Title: Häivähdys punaista
Author: Melody Midnight
Pairing: ei varsinaisia parituksia
Fandom: Dragonlance
Rating: K-11
Genre: pieni tunnelmapala, hippunen angstia
Disclaimer: DL:n luojat, varsinkin Margaret Weis ja Tracy Hickman
Summary: Painajaiset, nuo punasilmäiset olennot, tulevat uneksijansa sisältä...
A/N: Tämä on sattumoisin ensimmäinen DL-ficcini ikinä. Idean sain Jesteriltä, kun juttelimme kerran mesessä ja hän mietti, kenelle voisi Caramonin parittaa. Mie ehdotin Tasia. *hymy* Ja jotenkin päädyimme siihen, että Jessi keksi minulle haasteen heistä, ja tässä näette tuloksen.
Tosiaan, tämä on lyhyt ja vähän omituinenkin pikkuficci. Sellaista pientä tunnelmankuvausta. Tarkkaavaiset voivat huomata tämän sijoittuvan Kronikoiden loppuun, ja erityisen tarkkaavaiset tai hyvämuistiset saattavat kiinnittää huomionsa siihen, että tämä on hieman muuteltu versio viimeisestä yöstä. Tai ehkä kirjan viimeinen yö olikin vasta toiseksiviimeinen, mistä sen tietää. *virn* Loppu ei ole kovin hyvä, mutta en saanut siitä parempaakaan.
Yön hento hämärä ympäröi leiripaikaksi valitun aukion kuiskauksenohuen hunnun tavoin. Sen lonkerot kietoutuivat jokaisen nukkujan ylle, hyväilivät näiden hahmoja keveällä kosketuksellaan. Taivasta pilkuttavat tähdet hohtivat omaa valoaan, piirtäen nukkuvien hahmojen ääriviivat pimeydestä esiin kädellä, jonka otetta taivaallisesta sulkakynästä ei hyvällä tahdollakaan voinut sanoa vakaaksi. Epävarmoin viivoin reunustetut hahmot olivat ryhmittyneet jo jonkin aikaa sitten sammuneen, enää hädin tuskin pimeydestä erottuvan nuotion ympärille kuka yksin, kuka ystävänsä viereen käpertyneenä. Taival oli näillä viiden hengen joukoksi kutistuneella matkalaisella ollut pitkä, vaikea ja uuvuttava, täynnä raskaita kokemuksia ja surua, mutta toivon liekin he olivat teoillaan onnistuneet nostattamaan pienenpienestä kipinästä hehkuvaksi roihuksi. Sen kirkkaudessa lämmittelevät matkalaiset nukkuivat nyt haurasta untaan, tietoisena ympärillään yhä piilevistä vaaroista, mutta uskoen lepattavan liekin olevan tarpeeksi vahva suojelemaan heitä vielä tämän yhden yön, ennen kuin heidän polkunsa viimein eroaisivat.
Caramon Majere, joka oli määrätty yön ensimmäiseksi vahdiksi, nuokkui punasilmäisinä kekäleinä hehkuvan nuotion jäännösten vieressä. Kevyt kuorsaus sai hänen rintansa kohoilemaan tasaisesti epämukavasta, puoleksi istuvasta asennosta huolimatta. Väsymys oli saanut raskaat silmäluomet painumaan yhä alemmas, kunnes soturin tahdonvoiman viimeisetkin hiukkaset olivat unten houkuttelevien virvatulten edessä sulaneet olemattomiin ja hän oli vajonnut unen hellään syliin yhtä vaivattomasti kuin kentin nyyttiin katoava mielenkiintoinen esine.
