Nimi | Soi huurteessa helinä huilun
Kirjoittaja | Daraganyan
Tyylilaji | angst, deathfic
Paritus | ei ole
Ikäraja | S
Varoitus: itsetuhoisuus
Yhteenveto | Mitä saa tehdä, mitä ei saa tehdä. Milloin se on tehtävä. Mitä tapahtuisi, jos joku kaatuisi? Koko näytös hajoaisi, hahmot sotkeutuisivat toisiinsa ja kaatuisivat maahan?
Sirius on jälleen aiheenani, ja hänen kuolemansa ja elämänsä ennen kuolemaansa.
Vastuunvapaus | Hahmot kuuluvat J.K.Rowlingille ja niille muille, joille hän katsoo heidän kuuluvan. Suomenkieliset nimet Jaana Kaparille. Ainoa tekstistä löytyvä loitsu on minun, laulun sanat lopussa ovat erään joululaulun sanat, jonka sanoittajan nimeä en tiedä.
Varoitukset | itsemurha
A/N: Luulen käyttäneeni vapaata sanaani ihan tarpeeksi, joten olen hiljaa loppuajan. Kiitos niille, jotka pääsevät edes alkutekstin loppuun saakka. Haluan omistaa tämän Saaralle. Hän on lamppuni pimeällä tiellä, kun kaikki muu valo sammuu.
Soi huurteessa helinä huilun
Katselin pehmein, viattomin silmin ympärilleni. Katseeni kohdatessa ystäväni, se muistutti minua ilosta ja tulevista hetkistä. Katsoin järveä ja näin talven, katsoin linnaa, ja näin kodin.
Saattaisin seistä samassa paikassa, jos haluaisin. Se olisi mahdollista. Katsoisin ympärilleni, sen tutun puun alle, ja näkisin muiston kuolleista läheisistäni. Katsoisin järveä ja näkisin kuolemaa, katsoisin linnaa, ja näkisin rauniot.
Kävelin hymy kasvoillani kohti ystäviäni, tungin pääni Remuksen olkapään ylitse ja katselin Jamesiin yrittäen matkia koiranpentua. Hetken ilme kesti kasvoillani, sitten repesin nauramaan iloisena. Remus pörrötti lyhyitä, kinuskinvärisiä hiuksiani. Peter nauroi iloisesti. Jamesin kasvoille nousi se niin tuttu, ilkikurinen virne ja vanhempi poika tarrasi kiinni nuorempaan ystäväänsä, nosti hänet käsiensä varaan ja pyöritti ilmassa. Minä ja Remus nauroimme, tietenkin, kuten aina. Oli talvi, oli pakkanen ja lumi, oli meidän talvemme. Sillä kaikki Tylypahkan vuodet olivat meidän niin kauan kuin olimme siellä.
Tytöt ihastuivat Jamesiin ja Remukseen, alaluokkalaiset ystävystyivät Peterin kanssa. Pojat ihailivat Jamesin ja minun huispaustaitojani, Remusta arvostettiin viisaana ja Peteriä ystävällisenä kaikille. Me itse… James arvosti itseään, nappaili sitä saamarin sieppiään joka välissä ja haroi sormillaan hiuksiaan. Remus yritti esittää iloista kaikesta huolimatta, ja minusta tuntui, että olin ainoa, joka näki sen näytelmän taakse, lavasteisiin. Minä esitin sitä, mitä olin oppinut esittämään.
Kaikille muille paitsi itselleni minä olin lähestulkoon hullu. Vaaransin henkeni syöksymällä kaadon perään, uhmasin professoreja norkoilemalla sisällä ja tekemällä mestarillisia kepposia. Kiusasin tyttöjä iskemällä heille silmää ja hymyilemällä tavalla, jota muut sanoivat hurmaavaksi. Itselleni olin vain typerä, raukka ja heikko. Todellisuudessa en ollut mitään siitä, mitä näytin muille. Olin epävarma nuori, ja hiljaa makuusalissa tai järven rannassa minä itkin turhautumistani. Salakuljetin huiluni rantaan ja soitin yölle, nuottien voimakkuuden vaihdellessa itkunpuuskieni tahtiin. Muiden tehdessä vielä koulutehtäviään, saatoin kirjoittaa runoja tyhjälle pergamentille.
Edelleen heikko. Edelleen yksin rannalla. Enemmän, kuin yksin.
James nauroi haaveelliselle ilmeelleni ja vaihdoin sen nopeasti virnistykseen.
”Mitä kesälomalla tapahtui, Sirius? Osallistuit tietenkin kaikkiin puhdasveristen sukujen tanssiaisiin, viettelit puolet paikallaolijoista, mukaan lukien äitisi ja serkkusi?” hän kysyi iloisesti. Ei, James, ei, minä ajattelin. Soitin puutarhassa hopeista poikkihuilua, istuin vesiputouksen takana ja luin Romeota ja Juliaa. Osallistuin tanssiaisiin, kyllä, mutta en tanssinut. En koskaan tanssisi kenenkään heidän kanssaan, jos minun ei olisi pakko. Sen minä olisin halunnut sanoa. Se olisi ollut totuus. Mutta silti…
”Mitä sinä sitten luulit? Että kököttäisin sohvalla koko kesän, vai?!” kysyin nauraen vapautuneesti. Remus virnisti ja Peter vain katsoi minua ihmetellen. Ehkä hän oli huomannut hetkellisen epäröinnin silmissäni, muurin laskeutumisen ja ohentumisen. Nyt se muuri oli taas pystyssä, läpitunkemattomana ja korkeana. Mutta muurini oli rakennettu hauraasta lasista, ja se saattaisi särkyä.
