hiukan Jasperin kyvystä. Suurin ero oli, että pystyin sammuttamaan sen tarvittaessa. Taito jonka olin onneksi oppinut kohtalaisen nopeasti. En ollut pystynyt tappamaan eläimiä, kun olin aistinut heidän pelkonsa ja kauhunsa. Ei ollut kestänyt kauaakaan, kunnes janoni oli käynyt sietämättömäksi minulle ja ympäristölleni. Vaikka tiesin, että en kestäisi syyllisyyttä, jos joisin viattomasta ihmisestä, se olisi silti ollut minulle helpompaa kuin eläimen tappaminen.
Toinen ero oli, että eläimillä ei varsinaisesti ollut tunteita, vaan ne olivat enemmänkin vaistoja. Niiden manipulointi vaikutti myös suoraan eläinten käyttäytymiseen. Koska osasin poistaa kykyni käytöstä, ja se oli jo siksi erilainen kuin Jasperilla, Carlisle arveli, että voisin oppia muutakin kuin eläinten vaistojen hallintaa. Minua asia ei varsinaisesti kiinnostanut.
Kissa oli kävellyt viereeni ja puski nyt päätään jalkaani vasten. Kyyristyin ja silitin häntä erittäin varovaisesti. Olin jo ehtinyt harjoittelemaan graniittia pehmeämpien luontokappaleiden käsittelyä. Jesse oli tullut katsomaan minua muutaman kerran. Hän oli mukavaa seuraa, mutta lopulta olin joutunut ajamaan hänet pois. Olin pakottanut Jessen ajattelemaan, että kuuluimme kilpaileviin laumoihin. En voinut viedä häntä omistajiltaan.
Annoin kissan nuuhkia kättäni hetken ja nousin ylös. Hän naukaisi nälkäisenä. Katselin ympärilleni. Tyhjä ruokakuppi näkyi keittiön lattialla. Nimi oli kirjoitettu sen kylkeen.
”Camilla?” Kissa nosti katseensa ylös. Camilla.
Kävelin keittiöön. Pussillinen kissanruokaa oli tiskipöydällä. Otin sen ja täytin Camillan kupin. Raksut haisivat ällöttäviltä. Eivät tosin yhtään sen pahemmilta kuin kaikki ruuat, joista olin pitänyt ennen. Ruokavalioni oli nykyään melko yksipuolinen.
Camilla rouskutti ruokaansa äänekkäästi. Hänen vaalea turkkinsa oli melko heikossa kunnossa. Huonosti parantunut vaaleanpunainen arpi pilkotti hänen selässään. Asunnon hajusta päätellen hänen vessaansa ei oltu puhdistettu aikoihin. Hänestä ei pidetty huolta.
Hissin kello soi vaimeasti käytävässä. Joku astui hissistä ulos, ja askeleet alkoivat lähentyä. Ne pysähtyivät asunnon ulkopuolelle. Avainten kilinä sai Camillan nostamaan päätään ja juoksemaan pöydän alle. Hän pelkäsi tulijaa.
Menin olohuoneeseen. Ulko-ovi aukesi, ja kuulin hänen raskaan hengityksensä. Ovi sulkeutui, ja avaimet kilahtivat pöydälle. Hitaasti hän riisui takkinsa. Kiduttava tuoksu leijaili jo nenääni. Lopetin hengittämisen. Minun oli pystyttävä tähän. En tosin tiennyt vieläkään mihin.
Mies astui olohuoneeseen ja napsautti pienen pöytävalon päälle. Juuri sillä hetkellä jähmetyimme molemmat. Nuo kasvot. Jotkin muistot ihmiselämästäni olivat jo haalistuneet, mutta en usko, että unohtaisin niitä koskaan. Ne olivat syöpyneet mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Hirviöni.
”Kuka olet, ja miten pääsit tänne?” Mies katsoi nopeasti ympärilleen.
Hänen äänensä sai suonissani virtaavan myrkyn kiehumaan. Lukitsin itseni paikalleni. Kuvottava virnistys nousi miehen kasvoille.
”Lähettikö Jonas sinut?”
En vastannut mitään. En pystynyt vastaamaan. Pelkäsin, että seuraava tekoni olisi repiä tuo virne hänen kasvoiltaan.
Mies käveli hitaasti minua kohti. Vaikka en hengittänyt, veren tuoksua oli mahdoton olla huomaamatta. Vaistomaisesti otin askeleen taaksepäin.
