A/N:Tässä sitä jatkoa nyt tulee..
1.osa.
Maanantai, 7.1.2008
Olin iloisesti yllättynyt. Olin selvinnyt kokonaiset viisikymmentäkolme metriä ja rappuset ilman ainuttakaan mollaavaa huutoa! Se oli edistys parempaan suuntaan, tai sitten ei.
Noin seitsemän hengen poikalauma asteli rappusia pitkin tasanteella jossa seisoin, tiesin mitä tulevan pitää. En edes enää yrittänyt väistää.
Pisin pojista erottautui laumasta pari metriä, kulkiessaan ohitseni poika tönäisi minua ikävästi käsivarteen. Voihkaisin, se teki aina yhtä kipeää. Hieroin käsivarttani, tiesin että saisin siihen taas mustelman. Poika kääntyi minuun päin.
- Vittu, kato vähän mihin kävelet.
- Ei se voi väistää, se on niin läski et sillä pitäisi olla ’leveä kuljetus’ - merkki.
Katsoin avuttomana miten pojat naureskelivat minulle jo tutuksi tullutta räkänauruaan. Suljin silmäni, toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Suljin mieleni poikien naurulta ja siirryin kuuntelemaan ystävieni puheita. Tukahdutin huokaisun. En voinut mitenkään käsittää kuinka he jaksoivat kokoajan vain valittaa. Heillähän ei oikeastaan edes ollut mitään valitettavaa. Voi, miten hienosti heillä menikään. Karehdin heitä. Heitä ei oltu koskaan kiusattu, he saivat hyviä numeroita kokeista, ja heidän oli helppo saada uusia ystäviä. Kuuntelin vain puolella korvalla heidän valituksiaan opettajista. Olin omassa maailmassani, sinne ei olisi kellekään asiaa. En tosin ehtinyt kauaa viettää aikaa omassa maailmassani, ennen kuin opettaja saapui.
Opettajamme oli jo parhaat aikansa nähnyt eläkeläisikäinen mies. Miehen nimi oli Mikko. Mikolla oli suppiloa muistuttavat kasvot, iso kiiltävä kalju jota reunusti ohut harmaa hiuskerros. Katsoi hivenen vaivautuneena kuinka Mikko yritti saada ovea auki, samalla kun korjasi vinksahtaneita silmälasejaan.
Yritin mahdollisimman nopeasti livahtaa luokkaan, etteivät pojat ehtisi töniä minua ovi aukossa. Epäonnistuin, ja sain maksaa siitä kalliisti. Pojat tönivät minua ahtaassa ovi aukossa, jo valmiiksi kipeä käsivarsi kolahti inhottavasti oven karmiin.
Päästyäni pois tungoksesta otin kiireesti laukun olkapäiltäni ja laskin sen maahan. Hieroin jumittunutta niskaani, pitäisi varmaan pyytää äidiltä kunnollista selkäreppua. Riisuin takkini ja saatuani sille paikan ahtaassa naulakossa suunnistin pulpetilleni. Asetin laukkuni selkänojalle, se vain ei tahtonut pysyä siinä vaan liukui siitä aina alas. Manasin itsekseni, maanantai ei tosiaankaan ollut mikään onnenpäiväni. Kaivoin ränsistyneen matikankirjani ja litteän penaalini laukusta. Paiskasin laukun pulpetin oikealle puolelle, saisi olla siinä kun ei kerran suostunut yhteistyöhön. Kuuntelin päivänavauksen hajamielisesti, olin taas vaipunut unelmiini.
Olin aina halunnut olla tukioppilas: saisin oman luokan jonka kanssa voisin sitten tehdä kaikkea mukavaa, saada oppilaat tutustumaan toisiinsa, ja viedä heidät ulos syömään. Tosin, se oli vain haave. En koskaan menisi nolaamaan itseäni keskusradioon, kokonaisen luokan eteen tai vanhempainiltaan, mitähän siitäkin tulisi? Aiheuttaisin hyvässä lykyssä kaaoksen, pudistin päätäni pienesti.
- Tänään siirrymme uuteen aiheeseen, ja se on Suorakulmio. Havahduin mietteistäni, päivänavaus oli ilmeisesti loppunut ja Mikko oli aloittanut tavallisen saarnansa.
- Tehdään vähän muistiinpanoja. Eikä, ei taas muistiinpanoja. Huokaisin, jos jotain matikassa vihasin, se oli muistiinpanot. Laskiessa sentään sai vaipua omaan maailmaansa ja yrittää esittää olevansa nykyhetkessä.
