- Kirjoittaja: Daraganyan
- Hahmot: Ei sinänsä yksittäisiä hahmoja, mutta... Noh, tämä selitettäneen tarkemmin tekstin lopussa olevassa Kirjoittajan sanassa.
- Ikäraja: sallittu, mutta kovin nuori ei välttämättä ymmärrä.
- Tyylilaji: Mikähän lie. Runo, ehkä. Runo, jossa on surullinen sävy.
- Vastuunvapaus: Itse asiassa moista ei ole, kirjoitin tämän aivan itse. Älkää sorkkiko sekavaa, runonomaista luomustani, se on minun. Kursivoidut tekstit palasia omista, aiemmin kirjoitetuista töistäni.
- Varoitukset: Teksti on vaikeasti ymmärrettävä, muuta varottavan arvoista siinä ei liene. Lyhyt, lyhyt maininta ihmissudesta joka hyökkää ihmisen kimppuun.
- Juonitiivistelmä: Entä, jos koko maailmaa hallitsisi orkesteri? Maailmankaikkeus, jossa jokaisen maailman kohtalo piirtyy nuottiviivastolle. Maailma joka loppuu sinä päivänä, jona hiljaisuuskaikuu ikuisuuden saleissa.
- Kirjoittajan sana: Olen sanonut jo kaiken sanottavani, luulisin.
---
Kannel, kitara, kulkunen soivat kukin omaan, erilaiseen tahtiinsa. Mutta ne eivät soineet yksin. Ei ole soitinta, joka ei olisi ottanut osaa tähän outoon, epäsäännöllisenä polveilevaan harmoniaan. Viulun korkea, surullinen sointi jousen liikkuessa kielillä. Sellon pehmeä ja matala ääni liitti oman sävynsä moniääniseen musiikkiin. Eikä kutakin soitinta ollut vain yhtä. Jos kuunteli tarkasti, saattoi huomata ettei yksi viulu saattanut muodostaa niin montaa ääntä samaan aikaan, vaikka kokonaisuus kuulosti saumattomalta. Ei riitasointuja, ei virheitä, ja jokainen oli erilainen.
Valkeahiuksinen nainen seisoi kaiken keskipisteessä ja kuunteli. Hän ei pitänyt kädessään mitään, millä olisi voinut ohjata soittajia. Nainen pysyi paikallaan, täysin liikahtamatta, ajasta aikaan. Hänen ilmeensä harvoin muuttui. Toisinaan kyyneleet valuivat hänen vaaleilla poskillaan, toisinaan kapeat huulensa kaartuivat hymyyn. Kaikki riippui musiikista. Hän oli musiikin henki, kuten jokainen soittajakin. Mutta hän oli vielä soittajiakin suurempi, sillä hänellä oli kyky viedä soittimilta niiden ääni. Hänellä oli kyky hallita jokaista todellisuutta, jokaista elämää. Sillä jokainen nuotti oli elävä sen hetken, jona se soitettiin. Jokainen lyhyt elämä, joka kuoli soittajan käsien asennon vaihtuessa. Jokaisen maailman kohtalo, joka muuttui soittajan vaihtaessa otetta koskettimilla, kielillä, näppäimillä. Kaikki tämä oli naisen vallassa lopettaa hänen halutessaan. Käden liike, ja jonkin soittimen ääni saattaisi lakata kuulumasta. Nyökkäys, silmien rävähdys, ja äänen väri saattaisi vaihtua mustasta valkoiseen. Ja sen tähden nainen ei liikahtanut, ei nyökännyt, ei horjahtanut. Se olisi merkinnyt liian paljon. Hänen kohtalonsa oli koko maailma, kaikki elämä, kaikki kuolema. Ilo ja suru riippuivat hänen ilmeistään hänen katsoessaan soittajaa.