”Ei mitään hätää. Ei sinun tarvitse pelätä minua.”
Miehen katse tutki minua ylhäältä alas.
”Jonas, Jonas”, mies mutisi hyväksyvästi. ”Toivoin kyllä blondia, mutta olet paljon kauniimpi, kuin osasin odottaa.”
Mies ei tunnistanut minua. En tiennyt, muistiko hän yhtään uhriaan, mutta en ihmetellyt, että hän ei osannut yhdistää minua siihen iltaan. En meinannut peiliin katsoessani vielä uskoa itsekään miltä näytin. Olin ollut ennenkin hyvän näköinen. Satakuusikymmentäneljä senttiä pitkä vartaloni oli ollut sopusuhtainen. Lainehtivat punaruskeat hiukset olivat reunustaneet naapurintyttömäisen kauniita kasvojani.
Enää minussa ei tosin ollut mitään naapurintyttömäistä. Ehkä se oli niin kuin muodonmuutokset kaikissa tyhmissä tosi-tv ohjelmissa. Minut oli muutettu tyrmääväksi kaunottareksi. Tai niin olisin kuvaillut itseäni ennen. Alicen tai varsinkaan Rosalien rinnalla en tosin näyttänyt kovinkaan ihmeelliseltä.
Miehen silmät ihailivat minua himokkaasti. Onneksi pieni lamppu ei valaissut huonetta kovin hyvin. Mies tuskin erotti silmieni väriä selvästi. Vaikka punainen niissä oli jo hiukan haalistunut, eivät ne näyttäneet vieläkään kovin ihmismäisiltä.
”Kyllä, kyllä”, mies kähisi ja astui melkein kiinni minuun.
Hänen sydämensä syke jyskytti korvissani. Valtimo hänen kaulallaan levitti ihanaa tuoksu minua kohti. Nielaisin suuhuni tulvivaa myrkkyä ja käänsin kasvojani hiukan sivuun. Mies nosti oikean kätensä olkapäälleni ja hieroi sitä kevyesti.
”Ei sinun tarvitse ujostella minun kanssani.”
Pienet möykyt ympäröivät hänen rannettaan. Murtuma ei ollut parantunut kunnolla. Tiesin, mistä hän oli sen saanut. Jasper oli kertonut kaiken. Mukaan lukien sen kuinka hän oli katkaissut tuon ranteen.
Mies laski kättään alemmas. Jokainen sentti antoi minulle uuden idean mitä minun pitäisi tehdä hänelle. Kiskaista hänen päänsä irti. Juoda hänet kuiviin. Repiä hänen raajansa irti. Heittää hänet ulos ikkunasta. Nykiä hänen sormensa irti yksitellen. Kutsua Rosalie paikalle. Se oli ideoista luultavasti kaikista sadistisin. Rosalie keksisi varmasti jotain, mitä en voisi edes kuvitella. Ja mieshän oli toivonut vaaleahiuksista naista.
”Meillä tulee olemaan varmasti hauskaa.”
Miehen käsi pysähtyi rinnalleni, ja hän puristi sitä kovakouraisesti. Kasvoni kääntyivät häntä kohti, ja katseeni porautui hänen silmiinsä.
”Ranteesi ei ole näköjään parantunut vieläkään.” Ääneni oli matala. Yritin hallita raivoani.
”Mitä?” Miehen ääni muuttui epävarmaksi.
Hän vilkaisi rannettaan ja käänsi sitten katseensa takaisin minuun.
”Tunnenko minä sinut?”
”Et taida muistaa minua, mutta minä muistan kyllä sinut. Muutit elämäni.” Tartuin miestä kaulasta. ”Muutit minut.”
Nostin miehen ilmaa, otin muutaman askeleen ja painoin hänet seinää vasten. Miehen silmät laajenivat kauhusta. Hän yritti huutaa, mutta siirsin käteni nopeasti kaulalta hänen suunsa päälle.
”Joko meillä on hauskaa?” kysyin.
Miehen oikea käsi alkoi tonkia hänen housujensa taskua. Hän veti sieltä ulos hopeisen stiletin ja napsautti sen terän esille. Puukko alkoi liikkua minua kohti naurettavan hitaasti. Vielä kuukausi sitten sen näkeminen olisi saanut minut huutamaan pelosta. Nyt se lähinnä huvitti.