Hiukan sivummalla nukkuivat Tanis Puolhaltia ja haltiaprinsessa Laurana syvää ja rauhallista unta. Neidon jopa tähtien heikossa valossa kullanhohtoisina leimuavat hiukset olivat levinneet sylikkäin nukkuvan kaksikon ympärille kuin auringon valosta kudottu hentoinen viitta. Hienoiset rypyt Tanisin otsalla olivat silinneet, ja heidän muodostamansa harmoninen kokonaisuus oli häiriintymätön. Lähellä heitä lepäsi myös nuori nainen viittaansa kietoutuneena. Tika nukkui kasvot Caramoniin päin kääntyneinä, toinen käsi posken alle nostettuna. Yksinäinen punainen kihara oli valahtanut puolittain hänen kasvoilleen ja heilahteli nyt hennosti hengityksen tahdissa.
Pienikokoinen, tiukaksi palloksi viittansa alle käpertynyt hahmo lepäsi maassa Tikaa vastapäätä. Sen kapeilta kasvoilta saattoi erottaa tuskan ja surun varjot, joita ei kentin kasvoilla kovinkaan usein nähdä. Tasslehof Takiaisjalka hengähti hiljaa ja käpertyi yhä syvemmälle viittansa laskoksiin, kuin kätkeäkseen itsensä painajaisten muodottomien hahmojen kekäleenpunaisina palavilta, häntä etsiviltä silmiltä. Ele oli avuton yritys paeta demoneja, jotka eivät saavu ulkoapäin, vaan kumpuavat pakenijoidensa sisimmästä ujuttautuen näiden uniin ja kiduttaen näitä epätoivon ja pelkojen verhoamilla kauhunäyillään.
Nukkuva seurue näki unia menneestä ja tulevasta, epätoivon sävyttämästä vaelluksesta ja sen varrella kirkkaina leimuavista pienistä toivon hitusista. Mutta siinä, missä muiden unten pohjavärinä oli tulevaisuudessa pilkistävien onnenhetkien taivaansininen hehku, Tasin unet ympäröivät hänen oman hentoisen valonsa läpitunkemattomalla pimeydellään, ahmien ravinnokseen kentin ääriviivojen haurasta pehmeyttä ja muuttaen hänen maailmansa vähä vähältä synkäksi ja valottomaksi, ikuisen yön hallitsemaksi olemattomuudeksi, jossa painajaisten kekälemäiset silmät hohtivat omaa punertavaa mustuuttaan. Tasin voihkaus tukahtui yön hämäryyteen, kasvonpiirteet kiristyivät entisestään, eikä edes Solinarin valkea valo kyennyt lieventämään kentin pienen vartalon jäykkiä ääriviivoja.
Nuotio hiipui hiljalleen. Punaiset kekäleet kävivät yhä pienemmiksi ja pienemmiksi, kunnes sammuivat kokonaan. Vain kourallinen punaisia kipinöitä sinnitteli yhä tuhkan joukossa, haluttomina antautumaan pimeydelle ja kuihtumaan pois. Yhtäkkiä rauhattomasta unestaan havahtuneen Tasin katse osui ensimmäiseksi niiden muodostamaan tuikkivaan kasaan, ja pienen hetken kentin hengitys tuntui salpautuneen. Kekäleiden punainen hehku tuntui olevan jatkoa painajaisten punahehkuisille silmille, joista oli heijastunut tuska, kuolema ja epätoivo. Nyyhkäisten Tas pakotti silmänsä kiinni, puristi pienet kätensä nyrkkiin ja koetti vakuuttaa itsensä siitä, että oli päässyt pois painajaisten valtakunnasta. Kukaan ei voisi vahingoittaa häntä enää, ellei tietenkään mahdollisesti ohikulkevia drakolaisia ja lohikäärmeruhtinaita joukkoineen otettaisi lukuun. Mutta koska nämä viholliset olivat lihaa ja verta ja näin ollen voitettavissa, kentti ei uhrannut heille montaakaan ajatusta. Heitä vastaan hän osaisi taistella, toisin kuin painajaisiaan.