Toisinaan ihmisetkin kuulivat tämän äänen. Jossain maailmassa, oikealla hetkellä, saattoi sitä ohjaavan soittimen ääni kuulua siellä elävien olentojen määrittelemän todellisuuden rajojen takaa. Niinä hetkinä, joina oli merkitystä. Ja jotkut oppivat aikojen saatossa matkimaan tätä ääntä, jolle ei ole koskaan ollut vertaista. Maailmankaikkeuden sinfoniaa.
Musiikin tyyli vaihtui. Siitä tuli iloisempaa ja nopeatempoisempaa. Se alkoi kantaa itseään ylpeänä kuin isä, joka on juuri saanut pojan. Soittaja suuntasi katseensa kaukaisuuteen. Tyhjään taivaanrantaan nousi suuri, vaalea purje. Sen oli oltava suuri näkyäkseen niin kauas. Jos tulkitsi tarkkaan sinisten silmien katsetta, saattoi nähdä vilahduksen toivoa. Kuu alkoi väistyä taivaalta tehden tilaa auringon lempeille säteille. Mies kohotti punaisten silmiensä katseen kohti auringonnousua. Hän ei pyyhkinyt kyyneleitä pois eikä jättänyt suruaan taakse. Silti hän hymyili hiljaa ja astui askeleen kohti lämmintä valoa, pois tummista varjoista. Melodia virtasi yhä kirkkaampana ja kevyempänä halki ilman. Pieni, juuri ja juuri havaittava tuulenvire kantoi sitä eteenpäin, nopeammin, kaikkialle. Purje suureni laivan lähestyessä. Hiljainen aalto liikkui meressä ja rikkoutui rantaan.
Jokainen todellisuus oli sidoksissa tähän yhteen, joka ei itsessään ollut edes todellisuus. Ihmiskunta ei ole kehittänyt sanaa sille paikalle, jossa heidän kohtalonsa päätetään. Ehkä sellaista sanaa on mahdoton muodostaa, sillä se paikka on kaikki mahdollinen, kaikki mahdoton. Todellisuus ja sen kääntöpuoli. Se yhtä aikaa on olemassa, todellinen, ja kadonnut, unohdettu, ehkä ei koskaan ollutkaan. Ajaton aika, jossa jokainen sekunti on ohitettu mahdollisuus. Jokainen valinta lisää oman äänensä tähän loppumattomaan sinfoniaan, jota ei koskaan kirjoiteta paperille, eikä se silti unohdu. Jokainen sota vain tahti nuottiviivastossa, jokainen menetetty rakas vain yksi nuotti muistojen valkealla paperilla.
Puinen kapula sai rummun läpinäkyvän kalvon värähtelemään. Kovana, anteeksiantamattomana sen ääni kuului muiden sitä iloisempien ja keveämpien seasta. Ja koska yksi, yksittäinen ääni ei vielä ole musiikkia, ääni toistui. Uudelleen. Uudelleen, erilaisena, aina vain uudelleen. Eikä siitä silti tullut entistä pehmeämpää, hellempää, hiljaisempaa.
Jousi oli lähes yhtä pitkä kuin nainen itse, eikä yksikään ihminen jaksaisi sitä edes jännittää. Jousenjännettä tarkasti katsoen saattoi nähdä sen olevan valmistettu tuon naisen omista hiuksista, jotka nyt heilahtivat takaisin kasvojen peitteeksi. Nainen vei nuolen korvansa vierelle, ja päästi sitten irti. Jousenjänteen vapauttamisesta syntyvä ääni halkoi verenpunaista yötä. Nuoli kiisi nopeasti yli muutamien jalkojen välimatkan ja iskeytyi miehen kaulaan, osuen tarkasti kaulavaltimoon. Mies kaatui taaksepäin, tippui kiviltä ja haihtui pois. Hän ei ikinä osunut maahan.