Tartuin kiiltävästä terästä ja nykäisin sen pois miehen kädestä. Minun teki mieli iskeä se hänen rintaansa, mutta en voinut rikkoa hänen ihoaan. Tiesin, että tippakin ihmisen verta saisi minut menettämään hallintani. Vaikka hänen tappaminen ei luultavasti minua kauheasti haittaisi, olin päättänyt olla juomatta ihmisistä, jos vain pystyin. Se huomioon ottaen, puhuminen oli ollut huono idea. Olin joutunut hengittämään. Kurkkuni oli jo liekeissä. Minun oli lopetettava tämä nopeasti.
Pudotin veitsen, tartuin miestä vasemmasta ranteesta ja kiersin sitä hiukan.
”Jos satutat enää ketään, niin tulen takaisin.” Murina nousi tahtomatta rinnastani.
Mies yritti riuhtoa itseään irti. Hän potkaisi jalkaani. Sitä säesti minulle mielihyvää tuova rusahdus. Luultavasti varvas. Taivutin rannetta hiukan lisää, ja mies jähmettyi.
”Ymmärrätkö?”
Hän tuijotti silmiäni. Ehkä hän alkoi hiljalleen tottua hämärään. Liikutin kättäni lisää. Mies alkoi sätkiä, ja hän yritti kääntää itseään liikkeen mukana.
Tunsin, kuinka miehen ranteen luut yrittivät estää minua.
”Jos joudun tulemaan takaisin, sinä kuolet.” Jokainen sana raastoi kurkkuani kuin hiekkapaperi.
Mies yritti liikuttaa päätään. Nyökätä. Hiki valui hänen ohimollaan. Hänen vaatteitaan ei luultavasti oltu pesty aikoihin. Mies näytti kaikin puolin luotaantyöntävältä. Silti. Halusin juoda hänet kuiviin. Vaikka se tuntui oksettavalta, halusin painaa huuleni hänen kaulalleen. Olin menettämässä hallintani.
”Jos tulen takaisin, et selviä näin helpolla.”
Mies nyökkäsi, ja samalla kiersin kättäni hitaasti. Miehen ranteen luut paukahtelivat yksitellen. Hänen silmänsä laajenivat, ja ne alkoivat liikkua hallitsemattomasti. Hänen vartalonsa alkoi sätkiä epämääräisesti.
Irrotin molemmat käteni, ja mies lysähti maahan. Hän tärisi kauttaaltaan. Sylkeä valui hänen suunpielestään, ja katkonaista yninää nousi hänen kurkustaan. Jospa hän muistaisi tämän.
Pakotin itseni kääntymään kannoillani ja kävelin ikkunalle. Juuri kun olin kyyristymässä siitä ulos, kuulin epätoivoisen naukaisun keittiöstä. Pysähdyin ja käännyin Camillaa kohti. Hän istui vieläkin pöydän alla piilossa. Hänen siniset silmänsä katsoivat minua anovasti. Vilkaisin miestä. Hän oli vaipunut tajuttomuuteen. Kai olin jo tarpeeksi suurissa vaikeuksissa, kun olin täällä. Tuskin he voisivat pettyä minuun enää enempää.
”Tulehan tänne”, kutsuin Camillaa ja levitin käteni.
Hän innostui heti ja muutamalla loikalla hän hyppäsi syliini. Aukaisin takkiani ja laitoin Camillan sen sisään. Nostin vetoketjua sen verran, että vain hänen päänsä jäi ulkopuolelle. Camilla ei selvästikään pitänyt vartaloni kylmyydestä, mutta silti hän painautui tyytyväisenä minua vasten.
Nousin ulos ikkunasta ja tarkistin, ettei kukaan ollut näkemässä. Tuin Camillaa toisella kädelläni ja hypähdin alas. Laskeuduin mahdollisimman pehmeästi. Minulle olisi ollut sama tulla alas vaikka päälleni, mutta Camillalle pelkkä pudotuskin tuntui olevan liikaa.
Samassa jähmetyin kauhusta. Auton etuvalot kaarsivat kulman takaa suoraan minua kohti. Tunnistin sen kyllä nopeasti tutuksi Volvoksi, mutta Jasperin näkeminen sen ratissa sai pelkoni nousemaan pintaan. Hän oli nähnyt niin paljon vaivaa vuokseni.
Koko muuttumiseni ajan hän oli pysynyt vierelläni. Hän oli pitänyt kivun poissa. En tietenkään ymmärtänyt sitä silloin, mutta tiesin nykyään, että ne kaksi päivää olivat olleet raskaammat hänelle kuin minulle. Eikä se loppunut siihen.