Ei kai tässä mikään muu auta, pakko ne muistiinpanot on kuitenkin tehdä jos haluaa selvitä kokeista. Aukaisin penaalini vetoketjun ja otin sieltä sinisen lyijytäytekynän (ei ollut paljon valinnanvaraa - penaalissa oli tasan yksin kynä, pyyhekumi ja lyijyä) aukaisin vihkoni ja aloin kirjoittamaan sitä mukaan kun tekstiä taululle ilmestyi.
Tuhahdin, mahtavat muistiinpanot. Näistä olisikin apua suunnattomasti, nämä varmasti auttaisivat nostamaan matematiikan numeroni pilviin.
- Nyt sitten voisitte ruveta aloittamaan sivua 103, loput sitten tulee kotiin. Selasin pikaisesti oikean sivun, en haluisi kotiin yhtään läksyä, varsinkaan matikasta.
En edes ehtinyt marginaalia vetää loppuun kun pojat jo aloittivat tavalliseen tapaansa, yksi heistä se pisin poika sanoi minulle.
- Jonna, alatko? Eemeli sanoi kuin puhuisi lapselle, joka on jäljessä kehityksestään.
- En. Vastasin tylysti, minua ei juuri nyt kiinnostanut keskustella tuosta aiheesta, varsinkin kun tiesin että Eemeli luuli, että ottaisin sen todesta.
- Mikset? Eemeli tivasi. Saatoin selvästi kuulla, että Eemelillä oli vaikeuksia pitää äänensä tasaisena. Se näyttikin siltä ettei nauru ollut kaukana.
Huokaisin, ja käännyin laskujen pariin. Ehkä jos en huomiosi sitä ollenkaan, vaan keskittyisin laskuihin, se antaisi asian olla.
Se toimi paremmin kuin oletinkaan, Eemeli tuhahti ja siirtyi vinkumaan kaveriltaan tämän energiajuoman loppuja.
Irvisti lukiessani ensimmäisen tehtävän: Laskea kolmioiden piiri ja pinta-ala. En kyllä tasan laske. Selasin kirjan takasivuille, laitoin pyyhekumini siihen merkiksi missä oli kyseisten tehtävien vastaukset. Kopioin oikeat vastaukset vaivihkaa, tiesin että Mikko valittaisi kun minulla on pelkät vastaukset.
Tunti kului yllättävän ripeästi - tosin, kulutin suurimman osan ajasti omassa yksityisessä maailmassani. Merkitsin kotitehtävät. Sullottuani kirjani laukkuun suunnistin kohti kavereitani.
- Mikä se kolmas käsky olikaan? Laura kysyi.
- ’Kunnioita isääsi ja äitiäsi’ Vastasi Ilona.
- Oikeasti, en osaa yhtään mitään! Miina valitti.
Tiesin mitä oli tulossa joten vedin takkini vetoketjun kiinni ja heitin laukun olalleni. En jaksaisi sitä samaa mitä sain aina kuulla ennen koetta tai pistoja.
- Jonna, mihin menet? Yksi kavereistani, Tanja kysyi.
- Ulos. Jos ette ole sattuneet huomaamaan, kello on jo kymmentä vaille, ja jos ei pian olla pihalla me saadaan jälki-istuntoa. En halunnut saada jälki-istuntoa, en ollut koskaan sitä saanut. Enkä nytkään saisi, jos menisin ulos niin kuin kuului.
Sitä paitsi, halusin mahdollisimman nopeasti pois heidän luotaan. Kavereillani oli tapana saada hermoromahdus jokaisesta kokeesta tai pistosta. Heidän maailmaansa ei mahtunut muu kuin koulu. Aina he valittavat etteivät osaa mitään vaikka olisivat lukeneet koko edellisen päivän. Puhuivat toistensa päälle, kukin eri koe asiasta. Se oli hermoja raastavaa. Nytkin sentään oli kyse vain Uskonnon pistokokeesta! Meiltä kysyttäisiin 10 käskyä, osasin ne hyvin. Olin lukenut niitä kokonaisen tunnin, ja nyt osasin ne.
Olin juuri päässyt pihalle ja kaivanut vihkoni laukustani. Aikomuksenani vielä silmäillä käskyjä kun kaksi pojista, Eemeli ja tämän kaveri Jere tulivat luokseni.
