Synkkä on elämäni ilman Sinua [LUKU 2] K-11

[Lady Dynamite]

// Alaotsikko: [K11, RL/OC, Sinun Potterisi! -haaste]

Author: Rebecca Lupin
Raiting: K11 // Scarlett muokkasi ikärajan vastaamaan uusia sääntöjä
Genre: Drama, romance, AU
Pairing: Remus Lupin/Rebecca Zenel
Disclaimer: Hahmot kuuluvat luonnollisesti J.K. Rowlingille, lukuunottamatta minua itseäni, jonka olen tehnyt hahmoksi. (Hahmo ei ole suoraan minä, vaan häntä on muuteltu mm. Ulkonäköä, ikää, menneisyyttä, jne... Tehty kokonaan uudeksi hahmoksi, minun itseni pohjalta!)
Beta: Tenma
Warnings: Kuka ilman kliseita pärjäisi?

Summary: Voldemortin kannattajineen sekä Harry Potterin välinen sota ei ole ainoa – Myös aito rakkaus vaatii taistelunsa.
Kalmanhanaukiolle saapuu uusi asukas Harry Potterin, Ron Weasleyn, Hermione Grangerin sekä Remus Lupinin lisäksi. Se aiheuttaa kohua talossa, etenkin Remuksen ja tämän naisen välillä – lisäksi uudella jäsenellä on tehtävä, jonka takia kaikki voi mennä pieleen.

A/N
En ole pitkään aikaan kirjoittanut, joten teksti saattaa olla töksähtelevää.
Lisäksi inspiraation puute on erittäin voimakas ja yleinen sairaus minulla (oli puhe piirtämisestä, kirjoittamisesta tai jopa animen katselusta). Haasteessa oli suositus mielellään minä-muodossa, mutta se ei olisi tähän ficciin sopinut alkuunkaan.
Lisäksi eräs »juonenkäänne»/idea/juttu/homma/systeemi on melkein suoraan viimatteesta kirjasta, vaikka »keksin» sen ennenkuin moinen tuli kirjassa esille, sitä lukiessani.
Gomen...

Ah, ja tosiaan. Tämähän kuuluu Sinun Potterisi! -haasteeseen.
Ja vielä se, että osia tulee tähän ficciin luultavasti viisi tai vähemmän. En ole vielä päättänyt miten tarinan jaan joka osaan.


__________________________________




Luku 1: Saapuminen


Siihen aikaan yöstä olisi voinut kuvitella kaiken olevan täysin hiljaista ja koskematonta. Jopa tuuli näytti ymmärtävän sen niin eikä lähimpien puiden tai puskien lehdet hievahtaneetkaan. Kello tuntui lähestyvän jo puolta kahta, mutta silti – vaikka  tuo ympäristö siihen aikaan yleensä liikkumaton olikin – tunne saattoi olla hermostuttava ja niskavilloja nostattava. Täysin äänetönhän ympäristö ei ollut, vaikka aluksi niin olisi voinut päätellä. Silloin tällöin saattoi, jos tarkkaan kuunteli, kuulla pöllön lempeän huhuilun, joka loi jo valmiiksi hermostuttavaan ympäristöön melko aavemaisen tunnelman.
   Mutta enää ei yötä häirinnyt pelkkä pöllöjen huhuilu. Nimittäin lyhyen hetken päästä kuului voimakas pamahdus, joka tuntui kaikuvan monien kilometrien päähän. Pitkä, tumma varjo etsi maanpinnalta paikkansa siksi aikaa, kunnes sen omistaja päättäisi kulkea eteenpäin, jolloin luonnollisesti varjon oli seurattava omistajaansa orjallisesti. Ja niin kuin pystyi jo arvaamaankin, paikalle ilmiintynyt, varjon luonut henkilö lähti kulkemaan eteenpäin paikasta, johon oli ilmestynyt kuin tyhjästä.
   Kipakasti kaikuvat, tiuhasti voimistuvat askeleet lähestyivät melko hylätyn näköistä ja elotonta Kalmanhanaukion vanhaa rakennusta. Hahmo, joka aiheutti läheisen pöllön huhuilun lisäksi muuta öistä eloa, oli pukeutunut pitkään kaapuun. Kasvot jäivät varjoon päähän vedetyn hupun alle, mutta kävelyäänestä sekä hupun alta paljastuvista pitkistä ja latvoista takkuuntuneista hiuksista kuka tahansa olisi osannut yhdistää kyseisen hahmon naispuoliseksi.

   Nainen pysähtyi Kalmanhanaukion sisäänpääsyn eteen ja kohotti hitusen katsettaan talon seiniin ja ikkunoihin; valoa ei tulvinut muualta kuin kuusirpistä, joka komeili yksin lähes täysin tähdettömällä taivaalla. Hieman ympärilleen vilkuileva naishahmo asteli huomattavasti hiljaisemmin askelin ovelle.
  Askelien ääni loppui oven avaamisesta kuuluvaan naksahtavaan ääneen; tuntematon naishahmo oli astunut Kalmanhanaukio kahdentoista taloon. Taloon, jonka tätä nykyä omisti Harry Potter.

   »Severus Kalkaros?» entisen aurorin, Vauhkomielen, käheä ääni kysyi lähes samantien, kun ovi oli suljettu.
Vaalea, tomuinen hahmo nousi esiin, mutta ennen kuin ehtikään siirtyä ovella olevaa naista lähemmäs, maasta katseensa nostaneen naishahmon pehmeän kylmä ääni täytti koko eteisen, ellei jopa koko hiljaisuuteen pimentyneen talon.
   »En minä sinua tappanut, Albus.»
Taialla suojaksi loihdittu tomuhahmo räjähti ja jäi kevyeksi sumupilveksi ilmaan juuri siihen kohtaan, jossa taika oli yhden lauseen ja totuuden avulla rauennut.
Edes yhtä askelta naishahmo ei ehtinyt ottamaan, kun eteisen valtasi kirkas valo ja sen luojana muutama tumma hahmo.
   »Kuka siellä? Puhu!»
Myös toisen hahmon sauva kohosi ja sen päähän ilmestyi valo.
   »Se ei hyödytä mitään», taloon astunut nainen totesi melko arkisella, mutta silti hyvin kireällä äänellä, »sillä minua ette tunne.»
Vastaus selvästi kummastutti sauvojaan kohottaneita hahmoja, sillä he hieman liikahtelivat, ehkä katsoessaan toisiinsa.
Nainen asteli tomusumun läpi. Hahmot, jotka eivät näyttäneet enää tummilta ja sumuisilta hahmoilta vaan olivat helposti tunnistettavissa Harry Potteriksi, Ron Weasleyksi ja Hermione Grangeriksi, kohottivat jokainen sauvansa, kaksi osoittaen naisen kasvoihin ja yksi suoraan rintaan.
  »Et ole killassa», sanoi hieman epäluuloiselta kuulostava kiharahiuksinen tyttö, jonka nainen päätteli Grangerin Hermioneksi.
  »Olen minä», vastasi nainen ja kohotti päätään hieman ja sauvoista purkautunut valo valaisi hänen kasvojaan sen verran, että hupun varjojen alta näkyi suu. »Ja jos suotte, tulisin kernaasti peremmälle enkä pistäisi pahitteeksi saada iltapalaakaan.»
  Pian kuului kuitenkin toiset, puolijuoksua lähestyvät askeleet. Luultavasti tulija oli laskeutunut portaita ja tullut melko vauhtia eteistä kohden, kuullessaan jonkun ulkopuolisen tulleen taloon.
Tällä kertaa kolmikkoa vanhempi, aikuinen mies, ilmestyi eteiseen.
 
