A/N Nyt toiseks vika osa
Menin kotiin. En voinut lakata hymyilemästä. Olin onnellisempi kuin aikoihin. Edward rakasti minua! Minun teki mieli huutaa se koko maailmalle. Hittoon joku Sheila. Hän oli kuin kärpänen. Ärsyttävä, mutta mitäänsanomaton olento. Usein leikitään, ettei se ole edes samassa huoneessa. Sellainen Sheila oli, hänen olemassaolollaan ei ollut merkitytä. Vai oliko?
Mietin hetken järkevämmin. Yritin pudistaa rakastuneen mielialani jonnekin muualle. Oliko sillä Edwardille väliä? Ainakin Rosalie nostaisi metelin. Minun mielipiteeni ei painanut mitään. Olin vain yksi ihminen, vampyyri, joka tuhosi ja murskasi muiden sydämiä. Themeksen kasvot leijuivat verkkokalvolleni ja Jake piti perää.
“Mitä minä teen itseni kanssa?” kysyin ääneen. Olin toivoton petturi. Huokaisin, olin monelle selityksen velkaa. Juoksemalla karkuun olin jättänyt taakseni monta umpisolmua. Ne taitavat aueta enää vain saksien avulla, mutta en halua sitä!
Niiden selvittäminen hienovaraisesti voi olla vaikeaa. Haluavatko he olla vielä ystäviäni sen jälkeen, kun olen kertonut heille, etten ole koskaan aikonut ottaa heitä?
Takaatani kuului askelia ja joku tarrasi minua vyötäröstä. Hän rutisti kätensä ympärilleni. Hetken pelkäsin, että Sheila oli tullut kostamaan. Sitten tuli haju. Alicen tuoksu oikeastaan. Huokaisin. “Sinä pelotat minut vielä joskus kuoliaaksi!” huudahdin hänelle ja hän naureskeli.
“Te sovitte!” hän vain kiljui. “Älä riehaannu Alice! On vielä yksi pikkuinen ongelma”, sanoin. Vai pikkuinen muka, valtaisa se minusta oli, enkä viittaa mitenkään hänen takapuoleensa, vaikka voisihan siitäkin toki murjaista pari mukavaa vitsiä… Naureskelin itselleni. Ei Sheilalla toki ollut isoa takapuolta, hänhän oli vampyyri. Ei se tosin kamalasti vaikuttanut. Tyhmä minä! Irvistin itsekseni.
“Mennään heti huomenna shoppailemaan!” Alice kailotti. Huokaisin. En ehtinyt estää ilkeää lausetta karkaamasta huuliltani, mutta pian se jo leijui ilmassa, sanoina minun äänelläni. “Niin, minulle taitaa olla helpompi etsiä hameita kuin Sheilalle”, naurahdin. Löin kädet suulleni.
“Anteeksi Alice! Minun ei todellakaan ollut tarkoitus sanoa mitään tuollaista!” kiljahdin. Mitä olinkaan tehnyt! Sheila oli kaunis ja normaalikokoinen, vittu kun minä olinkin mustasukkainen! Miksen osannut pitää päätäni kiinni?!
“Wau, Bella! En ole ikinä kuullut sinun sanovan kenestäkään mitään noin ilkeää. Sinä taidat oikeasti pitää häntä uhkanasi”, Alice sanoi hämmentyneenä. “Se oli vahinko”, mutisin. Ei minun ollut tarkoitus olla ilkeä.
“Bella ne ovat luontaiset vaistosi, sinä et voi niille mitään. Edward on sinun sielunkumppanisi. Toisen naispuolisen vampyyrin omistava asenne saa sinut varpaillesi ja haluat hänestä vaistomaisesti eroon. Silloin ovat kaikki keinot sallittu”, Alice yritti selittää. Se ei tehnyt oloani paremmaksi.
“Minusta on tullut aivan hirveä!” parkaisin. “Bella olet toivoton!” Alice naureskeli. Hän ei ollut kamalan vakuuttavan kuuloinen siinä hihitellessään. Pyörittelin silmiäni. “Bella hei, tule meille”, Alice ehdotti.
Menin aivan lukkoon. Minä, heille? “Alice, en ole varma. Se ei kuulosta hyvältä idealta”, kusikasin. “Höpsis! Sinähän tulet!” hän komensi ja tarttui käteeni. Hän alkoi raahata minua poispäin kotitalomme suunnasta. “No joo, jos nyt ihan pikkuisen kävisin katsomassa”, mutisin. Se meni kuin kuuroille korville.
Me lähdimme juoksuun. Saapuessamme valkoisen talon eteen menin jälleen lukkoon. Siitä oli kulunut niin kauan, kun olin viimeksi astunut tuohon taloon. Kun olin kulkenut siellä ja toivonut sen olevan myös minun kotini.
