Tässä on nyt tämä lupaamaani vähän pidempi luku, joka samalla on koko kertomuksen toisiksi viimeinen. Luvussa käsitellään joitakin hiukan... arkoja aiheita, mutta ehdottomasti ikärajan puitteissa. Sitten asiaan:
Luku VII: Aatteen varjossa
Aurinko paistoi kuumasti. Narcissa tunsi lievää ärtymystä, sillä hän ei missään tapauksessa halunnut kammottavaa rusketusta iholleen. ”Tulisipa jo syksy”, hän toivoi ja siirtyi niin, että oli varmasti kokonaan suuren aurinkovarjon suojissa. Toisen syyn ärtymykselle antoivat hänen sulhasensa ja sisarensa, jotka tuntuivat viihtyvän yhdessä liiankin hyvin. Näillä oli yhteinen kiinnostuksenkohde: Lordi Voldemort ja tämän pyrkimykset, joita Narcissa salaa mielessään piti hivenen suuruudenhulluina. Mutta Lucius oli innoissaan, ja Bella oli jopa häkellyttävän omistautunut asialleen. Nytkin hän kuunteli Luciusta varsin keskittyneesti, vaikkei unohtanutkaan silloin tällöin pienin elein osoittaa, että piti Luciusta kuitenkin vasta poikasena – olihan tämä Bellatrixia monta vuotta nuorempi.
- Tarvitsisimme enää joitakin vahvoja velhoja, ja olisimme valmiita, Lucius selitti parhaillaan ja Bella pudisteli kevyesti päätään.
- Älä hosu, nuori mies. Pimeyden Lordi tietää, että on oltava varovainen, kunnes olemme varmoja voitosta. Pikkuhiljaa kun kokoamme voimia, pääsemme vielä… Bella selitti mustat silmät pahansuovasti loistaen, kunnes Narcissa keskeytti hänet sanomalla terävästi:
- Suokaa anteeksi, mutta taidan mennä sisälle. En voi kovin hyvin. Lucius ja Bella katsoivat häneen molemmat hetken, nyökkäsivät ja jatkoivat keskustelua siitä, mihin olivat jääneet.
Narcissa asteli happamana sisälle suurista, tummista ovista ja oli jo nousemassa kivisiä portaita kartanon toiseen kerrokseen, kun viileä naisääni pysäytti hänet:
- Onko kaikki hyvin, kultaseni?
Narcissa pysähtyi ja kääntyi katsomaan portaiden alapäässä seisovaan naiseen. Annabella Malfoy uhkui samaa hiljaista arvovaltaa kuin aina. Hän puhutteli Narcissaa aina rakastavasti, mutta kuulosti samalla jotenkin varautuneelta – niin nytkin.
- Kyllä, kiitos kysymästä. Aurinko ei vain oikein taida sopia minulle, Narcissa vastasi ja hymyili pienesti. Raskaaseen, tummanpunaisen samettimekkoon pukeutunut nainen nyökkäsi. Narcissa tulkitsi tämän luvaksi jatkaa matkaa, mutta kun hän oli ottanut pari askelta ylöspäin, hän kuuli rouva Malfoyn sanovan hiljaa:
- Pidä varasi, tyttö, ja taistele omastasi.
Vain vaivoin Narcissa sai hillittyä mielensä ja jatkettua matkaa tiedustelematta, mitä toinen oli tarkoittanut. Hän ymmärsi vaistomaisesti, ettei rouva Malfoy ollut tarkoittanut sanojaan keskustelun avaukseksi. Ehkei hän ollut tarkoittanut niitä kuultavaksi ollenkaan. Ehkei hän ollut edes sanonut mitään.
Mutta kyllä Annabella Malfoy oli sanonut jotakin, ja astuessaan itselleen varattuun, synkästi mutta kauniisti kalustettuun huoneeseen Narcissa tunsi jossakin syvällä sisällään ymmärtävänsä, mitä toinen oli sanoillaan kenties tarkoittanut.
*
Perjantai 4.8.1972
Rakas päiväkirja,
tylsistyn kuoliaaksi. Minusta on hienoa olla täällä Malfoyn kartanossa, mutta minä ihan tosissani kuvittelin, että minulle ja Luciukselle tarjoutuisi tilaisuus tutustua toisiimme! Mutta Lucius viettää enemmän aikaa Bellan kuin minun kanssani, ja Bellan sentään piti olla pelkkänä esiliinana täällä! Ehkä olen lapsellinen, kun vihoittelen tästä, mutta kaipaisin molemmilta enemmän hienotunteisuutta. Kenties minun pitäisi itse osoittaa kiinnostusta Lordi Voldemortiin ja hänen asiaansa, mutten voi mitään sille, etten ole kovin kiinnostunut. Koko touhussa on jotakin epämiellyttävää, vaikken osaa selittää, mitä.