  »Aah, pitkästä aikaa, Remus.»
Huppupäisen naisen nähdessään, Remukseksi kutsuttu mies jähmettyi luultavasti hämmennyksestä. Hiljaisuus lankesi heidän ylleen yhdeksi pieneksi, minuutilta tuntuvaksi hetkeksi, jonka jälkeen nainen nosti kummatkin kätensä huppunsa reunoille ja laski sen kasvojaan peittämästä.
  Hupun alle kätkeytyneet kasvot olivat sirot, mutta näyttivät rasittuneilta ja väsyneiltä, mutta tietynlainen kylmyys ja julmuus niistä huokui. Ehkä sen tunteen toi esille oikean silmän vieressä kaksi vaikuttavaa arpea. Mutta naisen silmät ne vasta huomion tavallaan kiinnittivätkin: vaikutti siltä, kuin naisen silmät nuoruudessa olisi ollut kirkkaanvihreät mutta vanhetessa ne näyttivät menettäneen kirkasta sävyään.
Melkein takapuoleen ulottuvat hiukset olivat kuparinruskeat, hieman väriään menettännet nekin. Naisen hiukset olivat  latvoista niin takussa ja täynnä kaksihaaraisia, että saattoi luulla hiusten koostuvan pelkistä kaksihaaraisista.
  »Becca.» kuului Remus Lupinin ääni hetken päästä, kolmikon sekä miehen tutkailtua naisen ulkonäköä hetken. Hermione Granger näytti yhä epäluuloisemmalta ja puristi kädessään tiukemmin sauvaansa.
  »Laskekaa sauvanne, hän kuuluu kiltaan.» Remus sanoi melko yksitoikkoisella ja yhä melko hämmentyneellä äänellä ja nyökkäsi vielä varmuudeksi.
  »En ole nähnyt häntä koskaan, oletko varma Remus –»
  »Olen varma, laskekaa sauvanne.»
Hieman epäröiden jokainen kolmesta nuorukaisesta laski sauvansa. Ruskeahiuksinen tyttö silmäili yhä epäilevästi Beccaksi kutsuttuun naiseen. He näyttivät kuitenkin luottavan Remuksen sanaan, sillä he eivät puuttuneet luotettavuuteen sen enempää.
  »Nimeni on muuten Rebecca Zenel.» nainen sanoi hetken vaiteliaisuuden jälkeen avatakseen jonkinnäköistä keskustelua. Kuitenkin äänensävy, jolla hän esittäytyi, oli niin viileä, että se kuulosti enemmänkin keskustelun lopulta kuin sitä herättävältä.
  Taas kuului muutama kovaääninen kopsahdus, kun itsensä esitellyt nainen asteli pois eteisestä, ohi Harryn, Ronin, Hermionen ja Remuksen, ja katseli hieman ympärilleen.
  »Ette varmasti pane pahaksenne, jos asustan täällä muutaman päivän? Viikon? Kuukauden?» Rebecca sanoi ja kääntyi hieman hämillään ja osin varuillaan oleviin muihin asukkeihin. Kukaan neljästä ei sanonut sanaakaan, vaan pitivät katseensa naisessa ja olivat vaiti. Ainoa, joka toteutti pieniä elonmerkkejä pikkuruisilla ilmeenmuutoksilla, oli Remus, joka ilmeisesti mietti kuumeisesti, mitä vastaisi.
  »Oletan tuon tarkoittavan myöntävää vastausta.»



******************


Ensimmäinen yö Kalmanhanaukiolla vierähti nopeasti ohi. Aamunsarastuksen merkiksi haaleanoranssit valojuovat läpäisivät makuuhuoneiden ikkunat ja joko valaisivat huoneet tai paistoivat suoraan sikeästi nukkuvien asukkien silmiin, pakottaen heidät heräämään. Muutama väsynyt ja unenpöpperöinen »huomenta» kuului vaimeasti Rebecca Zenelin saaman huoneen oven ulkopuolelta, yläkerran käytävältä.
  Rebecca ei ollut nukkunut kovin hyvin niitä vähäisiä muutamia tunteja, jotka olisi voinut nukkua ennen aamun alkamista. Hän oli miettinyt, paljon tai liikaa, erilaisia asioita...
Hän käänsi juuri kylkeään makoillessaan sängyllään, kun ovelta kuului napakka koputus.
  »R-Rebecca? Oletko hereillä?»
  Se oli Remus.
  »Olen.»
Ovi avautui. Rebecca oli arvannut oikein kääntyessään ovelle päin ja huomatessaan miehen ovella. Nainen odotti Remuksen ilmoittavan vain aamupalasta tai kysyvän joiko hän kahvia vai teetä, mutta sen sijaan hän astui lähes autioon huoneeseen peremmälle ja sulki oven perässään.
  »Kerrohan», Remus aloitti ja istuutui sängylle, jolla nainen lepäsi. Rebecca nousi käsiensä varaan nojaten istumaan ja tarkasteli miehen kasvoja; hänen kasvoiltaan pystyi lukemaan väsymyksen ja murheellisuuden, »mikä sinun tehtäväsi on?»
  »Anteeksi?»
  »Minkä tehtävän Albus antoi sinulle?»
  »Se jääköön minun ja hänen väliseksi asiaksi. Sanotaanko näin... Se on salainen.»
  »Näinkö on?»
  »Niin minä juuri päätin.»
  »Vai niin...»
Kumpikin heistä huomasi keskustelun toistavan itseään ja molempien aivojen lyövän tyhjää keskustelun keksimiseksi, joten he päättivät olla hetken hiljaa.
Tehtävä, joka Rebeccalle annettiin, ei ollut mikään kovin pieni palvelus killalle. Se oli yksi niistä suurimmista, eikä hänellä ollut aikomustakaan kertoa sitä, edes Remukselle – vielä.
  »Kerron tehtäväni, kun on sen aika.»
  »Mitä tarkoitat?»
  »Kun on sen aika.»
  Remus ymmärsi varsin selkeästi, ettei naisella ollut aikomustakaan kertoa tai edes antaa mitään vihjettä. Asia luultavasti jäisi vaivaamaan tuota väsyneenoloista miestä, mutta hän viisaasti päätti olla utelematta sen enempää. Rebecca oli hyvillään siitä, sillä hän ei todellakaan olisi jaksanut alkaa väittämään vastaan ja toistamaan, ettei aio kertoa.
Remus nousi sängyltä ja sanoi jotain, joka kuulosti jo paremmalta hänen korviinsa aamun avaamiseksi:
  »Juotko kahvia?»
Kun Rebecca oli antanut myöntävän vastauksen ja lisännyt vielä: »Ja maidon kera, kiitos», mies soi lyhyen hymyn ja meni ulos naisen huoneesta, luultavasti valmistamaan aamiaista kolmikolle, itselleen sekä juuri joukkoon saapuneelle Rebeccalle.