Hitaasti ja varovaisesti Tas aukaisi silmänsä uudelleen. Nuotion viimeinenkin kipinä sammui välähtäen, eikä yön pimeys ollut koskaan näyttänyt kentistä yhtä uhkaavalta kuin sillä hetkellä. Taivaalla omaa valoaan hehkuvat kuut, valkea Solinari, punainen Lunitari ja vain harvalle näkyvä musta Nuitari, eivät nekään onnistuneet rauhoittamaan Tasin kiivaasti pamppailevaa sydäntä. Hätäisesti hän vilkuili ympärilleen, pannen merkille ystäviensä nukkuvien hahmojen sijainnin. Jos hän vain uskaltaisi ryömiä lähemmäs jotakuta heistä, ehkä painajaiset sitten jättäisivät hänet rauhaan. Caramonin kuorsaus kantautui hänen korviinsa tyynnyttävänä, kun hän mietti kenet voisi käydä herättämässä. Lauranan ja Taniksen yhteen kietoutuneet hahmot Tas sivuutti haluttomana mennä häiritsemään näiden rauhaa, samoin Tika sai jatkaa uniaan rauhassa. Caramoniin Tasin katse kulkeutui kuin itsestään, soturin suurikokoinen hahmo piirtyi hämäryydessä vakaana ja turvallisena, kuin lohduttavana valonsäteenä pimeyden keskellä. Hän ymmärtäisi, hän voisi ajaa painajaiset pois. Tas värisi. Caramon jos kuka pystyisi siihen.
Vikkelästi Tas nousi ylös ja suunnisti nukkuvan soturin luokse.
”Caramon”, Tas suhahti ja ravisti ystäväänsä olkapäästä. ”Herää.”
”Mitä nyt?” Caramonin ääni oli uninen.
”Herää, Caramon”, Tasin ääneen oli hiipinyt pienenpieni aavistus alkavaa hätää.
Haukotellen soturi kohottautui parempaan asentoon. ”No niin, olen hereillä”, hän mutisi. Vilkaistessaan ympärilleen hän huomasi sammuneen nuotion ja muiden matkalaisten nukkuvat hahmot. Samassa hän muisti, mitä hänen oli ollut tarkoitus tehdä.
”Ai pahus, Tas, minun ei ollut tarkoitukseni nukahtaa”, Caramon haroi hiuksiaan nolon näköisenä.
”Minä tiedän sen, Caramon”, Tas vastasi ja hivuttautui vaivihkaa lähemmäs ystäväänsä.
”Mitä sinä ylipäätään teet valveilla, Tas?” Caramon tiedusteli hivenen huolestuneesti.
”Minä… minä en nukkunut kovin hyvin”, Tas tunnusti hiljaa.
”Miksi et?” Nyt huoli Caramonin äänessä erottui selkeämmin.
”Näin painajaisia”, Tas kuiskasi ja värähti muistaessaan uniensa punaisina kiiluvat silmät.
”Millaisia painajaisia?” Caramon kysyi.
Ja Tas kertoi. Hän kertoi armottomista punaisista silmistä, jotka lupasivat vain tuskaa ja surua. Hän kertoi loputtomista hetkistä, jotka hän oli viettänyt vangittuna unien teräksenvahvoihin verkkoihin, naurusta, joka oli seurannut häntä kaikkialle, välillä vain aavistuksenomaisena kaikuna hänen mielessään, välillä täyttäen hänen korvansa kovempana kuin tuhatkaan sotatorvea, ja kreivi Sothin leimuavasta katseesta, joka poltti hänen sieluaan. Ja ennen kaikkea hän kertoi muistoista, jotka kiemurtelivat hänen silmiensä edessä ja muuttivat muotoaan niin, että kaikesta kauniista tuli rumaa ja pelottavasta kauhistuttavaa.
”Tas-parka”, Caramon sanoi hiljaa.
Tas nyyhkäisi vaimeasti. ”Minä yritin olla välittämättä niistä ja jatkaa nukkumista, mutta en pystynyt.” Hän peitti kasvonsa pienillä käsillään. ”En vain pystynyt.”