”Nyt kun tanssiaisista tuli puhe, niin tiesittekö, että tänä vuonna järjestetään joulutanssiaiset? Matami Huiski kasaa tanssinäytöstä sinne, etsii yli kolmasluokkalaisia ihmisiä. Ilmoitustaululla oli lappu siitä”, Peter sanoi hymyillen. Tanssinäytöstä, minä ajattelin. Eikö koko elämä ole kuin taidokasta balettia, väistellään kevyin askelin toisten teräviä sanoja, heittäydytään toisten käsiin, ja kaiken aikaa toimintaa ohjaa tiukka käsikirjoitus. Mitä saa tehdä, mitä ei saa tehdä. Milloin se on tehtävä. Mitä tapahtuisi, jos joku kaatuisi? Koko näytös hajoaisi, hahmot sotkeutuisivat toisiinsa ja kaatuisivat maahan?
Se hajosi, mutta minun hahmoni oli se, joka kesti. Kaikki ympärilläni olevat katosivat, jonkun ulkopuolisen sotkeutuessa käsikirjoitukseen. Vieras ohjaaja lisäsi käsikirjoitukseen monia osia; surua, kuolemaa ja tuhoa ilon ja onnellisuuden keskelle.
James vakavoitui jossakin määrin ja alkoi katsella ympärilleen. Sitten poika virnisti leveästi, harppoi jonkun minulle tuntemattoman tytön perään, laski kätensä tämän vyötärölle ja kysyi äänekkäästi: ”Kuulin, että luvassa on tanssiaiset. Suostuisitko parikseni?”
Odotin tietenkin myöntävää vastausta, lähes kaikki ikäiseni tytöt olivat jossakin määrin ihastuneita tuohon mustahiuksiseen huispaajapoikaan. Ja sitten… tyttö kohotti kätensä ja löi ystävääni avokämmenellä poskelle.
”Luulet, että tanssisin kanssasi, kun et edes tiedä nimeäni? Mene ja työnnä tuo sieppi sinne missä aurinko ei paista!” tyttö äyskäisi, tuoden mieleeni vihaisen tiikerin. James onnistui jotenkin säilyttämään arvokkuutensa kaiken tämän keskellä, kumarsi teatraalisesti ja palasi takaisin meidän luoksemme. Ennen Jamesin tuloa katsoin epätietoisena Peteriin, joka nojautui lähemmäs minua ja kuiskasi hiljaa: ”Lily Evans.” Nyökkäsin lähes huomaamattomasti ja lisäsin nimen ensimmäiseksi listaan niistä, jotka olivat torjuneet Jamesin.
James piti vieläkin sieppiä kädessään. En edes ollut huomannut että hänellä oli se, ilmeisesti hän oli heitellyt sitä Lilyn luokse mennessään. Virnistin mukamas myötätuntoisesti. Hetken kuluttua joku, ehkä Remus, ehdotti paluuta Rohkelikon oleskeluhuoneeseen. Kaikki suostuivat siihen, tosin minä jäin jälkeen linnan aulassa, ohittaessamme ilmoitustaulua. Näin ilmoittautumislistan tanssinäytöksen koetanssiin. Siihen oli kirjoitettu muutamia nimiä – enimmäkseen tyttöjä. Huokaisin syvään ja jatkoin matkaani.
~~~
Raotin pylvässänkyni verhoja ja näin muiden nukkuvan. Kapea, hopeinen kuunsirppi heitti valonsa makuusalin lattialle kapean ikkunaruudun lävitse. Nousin hiljaa ylös, nostin paksun viitan harteilleni ja nyöritin saappaat jalkaani. Varoen kohotin kapean kotelon matka-arkkuni pohjalta ja kävelin päkiöideni varassa, täysin äänettä alas. Työnsin Lihavan Leidin maalauksen edestäni varovasti, eikä hän edes herännyt. Hymyilin hiljaa.
Kuin saalista vaaniva susi, paitsi että olin itse itseni saalis. Jonain päivänä purisin poikki omat akillesjänteeni. Jonain päivänä olisin lauman heikoin ja niin ollen helpoin saalis.
Kävelin hiljaisin askelin kohti ulko-ovia. Lähes huomaamaton hymy karehti huulillani ja sai harmaat silmäni hehkumaan pehmeinä. Sormeni puristuivat tiukasti huilukotelon ympärille, toinen käsi veti viittaa tiukemmin ympärille. Viittani helma kastui laahatessaan lumessa, mutta en välittänyt. Kuljin päättäväisin askelin reittiä, joka ei enää ollut vieras. Kuunvalo sai lumen hehkumaan platinanvärisenä, heijastui järven lähes mustasta, tyynestä pinnasta. Pysähdyin muutaman metrin päähän rannasta. Jälleen, kuten usein ennenkin, unohduin tuijottamaan järven jäistä pintaa. Kerran olin kuullut Dumbledoren sanovan, että jos kuunteli, aivan hiljaa, saattoi kuulla meren väen laulavan.