Juuri äsken Bella kävi kertomassa minulle innostuneena, että pari kuolonsyöjää – niin Voldermortin kannattajat nyt itseään nimittävät – on tulossa tänne illalla. Heillä on epävirallinen tapaaminen tai jotakin sellaista. Bella odotti minun tulevan mukaan, mutta sanoin hänelle suoraan, ettei minulla ole aikomustakaan osallistua. Bella suuttui. Joskus olen huolissani hänen puolestaan. Hänen suhtautumisessaan on jotakin hysteeristä.
Äh, täälläpä olen yksin koko illan huoneessani. Ellen sitten mene jossakin vaiheessa kävelylle. Illalla on varmasti jo viileämpää.
*
Narcissa asteli pitkin Malfoyn kartanon laajaa nurmikkoa ja toivoi salaa, että olisi voinut ottaa kengät pois jalastaan ja tuntea hämärtyvän illan viilentämän ruohon jalanpohjissaan. Hän ei kuitenkaan ollut enää mikään lapsi vaan kihloissa oleva nainen, joten hänen ei sopinut hupsutella.
Narcissa kulki aina puiston perälle saakka. Siellä oli pieni rakennus, jota olisi voinut kutsua huvimajaksi. Mikään satujen kirkkaanvärinen, puuleikkauksin koristeltu maja se ei kuitenkaan ollut, vaan pikemminkin synkkä ja hiukan ränsistynyt pikku rakennus. Narcissa hiukan hämmästeli majan huonoa kuntoa, sillä se ei tuntunut sopivan Malfoyn kartanon säntilliseen loisteliaisuuteen. Narcissa harkitsi melko pitkään, ennen kuin uskaltautui istumaan majan epäilyttävälle, homeisennäköiselle penkille. Siinä istuessaan hän huomasi pian miettivänsä, mitä Lucius ja Bella tällä hetkellä tekivät. Mihin aikaan Bella olikaan sanonut kuolonsyöjiksi kutsumiensa ystävien tulevan?
Tuskin Narcissa oli saanut ajatusta loppuun, kun miesääni säikäytti hänet. Sitten hän tajusi, että ääniä oli kaksi ja ne kuuluivat hyvin läheltä.
- Ei kun Malfoy sanoi, että sen patsaan luona. Se on ihan toisella puolella tätä hiton isoa puutarhaa, pitkä ja kolkonnäköinen nuorimies selitti toverilleen, ennen kuin hän huomasi majan ja majassa istuvan tytön. Hetken mies oli hiljaa ja tuijotti Narcissaa suu auki.
- Kappas. Kappas vaan. Sinä olet varmaan Narcissa, Bellan sisko? nuorimies kysyi ja astui huvimajaan. Rottamainen, toveriaan selvästi pienempi mies – tai oikeastaan vasta poika – seurasi perässä. Jostakin syystä Narcissa koki tilanteen hyvin epämiellyttäväksi.
- Niin. Lucius ja Bellatrix odottavat teitä varmaankin jo. En… en vain ole aivan varma, missä täällä, Narcissa sanoi koettaen kuulostaa mahdollisimman tyyneltä ja arvokkaalta. Hetken miehistä se, joka oli aiemminkin ollut äänessä, näytti miettivän jotakin. Hän katseli Narcissaa, vilkuili sitten ympärilleen ja hänen silmiinsä syttyi loiste, jota saattoi kuvailla vain häijyksi.
- No mikäpä kiire meillä tässä. Kaipa ne kaksi jossakin vaiheessa löytyvät, hän sanoi ja istui majan homeiselle penkille lähelle Narcissaa.
Narcissa nousi penkiltä lähes välittömästi ja sanoi hermostuneena:
- Ei toki tarvitse odottaa. Minä löydän heidät varmasti.
Sanojensa varmistukseksi Narcissa yritti hymyillä.
