Title: Juokset taas
Author: LND
Pairing: Edward/Bella
Rating: S
Fandom: Twilight/Houkutus
Genre: Angst? Songfic
Disclaimer: Henkilöt Stephenie Meyerin, kappale kotiteollisuuden.
Summary: Bella on nuori vampyyri; Edward tuntee olonsa voimattomaksi
A/N: Taas raiskaan sanoituksia, Tämän tavaan alla. Sanat sai mut heti ajattelemaan Edwardia ja sitten tuli tälläinen sekametelisoppa. Lyhyeksi jäi
Juokset taas Kuun ja auringon
välissä olento on,
käärmeen kasvot ja
rippeet enkelin. Siinä sinä seisot, janoisena. Voisit ottaa kiinni kenet tahansa kenen sydän vielä sykkii, jopa isäsikin. En kuitenkaan usko, että sen koiran veri kelpaisi sinulle; sinulla on parempi maku. Aina, kun otan askeleen sinua kohti, otat askeleen kauemmas. Sydäntäni riipaisee nähdä, että sinä haluat vastustaa minua, ettet sinä enää tunne minua niin kuin ennen. Sihiset minulle hiljaa.
Olit ennen tätä enkeli. Nyt jäljellä on vain rippeet, jos niitäkään. En uskonut, että sinusta tulisi tällainen. En vieläkään kuule ajatuksiasi, mutta kokemuksesta tiedän että haluaisit lähteä. Et kuitenkaan lähde suunnittelemallesi teurastusreissulle, yrität muistaa kuka olet ja kuka minä olen. Minulla kai on vieläkin valtaa sinuun.
Tämän taivaan alla tuuli puhaltaa
Se hakee vertaistaan.
Pieni ihminen ristii kätensä
rukoillakseen. Nuuhkaiset ilmaa ja silmäsi sulkeutuvat. ”Ei Bella”, kuiskaan, vaikka tuuleekin ja tuuli vie ääneni, tiedän sinun kuulevan. Lähdet juoksuun, minun on juostava perässäsi; lupasinhan etten anna sinun muuttua hirviöksi. Näen viimein sen mitä sinäkin. Tartut naiseen tämän olkapäästä ja kuulen ikävän naksahduksen.
Mutta rukous on
vain mutina tuulessa
ei sitä kukaan kuule ja
jos jostain joskus löytyy jumala
ei se lapsekseen, kuvakseen minua tunnista. Naisen kädet ovat ristissä, hän rukoilee, mutta kukaan ei kuule. Kuuntele. En tee mitään. Katson kuinka imet naisen kuiviin. Nostat katseesi minuun, etkä sihahda kuten oletin. Silmäsi ovat kirkkaan punaiset, voihkaisen hiljaa.
Minulla ei ole mitään syytä uskoa niin kuin Carlisle. En edes ymmärrä kuinka hän voi uskoa, että meillä on mahdollisuuksia päästä taivaaseen kuollessamme. Kun Jumala katsoo maailmaa ja näkee minut, hänet, meidät, hän jää tuijottamaan tunnistamatta meitä enää. Meidän ihmiselämästämme ei jää paljon mitään jäljellä. Uusikerros maalataan vanhan päälle ja vain joistakin kohdista näkyy läpi vanha maalikerros. Ei Jumala tunnista minua siksi samaksi pojaksi, joka syntyi reilu sata vuotta sitten.
Unohduksen sylistä nousee
raudanharmaalle taivaalle
lintujen parvet
kun tuuli levittää tomua yllemme
pelkään kuolemaa
ei kukaan kulje täällä vetten päällä
pelkään kuolemaa ja pelkään elää täällä. Se miten olet unohtanut kaiken, tai ainakin melkein, on saada minut hulluuden partaalle. Hengitän kuitenkin syvään ja uskottelen itselleni sen menevän vuodessa, tai kymmenessä ohi.
Juokset taas, tulen perässä.