Piccolohuilun kirkas, heleä ääni kohosi korkeuksiin kauas muiden soitinten äänten yläpuolelle. Iloisena sen ääni polveili kuin vuoripuro, hypähdellen, tempoaan vaihdellen. Se kertoi ilosta, menneestä ajasta, muistoista, nykyisyydestä. Ja jollakin lailla sen ääneen sekoittui kontrabasson tumma, pehmeä ääni. Kaksi maailmaa, kaksi aikaa, kaksi todellisuutta olivat kohdanneet toisensa hetken ajaksi ennen kuin jälleen erkanivat. Kumpikin jatkoi omillaan, mutta molempien ääni oli vaihtunut. Piccolon melodia kulki hieman matalammalta, hieman surullisempana. Kontrabasson sointi ei enää ollut täysin tasainen – toisinaan soittaja soitti kieliä jousensa sijasta niitä näppäillen, luoden voimakkaamman, energisemmän sävyn musiikkiinsa.
Näin lapsia leikkimässä. He olivat pieniä poikia, taistelemassa nauraen toisiaan vastaan pajunvitsoista tehdyt, kevyet ja lyhyet miekat käsissään. Heidän takanaan oli tiheä lehtimetsä, ja he juoksivat heinäniityllä. Hymy karehti jokaisen kasvoilla auringon saadessa heidän oljenvaaleat hiuksensa hehkumaan. En ymmärrä, ajattelin. Uusi näkymä. Nahkaesiliinaan ja hansikkaisiin pukeutunut mies heilutti painavaa vasaraa alasimen päällä, takoen valkohehkuista rautaa muotoonsa. Nuorempi poika painoi rauhallisesti palkeita hänen takanaan. Hitaasti raudasta muotoutui hevosenkenkä. Seppä karkaisi sen kylmässä vedessä ja nosti sitten silmiensä eteen katsoen ylpeänä tuota yksinkertaista hevosenkenkää jonka oli tehnyt. Mitä tarkoitat? Nainen, joka piti pientä tyttöä sylissään katsoen tätä onnellisena. Tytön vaaleisiin, letitettyihin hiuksiin oli punottu punaiset nauhat. Kumpikin näytti iloiselta. Katsoessani tarkemmin, näin heidän istuvan yksinkertaisella puupenkillä kivitakan edessä. Huoneessa ei ollut mitään muuta kuin tuo penkki. Siitä huolimatta ne hymyilivät.
Sähkökitaran terävä ääni täytti ajatukset. Jollakin keinolla se onnistui nostamaan äänensä ylös muiden joukosta, ennalta-arvaamattomana, vihaisena, peittäen kaiken muun alleen. Edes huilujen korkeaa, iloista säveltä ei saattanut kuulla niiden alta. Se ääni oli hulluus, sairaus, kärsimys ja kuolema. Se oli tuli joka polttaa, tuhoten kaiken palavan edeltään. Se oli armoton meri, jonka tuuli kohottaa raivoon. Ja vaikka huomiota ei saattanut sillä hetkellä siirtää pois sähkökitaran äänestä, kaikki muut jatkoivat sointiaan muuttumattomina. Jokaisessa niistä oli muisto sähkökitaran villistä äänestä, sen kaiku soi niidenkin musiikissa. Kaikki sekoittui yhteen ja pysyi silti erillään.
Lihakset tekivät töitä, liikuttivat sulavaa ruumista, nostivat sen jäntevään hyppyyn. Kynnet rikkoivat ihon, hampaat upposivat kaulaan, kiljaisu soi yössä kuulostaen kauniilta sävelmältä hulluuden korvin. Hetken ajaksi mies palasi pimeydestä, tiesi mitä teki ja itki sydämessään, vain kadotakseen takaisin pimeyteen. Pilvenhahtuva purjehti jälleen pois kuun edestä. Ihmissuden hampaat repivät ihmislihaa ymmärtämättä enempää kuin veren maun suussaan. Sitten se nosti päänsä, korvat osoittivat eteenpäin. Ruokansa unohtaen se juoksi taas, kuultuaan suden huudon kaukaisuudessa.
