Title: Toisen kerroksen käytävässä
Pairing: ei ole
Rating: K11
Genre: drama, angst
Warnings: Viiltelyä
Summary: Kuinka paljon ihmisen tulee kestää kaksinaamaisia ihmisiä ja omaa pahaa oloa?
A/N: Päätin purkaa huonot muistoni kirjoittamalla ne ylös. Halusin julkaista tämän kaksiosaisen kirjoituksen, jossa kirjoitan masennuksestani ja syrjimisestäni.
Toisen kerroksen käytävässä
Osa 1/2
Se oli yksi niistä maanantaista, jolloin musaluokkalaiset eivät päässeet käytävään harjoittelemaan omia kappaleitaan. Säestin heitä usein ja keksin hyviä parannuksia kappaleisiin. Milloin laulaa kaksiäänisesti, milloin hiljaa. Sain niistä paljon kiitosta, ja musiikinopettajakin sai kuvan omasta musikaalisuudestani. Ehkäpä pääsisin musiikkiluokalle, jos onni olisi puolellani.
Niinä maanantaina, jolloin musaluokkalaiset saivat harjoitella käytävällä, en mennyt syömään, kuten muut luokkalaiseni. Maanantain kuusi tuntia selviydyin hyvin ilman sen kummempaa ruokaa. Kuitenkin tänä maanantaina, jolloin musaluokkalaiset eivät päässeet ulos, en mennyt ruokailuun. En halunnut syödä yksin, en missään nimessä, eikä luokkalaisteni poikien seura kiinnostanut kovinkaan paljon, vaikka viihdyinkin heidän seurassaan. Luokallani olevat tytöt antaisivat minulle vain hyvin ilkeän ja arvioivan katseen, joka kertoi, etten todellakaan ollut tervetullut heidän seuraansa.
Siispä jäin toisen kerroksen käytävään istumaan. Lukiolaisten tunti alkoi tasalta, ja kello oli vasta varttia vaille. Otin iPodini esiin, laitoin kuulokkeet korviini ja aloin kuunnella rauhallista musiikkia. Suljin silmäni ja aloin miettiä menneitä. En halunnut muistaa niitä, en ajatella silloisia tunteitani, en muistaa muiden sanoja. Ne kuitenkin valloittivat mieleni, ensimmäistä kertaa viikkoihin, kuukausiin.
Oli kesä. Olimme sopineet entisen parhaan kaverini kanssa menevämme katsomaan erään elokuvan ensi-iltaa. Sovittu päivä läheni, ja odotin sitä innolla. Viihdyin niin hyvin tämän tytön kanssa. Ymmärsimme toisiamme pienemmästäkin lauseesta. Saatoin yhtäkkiä vain sanoa ”Se oli muuten ihan sairaan hyvä se kohtaus”, vaikka olimme puhuneet siitä aiheesta yli kaksi tuntia sitten, ja silti ystäväni tiesi heti mistä puhuin. Meillä oli pitkä, riitaisa, mutta uskomaton aika takanamme.
Sinä aamuna, joka edusti päivää, jolloin menimme katsomaan elokuvaa, sain viestin ystävältäni. Se oli seuraavanlainen: ”Hei käyks jos Dora tulee mukaan? Ku sillä on sellanen alennuskuponki, enkä voi tulla, jos en saa sitä alennusta. Ja oon sopinu Doran kaa joskus kauan sitte, et mentäis kattomaan tätä leffaa.”
Mitä siihen pystyi vastaamaan? Älä puhu paskaa, me mennään kahdestaan? Kyllä mä tiedän, ettet sä halua olla kahdestaan missään mun kaa, eli älä valehtele? Ei, mikään niistä ei käynyt. Tiesin, että kaverini valehteli. Tiesin sen. Hän ei vain halunnut olla kahden kanssani. En tiedä miksi, mutta olin huomannut sen useamman kerran. Vastasin viestiin myöntävästi ja alennuin tilanteeseen.
Lähdin kotoa hyvillä mielin kohti keskustaa. Näin kaverini Stockmannilla, katselemassa kynsilakkoja. Katsoin heitä, kun he ostivat punaisen kynsilakan ja tulin vasta sitten heidän luokseen.
Sen päivän aikana puhuin viisi kertaa: ”Moi” ”Ei täs mitään, mitä teil kuuluu?” ”Eiei, älä ota musta kuvaa” ”Mä meen vessaan” ja ”Nähään”. Kaverini eivät kiinnittäneet lähes minkäänlaista huomiota minuun, nauroivat ja kuiskuttelivat vain keskenään ja ottivat toisistaan valokuvia. Kun kävin vessassa, aloin lähestulkoon itkeä. Lähetin isälleni viestin, ettei sittenkään heittäisi kavereitani kotiin, niin kuin olimme alun perin sopineet. He saivat mennä itse. Minä en ollut heille mitään velkaa.
Onneksi elokuva kuitenkin oli hyvä.
Avasin silmäni, kun ovi aukesi. Katsoin, kuinka yksi koulun hyvännäköisistä lukiolaisista käveli käytävään. Hän vilkaisi minua kerran ja käveli sitten luokkaan, jonka ovi oli auki. Suljin jälleen silmäni.
Oli syksy, jokin syyskuun päivä. Maanantai. Edellisenä perjantaina kolme hyvää ystävääni, kaksi heistä oli ollut elokuvissa, plus neljä muuta olivat menneet entisen parhaan kaverini luo yöksi. Minua ei ollut kutsuttu.
Päivä alkoi biologian kaksoistunnilla. Istuin yhden tytön vieressä, joka oli myös ollut perjantaina yötä. Hän oli moikannut käytävässä, mutta kaikki muut tytöt olivat olleet hiljaa. En ollut saanut katsetta, en minkäänlaista osoitusta siitä, että joku oli huomannut tuloni. Seisoin hetken hämmentyneenä, mutta siirryin sitten poikien seuraan juttelemaan viikonlopun suunnistuskisoista.