Ennen kuin olin oppinut hallitsemaan kykyäni. Kun en ollut pystynyt juomaan eläimistä, ja jano oli saanut minut menettämään malttini, Jasper oli houkutellut minut ulos talostamme. Hän oli johdattanut minut kauas muista, jotta en voisi vahingoittaa ketään. Hän oli ottanut vastaan raivoni.
Ja nyt tämä. Minusta taisi olla loputtomasti vaivaa. En voinut edes kuvitella kuinka pettynyt Jasper oli minuun nyt. Onneksi Alice oli hänen mukanaan.
Seisoin edelleen jähmettyneenä, kun auto pysähtyi muutaman metrin päähän minusta. Alice nousi matkustajan paikalta ja ilmaantui eteeni. Vaikka pystyin nykyään itsekin liikkumaan aivan eri tavalla kuin ihminen, Alice liikkeet hämmensivät minua edelleen. Niillä ei ollut alkua eikä loppua. Hän vain virtasi paikasta toiseen. Hetken ajan Alice tuijotti silmiini, kunnes leveä hymy nousi hänen huulilleen. Silmieni väri oli sama kuin aikaisemmin. Punainen ei ollut kirkastunut ihmisverestä.
Jasper oli myös ulkona autosta, ja hän käveli meitä kohti ihmismäisellä vauhdilla. Vilkaisin nopeasti hänen kasvojaan. Kuten pelkäsinkin, ne olivat ilmeettömät. Ehkä tämä oli hänen keinonsa kiduttaa minua.
Rosalie oli tullut minun viereeni.
”Ja mikähän tuo on?” Hän katsoi takkini alta pilkottavaa haurasta olentoa.
”Hän on Camilla”, sanoin varovaisesti.
”Hän? Tarkoitat kai se?” Rosalie oli kylmä oma itsensä.
Alice silitti Camillaa varovaisesti, ja hän vastasi siihen kehräämällä hiljaa. Yleensä eläimet pelkäsivät meidän kaltaisiamme, mutta Camillan kokemus ihmisistä taisi olla niin huono, että me emme vaikuttaneet niin kammottavilta.
Jasper pysähtyi Alicen viereen. Vilkaisin jälleen hänen eleettömiä kasvojaan, mutta laskin katseeni äkkiä alas. En uskaltanut kohdata hänen silmiään. Tiesin, että Jasper ei tekisi minulle pahaa, mutta silti vaistoni pakottivat minut pelkäämään häntä.
Olin nähnyt hänen arpensa, ja kun hän oli koettanut laannuttaa raivoani, olin tajunnut, miten hän oli säilynyt hengissä niistä kaikista. Vaikka olin ollut ja olin edelleenkin häntä nopeampi ja vahvempi, en ollut saanut häneen naarmuakaan. Jos Alicen liikkeet olivat sulavia kuin vesi, niin Jasperin olivat kuin salama. Hän vain siirtyi paikasta toiseen määrätietoisesti ja tappavan tehokkaasti.
Olin myös kuullut Alicelta Jasperin menneisyydestä. En uskonut, että hänen tarkoituksenaan oli ollut pelotella minua, vaan kertoa millaista joidenkin vampyyrien elämä oli. Minun oli varmasti hyvä tietää. Silti. Ne tarinat olisivat saaneet kylmät väreet kulkemaan kenen tahansa selkärankaa pitkin. Vampyyrit eivät pelänneet monia asioita, mutta jokaisen pitäisi pelätä Jasperia. Hän oli Kuolema. Tai ainakin oli ollut, ennen kuin hän tapasi Alicen. Ehkä Alice ansaitsisi Nobelin rauhanpalkinnon.
”Tuomme Clairen kotiin.” Jasper tuijotti Rosalieta.
Rosalie ymmärsi, että hänen seuraansa ei enää kaivattu. Hän kohautti hartioitaan ja oli hetkessä autonsa kyydissä.
Sanomatta sanaakaan, Alice ja Jasper lähtivät Volvoa kohti. Seurasin heitä ja menin takapenkille. Vaistomaisesti tartuin turvavyöhön ja ehdin vetää sitä hetken matkaa päälleni, kunnes tajusin sen täysin turhaksi. Alice oli kääntynyt minua kohti, ja hän naurahti ihmisrutiinilleni. Jasper katsoi minua taustapeilistä. Ehkä myrsky oli parempi ottaa vastaan nyt.