******************


Lähes täysiin pukeisiinsa sonnustautunut Rebecca laskeutui portaat alas ja suuntasi keittiöön. Hän pani merkille kuulemansa hiljaisen keskustelun, jota keittiön suljetun oven takana ilmeisesti käytiin. Hän ei saanut selvää, mitä keskustelun sisältöön kuului, mutta aihe tuli tarpeeksi selkeäksi naisen astuessa keittiöön, keskustelijoiden kasvojen kääntyessä häneen päin ja juttelun loppuessa kuin seinään.
  Ilmeisesti Hermione tajusi sen seikan, että nainen saattoi ymmärtää mikä puheenaiheena oli, sillä hän sanoi:
  »Kahvi näyttää olevan valmista, Remus. Paistanko minä pekonin ja kananmunat?»

  Rebeccan  istuutuessa pöydän ääreen, hän sai lyhyitä katseita sekä Harrylta, Ronilta ja erityisen pitkän vilkaisun Remukselta, ennen kuin mies nousi, nyökkäsi Hermionelle myöntävästi ja astelin kahvipannun tykö ja alkoi kilistellä mukeja, jotka sijaitsivat ylempänä olevassa kaapissa.
Äkkiarvaamatta Harry avasi vaivaantuneen hetken päästä suunsa ja sai lauseensa takia Ronin, Hermionen ja Remuksen varoittavan katseen.
  »Et ole kertonut itsestäsi meille mitään. Kuka olet? Mistä tulet? Mitä –»
  »Harry! Mehän juuri sovittiin –»
  »Jatka.»
Taas uusi hetken kestävä hiljaisuus lankesi heidän ylleen kaikkien katsoessaan suoraan Harryyn, joka vähät välitti Hermionen kivahtelusta. Rebecca ei hämmästynyt tytön reagoinnista, sillä tämä oli ollut alunperinkin epävarma uuden asukin suhteen. Harry vilkaisi Roniin ja sen jälkeen selvästi ärtyneeseen Hermioneen, joka käänsi selkänsä ja ilmeisesti päätti olla enää avaamatta suutaan ja kertomatta mielipidettään.
Tuon takkutukkaisen, salama-arpisen ja hyvin tunnetun pojan ilme väänteli yhtenään tyyneksi ja epävarmaksi, ehkäpä myös hieman kysyvästi, mutta katse harhautui uudestaan naiseen, joka odotti alkavan keskustelun jatkoa.
  »Mietimme tässä tosiaan... Olisi suvaittavaa kuulla sinusta jotain muutakin kuin vain nimi. Miksi saavuit Kalmanhanaukiolle vasta nyt? Emme ole nähneet sinua koskaan ennen, etkä tuskin ole vastaliittynyt Killan jäsen, sillä –»
  »Sillä olen ollut Killassa jo iät ajat. Tai no, miten sen ottaa.»
Rebeccan antama vastaus näytti hämmästyttävän muita ja jopa Hermione käänsi katseensa pekonista ja kananmunista odottaavasti naiseen, jotta tämä jatkaisi asiaansa.
  »Olen Rebecca Zenel. Olin Remuksen kanssa samalla vuosiluokalla ja samassa tuvassa, kun kävimme Tylypahkaa. Liityin Kiltaan melkeinpä automaattisesti kouluni päätyttyä... Sen lisäksi sain Albukselta tehtävän. Tärkeän tehtävän Kiltaa ajatellen. Sitä toteuttamiseksi tarvitsin runsaasti aikaa, joten aloitin heti kun kouluni päättyi.»
Rebeccan päättäessä lauseensa, hän katsoi jokaiseen kuuntelijaan; hän oli huomaavinaan pientä uteliaisuuden pilkettä jokaisessa silmäparissa, joka häntä tarkasteli.
   Hetkellinen hiljaisuus otti jälleen vallan muutamaksi kymmeneksi sekunniksi, kunnes sen rikkoi matalat askeleet, jotka aiheutti Remus. Hän laski kahvipannun pöydälle, kaatoi jokaisen kahvia juovan kuppiin ruskeaa, lähes mustaa höyryävää nestettä ja ojensi kupit juojilleen.
Rebecca otti kahvikuppinsa vastaan ja kietoi sormensa kupin ympärille lämmitelläkseen käsiään.
  »Kummallisinta teidän mielestänne on ehkä toki eräs toinen asia...» Hän aloitti hieman sanojaan venytellen ja kurkotti maitoa kohti kädellään ja kaatoi sitä kahvinsa sekaan.
  »Tarkoitan siis sitä, että minä olen kuolonsyöjä.»


__________________________________________________


PS. Tenma huomauttikin betatessaan Rebecca-nimen taivutusta, mutta se kuuluu siis olla kahdella C-kirjaimella. Rebecca, Rebeccalle, Rebeccan. : D Eri asia on k-kirjaimella. Rebekka Rebekalle, Rebekan, jne.

[story^]

Oho oho! Mielenkiintoinen alku, erittäin mielenkiintoinen. 
Huomasin heti pitäväni Rebeccasta, hän on mielenkiintoinen persoona ja kaiken lisäksi killassa toimiva kuolonsyöjä! Myös arvoituksellisuus ja Rebeccan menneisyyden hiukan varjoon jättäminen oli minusta viisasta, se saa minun sisälläni heräämään sellaisen pakko-lukea-lisää -tarpeen! 
Jatkoa toivon, tämä on toooooooooosi lupaava!!! 

[Afeni]

Oi, minä jotenkin tykkäsin kirjoitustyylistäsi. Siinä on ripaus jotain rowlingmaista, mutta siltikään se ei ole täysin samanlainen, vaan olet tuonut myös oman tyylisi esiin. Kirjoitat kauniisti ja sujuvasti, helppolukuisesti, mistä pidän erityisesti.

Tarina alkoi mielenkiintoisella tavalla. Jäi uteliaisuus Rebeccaa kohtaan. Millainen ihminen hän oikeastaan on? Mikä on hänen tehtävänsä? Entä hänen suhteensa Remukseen? Ja miljoona muuta kysymystä. Ei tarvitse vastata, en halua spoilaantua. Alkuasetelma on tosiaan sellainen, että se herättää uteliaisuuden ja halun lukea lisää. Eli pitääpä laittaa muistutus tähän tarinaan ^^

Kiitokset sinulle tästä lukuelämyksestä

[Vanil]

No niin, aloitanpa nyt näistä ennakkoluuloistani:
Luulin, että omgh, kohtaisisin tässä tarinassa jonkun itsestään tehdyn täydellisen version joka vetäisi naamani kurttuun pahemmin kuin sitruuna.
Mutta voi jestas kun tämä koukuttikin, ja ankarasti! Kirjoitustyylissäsi on sitä pientä rowlingmaisuutta, ja alku oli niin hyvä että kateeksi käy! Tämä oli kyllä paras quottaus lopetuksen jälkeen:

”Ette varmasti pane pahaksenne, jos asustan täällä muutaman päivän? Viikon? Kuukauden?” Rebecca sanoi ja kääntyi hieman hämillään ja osin varuillaan oleviin muihin asukkeihin. Kukaan neljästä ei sanonut sanaakaan, vaan pitivät katseensa naisessa ja olivat vaiti. Ainoa, joka toteutti pieniä elonmerkkejä pikkuruisilla ilmeenmuutoksilla, oli Remus, joka ilmeisesti mietti kuumeisesti, mitä vastaisi.
  ”Oletan tuon tarkoittavan myöntävää vastausta.”