Tunnilla kukaan ei puhunut minulle sanallakaan. Aivan kuin en olisi ollut olemassa. Aivan kuin olisin ollut ainoa ihminen luokassa, tai kuin minua ei olisi ollut ollenkaan. Aloin ihmetellä heidän käyttäytymistään, mutta annoin asian olla. Ehkä se oli vain maanantaiväsymystä.
Kun kaksoistunti loppui ja välitunti alkoi, seurasin tapojen mukaisesti heitä ulos. Kaverini muodostivat ringin, johon mahduin juuri ja juuri mukaan. Yritin aina silloin tällöin sanoa jotain, mutta joku alkoi aina puhua päälleni tai kun kysyin, he eivät huomioineet kysymystäni. Lopulta he sulkivat minut ulos ringistä.
Päätin, ettei minua kohdella näin. Lähdin muiden kavereideni luo.
Onneksi tunsin ihmisiä muilta luokilta. Erityisesti musaluokkalaiset olivat kivoja.
Koulun kello soi. Viisarit näyttivät tasan yhtätoista. Vaihdoin kappaletta ja annoin ajatusteni lennellä seuraavaan muistoon.
Kun vanhemmat kuulivat asiasta, he olivat erittäin vihaisia. Eivät minulle, vaan kavereilleni. Tämä ei tapahtunut ensimmäistä kertaa. Milloin minusta oli tehty perättömiä juoruja, joiden mukaan minulla oli ADHD, tai kun selkäni takaa puhuttiin minusta ja vioistani. Joskus haukuttiin lihavaksi, joskus kommentoitiin muuten pukeutumistani. Ainoa asia, missä tunnuin olevan hyvä, oli kirjoittaminen. Jo kolmannella luokalla mistään lähtemättömät paineet alkoivat painaa mieltäni. Ysi plus ei riittänyt mihinkään, se oli huono! Yhdeksän puoli oli siedettävä, ja kympille saatoin antaa hymyn. Mutta elämä jatkui, piti suunnata ajatukset seuraavaan kokeeseen. Halusin siitäkin kympin. Huonompi ei riittänyt. Halusin olla paras, paras, paras.
Niin kaikki jatkui. Kun syrjimiseni alkoi, panostin kouluun mahdollisimman hyvin. He olivat kuitenkin tehneet minusta heikon, sillä koulunumerot huononivat. Halusin vain kotiin, pois heidän katseittensa alta. En halunnut tietää, mitä mieltä he olivat minusta. Halusin pois kaikesta.
Vanhemmat ilmoittivat siitä luokanvalvojalle. Hän piti yhden puhuttelun näille tytöille, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Opettaja vannotti heitä pysymään hiljaa asiasta, mutta seuraavan välitunnin lopussa kaikki tiesivät minusta, vanhemmistani, jotka tekivät kauhean numeron tilanteestani. Juorut kulkevat nopeasti, kun kyseessä on hyvä juoru.
Pyyhkäisin pienen kyyneleen poskeltani. En tajunnut, miten voimakkaasti muistot vaikuttivat minuun vieläkin, vaikka kaikki olikin hyvin.
Oli jälleen yksi maanantai, päivän viimeinen tunti. Yhdestä kahteen meillä oli äidinkielen tunti luokassa 50. Olimme juuri päässeet sisään, ja painin yhden pojan kanssa. En muista miksi, mutta se oli niin hauskaa, että nauroin. Samassa kuulin koputuksen ovelta. Miehen ääni kysyi Heini-nimistä tyttöä. Käännyin ja kysyin, kuka kysyy. Mies käski minun tulla mukaan ja ottaa takkini ja laukkuni mukaan. Hain äkkiä tavarani ja lähdin käytävään miehen kävellessä edelläni. Kysyin humoristisesti, mitä olin tehnyt. Mies vastasi, etten mitään. Hän kyseli lempiaineistani ja koulumenestyksestäni. Siinä vaiheessa, kun menimme ovesta, josta vain opettajat saivat mennä, tajusin mistä oli kyse.
Istuimme koulukuraattorin huoneessa. Mies istui minua vastapäätä, ja katsoin kiinnostuneena, kuinka hän laittoi kännykänsä äänettömälle. Hän oli ehkä kaksikymmentäviisi vuotias. Hänen vasemmassa nimettömässään oli sormus, eli hän oli naimisissa. Hänellä oli Lacosten musta kauluspaita, ja huomasin, että hän oli erittäin urheilullinen. Saatoin ihastuakin häneen hieman, hänen tummiin silmiinsä ja mukavaan ääneen.
Mies halusi tietää tilanteestani. Aloin hitaasti kertoa, kuinka kaikki alkoi. Ennen kuin huomasinkaan, itkin. Mies oli kiusaantunut, mutten pystynyt lopettamaankaan. Näin ikkunasta, kuinka luokkalaiseni lähtivät kotiin, mutta puhuimme vielä hetken sen jälkeen. Mies kyseli yksityiskohtia ja vastasin parhaani mukaisesti. Kun hän päätti keskustelumme, hän sanoi, että tämänkin lyhyen keskustelun aikana hän näki minusta, että tulisin menestymään elämässäni. Hän piristi päivääni, teki siitä elättävän arvoisen sinä päivänä.
Ensimmäiset oppilaat alkoivat tulla sisään välitunnilta. Kiersin kuulokkeet iPodin ympärille ja laitoin ne taskuuni. Nousin ylös odottelemaan matikan opettajaamme. Toivottavasti saisin tehdä tänään edes yhden tehtävän taululle.