Alice avasi oven. Emmet ja Esme olivat olohuoneessa meidän saapuessamme sinne. Emmet katseli televisiota ja Esme piirteli jotain vihkoonsa. Kai jotain talon suunnitelmia. Irvistin. Hän kai suunnitteli jotain järkyttävää muodonmuutosta johonkin taloon. Lopputulos olisi tietenkin täydellinen, niin kuin aina. Hymyilin.
Esme nosti katseensa minuun. “Bella?” hän kysyi epäuskoisesti. “Hei Esme”, sanoin ujosti. Pitiköhän hän enää minusta? Oliko Sheila hänestä ihanampi? Esme nousi ylös ja käveli inhimillistä vauhtia luokseni. Esme näytti punnitsevan jotain ja näin sivusilmällä Alicen nyökäyttävän päätään, vain hiukan.
Esme otti yhden askeleen ja halasi minua, se yllätti minut, mutta vastasin halaukseen. “Minun oli ikävä sinua kulta”, hän kuiskasi minulle. “Minunkin sinua”, kusikasin hänelle takaisin. Esme oli niin kultainen, niin ihana, minä rakastin häntä. Hän silitti poskeani. “On ihanaa saada sinut takaisin”, hän sanoi iloisesti.
En osannut kuin hymyillä. Emmetkin pääsi ylös sohvalta ja rutisti minut karhunhalaukseen. “Terve Bella!” hän huikkasi minulle. “Aiotko tappaa minut?” naurahdin. “Ai hups”, hän sanoi muka pahoillaan. Pyörittelin silmiäni. Oli ihanaa saada Emmetkin takaisin. Oma karhumainen isoveljeni.
“Hei Bella”, kuulin Jasperin äänen. Nyökkäsin hänelle. Hän oli hieman lähempänä kuin ennen, mutta silti kaukana. Näin hänen kasvonsa ensikerran vampyyrisilmilläni ja näin hänen kasvoillaan monia arpia. Samanlaisia puolikuunmuotoisia kuin minun käsivarteni arpi, vampyyrin puremia. Jasperilla niitä oli vain satoja enemmän kuin minulla.
Rosalie ja Sheila kävelivät alas. Molemmilla oli kasvoillaan ylimielinen ilme. Näki, että he olivat sukua… Rosalie oli vain paljon kauniimpi. “Bella, tulit sitten takaisin”, Rosalie sanoi sinua-ei-kaivattu sävyyn. Minä vain nyökkäsin. “Hauska nähdä sinuakin Rosalie”, sanoin, vaikka kohtaamisemme oli kaikkea muuta kuin hauska.
“Hmp”, oli ainoa järjellinen asia, mitä Sheila sai suustaan. Ymmärrettävää, tuollaiselta apinalta… Voi hitto, miksen osannut jo lopettaa? En osannut muuta kuin irvistää Sheilalle. Minkään laista hymyä en saanut kasvoilleni häntä ajatellessani. Olinkohan hieman liian ilkeä?
Carlise käveli Edwardin, minun Edwardini kanssa alas portaita. He juttelivat jostain, mutta Sheila rykäisi oikein kovaan ääneen. “Terveydeksi”, tokaisin kiusallani. Hän katsoi minuun murhaavasti, mutta olimme sentään saaneet Carlisen ja Edwardin huomion.
“Hei Bella”, Edward säteili. “Ihanaa tavata sinut taas Bella, tervetuloa takaisin”, Carlise sanoi iloisena. Sheilalta vetäistiin matto alta. Se huvitti minua suunnattomasti. Perhe, jota hän luuli omakseen pitikin minusta, voi raukkaa. Oikeasti räkätin pääni sisällä mielipuolista voitonnaurua, mutta sitähän ei kukaan koskaan saisi tietää…
Edward seisoi portaiden juurella. Hän ei viitsinyt tulla luokseni, koska Sheila oli samassa huoneessa, sekä Rose, joka vetäisisi minulta pään irti. Minun teki kamalasti mieli tietää mitä Edward tekisi. Jättäisikö hän Sheilan? Miksen minä voinut osata lukea ajatuksia? Aivan tyhmää!
Murjottaessani tajusin. Minä en voinut lukea ajatuksia, mutta Edward pystyi. Siirsin kilpeäni varovasti. Se teki kipeää, henkisesti. Oli suurta herjausta siirtää suoja yltäni, mutta minä pakotin sen liikkumaan. Minun oli pakko saada tietää. Edward, kuuletko minua? kysyin pääni sisällä. Edward katsoi minuun silmät suurina ja nyökkäsi epäröiden ja kiinnostuneena. Mitä aijot tehdä? Ajattelin. Hän hymyili ilkikurisesti. Jätätkö Sheilan? Esitin kysymyksen päässäni. Hän nyökkäsi aivan pikkuisen.