Mutta ettei tämä tarina olisi pelkästään hehkutusta ja innostumista, minun pitää kysyä:

”Olen minä.” vastasi nainen

Eikö tuota tuon virkkeen pitäisi mennä pikemminkin näin:

"Olen minä", vastasi nainen

Nojoo, pilkunviilausta, mutta näitä oli tuolla pari ja ne vähän häiritsivät :DD
Muuten, hyvä hyvä, jatka samaan tahtiin ja jatkoa tahdotaan!
(muuten, mahtava tuo Rebecca ^^)


Vanil

[Arte]

Ensiksi täytyy mainita, että minä itseasiassa vähän aikaa sitten etsinkin sinun ficcejäsi, mutten löytänyt yhtään. Valittelit jossain, ettei tekstejäsi koskaan kommentoida, joten ihan uteliaisuuttani olisin halunnut jotain vilkaista, mutta ehkä olin vain liian laiska ja huolimaton, kun mitään ei löytynyt. Joten ehkä ihmiset eivät vain löydä ficcejäsi. :p

Ja sitten. Minusta tyylisi ei ole oikein rowlingmaista, kuten muutamat muut ovat sanoneet. Itse näen sen vähän vanhemman ajan tyylisenä tekstinä, jossa käytetään yhtä vanhoja, mutta silti suht tyylikkäitä kliseitä. Ei niin yleistä tyyliä, mikä toki on hyvä. Tykkäsin kyllä, vaikka hieman turhain kliseistä tyyliä normaaliin makuuni. Tarina on kuitenkin suht mielenkiintoinen, kaiken maaliman draamaa ja tapahtumia on varmasti tulossa. Toivottavasti saat kannettua tätä hyvin.

Sitten voisin mainita muutamasta itseäni kummastuttaneesta asiasta:

paikasta, johon oli ilmestynyt kuin tyhjästä.

Siis tämä pätkä oli Beccan ilmiintymisestä. Minusta on hieman hupsua verrata ilmiintymistä "ilmestyi kuin tyhjästä"-vertaukseen, koska sitähän ilmiintyminen on, vai mitä? Mistäs muualta sitä sitten ilmestytään kuin tyhjästä. Että tämä vähän kummastutti minua.

Sitten puhuit jossain alkupuolella kävelyäänestä. No, tajuan kyllä, mitä tarkoitat, mutta silti tuo sana vain kohottaa kulmiani. En sitten tiedä, sopisiko mikään muu sana tai sanapari tai lausahdus korvaamaan tätä vähän paremmaksi, vai selitänkö aivan turhasta. No, ajattelin vain tuoda esille, että sanavalinta aiheutti hämmennystä täällä päässä.

Mutta naisen silmät ne vasta huomion tavallaan kiinnittivätkin: vaikutti siltä, kuin naisen silmät nuoruudessa olisi ollut kirkkaanvihreät mutta vanhetessa ne näyttivät menettäneen kirkasta sävyään.

Tämä on kyllä aika irrationaalinen lause. Ensinnäkin tuo ensimmäinen virke. Kieliopillisesti oikein ei ole käyttää vasta- ja tavallaan-sanaa tällaisessa yhteydessä samassa lauseessa, johon kaiken lisäksi on vielä lisätty -kin-pääte. Tuo virke menee nyt aivan sekaisin, ainakin omasta mielestäni.
Ja sitten seuraavassa virkkeessä onkin päätteet ja pilkut menneet vähän sekaisin. Lauseen pitäisi näyttää siis jotenkuten tältä:

Mutta naisen silmät ne vasta huomiota kiinnittivätkin (ja tähänhän luonnollisesti sanakorva työntää sen herättivätkin-sanan): vaikutti siltä kuin naisen silmät olisivat nuoruudessa olleet kirkkaanvihreät, mutta vanhetessa ne näyttivät menettäneen kirkasta sävyään.

Murisen vain täällä itsekseni, vain pienenpientä pilkunviilausta.

Sitten Rebeccaan. Ensiksi: kuva oli vallan ihana. Tykkäsin siitä, vaikka jotenkin siitä tuli heti sellainen "tämä hahmo on aika Mary Sue"-vaikutelma. Ei sinänsä paha, piirrät hyvin, mutta taisit haasteen topsassa mainita miettineesi, että onko hahmo liian täydellinen. No, minusta se oli ehkä hieman turhan täydellinen, liian viileä, liian varma, liian tunteeton. Kaikki vain olivat helppoa. Tekstityylisi paljastaa, että siihen on helppo kirjoittaa täydellisiä hahmoja, joita on helppo käsitellä ja jotka voi sitten muokata koko ajan mielensä mukaan sillä tavalla, mitä tarina vaatii. Saan vaan sellaisen kuvan, tuskin teet sitä tietoisesti tai mitään, mutta tekstityylistä tulee mieleen jotkut aivan oikeat kirjat, joissa on sama tyyli ja yksinkertaiset hahmot, jotka ovat liian helppoja kirjoitettavia. Vähän vain kun uskaltaa jotain heikkouksiakin pistää, virheitä tai muuta. Mm. Beccan saapuminen Kalmanhanaukiolle oli jotenkin epärealistinen, ei kukaan voi mennä toisen taloon aivan tuosta vain ja olla noin tyly, tai ainakin omasta mielestäni se ei ole kovin uskottavaa.

Henkilöhahmona Becca on ihan mielenkiintoinen, kuolonsyöjä Killan palveluksessa on kiva yhtälö, joka kyllä kiinnostaa. Yleensä en hettiä pahemmin seuraa, mutta kaavoihin kangistumistakin pitää joskus välttää. Pikaisesti vielä triosta ja Remuksesta: Remus änkyttää? No, jokainen näkee hahmot omalla tavallaan, mutta itse näen aikuisen Remuksen todella itsevarmana tyyppinä, rauhallisena ja tyynenä ja tilanteen hallitsevana. Mutta ehkä tämä teksti vaatii suorapuheista ja epävarmaa Remusta. (:
Trion käytös taas... No, itse olisin nähnyt ehkä Harryn varautuneimpana, kun muistelee DH:n tapahtumia. Siinähän Remuksen saapuessa juuri Ron ja Hermione olivat niitä huolettomampia ja Harry tarkkaavaisempi. Mutta toisaalta varautuneisuus uutta tyyppiä kohtaan on luontevaa vähän kaikilla.

Piti vielä mainita, että tykkäsin, kun olit lyönyt enteriä joka kappaleen alussa sisentääksesi tekstiä. Erinäköistä.

Sait kerralla elämäni pisimmän kommentin.