Puristin vihkoani kaikin voimin varmuuden vuoksi, ei sitä tiedä vaikka he yrittäisivät viedä sen. Eemeli astui metrin päähän minusta, ojensi kätensä ja veti väkipakolla vihkoni itselleen.
Katselin avuttomana kuinka Eemeli selasi vihkoani huvittunut hymy huulillaan, ja antoi sen sitten Jerelle joka selasi sitä.
- Mitäs Jonnalle kuuluu? Eemeli sössötti minulle, se kuulosti siltä kun se olisi puhunut vauvalle.
- Anna se vihko tänne. Sihisin hampaiden välistä, minulla oli kova työ kamppailla kyyneliä vasten. En soisi heille sitä iloa, että näkisivät kuinka paljon kärsin.
Katsoin sivusta kuinka pojat katsoivat toisiaan alta kulmain.
- Okei, tässä. Jere sanoi, paiskasi vihkoni sateen kostuttamaan maahan ja tallasi sen.
Odotin kunnes pojat olivat varmasti kadonneet oppilaiden joukkoon. Poimin kuraisen vihkoni maasta, yritin pyyhkiä kuraa pois. Ei siitä ollut mitään apua. Katsoin avuttomana sitä, hienoa siinä oli kengän jälkikin.
Kaivoin laukustani muovipussin (olin ottanut sen mukaan varmuudenvuoksi) ja sujautin vihkoni sinne. Nyt täytyisi tunnilla vain käyttää tekosyytä ’unohdin vihkoni kotiin’.
Tunsin oloni ahdistuneeksi, mikseivät ne vain voisi jättää minua rauhaan? Enhän ollut edes tehnyt mitään pahaa heille.
Kävelin mieli maassa kavereiden luo, onneksi he eivät enää puhuneet tulevasta Uskonnon pistokokeesta. Se tästä olisikin vielä puuttunut, että olisin joutunut kestämään sitä.
- Jonna hei, älä välitä noista pojista. Ne on vaan huomionkipeitä. Miina sanoi ja taputti minua selkään.
Katsoin Miinaa ilmeettömänä. Joo, olihan sen helppo sanoa noin, ettei pitäisi välittää ja että ne oli vain huomionkipeitä. Okei, saattoihan Miina olla oikeassa siinä, että ne on vaan huomionkipeitä. Mutta, että ei pitäisi välittää? No, ehkei pitäisi välittää. Helpommin sanottu kuin tehty. Siitä oli vaikea olla välittämättä. Jos samat ihmiset tönii, haukkuu ja muutenkin tekee kaikkea mikä ahdistaa joka hiivatin päivä. Se käy hermoille, ja mielelle. Mieleni oli muutenkin jo sairastunut, se oli masentunut. Viime viikollakin sain mukavan tällin eräältä minulle tuntemattomalta pojalta käytävällä.
Tuijotin pulpettini kantta, kun siihen yhtäkkiä ilmestyi lappu. Katsahdin vieressä istuvaa Miinaa, taittelin mahdollisimman pieneksi taitellun paperin palan auki.
Miten sinulla meni se testi?
Katsahdin Miinaa, joka kehotti äänettömästi vastaamaan kyseiseen kysymykseen. Huokaisin, katsoin varmuuden vuoksi opettajaa, en todellakaan halunnut että tämä huomaisin viestien lähettelymme.
Ihan okei, muistin kaikki. Tosin, viimeisestä käskystä en ole ihan varma. Miten sinulla meni?
Vilkaisin nopeasti opettajaa, ennen kuin sujautin paperin palasen takaisin Miinalle.
En tiedä, kyllä se varmaan ihan hyvin meni.. mutta, älä oikeasti välitä noista pojista ne on vaan kesken kasvuisia tatteja.
Nyrpistin nenääni, että se jaksaa hokea aina samaa.
Joo, en välitä. Mutta, nyt kannattaisi tosiaan lopettaa ennen kuin toi huomaa..
Miina luki nopeasti viimeisimmän viestini, ja nosti peukalonsa ylös.
- Hyvä, ettet välitä. Miina kuiskasi.