”Olen todella pahoillani, että lähdin Rosen mukaan. Älkää syyttäkö häntä, hän vain halusi auttaa minua. Jotenkin se tuntui hetken aikaa hyvältä ajatukselta.” Sanat tulvivat suustani. ”Tiedän, että tein väärin. Lupaan, että en tee mitään tuollaista uudelleen. Älkää olko vihaisia minulle. Lupaan olla kiltisti.” Ja alle sekunnissa olin valmis.
Kolme silmäparia katsoi minua ihmeissään. Vaikka kissoilla oli tarkempi kuulo kuin ihmisillä, Camilla tuskin erotti sanoja toisistaan. En vain ymmärtänyt Jasperin ja Alicen ilmeitä. Ne olivat melkein huvittuneita.
”Claire.” Jasperin ääni oli yllättävän lämmin. ”Et sinä ole meidän vankimme.”
”Olet aikuinen nainen. Saat tehdä omat päätöksesi”, Alice jatkoi Jasperin ajatusta. ”Olisimme tuoneet sinut tänne, jos olisit pyytänyt.”
”Miksi Rosalie sitten toi minut tänne salaa?”
”Hän taisi vain haluta, että tapat sen miehen.” Jasperin äänestä oli helppo päätellä hänen mielipiteensä Rosaliesta.
”Entä te?”
”Emme olisi estäneet sinua, mutta olisimme koettaneet puhua sinut toisiin aatoksiin.” Jasper kääntyi penkillään minua kohti. ”Vaikka sinä kuinka vihaat sitä miestä, en usko, että halusit oikeasti riistää ihmishenkeä.”
Tajusin, että hän oli oikeassa. Vaikka olin olento ihmisten painajaisista, en silti halunnut muuttua hirviöksi. He vain halusivat suojella minua itseltäni. Ehkä he todellakin ajattelivat minua yhtenä perheenjäsenenään, eivätkä pelkästään taakkana joka oli heidän vastuullaan.
Alice kurkotti käsiään minua kohti. ”Saanko pidellä sitä… häntä?”
Hymyilin hänelle ja aukaisin vetoketjuni. Camilla laskeutui syliini ja nuuhki Alicen sormia erittäin varovasti. Arkaillen hän lähestyi Alicen käsiä, kunnes Alice ylsi rapsuttamaan hänen päätään. Hellästi Alice nosti Camillan syliinsä etupenkille. Jasper vilkaisi yläviistoon ikkunasta ja hymähti. Hän luultavasti aisti jotain hirviöstäni. Ei se mies kyllä enää ollut hirviöni. Hän ei ollut minulle enää kukaan. En uhraisi siihen mieheen enää ajatustakaan.
Jasper käynnisti auton, ja aloimme lipua pimeitä teitä pitkin. Nojasin pääni selkänojaan ja suljin silmäni. Yritin sulkea kaupungin ääniä päästäni. Taito jota jouduin vielä harjoittelemaan. Aivan niin kuin jouduin harjoittelemaan monia muitakin asioita. Edellinen elämäni oli loppunut, ja uusi oli syntynyt sen tilalle. Jouduin opettelemaan kaiken uudestaan.
Uuden elämäni ei ainakaan pitäisi olla tylsä. Minulle oli tietenkin kerrottu Voltureista ja heidän kiinnostuksestansa Bellaan. Victoriasta ja ihmissusista minulla olikin jo henkilökohtaisia kokemuksia.
Vaikka kuukauden ajan olikin ollut hiljaista, tiesimme, että Victoria ei luovuttaisi koskaan. Hän ei luovuttaisi, ennen kuin joko Bella tai hän oli kuollut. Minulle siinä ei ollut kuin yksi vaihtoehto. Bella oli Alicen lisäksi minun paras ystäväni. Niin läheinen kuin hän pystyi nyt olemaan. Emme olleet nähneet muuttumiseni jälkeen, mutta puhuimme puhelimessa päivittäin. Sen lisäksi Bella oli yrittänyt auttaa minua. Hän oli yrittänyt taivutella Edwardia, jotta he olisivat kertoneet minulle kaiken aikaisemmin. Hän oli yrittänyt pitää minut turvassa.
Minulla ei ollut kuin yksi vaihtoehto. Jos minä ja Victoria vielä kohtaisimme joskus, toinen meistä ei selviäisi siitä elossa.
// Tämä jatkuu
täällä.