[Lady Dynamite]

Oh-oh, kiitos kovasti kommenteista!
Kun luin niitä läpi, tuli heti aina välillä mieleen asioita, mitä pitäisi vastata tai sanoa, mutten viitsi pistää liian selittämiseksi vastaustani ^^

Arte, kiitos kovaaasti vaivannäöstäsi! Ihmettelin ett aioitko pistää jonkun oman ficcisi vahingossa vastauksena minun ficciini, eli todellakin mukavan pitkä viesti, kiitän ^^ Huomautit virheistä, mitä en osannutkaan huomata, eikä ilmeisesti betanikaan
Kirjoitustyylini on melko sekava nykyään(kin). Sain vaikutteita aikoinaan Lolita-kirjasta ja nyt se vähän kai kuulemma sekottui Rowlingiin, kun pottereita ryhdyin lukemaan uudestaan.
Ficcejä en ole pitkään aikaan kirjoittanut joten sekavuus on kai ihan ymmärrettävää X)

Yritin miettiä "itselleni" heikkouksia, mutten niitä sinällään löytänyt, jotka pystyisi näkeä ulkoapäin. Rebeccan viileydelle on syynsä, paljastukoon se tulevissa osissa
Remuksen änkytys johtui lähinnä siitä, että hän oli ihmeissään, kun Becca saapui Kalmanhanaukiolle.. Siitäkin lisää, luultavimmin X)

Humhum, mitäs vielä. Tuskin mitään. Kiitos hirmuisesti, kun luitte~<3 Arvostan.

[Fiorella]

Minä tahdon lukea tätä lisää! Viis mistään liiallisista täydellisyyksistä tai kliseistä tai epäjohdonmukaisuuksista, minusta tämä oli erinomainen ja koukuttava aloitus! Plus että pidin tästä kovasti, kuvailusta ja maiseman maalailusta. Pitkää tekstiä oli myös helppo lukea selkeän jäsentelyn johdosta, vaikka välilyöntien sijaan oli käytetty sisennyksiä. Se toimi. 

Jokusia pikku kummallisuuksia tekstissä oli, mutta niitä joutaa oikomaan sitten halutessaan, ei haitannut lukemista. Tämä tosin sattui silmään;

Sitä toteuttamiseksi tarvitsin runsaasti aikaa, joten aloitin heti kun kouluni päättyi.”

Sen toteuttamiseksi / sitä toteuttaakseni, olettaisin?

Ai niin, ja pakko sanoa vielä, että minusta Rebecca on ihana nimi. (Ja Rebecca Lupin muutes käy aika hyvin yhteen!)

[Lady Dynamite]

Nyt se on täällä.
Seuraava luku.

Varoitukset:
Ei betaa, yritin korjata virheeni itse. Etsin siis uutta betaa edelleen.
Saattaa olla alussa töksähtelevä. Vaihdoin lainausmerkit taas vanhaan tyyliini, eli hanhensilmiin (»).



Luku 2: Sivuun jätettyjä yksityiskohtia


Erikoista oli, kuinka muutamat sanat herättivät niin useita kysymyksiä ja toinen toistaan erikoisempia reagointeja. Nainen ymmärsi, mikä hänen lauseessaan ja nykyisessä elämäntilanteessa kiikasti, eikä hämmentynyt siitä, kuinka Harry ja Hermione nousivat siinä silmänräpäyksessä ja vetivät kumpanenkin uudestaan sauvansa esiin lähes, täysin valmiina loihtimaan mitä taidokkaimpia puolustusloitsuja, kun taas Ron jäi tuijottamaan Rebeccaa suu ammollaan.
  Jostain syystä Remus oli tehnyt samoin, kuin Ron. Hän katsoi hämmentyneenä naista, tyhjä kahvipannu kädessään. Normaalisti tämä mies olisi taatusti loitsinut jo vähintään tainnutus-, tai aseistariisumistaian Rebeccaan, tai edes toiminut samoin kuin varovaisiksi muuttuneet Harry ja Hermione, mutta nyt jokin näytti estelevän häntä.
  »Minulla on toki muutakin kerrottavaa.» Rebecca kiiruhti sanomaan, vain suojellakseen itseään loitsuilta, joita Harry ja Hermione olivat jo pienestäkin väärästä liikkeestä valmiita loihtimaan.
  »Mutta sen tarinan aion kertoa ensin Remukselle.»
  »Miksi? Sinun olisi syytä kertoa se valetarina meille myös.» Hermione kivahti ja painotti jokaista lauseensa sanan tavua kuin uhkauksena, ja pian lisäsi: »sinä joko kerrot meille kaikille samaan aikaan tai et kerro kenellekään ja häivyt sanaakaan sanomatta.»
  »Olen pahoillani, mutta jos sen teen, petän Albukselle antamani lupauksen.»
  »Minkä lupauksen? Miksi Dumbledore jättäisi kertomatta meille jotain niin tärkeää?» Harry liittyi empimättä keskusteluun. Nainen ei vastannut Harryn pommittamiin kysymyksiin vaan piti epävarman katseensa tarkkaavaisesti Hermionessa.
  Rebecca tarkkaan tiesi, kuinka Hermione tarkoitti uhkaustaan, sekä myös sen, kuinka taitavia jokainen heistä oli. Hänellä tosiaan näytti olevan kaksi vaihtoehtoa: kerro ja säästy vammoilta tai jätä kertomatta ja häätö talosta sekä muutama epämukava loitsujen aiheuttamat mustelma kaupan päälle.
  Nainen empi ja mietti; hänestä kumpikin vaihtoehto kuulosti huonoilta, mutta varaa miettimiseen tai turhiin virheisiin ei ollut. Eikä ensimmäisessä vaihtoehdossa ollut toisaalta edes mitään hävittävää – vain Albuksen lupauksen rikkominen, josta hän ei myöhemmin joutuisi edes kärsimään.
  Kun lopultakin Rebecca huomasi jopa Remuksen hapuilevan taikasauvaansa, hän sanoi:
  »Hyvä on, suostun. Istukaa ja pyydän, keskustelu käydään ilman taikasauvia.» ja samalla hän etsi kädellään sauvansa ja asetti sen pöydälle eteensä, lähemmäs pöydän keskustaa. Katse sen jälkeen nauliutuneena tällä kertaa Harryyn sekä Hermioneen, hän risti kätensä puuskaan ja odotti, sillä muuta hän ei sillä hetkellä voinut.
  »Sinulla ei ole varaa asettaa ehtoja.»
  »Minä pyydän.»
  Kuten hän saattoikin arvata, Hermione ja Harry eivät helpolla lämmenneet (Ron oli yhä liian hämmentynyt tajutakseen mitä tapahtui, vaikka hänkin oli sentään tajunnut nousta seisomaan) mutta muutaman empiväisen hetken päästä hekin lopulta istuutuivat ja laskivat taikasauvansa pöydälle eteensä, joskin huomattavasti lähemmäs itseään, kuin mitä Rebecca oli oman sauvansa asettanut.
  Remuskin istuutui lähimmälle penkille, mikä hänen vieressään saattoi olla. Kahvipannu oli sysätty syrjään, myöhempää tiskausta odottamaan. Hän, sekä omasta hämennyksen täytteisestä maailmastaan herännyt Ron laskivat sauvansa pöydälle ja katsoivat Hermionen ja Harryn tavoin Rebeccaan, jonka jälkeen nainen huokaisi syvään ja alkoi puhua.