”Hys nyt, Tas”, Caramon rauhoitteli kietoen käsivartensa kentin tärisevän vartalon ympärille. ”Kaikki on hyvin, minä olen tässä. Kukaan ei voi tehdä sinulle mitään pahaa”, hän silitteli hellästi Tasin hiuspalmikkoa. Tas painautui vaistomaisesti lähemmäs.
Kaksikko istui sammuneen nuotion ääressä pitkän aikaa, puhumattomina, Caramon pimeyteen tuijotellen ja Tasin hiuksia silitellen, Tas hengitystään tasaten ja kasvot Caramonin paitaan haudattuna.
”Caramon”, Tas rikkoi viimein hiljaisuuden.
”Niin, Tas?” Caramon kysyi rohkaisevasti.
”Kiitos”, Tas kohotti katseensa soturin kasvoihin ja hymyili enää vain hitusen vapisevin huulin.
Caramon vastasi hymyyn. ”Eipä kestä.”
Hetken verran kumpikin oli hiljaa.
”Onkohan meillä enää polttopuita?” Caramon tiedusteli sitten jo kylmentynyttä tuhkaa hajamielisesti tarkastellen.
Tas vilkaisi ympärilleen ja huomasi jonkin matkan päässä kasan puita. ”Tuolla on ainakin jonkin verran”, hän osoitti puukasaa kohti.
”Hienoa”, Caramon tuumasi, ojentautui sieppaamaan muutaman puun ja alkoi sitten puuhata nuotion sytyttämisen kanssa. Pian puut jo paloivat iloisesti rätisten, ja Caramon vetäytyi takaisin Tasin vierelle liekkien leikkejä mietteliäänä katsellen.
Tas tunsi olonsa paremmaksi. Haukotellen hän nojasi ystäväänsä ja käänsi hänkin katseensa liekkien punertaviin kipunoihin, yhtä punaisiin kuin taivaalla hohtava Reorxin tähti. ”Minulla on ikävä Flintiä”, hän huokaisi haikeasti.
”Niin minullakin”, Caramon vastasi hiljaa.
”Luuletko, että hänellä on siellä hyvä olla?” Tas käänsi katseensa tuikkivaan punaiseen tähteen.
”Kyllä minä uskon niin”, Caramon katsoi hänkin tähteä. ”Fizbanin kertoman mukaanhan hän odottaa siellä sinua, Tas, veistellen ja muotoillen puuta”, hän jatkoi rauhallisesti.
”Olisipa Fizban täällä”, Tas kuulosti uniselta. ”Minä pidin hänestä jo ennen kuin tiesin hänen olevan jumala.”
Caramon vilkaisi taivaalle jokin aika sitten ilmestynyttä Paladinen tähtikuviota. ”Tiedän”, hän kuiskasi. ”Nuku nyt, Tas. Minä valvon untasi, lupaan sen.”
”Minä tiedä sen”, Tas mutisi ja painautui lähemmäs ystäväänsä.
Caramon katseli mietteissään, kuinka liekit nuoleskelivat puita. Nuotion varjot heijastuivat hänen sylissään nukkuvan Tasin kasvoilla, joiden ilme oli rauhallisen luottavainen, ja hellävaroin soturi kietoi oman viittansa kentin hennon vartalon ympärille. Tas liikahti unissaan, ja Caramon tunsi voimakasta suojelunhalua pientä ystäväänsä kohtaan. Sipaistessaan tämän kasvoille valahtaneen hiuspalmikon pois tieltä ja kumartuessaan hipaisemaan huulillaan kentin otsaa soturi hymyili hienoisesti. Tas, hänen pieni kenttiystävänsä, ei ollut koskaan näyttänyt yhtä suloiselta kuin sillä hetkellä, nukkuessaan hänen sylissään, valon ja varjon leikitellessä siroilla kasvonpiirteillä. Caramon hymähti hiljaa ja kohensi viittansa asentoa.
Yö muuttui aamuyöksi omia aikojaan. Nuotio rätisi, kuut loistivat taivaalla kilpaa tähtien kanssa. Ja Caramon valvoi, koska oli sen Tasille luvannut.
-fin