Onko heidätkin revitty pois, ovatko nekin äänet vaimenneet? Vieläkö saattaa hukkuva kuulla laulua, vai itkeekö hän menetettyjä kasvoja?
Otin huiluni esiin sen silkkisestä pussista. Kuljetin sormiani pitkin sen hopeista pintaa ja kohotin sen sitten ylös, olkapäideni tasolle. Sormeni painuivat kevyesti vasten huilun vartta. Suljin silmäni. Hetken, joka tuntui ikuisuudelta, kuluttua yön halkaisi pehmeä ja kirkas sävel. Se sävel oli minulle kaikki. Se oli menneisyys. Se oli tulevaisuus. Se oli nykyisyys. Se oli joka ikinen osa minun sieluani ja sydäntäni, tuskaani ja iloani. Se oli koko maailma.
Sitten tuo täydellinen sävel särähti. Maailmani olisi saattanut murtua sillä hetkellä – mutta se ei tehnyt niin. Vaikka tuo sävel murtui, maailma ei seurannut sitä. Se ei ehtinyt. Sillä tuota ensimmäistä säveltä seurasi toinen, yhtä puhdas, yhtä viaton. Ne sävelet muodostivat minun elämäni. Niiden minuuttien ajan sinä yönä minun elämäni ei ollut muuta, kuin sormet huilun pinnalla, siniset huulet, jäätyneet sormet, huuruava hengitys.
Joskus se saattoi olla niin. Oli aika, jolloin saatoin varastaa hetken omasta elämästäni, ja käyttää sen itseni hyväksi. Tuona hetkenä saatoin tuntea olevani voimakas kaiken sen alla, mitä todella olin. Saatoin uskotella itselleni, että jos pyytäisin, tähdet laskeutuisivat luokseni.
Hiljaa minä palasin lumen poikki koulun oville. Kuljin eteishallin läpi, astuin portaita aina vain eteenpäin, ylöspäin. Olin kerran laskenut nuo askelmat, tiesin, montako niitä on. Sillä ei vain ollut merkitystä. Ei ole väliä, osaako laskea pidemmälle kuin kahteen – jos laskee tarpeeksi monta kertaa kahteen, saa kuitenkin saman lukumäärän.
Kuiskasin tunnussanan ja astuin sisään, huomioimatta taulun unisia vastalauseita herättämiselleen. Tottuneesti palasin pylvässänkyyni, herättämättä muita. Laskin huilun paikoilleen matka-arkkuni taimmaiseen reunaan, ja sen mukana laskin oman itseni. Piilotin todellisen luonteeni kauas itsestäni. Vedin vaatteeni pois päältäni ja heitin ne epämääräiseen kasaan lattialle.
Nukahdin, itkien hiljaisia kyyneleitä. Ruumiini vavahteli, kyyneleet valuivat poskillani. Ulkona alkoi sataa lunta. Aamulla James hyppisi sänkyni päädyssä vaatien minua avaamaan joululahjani. Silloin esittäisin jälleen näytelmää.
Kaikki oli poissa. Kävelin hiljaisin, lyhyin askelin järven rantaan. Samalle paikalle, jossa ennen soitin. Kohotin sauvani osoittamaan omaa kurkkuani, ja kuiskasin käheästi: ”Suicido.”
Ei mitään muuta. Yksinkertainen sana, välähdys sinistä valoa. Ja minä kuolin.
***
Harry itki katsoessaan arkkuun nostetun kummisetänsä ruumista. Se oli eloton, se oli kylmä – ja silti se näytti levolliselta. Sirius näytti pitkästä aikaa onnelliselta. Ehkä hän oli ollut kuollessaan onnellisempi kuin koskaan.
Oli jouluaatto, ja Harry oli saanut lahjakseen kuoleman. Hän kohotti vapisevin käsin hartioidensa tasalle Siriuksen poikkihuilun. Poikkihuilun, jonka hän oli löytänyt sänkynsä päädystä herätessään.
Harry soitti kömpelöin sormin, muiden laulaessa. Vahvimpana kuului Remuksen pehmeä baritoni.
Jo laulavat lumi ja tuuli.
Jo heläjää hohtava maa.
Se ikuisen sävelen kuuli:
se tervehtii vapahtajaa.
Soi huurteessa helinä huilun.
Niin kirkas on tähtinen yö.
Hän kulkenut on yli kuilun.
Maa taivaalle kättä nyt lyö.
Hän valon toi kuoleman maahan.
Hän murtanut on pimeän.
Hän luonamme asua saahan?
Hän löytäähän ymmärtäjän?
Soi huurteessa helinä huilun.
Niin kirkas on tähtinen yö.
Hän kulkenut on yli kuilun.
Maa taivaalle kättä nyt lyö.