  »Minun olisi ehkä kuulunut selittää heti ensimmäisenä hieman tarkemmin, mistä tuloni kiikastaa ja kuka loppujen lopuksi olen. Mutta edelleen tahtoisin mieluiten kertoa tämän ensimmäiseksi Remukselle – mutta jos minulla ei ole vaihtoehtoja...»
  Hetken Rebecca odotti, ennenkuin jatkaisi, luultavasti elätellen vielä mahdollista pientä toivoa, että kolmikko ehkä antaisivatkin hänelle mahdollisuuden kertoa ensin Remukselle, mutta koska uhkaavan näköiset nuorukaiset eivät hievahtaneetkaan, hän jatkoi:
  »Aloitin kerrassaan surkeasti sanomalla ensin 'Olen kuolonsyöjä', se oli naurettavan karkea aloitus, joten pyydän sitä anteeksi. Asia ei ole niin uhkaava ja toivoton, kuin se ehkä teistä tuntuu... Mutta nyt minun tulee selittää kaikki, vaikka nimenomaan Albukselle lupasin, etten kerro. Hän ei kuitenkaan ole täällä moittimassa ja minusta tuntuu, että minun on joka tapauksessa kerrottava siitä joskus. Ensimmäisenä ajattelin sen olevan Remus, jolle kertoisin, mutta ilmeisesti en voikaan toteuttaa aiemmin suunnittelemaani päätöstä.»
  Hän piti jälleen hetken tauon, mutta aikoi jatkaa pian asiaansa; hän keräsi rohkeutta sekä järjesteli lauseidensa sanoja oikeisiin järjestyksiin, jotta kaikki asia tulisi fiksusti esille, eikä tulisi turhia väärinkäsityksiä, kuten – niin hermostuksissaan kuin hän olikin – saattoi tapahtua.
  Hän yritti peittää kaiken sen tuskan, mikä koostui jännityksestä ja siinä epävarmuudesta, jonka hän tiesi johtuvan kuuntelijoiden tarkkaavaisuudesta – ja siitä, että kuuntelijoiden taikasauvat olivat lyhyen kädenojennuksen päässä, päinvastoin kuin hänen.
  »Remuksen kanssa olimme samalla vuosiluokalla, kumpikin meistä rohkelikko –»
  »Miten sinä olet rohkelikko ja kuolonsyöjä samaan aikaan? Kaikki pimeyden velhothan ovat olleet luihuisia.» Ron keskeytti selvästi osaamatta odottaa seuraavaan taukoon. Rebecca ei ihmetellyt kysymystä ja osasi odottaa tämän ihmettelevän asiaa. Nainen ryki ja jatkoi:
  »Myös samalla vuosiluokalla oli Remuksen ystävä Peter Piskuilan, joka kuului myös rohkelikkoon ja tiedän nähneeni hänet kuolonsyöjissä. Kai te olette siitä olleet tietoisia?»
  »Hän petti Jamesin ja Lilyn.» Remus avasi suunsa. Nainen käänsi katseensa tähän. Hän oli varma, että kolmikko tiesivät Piskuilan kuuluvan rohkelikkoon, mutta koska henkilö oli heidän mielestään niin mitätön, oli asia suistunut muistista.
  »Totta», Rebecca sanoi hitaasti, »saisinko jatkaa kertomustani?»
  Ron vilkaisi Remukseen, jonka jälkeen Harryyn ja Hermioneen ja sitten vasta Rebeccaan.
  »Heti viimeisen lukuvuoteni loputtua, sain kutsun rehtorin kansliaan. Dumbledorella oli minulle asiaa ja ihmettelinkin, mitä se mahtoi olla. Hän antoi minulle selvät ja tarkat säännöt ja selitti minulle kaiken.»
  Nainen huokaisi syvään ja sulki hetkeksi silmänsä. Jälleen hän mietti kuinka esittäisi nyt tehtävän, jonka hän Albukselta aikoinaan sai.
  »Minun oli määrä tulla kuolonsyöjäksi, saada tiedät-kai-kenen luottamus ja olla hänelle muka vakoojana. En todellakaan ollut hänen suosituin kuolonsyöjänsä, enkä erityisen selvästi esillä, kuten Siriuksen Bellatrix-serkku oli, mutta sivutehtäviä hoidellessani sain tietää pääpiirteittäin hänen sekä kuolonsyöjien suunnitelmat. Suostuin tärkeään tehtävääni, sillä oletin ettei minulla ollut »hyvässä elämässäni» mitään hävittävää. Ja siksi Albus valitsikin minut, sillä en ollut kovinkaan pätevä kouluaineissa, että olisin muka ollut tarpeeksi etevä ja fiksu siihen taitoja vaativampaan kuolonsyöjän hommaan. Olin siis pelkkä vakooja, en tappaja.»
  Rebecca piti lyhyen tauon, jonka aikana hän kasteli kurkkuaan kahvilla. Sen jälkeen, kun hän oli huolellisesti laskenut kahvikuppinsa takaisin pöydän pintaa vasten, hän jatkoi.
  »Ja etenkin se, joka auttoi minua yllättävän paljon tehtävässäni – tietysti täysin tietämättään – oli serkkuni ja kouluaikoinani paras ja ainoa ystäväni River, joka ryhtyi kuolonsyöjäksi myös.»
  »Raven siis tosiaan oli myös kuolonsyöjä?» Remus kysyi samantien, naisen pitäessä taas lyhyen taukonsa.
  »Aivan.»
  »Raven? Kuka River?» Ron sanoi ihmeissään, varmasti luullen, että asiaan oli yhdistetty kaksi eri henkilöä aivan hänen tajuamattaan.
  »Hänen oikea nimensä oli Raven, mutta sitä nimeä hän vihasi – sanoi sen olevan niin tekokaunis ja nimitti itsensä Riveriksi, sillä se oli sukupuoliton nimi. Raven-nimeään hän ei enää totellut ja jopa sukulaiset ja opettajat joutuivat häntä kutsumaan Riveriksi. Nykyään hän on kuollut.»
  »Hänkö oli oikeasti kuolonsyöjä, eikä vain Dumbledoren palveluksessa?» Hermione kysyi pian, ja oli näköjään täysin unohtanut uhkaavan ja tarkkaavaisen roolinsa.
  »Hän oli oikeasti kuolonsyöjä, ei ollut Albuksen palveluksessa kuten minä. Hän oli kouluaikoina aivan ihastunut Siriukseen, mutta ei kiljunut hänen peräänsä, kuten muut hänen ihailijansa, eikä näyttänyt koskaan tunteitaan. Selvästi hänen ajattelutapa omasta elämästään oli kuten minun... Elämä on piloilla jonkun yhden tietyn ihmisen takia, kun ei ole saanut huomiota. Sydän se vain särkyi ja tunteet ajan myötä synkkenivät... Minun oloni oli täysin samanlainen, mutta pysyin silti Albuksen apulaisena. Ja siksi ryhdyinkin tehtävään. Yksi suuri hyvä teko, vaikka varsinaisia kiitoksia tuskin tulen koskaan saamaan.»
  »Olitko sinä myös ihastunut Siriukseen?» Harry kysyi nopeasti, epäilemättä hiukan uteliaasti.
  »Voi, en, mutta erääseen toiseen. Lienee se syy, miksi River ryhtyi pimeän puolelle tosissaan. Synkkynyt mustasukkaisuudessa ja vihasta... Minun kohteeni oli toinen, joka ei ollut onnekseni yhtä suosittu kuin Sirius. Mutta nykyään ei minullakaan yhtään sen helpompaa ole.»
  »Kuka?» Harry kysyi, aivan kuin täysin unohtaneena että juuri oli kysymässä kuolonsyöjän rakkauselämästä.
  Rebecca loi Harryyn jäisen katseen, sävyltään halveksivan, eikä vastannut.
  »Tehtäväni osottautui melko hankalaksi. Ei Pimeyden Lordin antamien tehtävien tai muiden kuolonsyöjien tai edes aurorien takia, vaan itseni. En ollut tottunut siihen kohteluun, enkä siihen, mitä niissä piireissä jatkuvasti tapahtui, en siihen synkkään yhteishenkeen, en jatkuviin ajatuksiini, jotka käskivät lopettaa... Ei tappaminen ja pahan ajattelutavan oppiminen todellakaan ollut helppoa tavalliselle, heikolle katuvaiselle, kuten niinsanotuilla hyviksillä on tapana ajatella. Lisäksi minun oli uskottava omiin valheisiini, sillä kovin helposti siellä ei huijata.»
  »Pahin taisteluni, jota kävin lähes jatkuvasti, oli pääni sisällä. Mieleni teki lopettaa koko touhu, samalla koko elämäni, en jaksanut enää edes hengittää...» nainen näytti yllättävän ahdistuneelta, päästessään kertomaan tunteistaan hänelle täysin vieraille ihmisille. Hän oli puhuessaan puristanut silmänsä kiinni, aivan kuin yrittäen muistaa kaiken selkeästi.
  »Itse asiassa, itse ajattelu viilsi minuun enemmän, toinen toistaan syvempiä haavoja, jotka eivät ajallakaan voisi parantua – ajatuksistani en löytänyt etsimälläkään yhtäkään hyvää tunnetta, onnellista muistoa, jonka varjolla olisin voinut jatkaa, pystyä edes hetken hengittää... Vähät minä jatkuvista kidutuskirouksista välitin, kun oli syvempiäkin haavoja, kuin kidutusloitsut.»
  Remus nousi niin yhtäkkisesti seisomaan kesken kertomuksen, että melkein tuoli kaatui hänen altaan. Hän nappasi sauvansa ja loihti lähes käyttämättömiä astioita pöydiltä ja lennätti ne kolisten tiskialtaaseen.
  »Pidetäänkö paussi?» mies kysyi, ehkä liiankin tyyneen sävyyn.
  Vaikka Rebecca ihmettelikin Remuksen käyttäytymistä, nousi hän kyselemättä pöydän äärestä ja ääntäkään päästämättä suuntasi matkansa kohti hänelle määrättyä huonetta, jossa hän viimeyönkin lepäsi – kun ei sitä nukkumiseksikaan voinut kutsua.
  Kolmikko sekä Remus jäivät ruokapöydän ääreen, varmasti jokainen omalla tavallaan, enemmän tai vähemmän häkeltyneenä Remuksen keskeytyksestä, jopa varmasti mies itsekin sitä jäi ihmettelemään.