Flyygelin ääni kohosi hetkeksi muiden ylle, sekoittui kaikkiin muihin, sävytti jokaista ääntä voimakkaammin kuin koskaan, vain laskeutuakseen hetken kuluttua jälleen niiden taakse, hukkuakseen siihen kaikkea vallitsevaan ääneen ja tunteeseen. Mutta sillä hetkellä se soi voimakkaana ja kapinallisena, kirkkaana voitonriemussaan ja toivossaan. Nuotit piirtyivät kalpean naisen mieleen, ja hänen silmänsä hymyilivät, vaikka ilme kasvoilla muutoin pysyi muuttumattomana.
Ylemmäs. Korkeammalle. Nopeammin, näkymättömiin, tuulen kanssa kisaillen, heittämään auringon radaltaan ja piilottamaan tähdet siipien sulkien taakse. Se kääntyi ympäri ja painoi siipensä kylkiään vasten. Harjakset hulmusivat kuin nuotiossa palava, räiskyvä tuli palaa.
Ja näin, uudelleen ja uudelleen, soittimet pysyivät muutoksen tilassa. Koskaan ei seuraava nuotti ollut täsmälleen samanlainen kuin edellinen. Samat nuotit tietenkin toistuivat, mutta eivät koskaan peräkkäin. Soitinten äänet kilpailivat toistensa kanssa siitä kuka hallitsi koko orkesterin ääniä sen lyhyen hetken, kenen ääni kuuluisi kaikkien muidenkin soitossa sen valinnan hetkellä, joka sillä hetkellä oli käynnissä.
Yksinäinen kyynel valui naisen silmäkulmasta tämän kuunnellessa musiikkia. Tummat, vihaiset sävyt hallitsivat sen ääntä, ja vain suru uskaltautui toisinaan kisailemaan niiden kanssa. Ja yksi kerrallaan teki joku soittaja virheen. Sormet kirposivat viulun otelaudalta, rumpukapulat putosivat kolisten lattialle, harpun kielet katkesivat ja löystyivät. Äänet katosivat, valintojen mahdollisuudet pyyhkiytyivät pois muuttuessaan mahdottomiksi. Eikä niiden tilalle enää kohonnut uusia. Liian monta väärää valintaa oli tehty, liian monta peruuttamatonta muutosta.
Viimeinenkin soitin haipui pois. Kirkon kello kumahti viimeisen kerran ennen kuin sen kieli putosi rikkinäisenä maahan. Sen ääni kaikui tyhjässä, rajattomassa salissa, joka oli kerran ollut täynnä ääntä, eikä yksikään muu soitin vastannut sen kutsuun.
Edelleen suoraselkäisenä seisova nainen painoi päänsä, antoi hartioidensa lysähtää hetkeksi. Edelleen kaikui kellon viimeinen lyönti hänen saleissaan. Ja lyhyitä hetkiä ennen sitä hetkeä jona tuo ääni haipuisi pois nainen kohottautui jälleen ylös.
Ensimmäistä kertaa kuului sinfoniaan ihmisolennon laulu, heikkona ja hiljaisena harjoituksen puutteesta. Toivosta se lauloi, uudesta alusta. Epävarmana, ujona, hiljalleen voimistuen. Naisen kirkas ääni lauloi korkeana ja puhtaana, sanat puhuivat tulevaisuudesta. Silmänsä nainen oli jo sulkenut kykenemättä ymmärtämään sitä voimaa jonka saattoi kutsua, jota saattoi muovata. Eivätkä hänen mieleensä selkeinä piirtyneet nuotit koskaan tauonneet jatkuvassa rytmissään, sillä koskaan ei ollut ikuisuuden saleissa tunnettu hiljaisuutta.
Pieni, kullattu lyyra kohosi laulun rinnalle tätä säestäen. Kokemattomat, pienen pojan sormet näppäilivät sen ohuita kieliä. Eivät taidolla, eivät kokemuksella. Vaan halulla yrittää ja onnistua.