Nyökkäsin Miinalle pienesti. Yritin keskittyä tunnin aiheeseen, se vain ei oikein onnistunut. Uskonto kun ei ollut minun lempiaineitani. Tunnin aiheena oli uudelleen syntyminen, painoin poskeni kämmentä vasten. Uudelleen syntyminen, siinä vasta jännä asia. Ajatelle, jos elämäsi on mennyt pieleen, sen kun vain kuolet ja synnyt parempana ihmisenä! Okei, ei se nyt ihan niin mene. Kuolet, ja synnyt sitten eläimenä. Jos olet noudattanut uskontosi lakeja synnyt esimerkiksi pyhänä lehmänä - ja, jos olet elänyt holtittomasti synnyt sikana (ja sinusta tehdään makkaraa, hurraa!). Mutta, ajatus uudelleen syntymisestä on kiehtova. Oma elämäni kun ei ollut mitenkään hyvä. Voisin siis ihan hyvin luovuttaa, päästää irti. Voisin kuolla, ja jos hyvin kävisi syntyisin uudelleen parempana ihmisenä jolla olisi elämässään merkitystä! Ja jota arvostettaisiin omana itsenään.
***
Pyöritin hajamielisesti spagettia haarukkani ympärille, en edes tajua miksi otin ruokaa. Eihän minulla olut edes nälkä, ei minulla koskaan ollut.
Koulussa jotenkin menetin ruokahaluni, ehkä se johtui ahdistuksesta. Hylkäsin haarukkani lautaselle, mitä sitä turhaan ruoalla leikkimään. Jos kerran ei maistu, niin sitten ei maistu.
- Mennäänkö? Ilona kysyi, nyt vasta huomasin että toiset olivat jo syöneet lautasensa tyhjiksi.
- Jonna ei ole vielä syönyt, odotetaan sitä. Tanja sanoi.
- Ei minulla oikeastaan edes ole nälkää.. mennään vain. Join nopeasti vesilasini loppuun ja nousin pöydästä. Asetin tuolini pöydän alle niin kuin kuului.
Kävelin juuri kavereideni perässä kohti astioiden palautuspistettä, kun joku tönäisi minua takaapäin sellaisella voimalla, että horjahdin ja lasini lensi maahan rikkoutuen miljooniksi pieniksi palasiksi.
- Varoisit vähän, vitun idiootti. Tiikka huusi minulle, Jeren ja Eemelin nauraessa vieressään.
Tukehtuisivat omaan sylkeensä! Se olisi niille paskiaisille oikein. Katsoin ystäviäni jotka seisoivat vähän matkan päässä minusta. Pyysin heiltä äänettömästi apua, he eivät tajunneet sitä, tai eivät halunneet edes ymmärtää.
- Miina, voisitko auttaa vähäisen? Huusin melun yli joka vallitsi täydessä ruokalassa.
Yllätyksekseni sain huomata Miinan pudistavan pienesti päätään. Tarkkailin kuinka Miina vaihtoi katseita ystävieni kanssa. Katsoin kuinka Miina asteli luokseni surullinen ilme silmissään. Jokin oli pahasti pielessä, aistin sen. Pala nousi kurkkuuni.
- Mitä nyt? Nielaisin.
- Jonna.. me ollaan tässä vähän mietitty.. me ei voida olla enää ystäviä, ei enää. Miina sanoi katse lasin sirpaleissa.
- Mitä? Miina, mitä sinä nyt pelleilet? En löytänyt oikeita sanoja kuvaamaan tunteitani, kylmähiki virtasi selkääni pitkin. Tätä olin pelännyt alusta asti.
- Ei me voida, meiltä menee maine jos ollaan sinun kanssa. Olen pahoillani. Miina sanoi tuskin kuiskausta kovemmin. Katsoin kuinka Miina käveli entisten ystävieni luokse.
En voinut uskoa tätä, tuntui kuin olisin menettänyt palan sielustani. Kuusi kokonaista vuotta olimme olleet erottamattomat, suhteemme oli ollut vankemmalla pohjalla kuin kenelläkään muulla. Suhteemme lujuutta oli ihmetelty, sitä miten se oli pysynyt niin lujana. Olimme auttaneet toisiamme, olimme olleet toisten tukena niin hyvinä kuin pahoinakin aikoina. Jos toisella oli ollut paha olo, oli kaikilla ollut.
Olimme jakaneet kaiken, emme olleet koskaan hyljänneet toisiamme. Ja nyt, kaikki se mitä olimme kuuden vuoden ajan rakentaneet toistemme hyväksi, oli pyyhitty pois. Nyt kun minua kiusattiin, toiset hylkäsivät minut maineen takia. Maineen! On siinäkin hyvä syy hylätä toinen. Nyt minun täytyisi selvitä yksin, en tiedä jaksaisinko.
Yksin tässä julmassa maailmassa, kiusaajien kohteena.