  Rebeccalle toistaiseksi luovutettu huone oli typötyhjä, lukuunottamatta sänkyä, kirjoituspöytää ja pölyrikkaan vaatekaapin, joka loi tiettyä synkkyisyyttä huoneen muutenkin kovin hämärään tunnelmaan. Huone luultavasti kuului vanhalle Mustan suvun jäsenelle, mutta myöhemmin tyhjennetty mahdollisia vieraita varten, ja ilmeisesti juuri siksi Rebecca opastettiin siihen huoneeseen, jossa oli vähiten materiaalia killasta tai muusta tiedosta, joka saattaisi olla tiedät-kai-kenelle varsin hyödyllistä. Aivan kuin Rebecca neljän tarkasti valvovan silmän alla voisi loihtia itselleen jostain elävän pöllön ja lennättää kirjeitä tiedät-kai-kenelle pöllöitse.
  Mutta kieltämättä Rebecca oli varsin vakuuttunut nelikon tarkkaavaisuudesta; he selvästi olivat varuillaan Rebeccan jokaisesta pienestäkin liikkeestä.


  Illalla käyneen keskustelun myötä vaivautuneesti alkanut »paussi» pidentyikin puolen päivää, ennen kuin Rebeccaan luotiin vielä edes katseita. Syy lienee se, ettei nainen poistunut hänelle osoitetusta huoneestaan, kunnes vasta myöhään varsin liikuttuneena siitä, että hänelle tarjottiin elämiseen vaativia asioita, kuten esimerkiksi ruokaa.
  Vaikka kunnon kokiksi ei heistä kukaan ollut, Rebeccalle kelpasi juurikin mikä vain – jopa vanhentuneet pavut maistuivat herkullisilta. Hänelle jopa puhuttiin ruokapöydässä, tosin hyvin pingoittuneesti, mutta ei hän paljonkaan keskustelun sävystä välittänyt; oli hänet kuitenkin melkein hyväksytty porukkaan ilman sen kummempia sauvalla osoitteluita.
  Mutta jostain syystä, Remus Lupin oli eilisestä illasta saakka ollut vaitonainen, eikä sanonut sanaakaan ja vältteli katsekontakteja – vieläpä yllättävän vakuuttavasti.
  Silloin tällöin mies vastasi, lyhyesti mutta ytimekkäästi ja varmasti moni herkkäuskoinen olisi kääntänyt katseensa lyhysanaisesta Remuksesta, varmistuneena siitä, ettei tätä vaivannut mikään. Rebecca kuului niihin tarkkaavaisempiin, mutta oli kuitenkin huomioimatta, eikä aikonut ottaa asiaa puheeksi; tuskin Remusta vaivannut asia kuului hänelle.

  Yllättäen koko päivä meni melkeinpä hurahtaen ohi, ilman minkäänlaista vihjausta Rebeccan tarinan jatkumiselle – aivan kuin se olisi päättynyt. Aivan kuin mitään jatkoa ei olisi tulossa.
  Totuus oli kuitenkin aivan toinen. Muutamat, ainakin Rebeccalle merkittävät, yksityiskohdat oli jätetty sivuun, kun hän oli kertonut synkästä ajankulustaan ja tarinastaan uteliaille ja varautuneille kuulijoilleen.
  Mutta vain yhdelle kuulijalle neljästä, hän tahtoi paljastaa yksityiskohdat, mutta aloitetta Rebecca ei osannut tai uskaltanut tehdä. Miten hän olisi voinut  kertoa asiansa miehelle, jota ympäröi kolme uteliasta nuorta, jotka eivät antaneet Rebeccalle minuuttiakaan rauhaa, mahdollisuutta kertoa tarinansa perimmäiset faktat vain yhdelle ihmiselle.
  Tätä varten Rebecca oli sinnikkäästi pitänyt ajatuksiaan kasassa rankimpina vuosina – ja nyt hän ei ehkä pystyisikään yksinkertaisesti pyytämään muutamaa minuuttia Remusta mietteistään vapaaksi, kertoakseen hänelle sen, mitä hän oli Kalmahanaukiolle kertomaan. Loppujen lopuksi sen pitäisi olla hyvin yksinkertaista. Kertomuksen jälkeen olisi helppo karata takaisin vakoilijan rooliin, mikäli mies ei ottaisi tarinaa kuuleviin korviinsa tai reagoisi siihen millään muulla toivotulla tavalla.
  Mutta kuten käy sanonta, helpommin sanottu, kuin tehty.