“Mitä sinä teet Eddie?” Sheila kysyi ärtyneesti ja katseli meitä. Me taas katselimme toisiamme silmiin. Loksautin kilpeni paikalleen ja Edward näytti nyrpeältä. “Oliko pakko? Teit juuri jotain, jonka olen halunnut kuulla jo vuosia!” hän parahti. Irvistin hänelle. “Ei makeaa mahantäydeltä”, huikkasin hänelle.
Hän soi minulle rakastamani vinon hymyn. Olin pakahtua onnesta. Vielä yksi kysymys. Sen kilpeni minulle soisi. Irrotin taas kilpeni mielestäni. Rakastatko sinä minua? Kysyin päässäni. “Kyllä! Aina ja ikuisesti!” hän huudahti. Minä varmasti säteilin, kirjaimellisesti, sillä aurinko paistoi ikkunoista valaisten kehoni.
Tänään oli oikein aurinkoinen päivä, joten huomiseksi oli siis luvassa varmasti sumuista ja sateista. Se sai Sheilan karjaisemaan. “Mitä sinä sopotat Edward? Mitä tarkoitat? Sano, ettet rakasta häntä! Rakastat vain minua! Sinä olet minun!” hän kiljui.
Edward näytteli surullista. “Sheila kulta, minulle on aina sanottu, että valehteleminen on rumaa. En aio valehdella. Olen pahoillani, mutta en vain osaa rakastaa sinua. Minä rakastan ainoastaan Bellaa”, hän oli ikuinen herrasmies. Ainakin minusta.
ard kysyi masentuneen kuuloisena.
Sheila näytti siltä kuin joku olisi kuollut. “Hittolainen sun kanssas Edward!” Rosalie kiljaisi. “Haluatko, että Sheila jää yksin?” hän kysyi käärmeissään. “Haluatko sinä, että minä elän koko elämäni onnettomana ja surullisena vain siksi, etten saanut itse valita?” Edward kysyi surullisena.
Hän loi palvovan katseen minuun ja meinasin sännätä saman tien hänen syliinsä. “Ei Edward! Älä tee tätä minulle!” Sheila kiljui ja juoksi Edwardin syliin. “Ethän sinä voi jättää minua!” “Minä olen oikeasti pahoillani, mutta minun on pakko. En voi elää ilman Bellaa”, hän sanoi muka surullisena.
Vaiennut sydämeni halusi lentää pois kokonaan. Edward oli sanonut tänään niin monessa eri muodossa rakastavansa minua, etten tiennyt miten päin olisi pitänyt seistä. Olin täydellisen huumaantunut. Hän oli ehdottomasti minun sielunkumppanini. En halunnut mitään tai ketään enempää kuin hänet.
Sheila suuttui. hän ponkaisi kimppuuni. Kiljaisin tuskasta kuullessani ja tuntiessani sormeni irtoavan muusta ruumiista. “BELLA!” Edward sähähti kauhusta. Hän heitti Sheilan jonnekin ja nosti minut ylös. Minä vaikersin hiljaa.
“Älä huoli kulta, saat sen takaisin”, hän kuiskasi ja asetti pikkurillini paikoilleen. Odotin ja pian tunsin kutittavan tunteen. Näin verisuonteni ja lihojeni sulautuvan jälleen yhteen. Näky oli mitä järkyttävin. Kun sormi oli jälleen täydellisesti paikallaan Edward suuteli sitä.
“Noin ikään”, hän sanoi. Hymyilin hänelle. “Minusta Carlisen piti olla lääkäri, mutta sinun taitosi voittavat hänetkin”, hymyilin ilkikurisesti. Sheila loi meihin vihaisia silmäyksiä. Hän seisoi keskellä lasinsirpaleita. Edward oli viskannut hänet astiakaappia päin. Meinasin revetä nauruun.
Edward nosti minut pystyyn ja käperryin hänen kainaloonsa. Edward katsoi Rosalieta syyttävästi. “Näetkö nyt, millaisen hirviön olet tuonut kotiimme. Hän halusi tappaa Bellan!” Edward syytti. Rosalie näytti todella kalpealta. “Olen niin pahoillani Bella, olen tehnyt sinulle paljon pahaa”, hän kuiskasi.
Hymyilin hänelle. “Ei muistella pahalla”, totesin. Hän loi heikon hymyn minulle. Sheila sai kamalan nyyhkytys kohtauksen ja ryntäsi pihalle. En osannut tuntea myötätuntoa. Olin saanut prinssini takaisin.
Jatkuu...
Kommentteja?