- Et kuitenkin mieluummin jäisi tänne meidän seuraamme? Kolkko nuorimies kysyi ja nyökkäsi toverilleen, joka hiukan epävarmana asettui seisomaan huvimajan ovelle niin, ettei Narcissa päässyt ohi. Narcissa jähmettyi aloilleen. Vaistomaisesti hänen kätensä hakeutui hänen kesämekkonsa vyölle, jonka alle hän oli työntänyt taikasauvansa. Penkillä istuva kuolonsyöjä hyppäsi kuitenkin aloiltaan salamannopeasti ja sieppasi sauvan Narcissalta. Samassa Narcissa oli miehen vahvojen käsivarsien otteessa. Mies väänsi hennon noidan käsivarret selän taakse, painoi itsensä tämän selkää vasten ja osoitti sauvallaan Narcissaa. Tarkemmin sanottuna hän piti sitä Narcissan ohimolla kuiskatessaan matalalla äänellä:
- Ei nyt olla äkkipikaisia, eihän? Emmehän halua, että ketään sattuu?
Narcissa ei vastannut. Hän hädin tuskin edes hengitti.
- Anna sen olla, Dennis, pienempi kaveri sähähti huolestuneena.
- Se on Luciuksen morsian, hitto vieköön, et kai aio… tämä jatkoi, kunnes kolkonnäköinen kuolonsyöjä vaiensi hänet:
- Älä viitsi olla tylsä. Kunhan hiukan leikin. Mutta eikö olekin sievä typykkä?
Dennikseksi kutsuttu kietoi nyt kätensä Narcissa ylävartalon ympärille pitäen taikasauvan edelleen uhkaavasti Narcissan kasvojen vieressä. Toista kättään hän liikutti vähemmän hellävaraisesti nuoren noidan reidellä kiskoen samalla vähitellen mekon helmaa yhä ylemmäs. Hän hengitti raskaaksi Narcissan niskaan. Ensimmäistä kertaa elämässään Narcissa tunsi viiltävää kauhua.
Sitten kaikki tapahtui nopeasti. Ovelta kuului raivostunut huuto, ja Narcissaa pidellyt kuolonsyöjä irrotti otteensa ja kaatui taaksepäin. Narcissa valahti istualleen maahan. Hän ehti nähdä, kuinka kolkko kuolonsyöjä piteli kasvojaan, joista valui jonkin vahvan kirouksen voimasta verta uhkaavia määriä. Pienempi kuolosyöjä ehti sanoa ”Koetin estää!”, ennen kuin hänkin lensi kirottuna taaksepäin. Sitten Narcissan silmissä alkoi sumeta. Maailma muuttui vähitellen valkoiseksi ja hän tiesi pyörtyvänsä. Viimeiseksi hän ehti nähdä, miten Lucius polvistui hänen viereensä ja Bella juoksi huvimajaan. Sitten oli pitkään aivan hiljaista ja pimeää.
*
Ensimmäiseksi Narcissa tunsi korkealaatuisen lakanan kämmentään vasten. Hitaasti hän avasi silmänsä. Oli hämärää, melkein pimeää. Bella istui hänen vuoteensa laidalla ja katseli häntä. Kumpikaan ei sanonut mitään. Narcissa aisti sisarensa hämmennyksen ja vaivautuneisuuden. Bella ei ollut hyvä tällaisissa asioissa. Hän sanoikin vain hiljaa:
- Heräsithän sinä. Jollei haittaa, päästän Luciuksen sisään. Hän on hiukan hermona.
Narcissa ei sanonut mitään, seurasi vain katseellaan, kun hänen sisarensa katosi ovesta ja Lucius astui huoneeseen. Hitaasti tämä asteli kihlattunsa vuoteen vierelle. Pitkän tovin he katselivat toisiaan. Luciuksen katseesta näkyi häpeä ja tuska. Narcissan katse oli ainoastaan tyhjä.
- Anna anteeksi minulle, Narcissa, Lucius mutisi ja painoi katseensa lattiaan.
Sitten oli pitkä hiljaisuus. Lopulta sanat tulivat Narcissan huulilta kuin itsestään:
- Tämä ei saa toistua enää koskaan. Minä en halua olla tekemisissä sen porukan kanssa. Jos tahdot tämän meidän juttumme jatkuvan, pidät huolen, että tämä oli viimeinen kerta.
Lucius nyökkäsi painokkaasti, painoi taas häpeissään katseensa ja kääntyi kävelemään kohti ovea.
- Olisin iloinen, jos jättäisit sen joukon, Narcissa sanoi vielä heikolla äänellä. Lucius seisahtui. Hetken hän seisoi jäykkänä. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään eikä edes katsonut Narcissaan vaan poistui huoneesta. Se riitti vastaukseksi.
Narcissa tuijotti hämäryyteen. Sisimmässään hän tiesi taistelun vasta alkaneen.