  »Remus?»
  Mies hätkähti ajatuksistaan, kun hän kuuli nimensä hieman karhean naisen äänen säestämänä. Remus tajusi oitis, mikä oli häneltä jäänyt huomaamatta; Rebecca seisoi aivan hänen takanaan, eikä liiemmin jäänyt aikaa sen pikkuseikan tajuamiseen, olihan ikkunasta ulos katselu sentään paljon kiehtovampaa kuin ympärillä tapahtuvien asioiden seuraaminen vaistoillaan.
  »Niin?»
  Kuten Rebecca osasikin odottaa, Remuksen ääni oli edelleen sekä välttelevä että turhan ponteva siihen tilanteeseen. Lisäksi hänellä kesti yllättävän kauan vastata niin lyhyttä vastausta vaativaan kysymykseen, aivan kuin miehellä olisi ollut hankaluuksia ymmärtää, miksi joku kehtasi herättää hänet mietteistään tai tahtoi puhua hänen kanssaan.
  Rebecca oli päättänyt tehdä sen. Nyt hänelle oli tullut mainio tilaisuus saada kerrottua asia, mitä hän oli niin kovasti kuvitellut kertovansa. Harry, Ron ja Hermione olivat lukittautuneet yhteen yläkerran huoneeseen, luultavasti miettimään tulevaa päämääräänsä, mutta mitä he varsinaisesti miettivät, siitä Rebecca ei ollut varma, eikä sen kummemmin siitä kiinnostunutkaan. Ainoa mikä häntä kiinnosti, oli se, että kolmikko pysyi hetken poissa tieltä.
  »Minun on kerrottava sinulle jotain», Rebecca aloitti, pitkän hetken emmittyään ja siirsi hitaasti lähimmän tyhjän tuolin lähelle Remusta,  »tarinani sivuun jätettyjä yksityiskohtia.» hän täsmensi.

[story^]

Ihanaa, tähän tuli taas pitkästä aikaa jatkoa! Aluksi tätä odotin ihan vesi kielellä, mutta sitten kun tämä jäi, niin se painui unholaan, mutta nyt se on suunnattomaksi ilokseni palannut takaisin! Tykkään aivan älyttömästi kirjoitustyylistäsi, en osaa nyt selittää miksi, mutta se on minusta muista eroava hyvällä tavalla.

Muutamia virheitä löysin tuosta tekstin alkupuolilta:

Erikoista oli, kuinka muutamat sanat, herättivät niin useita kysymyksiä ja toinen toistaan erikoisempia reagointeja.

Sanat-sanan jälkeen pilkku pois.

  Kuten hän saattoikin arvata, Hermione ja Harry eivät helpolla lämmenneet (Ron oli yhä liian hämmentynyt tajutakseen mitä tapahtui, vaikka hänkin oli sentään tajunnut noussut seisomaan) mutta muutaman empiväisen hetken päästä hekin lopulta istuutuivat ja laskivat taikasauvansa pöydälle eteensä, joskin huomattavasti lähemmäs itseään, kuin mitä Rebecca oli oman sauvansa asettanut.

Tuo noussut-sana hiukan hämäsi, kuuluisiko sen olla mahdollisesti nousta??

  »Minulla on toki muutakin kerrottavaa.» Rebecca kiiruhti sanomaan, vain suojellakseen itseään loitsuilta, joita Harry ja Hermione olivat jo pienestäkin väärästä liikkeestä valmis loihtimaan.

Valmiita?
Oli vielä jokin virhe, jonka huomasin, mutten enää löytänyt sitä, joten anti olla, ei se ollut niin vakavaa.

Joka tapauksessa tunnelma tiivistyy entisestään, minä rakastun tähän koko ajan enemmän ja kehtaan vielä kysellä jatkoakin!
-story^

[Lady Dynamite]

Oi, kiitos kommentista!
Mukava kuulla että edes joku on odotellut tähän ficciin jatkoa ja lukee. Yleensä inspiraationi jatkuviin ficceihin lopahtaa nopeasti, kun tuntuu ettei sitä lueta (vink vink. Kommentti = minulle todiste siitä että luetaan ).
Kiva, että kirjoitustyylini on jollain tavalla "erilainen" – ajattelin että se on täysin persoonaton, koska on ollut niin kauan taukoa siitä, kun viimeksi kirjoitin mitään.

Korjasin ilmoittamasti virheet, kiitos niistä myös!

Luulenpa, että tähän tulee vielä yksi luku, en ole vielä täysin varma. Suunnitteilla oli vähän pidempikin fic, mutta jos tätä viitsii kommentoida ja lukea ainoastaan yksi, niin ei järkeä nähdä sen kummemmin vaivaa. D:

Edelleen betaa etsiskellessä.

[Santtu]

Tämähän on hyvä fic! Tulen ehdottomasti lukemaan jatkossakin, idea kun on mukavan omaperäinen ja kirjoitus sujuvaa.

Enempää en nyt kommentoi (= ehdi kommentoida), ilmoittelin vain että tätä kyllä luetaan.

[Milgia]

Luin. Haukoin henkeä. Pidin. Loistava. Vähän tarkemmin sanottuna, kirjoitustyylisi on mahtava, persoonallinen ja mukaansa tempaava. Kuvailet ihanasti, siten että pidät lukijan mielenkiintoa koko ajan yllä,  ja teet tekstistä hyvin eläväistä. Osaat pitää yllä myös jännitystä.

Olet tehnyt hahmoista erittäin uskottavia, voisin jopa sanoa että he olisivat täysin tunnistettavissa vaikket olisi kertonut nimiä, etenkin Remus. Miten oletkaan saanut hänet niin omaksi itsekseen,kaikki kommentit, eleet, liikkeet, ilmeet ovat täysin Remuksen omia... Ja ainakin minun mielestäni Beccassa on hyvin havaittavissa sinun luonnettasi ja puhettasi, ei tietenkään negatiivisella tavalla.

Odotan jännityksellä seuraavaa ja viimeistä osaa, pakko saada lukea lisää, mitä Beccalla on kerrottavanaan...

M

[Amy Malfoy]

Oih!
Mahtavaa, että mainitsit tästä ficistä, koska en olisi varmaan koskaan löytänyt sitä
Tarina nappasi mukaansa heti ja Becca on todella mielenkiintoinen hahmo. Hänen ja Remuksen välillä on selvästi ollut jotain (ehkä yksipuolista, jos ei muuta) ja tarina etenee oikein sopivaa vauhtia. Ei liian nopeasti, eikä liian hitaasti.

Äh, nyt en osaa sanoa mitään rakentavaa, kirjoitusvirheitä ei näkynyt, ne olet hyvin saanut karsittua ja tarina pysyy kasassa
Seuraavaa osaa odotellessa!

~Amy

[Sca]

Oih. Tajusin vasta nyt, että tähän on tullut jatkoa. Joskus olen lukenut tästä tuon ekan luvun, mutta kun jatkoa en kuulunut, tavallaan unohdin tämän ficin. Mutta nyt kun selailin noita ficcejäsi, onneksi bongasin tämän

Hyvä luku oli, kirjoitustyylisi on jotenkin ihanan salaperäinen. En nyt osaa oikein selittää, mutta tykkään joka tapauksessa